XIV.

OPHIRIN MAAN ÄÄRIIN.

Me suuntasimme pohjoiseen.

Inhaca nimeltään on siellä kapea niemeke, joka suojelee De la Goa Bayta kaakkoistuulilta. Kauempana ulapalla se kohottaikse merestä näkyviin vielä toisen kerran, nimettömänä saarena, joka muistuttaa pyhän Yrjänän lohikäärmettä. Pää, kaljua keltaista hietikkoa, on puolittain vedessä, ja toinen silmä, särkässä olevan kuopan varjo, pälyy pohjoista kohti. Niskasta alkaen nousee suurissa mutkissa metsäverhoinen, tumma ruumis, ja ensimäisen selkäkilven kohdalla kimmaltelee Luciferin valona, kuin siihen juotettu jalokivi, tuli erään majakan tornista.

Turhaan haki kaukoputki asuntoa, raivattua alaa, kalapaikkaa — kaikki, paitsi majakka, oli pelkkää horteessa kellottavaa Midgårdin käärmettä ja minkäänlaiset olennot eivät sen kupeilla kapuilleet. Merikortti ilmaisi sittemmin, että sekin saari on englantilaisten oma ja että he ovat ristineet sen Inyackiksi, barbarilaistunut muoto Inhaca-sanasta, joka jälleen lienee väännös jostakin hyvin vanhasta.

Aivan ylähangan sivuitse solui nyt lohikäärmeen suljettu kita, ja valtameri tuli jälleen vastaan kuin hellä, tuuditteleva äiti. Hiljaa otti se meidät syliinsä, keinutteli ja lauloi, ja se tuntui lepuuttavalta, suorastaan tutunomaiselta.

Nyt lähenimme merkillistä paikkaa Afrikan itärannalla, nimittäin Zambesin suistomaata. Itsensä pääuoman suuhun — Chindeen, Quellimaneen — oli vielä kolmen päivän matka, mutta tulvasantaa on jo Beiran edustalla, ja Beira oli oleva ensimäinen satamamme.

Zambesi on Niilin, Kongon ja Nigerin jälkeen Afrikan neljäs suurvirta. Sen pää-uoma on 2,660 km pitkä, siis kaksi kertaa pitempi kuin Rheinin, ja vesialue ainoastaan hiukan pienempi kuin Volgan. Se ei ole mikään sulavain jäätikköjen ja vuoripurojen joki niinkuin Niili, vaan kokoaa se hiljaisia vesiä Angolan ylätasangolta, Rhodesian kaukoseuduilta, Betshuanamaan aukeilta, Nyassasta ja Tanganjikan järven mailta, joka ei tiedä, minne laskea. Mutta kauniina ja vahvavirtaisena se juoksee merta kohti ja syöksyy Victoria-putouksessa yli maailman valtavimman erosionikynnyksen. Suuren rauhansa saavuttaa se vasta alhaalla portugalilaisten maassa ja jonkun matkan päässä rannasta se levittää viuhkamaisesti monet lasku-uomansa.

Kun sellainen Herran joki on virrannut tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia, on se tuonut mukanaan paljon tavaraa. Ei pelkästään vettä, vaan vuortakin. Uutta vuorta ja vanhaa, kylmän rapaamaa, tuulen jauhamaa, erämaan paahtamaa. Se on hajoittanut Kalaharin erämaan tiukat hiekka-aallot ja imaissut lukemattomat miljaardit hienoja hietajyviä pyörteisiinsä. Matkalla se on saanut opaalin värin, maidon värin, okran- ja saven värin, ja vasta kaukana alhaalla, aivan meren äärellä, se on laskenut nuo jyvät jälleen pohjaan. Ne ovat muodostaneet joen kiemurtelevain haarain väliin imuhietaa, vuoksisaaria ja salaisia särkkiä, joita ainoastaan meri myrskysäällä vääntää näkyviin.

Zambesi, jota me rannankiertäjät saamme tuskin nähdäkään, ilmaisee paikkansa jo kauas merelle. Höyrylaiva puskee Beiraa kohti. Vielä ei näy piirtoakaan maasta, mutta rauhaton vesi on jo saanut värivivahduksen, jota emme ole ennen tavanneet ja jota voisi ehkä sanoa maidonvihertäväksi.

Kaksinkertainen vihellys komentosillalta, mies kiiruhtaa takakannen reunalle ja mittaluoti laskeutuu.

"Dödig Fodn", huutaa hän. Ukko on Saksan rannikkolainen ja tietää, että kapteeni ymmärtää häntä. "Dödig Fodn" on dreissig Faden, 30 fadenia, Saksan merisyltä. Se on meidän mitoissa 150 jalkaa. Niin vähän! Ja tuolla loitompana oli 2,000 metriä pohjaan.

