IX.

KAPIN KAUPUNGISSA.

Kaukainen kellojen soitto kuului öisestä sumusta. Kaksi eri läppääjää, jotka vuorottelivat, laulaen samaa säveltä. Meri oli sileä, mutta huokui raskaasti ja kohotellen. Aivan hiljaa liukui laiva eteenpäin ja hitaasti täyttivät kellojen äänet avaruuden. Cape townin sanottiin olevan varsin lähellä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, paitsi noiden kahden kutsuvan ääni.

Nyt loiskivat airot kaiteen alla juuri kohdallani ja venhe, jossa oli yksinäinen mies, sipaisi laivan kylkeä. Hän kurotti touvin päätä, joka riippui laivan sivulla ja sitten hän hävisi, huutamatta, puhumatta. Touvi kiskottiin vaivaloisesti laivaan ja sen jatko katosi sakeaan usvaan, eikä olisi voinut käsittää, kuka tai mikä touvia siellä kannatti.

Yhtäkkiä alkoi kuultaa makasiini melkein kyynärän päässä, sitten nostorana ja rantalaituri, ja kymmenen minutin kuluttua oli Tabora kaikkien seremoniain mukaisesti köytetty kiinni East Pearissa, jossa pari pyöräpoliisia, eräät satamavirkailijat ja joukko hotellien hansom-vaunuja ja autoja oli odottanut sumussa "the German Mail Boatia", saksalaista postilaivaa. Tällainen oli se yksinkertainen ja hiljainen saapuminen satujen Kap-kaupunkiin.

"Hei, tohtori, nämä naiset ja minä aiomme lähteä kaupunkiin, ja kysymme, tuletteko mukaan."

Huutaja oli laivan rohtomies ja naiset olivat neidit Irene ja Clara.

"Hyvä", vastasi pyydetty jotenkin jäykällä innostuksella, ja pian istuttiin vaunuissa, joiden edessä oli kaksi muulia ja kuskipukilla mulatti. Hän puhui ainoastaan hollanninkieltä, tuo nuorukainen, mutta ymmärsi mitä halusimme: nopeaa ja tulista kyytiä vielä näkymättömään Cape towniin.

Kivihiilistä mustain ulkoalueitten ja tummanahkaisten huligaanijoukkojen, tavaravaunujen räminän ja kapakalan löyhkän läpi vaunumme vierivät. Kaikkien kummastukseksi alkoi näkyä kaupungin oireita. Kivitalo, kolme kivitaloa, jo katukin, poikkikatu, eläväinkuvain teatteri, raitiovaunu — holoo, se oli hurjaa vauhtia — ja sitten tuli yhtaikaa paljon kaupunkia, suurkaupunkia, maailmankaupunkia — mulatti kiinnitti niin yhtäkkiä ohjaksia, että yhtähyvin Clara kuin Irenekin sysäytyivät eteenpäin, jolloin heidän oli pakko punastuen tarttua kiinni kavaljeeriensa koipiin. "Adderley street", vonkaisi sekasikiö-kuski, ja siitä ymmärsimme, että se oli täytetty. Kaupungin keskusta oli edessämme.

Kymmenen shillingiä hän vaati. Siis ensimäinen, mitä Capetownissa teimme oli huutaa poliisia. Nuo kaksi herraa vaihtoivat sitten keskenään joitakin alankomaalaisia repliikkejä, ja tulos oli, että matka maksoi kuusi. Mulatti hyryytteli hymyillen matkaansa, josta saatoin päättää, että taksa oli neljä shillingiä.

Olipa miten oli, nyt seisoimme vaan Adderley Streetillä, aivan majesteettisen "Standard Bank of South African" edessä, joka on samannäköinen kuin Lontoon pörssi, mutta valkea. Kansa oli jo hyvässä liikkeessä. Täysiä double-trameja kiiti hyristen ohitse, ja käytävien laidoilta kaikuivat lainehtivana kuorona kukkaskaupustajain huudot. Mustat, ruskeat ja keltaiset matamit nostivat meitä kohti sylittäin liljoja ja gladiooleja, mimoosoja ja kämmeköitä, ja pieni kafferin-pätkä huiskutti edessäni Table Mountainilta tuotua hopeapuun oksaa. Vielä viipyi sumu alhaalla, ja katu hälveni näkyvistä kortterin välimatkan päässä. Mutta elämä virtaili vilkkaana, ja nyt alkoi sydämestä tuntua, missä mies oli, Kapin kaupungissa.

