KOLMASTOISTA LUKU. Sopimus.

Kun joulukuu oli kulunut puolimailleen, lähti Iso Majava matkaamaan Mackenzie-jokea ylöspäin. Mit-sa ja Klu-Kutsh lähtivät hänen kerallaan. Itse hän ajoi reessä, jota vetivät ostetut tai lainatut koirat. Toisessa, pienemmässä reessä ajoi Mit-sa, ja sen eteen oli valjastettu joukkue penikoita. Se oli oikeastaan vain leikkihommaa, mutta tuotti suurta riemua Mit-salle, joka tunsi alkavansa näin päästä miesten kirjoihin. Siten hän myöskin oppi ajamaan ja koulimaan koiria, ja nämä saatiin tottumaan valjaisiin. Olipa reestä sen lisäksi hiukan hyötyäkin, sillä siinä kuljetettiin lähes neljäsataa naulaa varusteita ja elintarpeita.

Valkohammas oli nähnyt leirikoirien uurastavan rekien edessä, joten se ei vastustellut ylen paljoa, kun sen ylle ensi kertaa puettiin valjaat. Kaulaan pantiin sammalella täytetty nahkarengas, jonka kaksi hihnaa yhdisti rintaa ja selkää kiertävään vyöhön. Tähän taas oli kiinnitetty pitkä nuora, josta se veti rekeä.

Vetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet varemmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä; Valkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira oli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset, eroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen nuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki oli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se estyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen kuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin edullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä. Koiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin laajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan, jonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut astumaan edellisen jälkiä.

Viuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen. Erimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan kimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä lyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan sekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että koiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä nopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi ahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle mahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä nopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla sanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla juonella valtaansa eläimiin nähden.

Mit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa viisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta, mutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut milloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä kivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan sijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli johtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se riisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja ja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon esineeksi.

Koska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina juoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja pakenevat takajalat — ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin peloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat. Päinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen pakenevan ja halusivat rynnätä perässä.

Samassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa Lip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan arkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta tällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa sille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja jatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta ruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa kuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä toveriensa hampaista.

Mutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen toisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä aivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja vihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja antaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa lihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman ulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti vetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.

Valkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien valtaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se oli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän tahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli vähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut tottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli joutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui pääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä se uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja alttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat oleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne Valkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.

Tavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta se oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan oppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se nyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat, jotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.

Nyt Lip-lip ei ollut enää johtajana — paitsi milloin se pakeni toveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä. Leirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin lähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli vastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen vainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.

Lip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven johtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava. Se joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen lähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut milloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain annoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä. Valkohammas tunsi hyvin lain: sorra heikkoja ja tottele väkeviä. Se söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se koira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys, hampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan tunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen poskeensa.

Silloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin nopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää tappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä laumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta sellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea vastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli tapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.

Kuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä ankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan mitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa keskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut sitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen, siirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina tunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella jäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se oli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti tunnustamaan erehdyksensä.

Se oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti heikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa säälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin emo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät henkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan pehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta kunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan mukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä ja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.

Kuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt ja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia, ja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli oppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen elämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja ja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei hellyyttä eikä suloa.

Isoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli jumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet valtiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan voimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen kaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä palvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan mitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut niiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä sanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. Hänen valtiutensa oli villiä, ja villisti hän hallitsi, jakaen oikeutta sauva kädessä, rangaisten rikkomuksia ankarin iskuin ja palkiten ansioita, ei ystävällisyydellä, vaan säästämällä lyönneistä.

Niinpä Valkohammas ei tietänyt mitään taivaasta, jonka ihmisen käsi olisi saattanut sille luoda. Sitä paitsi se ei pitänyt ihmiseläinten käsistä. Se epäili niitä. Tosin ne toisinaan jakoivat lihaa, mutta useammin ne jakoivat kipua. Käsistä oli paras pysyä loitolla. Ne lennättivät kiviä, käyttivät keppejä, sauvoja ja ruoskia, läimäyttivät ja löivät ja osasivat koskettaessaan tuottaa kipua nipistämällä ja vääntämällä. Vieraissa leireissä se oli joutunut tekemisiin lasten käsien kanssa ja oppinut tuntemaan, että ne osasivat tuottaa julmaa tuskaa. Olipa muuan pienokainen kerran pistämäisillään siltä silmän puhki. Moinen kokemus oli tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkia lapsia kohtaan. Se ei voinut sietää niitä. Niiden lähestyessä turmiota ennustavine käsineen se nousi ja lähti tiehensä.

Ryhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan ihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta oppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton rikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti siellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan jäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle. Hiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä palasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan tukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa pelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä kylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten umpikujaan korkean maavallin eteen.

Valkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse, ja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen joutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa kannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se tunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset, kuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan väärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika valmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se teki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei poikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain käsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän käden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.

Mutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut hampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä hirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän suojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa vaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti Valkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia liikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja niin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia ja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta jumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai epäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä; sen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.

Ennenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia. Mit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi pojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin kiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli pahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa Valkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut sitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista jumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas nyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen syöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat pakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta todistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina. Kun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle annettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja levätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas tiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.

Näiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan omaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan suojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja se otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli puolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia puremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan vieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira merkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi vastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti pelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan omaisuuden rauhaan.

Erään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen, että varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi kernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että melkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi älyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa Majavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut milloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos voi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä välittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä omaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti sitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi, kesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.

Kuukaudet kuluivat tehden koiran ja ihmisen välisen liiton yhä lujemmaksi. Tämä oli tuo entisaikojen liitto, jonka ensimmäinen erämaasta saapunut susi solmi ihmisen kanssa. Ja kaikkien seuraavien susien ja villikoirien tavoin Valkohammas laati tuon liiton itsekseen. Ehdot olivat yksinkertaiset. Se vaihtoi oman vapautensa lihalliseen jumalaan. Tältä jumalalta se sai muun muassa ravintoa ja lämpöä, suojaa ja seuraa. Korvaukseksi se vartioi jumalan omaisuutta, suojeli hänen ruumistaan, teki työtä hänen hyväkseen ja totteli häntä.

Jumalaa on palveltava. Valkohammas palveli omaansa velvollisuudentunnosta ja kunnioituksesta, mutta ei rakkaudesta. Se ei tietänyt mitään rakkaudesta. Se ei ollut koskaan kokenut rakkautta. Kitshi oli vain kaukainen muisto. Sitä paitsi se ei ainoastaan ollut hylännyt erämaata ja heimoaan antautuessaan ihmisen valtaan, vaan sellaiset olivat liiton lait, ettei se enää luopuisi jumalastaan lähteäkseen Kitshin kera, vaikkapa joskus vielä tapaisikin tämän. Ihmisen vallan alaisuus näytti muodostuneen sille voimakkaammaksi olemassaolon laiksi kuin vapauden-, heimon- ja omaistenrakkaus.