"Dödig Fodn nomals", — 30 fadenia uudestaan.

"Dödig wiederum",

"Säbnuntwintig",

"Fifuntwintig",

Kone hiljentää.

"Fifuntwintig".

"Achtain", — 18.

Kone hiljentää vielä.

"Viertain Fodn knapp", — tuskin 14 fadenia.

"Tvölv Fodn", — 12.

"Tvölv Fodn", laulaa hän monta kertaa, yksitoikkoisen pitkään, samaan tapaan kuin ajattelen Samuel Clemensin kuulleen poikana Mississippinä jokialuksen miesten ilmoittavan tuota ainaista: "mark twain".

"Tvölv Fodn — — tain", huutaa hän yhtäkkiä. Se merkitsee kymmenen.

Seis.

"Tain knapp", — tuskin 10.

"Neen Fodn".

Kone taaksepäin. Signaali ankkurivintturille, — huruuskis, ja siinä nyt seistään. Indian valtameri ympärillä, maaton ilmanranta joka puolella, eikä kölin alla enempää vettä kuin laivan oma syvyys.

"Ja mitä sitten tulee?" kysyin vanhalta Jussilta, joka kiilloitti tupakkasalongin oven messinkejä.

"Mitäkö? Sitten tulee tietysti nousuvesi ja me ajamme satamaan."

Todellakin. Viisi tuntia mukavasti lepäiltyämme suuntasimme maata kohti, ja ohut viiru ennusti rannikon tuloa. Se oli niin matalaa, että oli vaikeaa uskoa. Jokin salainen vallitus kätki todellisuutta. Mutta tuosta matalasta hiipi näkyviin rivi taloja, jonkin katon tumma äärikuva, puita, satamalaituri ja kaksi höyrylaivaa. Vauhti hiljeni, ankkuri laskeutua jyrisi, ja siinä lepäsimme nyt horjumatta Beiran sataman suulla, valmiina kaikkiin mustiin seikkailuihin ja kohtaloihin, joita taivas piti meille soveliaina.

Niitä ei tullut tosiaan monta. Me toverukset laskeusimme bentsiinipurteen, jossa eräs kreikkalainen piti perää ja konetta hoiti pari kafferia — heillä lienee lahjoja moottorin hoitoon — ja hartaalla rätinällä kiisimme vinosti Afrikan rantaan. Täällä täytyy kaikkien alusten kuljeskella tyynelläkin kuin koirat kylki puolittain edeltä, sillä vuorovesi laskee ja nousee merkillisellä voimalla. Sitäpaitsi vyöryy vapaiksi päässeitä joenvesiä sataman kautta merelle, joten pakoveden aikana tapahtuu vielä ankarampia vesiajoja kuin muulloin. Saattaa nähdä puiden ja kokoskuorien ja kanotinkappaleiden kiitävän merelle kuin hullut.

Beirassa lienee lähes tuhat vakituista asukasta. "600 neekeriä, 200 portugalilaista ja 200 valkoista", sanoi luutnantti von Gussmann. Sama mies ilmoitti syyksi meren rumaan väriin, että "portugalilaisethan kylpevät täällä." Tämä oli kuitenkin noita tavallisia halpahintaisia hävyttömyyksiä, joita Europan muut kansat alinomaa keksivät. Minä puolestani olen vakuutettu, etteivät portugalilaiset ollenkaan kylve tässä meressä.

Beiran suurin omituisuus on kuitenkin se, ettei kaupunkia ja suurinta osaa maaseutua hoida Portugalin hallitus, vaan ne omistaa eräs osakeyhtiö, Companhia de Moçambique, jonka päällikkö on näön vuoksi portugalilainen ja rahat ovat englantilaisia ja ranskalaisia. Melkein koko laaja Moçambiquen siirtomaa, joka on Skandinavian kokoinen, on vuokrattu täten yksityissyndikaatille (paitsi jo mainittua on olemassa vielä Companhia de Njassa, C. Zambesia, C. Inhambane ja C. de Graza). Nämä maksavat Portugalille vuotuisen vuokran, eikä niillä ole mitään muita harrastuksia kuin nylkeä maata ja sen mustaa väestöä. Neekerit käyttäytyvät täällä kuin ammoin, 100 à 200 vuotta sitten, nimittäin orjamaisen arasti. Kapmaassa ja Natalissa kulkevat he katukäytäviä aivan kuin valkoisetkin. Täällä saavat he astua trotoaareille ainoastaan taloihin mennessään ja sieltä lähtiessään. Beirassa ei ainoakaan neekeri käy kauppapöydän tai postiluukun luokse niin kauan kuin siinä on joku valkoihoinen.