Minulla oli yksityisohjelmani, kohotin etelämaalaisella kohteliaisuudella hattuani, toivotin noille kolmelle muulle miellyttävää jatkoa ja astelin tuntemattomia vaiheita kohti, olettaen tietysti, että lähtöäni seurasivat saksalaiset mietelmät suomalaisesta epäkohteliaisuudesta. Hukata loruamalla suuri päivä, joka ei koskaan palaa, olisi kumminkin ollut tukalampaa kuin jaksoin sietää.

Eräällä pysäkillä odotin tuokion Camps Bayhin menevää raitiovaunua, ja pian olin radalla, jota nimitetään "The finest tram ride in the world", maailman hienoin raitiovaunu-retki. Haluanpa melkein uskoa, että tuo superlatiivi on paikallaan. Sillä kun on tullut kaupungin ja huvilavyön ulkopuolelle, nousee vaunu yhä korkeammalle, piiniametsän halliin, jonka muodostavat suorat rungot ja jota kattaa tumma havusto, läpikiiluvine taivaineen. Ja kun puut vasemmalla puolella harvenevat ja kaikkeus yhtäkkiä avautuu eteen, hohtaa tuolla valtavassa voimassa ja kuvaamattomassa kirkkaudessa Taffelvuoren uurteinen möhkäle, irrallaan, sininen taivas taustana.

Laakso kylpee päiväpaisteessa ja kaupungin talot sulautuvat vaaleaksi tasangoksi. Valtameren vaahtoseppeleet kiertävät rantoja ja kallioita, ja tuolla, — — ah tuolla, tuo tumma vuorinen, yksinäinen huippu etelämeren puolella, sen aavistaa Cabo da Bona Esperançaksi, maailman niemistä ensimäiseksi.

Sellainen joukko yhteen koottua kauneutta voi saattaa aikamiehen melkoisen hämilleen. Sillä se voi tuoda hänelle kyyneleet silmiin ja saa hänet tuntemaan joutuneensa taivaan avoimelle ovelle, nolona ja talonpoikaisena.

"Please adjust your dress", kuuluu yhdestoista käsky. Minutti tai pari myöhemmin olisi siis jälleen selvä mies. Elämän totiset kulminatsioonit eivät ole laajoja ylätasankoja, ne ovat pelkkiä huippuja ja hetkiä. Niitä ei koskaan uudestaan tapaa, enemmän etsittyjä kuin odottamattomiakaan. Se juuri antaakin niille tuon ehdottoman erikoisuuden, jumalhetkien keskittyneen leiman. Se, että ne kiireesti hälvenevät kaikesta paitsi muistostamme, on niiden pyhyyden signum.

Joten: ajatelkaamme matkaamme edelleen ja mitatkaamme graniittikivessä olevia arovuojokivi-kristalleja. Ne ovat nimittäin täällä harvinaisen suuria ja porfyyrisinä esiintyviä, koko vuorenlaatu muistuttaa Schwartzwaldin graniittia, josta Lederer on hakannut taltallaan Bismarckin. Table Mountainin ylin massa on valkeanharmaata hiekkakiveä, joka muuttuu alaspäin mennen okranväriseksi ja purppuranpunaiseksi ja jonka jalustana on kantavuori. Kosketuskohdan näkee monin paikoin tien varrella. Kauempana, Sea Pointin kohdalla, se laskeutuu meren alle, mutta nousee jälleen loitompana näkyville.

Raitiovaunu kulki kovaa vauhtia sitä "satulaa" myöten, joka on Table Mountainin korkean ja Lions Head-nimisen huipun välillä. Tämä leijonan-pää, jolla on transvaalilaisen kopjen, neekerimajan, tyypillinen muoto, — alaston, särkynyt kallion huippu, kohoava jyrkästä, tasaisesta rapautumissora-keosta, ainoana todisteena siitä, että keossa on vielä jäljellä kova ydin —, on Kapin toisen kuuluisan vuoren jatko. Meren puolelta katsoen, huomasin sen ylös lähtiessäni, näyttää se tosiaan sangen paljon monumentaalisena lepäävältä naarasleijonalta, joka vartioi erästä brittiläisvallan suurinta aarretta.