Kauppakomppanian suvereniteettia kuvaavaa on esim., että Companhia de Moçambique painattaa omia postimerkkejään ja postikorttejaan Beirasta, jotavastoin hallituksen postimerkit eivät kelpaa. Aivan kuin ivalla on komppania antanut vuonna 1910 tehdyn Lissabonin vallankumouksen jälkeen niinkuin korkea kruunukin painattaa vinosti merkkien poikki punaisella tai vihreällä sanan: "Republica". Tämä ei merkitse kerrassaan mitään, sillä alkuperäisessä merkissä ei vanhastaan ole kuninkaan kuvaa eikä edes Portugalin nimeä, vaan pelkästään paikallisvaakuna, jossa on kaksi elefanttia ja teksti "Companhia de Moçambique", ei muuta. Yhtiö on kai ollut tasavalta ilmoisen ikänsä. Mutta tuo pieni, uusi leimaus kannattaa — maailman 5:n miljoonan postimerkkikokoojan on hankittava uudestaan komppanian postimerkit.

Beira on suunnilleen saman muotoinen ja laajuinen kuin Kaskinen. Kaupungin isät ovat antaneet istuttaa sinne pitkänsoikean keskuspuiston tamarindeista, jotka ovat merelle päin ikäänkuin kulisseina. Mutta näiden taakse tultua eivät mitkään toiveemme täyty, sillä siellä alkaa pelkkä Afrika kursailematta. Ikäänkuin entisen tuuhean tukan jätteinä pyrkii paikka paikoin ilmoihin harvasti palmuntynkiä, muu kaikki on teeskentelemätöntä, peninkulmaista aroa, jonka etualalla näkee juoksentelevia neekereitä ja taustalla pieniä, auringonpaahteessa hulmuavia savuja.

Beiran kadut — joita on yksi pitkä ja useita pieniä — ovat varustetut hyvillä sementtikäytävillä. Ajopaikka on paksua, pehmeää hietaa, eikä kukaan kulje sen poikki tarpeettomasti. Hevosista ja muuleista j.n.e. ei vilahdustakaan. Liikenne suoritetaan aivan kuin muissakin afrikalaisissa pikkukaupungeissa trolley-järjestelmän mukaan, joka on tosiaan sangen käytännöllinen sellaisilla seuduilla, missä työvoimaa saa melkein ilmaiseksi. Keskellä katua on alkeellinen kaitaraide, (55 cm leveä), jota pitkin kafferit lykkäävät dresinoita. Osaksi ovat nämä kuorma-, osaksi henkilövaunuja. Viimemainituissa on syntisen mukava istua. Ne on varustettu aurinkokatoilla ja mahtuu niihin kaksi, kolme henkeä vieretysten. Takana on poikkitanko, johon pari neekeriä käy käsiksi.

Niillä kiidetään tempaavaa vauhtia, ja ainoa tukaluus on vaunusta lähteminen. Sillä jos nostaa kättään tai huutaa pysähdysmerkiksi, niin luulevat neekerit sitä ihastuksen ilmaisuksi, hihkaisevat puolestaan kovalla äänellä ja työntävät eteenpäin kahta kertaa kiivaammin. Me emme voineet oppia, miten trolley on seisautettava, vaan oli meidän tavallisesti pakko ajaa niin kauan, kunnes koko kaupunki loppui. Ja sitten taas takaisin, — kunnes se loppui uudestaan.

Eräs toveruksista koetti hypätä vaunusta pois sen vauhdissa ollessa. Hän kellahti tosin pehmeälle; mutta vielä seuraavana päivänä valui hänen taskuistaan hiekkaa. Se oli kaffereista äärettömän hauskaa, he löivät kämmeniään polviinsa ja ymmärsivät huomattavastikin asian siten, että me kaksi muuta rattailla olevaa olimme paiskanneet toverimme niistä tielle. Sopii huomata, että trolleyt ovat yksityisten. Niillä ei pääse ajamaan ilman paikallisten tuttavien apua, esim. Saksan konsulin. Jokaisessa vaunussa on suuri joukko pieniä numerolaattoja ja tämä merkitsee, että ne ja ne herrat ovat vaunun osakkaita. He maksavat liikennemaksua komppanialle, mutta eivät minkäänlaista kertamaksua.