Enimmin hämmästyi siellä vuorella sen tavatonta kasvullisuutta. Koko The Mountainin puolella oleva laaja satulankylki hohti aivan kuin pelkkä suuri botaninen puutarha, varsinkin mitä pensaskasveihin tulee. Mutta myöskin moninaisella yrteillä oli kallio verhottu, ja niin totta kuin oli heinäkuu, etelämaan sydäntalvi, oli kuitenkin kaikkialla kukkia. Millään seudulla, Honkongin ympäristöä lukuunottamatta, ei rajoitetulla alueella liene sellaista villin kasviston lajirikkautta kuin Kapissa. Pelkästään tähän saakka sieltä löydetyt Erica-lajit lähenevät viittäsataa. Valkeaa, keltaista, sinistä, punaista, purppuran-mustaa kanervaa. Sadat kämmekkälajit seuraavat toisiaan vuorossa kaiken vuotta — "ainoastaan todella huonoina vuosina eivät ne joskus huhtikuussa kuki", kirjoittaa Kapin kämmekköiden suurmestari, tohtori H. Bolus, F.L.S. ["Fellow of Linnean Society", lontoolaisen Linné-seuran jäsen. Suomentaja.]

Vaunu vieri alamäkeen, Camps Bayta kohti. Vuoret saivat uusia ääriviivoja, ja minä siinä aprikoin, missä joku niistä 60:stä tiestä olisi, joita myöten tähän asti on noustu Taffel-vuorelle. Kaksi viikkoa sitten kuoli eräs kuulu kiipeilijä, pudoten 500 metrin korkeudesta sillä luotisuoralla uralla n:o 61, jonka hän aikoi avata käytettäväksi. Ei liene suinkaan vaikeata päästä, vuoren tasaiselle laelle eräitä rotkopolkuja pitkin. Aikaisin ylös saakka kiivennyt mies (v. 1503) oli ensimäisiä europalaisia, mitä ylimalkaan siihen saakka oli Kapissa käynyt, nimittäin Antonio de Saldanha. Vuori kantoikin kauan hänen nimeään, ja sillä pitäisi olla se vieläkin, sillä taffel-vuori on geolooginen yleiskäsite ja esiintyy erikoisnimenä hiukan kömpelönä taruverhoistaan. Vuoren kronikoissa mainitaan muuten erikoisella kunnioituksella ruotsalainen botanikko Thunberg, joka nousi vuosina 1773-76 sen laelle 15 kertaa.

Alas mentiin jarrut vireessä. Pitkässä vaunussa, johon mahtui 61 henkeä, oli meitä 3: ohjaaja, konduktööri ja minä. Cape townissa ei raitiotie-virkailijoilla ole uniformua. Kuka heistä on puettu mitenkin, mutta se ei näytä kuitenkaan kirjavalta, sillä jokaisella heistä on puhdas kiiltokaulus ja moitteettoman siisti puku. Ajo siellä näyttää suunnilleen samanlaiselta kuin tilaisuudessa, jolloin meidän kotoiset herramme ovat koeajolla uudella vaunulla.

Pyörät raapivat ja yhden shillingin matka loppui.

Minä olin joutunut ylen ihanalle kylpylä-rannalle. Metrinkorkuiset kuohuaallot vyöryivät loputtomasti toisiaan seuraten hietaan ja soljuivat jälleen hiljaa takaisin. Merestä eroitetussa altaassa, jonne haikalat eivät voi päästä, kahlaili parvi pienokaisia. Kyltti reunassa: "Ainoastaan europalaisia lapsia varten".

Pieni teehuone houkutteli tulemaan sisään. Paikka ulkoverannalla — "tea, cakes, newspapers please" — ja tunsin itseni tavattoman itsevaltiaaksi ja hyvinvoivaksi.

Naurun tirskahdus häiritsi minua. Joku seisoi sisällä lasipaviljongissa ja tirkisteli niskaani. Minä käänsin päätäni ärtyneenä — kolme nenää painautui siellä latuskaksi ruutuun: Claran nenä, Irenen nenä ja laivalääkärin nenä. Tavaton voitonilo loisti heidän kasvoistaan.

He lienevät joutuneet ennen minua lähteneellä vaunulla, ja nyt he ilkkuivat asemaa. Minulla oli ollut kuitenkin liian kaunis yksinmatka toivottaakseni nyt heitä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa; sitä kasvoi muuten aivan lähellä pitkin tien vartta. Kvartetti lyöttäytyi siis jälleen yhteen ja pian saapui vaunu, joka oli Sea Pointin kautta vievä meidät vuoren toista puolta takaisin kaupunkiin. Uusi pitkä matka ilman pitkäveteisyyksiä. Rikkaiden huviloita, yksi belvedere toisensa jälkeen. Laakerit ja myrtit reunasivat raidetta, sypressit ja araukariat, tamarindit ja elämänpuut siimestivät taloja, ja vuoren rinteillä kohosi jälleen jaloryhtisenä piiniametsä.

Harvoin näin palmun ja siitä olin hyvilläni. Sillä palmut tekevät mieleni suruiseksi. Nuokkukoot ne välttämättömänä silhuettina Tahitilla ja valmistelkoot ohjelmanmukaisesti taateleita ja palmunpähkinöitä. Mutta niiden luonteessa on jotain kylmää ja tunnetta vierovaa, jotain, joka ei kuulu homo-suvulle, vaan bushmanneille ja paviaaneille. Miten ihana oli sielulleni sen sijaan havupuiden runsaus, ja kuinka hienona leyhyi hento talvinen pihkain tuoksu tummista metsiköistä! Kapin auringon alla ei sypressi ole mikään kalmistopuu, ja tamarindi on melkeinpä lehmus.

Matkakehä sulkeutui ja olimme taas Adderleyn vilinässä.

"Nyt, hyvä herrasväki", sanoi tohtori, "ehdotan, että menemme aamiaiselle."

"Voi, ei vielä, minun täytyy ostaa pleureusi", kitisi Clara.

"Ja minun parasolli", täydensi Irene.

"Minä menen Groote Schuuriin", ilmoitin minä varomattomasti.

"Mikä se on? Onko se intressantia?"

"En tiedä, se on Cecil Rhodesin vanha huvila. Hyvästi nyt, aika rientää." Jonka jälkeen minä kiiruhdin lähimmän auton luo ja istahdin siihen.

"Ei, tuo näyttää kovin mukavalta", huusi rohtomies, ja tuossa vilauksessa oli koko seurue aluksessani. Fatum, minun fatumini oli selvä. Että en saisi yksinäni kaapia Kapia. Kuitenkin soin itseni asettua hyvälle paikalle ohjaajan viereen, joka oli sekoitus boerista ja kvarteronista [valkoisen ja mulatin jälkeläinen. Suomentaja], ja päätään tyytyväisesti nyökäten suuntasi hän matkamme Groote Schuuriin: seitsemän mailia.

Paikka on pohjoispuolella Devils Peakia, Sierra de Saidanhan jatkoa, ja on se ylen suuri, viettävä puisto, jonka alaosassa uinuu Cecil Rhodesin entinen cottage eli maja ja yläosaa koristaa "Rhodes Memorial", kansallismuistomerkki.

Auton vauhti hiljeni, yksinkertainen tienviitta neuvoi, missä olimme, ja hiljalleen hyrräsimme edelleen ruskeanpunaista tietä, nurmikkojen ja puuryhmien välitse ja korkeain vartiopuitten holvin alitse. Ainoaakaan ihmistä ei näkynyt, ei ketään portilla, ei kauempanakaan. Mutta kaikki oli hyvin hoidettua ja ajotie kova ja sileä.

Groote Schuur — "Suuri lato" — hohti edessämme valkeana ja hienona, ollen vain yksikerroksinen, viivoiltaan hollantilainen. Oikeaan katseluun olisi tarvittu ainakin kokonainen päivä. Yksinään Rhodesin työhuone ja kirjasto olisi vaatinut oikeastaan tuntikausia, niihin luettuna taiteellisesti koristettu makuuhuone, jossa on m.m. Marcus Aureliuksen mietekirja avoinna ja eräät sanat viivattuina: "Muista, että olet roomalainen, mutta älä unohda, että olet Caesar."

Un peu pathétique, sanovat kai selvät sielut moisesta asettelusta. Sillä en luule Rhodesin muistaneen Marcus Aureliuksen kehoitusta silloin, kun hän nukkui viimeistä kertaa Groote Schuurissa. Mutta kuitenkin se sopii tyyliin, ja hän oli yleiseen tunnetusti Caesarien uskollinen tutkija. Kirjastossa on koneellakirjoitettuja käännöksiä kaikista mahdollisista roomalaisista keisariteoksista, jotka eivät ole ilmestyneet vielä englanninkielellä ja katselija näkee, että niitä on käytetty. Samoin on koko suuren Napoleon-osaston laita.

Tuntijoille tuottaisivat kai tuon loistokodin kalliit porsliiniesineet ja kutomatyöt suurta iloa, mutta voimakkaimmin esiintyvät kuitenkin siellä reliikit, nuo monet pyhät arvomerkit ajoilta, jolloin Rhodes oli matabelien keskuudessa: kuningas Lobengulan sinetti, repaleiset liput.

Mutta edelleen. "Tuolla on lordi Gladstonen talo", sanoi ohjaaja viitaten huvilaa vasemmalla puolella. "Ja tuolla asuu usein sir Rudyard Kipling", kolmannessa pienessä rakennuksessa ylempänä rinteellä.

Ajettiin eteenpäin, yhä vain ylämäkeen. Oikealla puolella vilahti puiden lomissa monta lajia antiloopeja, kauempana kaksi zebraa — harvinainen näky keskellä hienosteltua puistoa. Eräiden puiston osain asukkaina on näet etelä-afrikalaisia metsäneläimiä, ja aituukset on tehty niin tilavat ja vähän näkyvät, etteivät katsojat eivätkä eläimet itse saa häkkivankeuden vaikutusta. Poikkeuksena ovat ainoastaan leopardit ja eräät muut sellaiset, jotka asuvat ahtaammalla, mutta nekin täydentävät osaltaan sitä Rhodesin luomistyön kopiaa, jota tämä joukko vapaan metsän elämää edustaa.

Nyt kääntyi auto jyrkästi oikealle ja kiiti vaakasuoraa tannerta pitkin läpi tiheiden viidakkojen. Aukeama — hiljainen huudahdus — ja edessämme hohti temppeli. Se oli matkamme määrä.

Rhodes Memoriaal on doorilainen pilarihalli, johon leveät, moniosaiset portaat nousevat. Se on kokonaisnäöltään melkein marmori-valkea, mutta kiviaines on pelkkää graniittia. Portaat, pilarit, arkitraavit, reunukset, kaikki ovat Kapin prekambrisen kauden tuotteita. Suuria möhkäleitä ja vähän liitoksia.

Havumetsän helmaan rakennettuna on pyhäkkö aivan vuoren otsikon alla. Sen alimmassa osassa, keskellä, on ratsastajan kuva, "Physical Energy", jänteekäs, alaston mies ohjaten ratsuaan. Rhodes oli kerran nähnyt tämän teoksen kuvanveistäjä Wattsin luona ja ihaillut sitä suuresti. Kun tämä muistomerkki sitten rakennettiin, lahjoitti taiteilija veistoksensa homman toimeenpanijoille, ja on se täällä saanut onnistuneen paikan. Tuo villin-voimakas ryhmä, jonka pronssin pinta on käsitelty niin, että se vaikuttaa rapautuneelta kiveltä, jännittää kaikki lihaksensa karauttakseen avaraan maahan tuonne pohjoiseen päin; äärimmäiseen saakka tarkoin vastaava Miehen, hänen tahtonsa ja hänen voimansa vertauskuva.

Kauimpana portiikin varjossa on holvattu seinäkomero, jonka Rhodesin pronssinen kuva täyttää. Suuri pää nojautuu keveästi toiseen käteen, katse on suunnattu alhaalla olevan ratsastajan yli, kaukaisuuteen, jossa Etelä-Afrikan valtio haipuu laaksojen ja harjujen ja tasankojen takana ilmanrantaan. Siellä paalutti Rhodes uusia, suunnattomasti laajennettuja rajoja kuningaskunnalle, ja sen hän teki yksin.

En koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan kanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli viikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä vastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän sydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä etu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin en voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin hautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle, vyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he teurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin valkean vainajan ääressä.

Oikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut, jotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea brittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä ansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin oodiin Rhodesin unelmista:

"I dream my dream by rock and heath and pine, of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions Head to Line".

["Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen ulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä ekvaattoriin". Suomentaja.]

Nuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin, vahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun verran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa. Keuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen kerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen uudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi, uneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi, jättiläiseksi — — ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja henkensä. "He loved and served it", hän rakasti ja palveli sitä, kertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin oli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen, kokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman luokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen miehelle ei maassa ole tilaa.

Hiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella. Kukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt muistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei varoitustauluja.

Oli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin asettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle podestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli rantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin käsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja kuolla. Kapissa se tehtäköön.

Oli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla maistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat enkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen maku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.

Sitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko "Kasteel de Goede Hoopin", nautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein kunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja Africanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi persoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin kuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä itseni.

Kaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin nimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen risti. Vanhimmissa kartoissa luetaan "Capo di Diab". Saldanha antoi niemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi sataman ulappa tänä iltana monet posket.

Mutta terveet pelastuneet seisoivat huojuvassa rivissä imien appelsiinejä, kun kahdentoista apostolin vuori etelässä ja Spitaalisten saari pohjoisessa todisti kulkuamme hyökyjen läpi. Ilta oli meidät jo saavuttanut, Robben Islandin majakka oli sivuutettu, ja muistoista täysin sieluin erosimme tuosta unohtumattomasta päivästä.

Oli pilkkoisen pimeä silloin, kun Cape Agulhas väistyi ohitse. Se on Afrikan eteläisin niemi. Meri, jota huominen aurinkomme oli valaiseva, oli Indian valtameri.