Kun laitos on yksiraiteinen ja vaihdepaikkoja harvassa, ei yhteentörmäyksen mahdollisuuksia voi välttää. Sellaisten varalta on erityiset sääntönsä. Kuorma-trolley perääntyy aina henkilö-trolleyn edestä. Kahdesta henkilö-trolleysta perääntyy se, jossa sattuu sillä kertaa olemaan vähemmän väkeä. Jos kaksi yhtä suurta seuruetta tulee vastatusten, kursaillaan kahden puolen ja molemmat perääntyvät. Sitten ryntäävät ne jälleen eteenpäin, ja se vaunuista, jonka neekerit ovat nopeampia, saa lähteä ensin. Niin selitti asian Savoy-hotellin majordomus, joka ravintola muuten mainitaan niiden Beiran paikkojen luvussa, joissa saa rahaa vaihtaessa oikein takaisin.

Eräällä kohtaa pääkadun varrella on putka, — aivan kuin Kaskisissa — ja siinä on kaksi rautaristikoilla varustettua pyöreää luukkua, joista neekerivangit kuroittelevat vaikeroiden kadulle pieniä palmikoituja käsilaukkuja. "Ostakaa nyt, very good massa", hyvä, kiltti herra, "shillingi pari." Rautoihin painautuneilla kasvoilla on kärsivä ilme. Kuitenkin on tuo kaikki pelkkää ilvettä, sen seikan osoittaa todeksi hyvin syötetyn vangin jäljestäpäin naureleva naama. Käsilaukun kauppa on nimittäin vartian afääri. Hän ostaa noita esineitä muutamalla reissillä kappaleen torilta ja panee sitten loisensa myymään niitä hyvällä voitolla rautatistikon takaa. Mies seisoi koko ajan putkan kulmalla tarkastamassa liikettä.

Kaksi Taboran vallasnaista toi laivaan kalliin kuorman portugalilaisten vankien veistotyötä, ja kun he saivat kuulla asian todellisen laidan, vihasivat he meitä kuin naiset ainakin. Muuten en luule, että putkassa olevat miehet olivat vankeja, vaan ainoastaan tilapäisesti sinne ahdettuja kotineekereitä, joita vartia vuokraa niiksi päiviksi, jolloin kunnon europalaisia matkustajia odotetaan kaupunkiin.

Pikkukaupungin olot saavat usein kauppapuodeissa aikaan hiukan omituisia tavara-yhdistelmiä. Beiran pääkadun varrella ei siinä suhteessa ole paljon kursailtu. Yksi liike myö rauta-tavaraa ja perunoita. Eräs parturi hoitaa parturinsalongissaan tupakkakauppaa ja baaria. Eräästä puodista saa maisemakortteja, paitoja ja hedelmiä, toisesta jalkineita ja kalaa. Tein fantastisen yrityksen löytää kirjakaupan. Se onnistuikin. Keskellä jonkinlaista tavara-aittaa, jossa oli ensiksikin matkalaukkuja, harjoja, hattuja ja lukkoja, oli puoli tiskiä täytetty englantilaisella kirjallisuudella, jaettuna noihin Kapin pohjoispuolella yleisiin ryhmiin: 6:n pencyn kirjat, 9:n pencyn ja shillingin kirjat.

Siellä sain myöskin Beirassa ilmestyvän sanomalehden, "The Beira Postin", yksityisnumeroita. Niissä on kolmannen sivun viimeisellä palstalla portugalinkielinen teksti, joka kertoo lehden tärkeimmät englanninkieliset uutiset. Täällä lienee siis pari kirjallistakin harrastelijaa. Ehkäpä karkoitettuja monarkisteja, joilla on isiltä peritty sivistys. Lehdessä oli joukko meille uusia sähkösanomia ja luettiin sitä kunnioituksella. Henkilö, joka saa joka päivä tuoreen lehden, voi tuskin kuvitella täkäläistä asemaamme, mitä sanomalehtiin tulee. Me olemme täysin tietämättömiä maailman tapahtumista. Sarajevon verityöstä ilmoitettiin meille langattomalla Svakopmundin edustalla, tapahtuman jälkeisenä päivänä. Mutta kaikki muut uutiset jäivät valtameren taakse.

Mitä koskee minuun itseeni, joka olen tottunut joka päivä märehtimään muutamia kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, on tapahtunut se ihme, että voin hillitä melankoliani, niin, kamalaa sanoa, en edes tuota lukemista kaipaa. Hyvä herrasväki, tohdinko toivoa, että minua uskotaan, kun julistan, että ilman sanomalehtiä saattaa elää? Ja moinen on mahdollista, vaikka ihminen siellä kotona kitisee ja pauhaa, jos lehti viipyy 15 minuttiakin yli tavallisen ajan.

Sitten me ajoimme rätisevällä moottorilla takaisin Taboran luokse. Purren kaffereilla oli nyt kullakin korvan takana paperossin puolisko ja kreikkalainen poltti sikaria. Joku Maecenas oli siis äsken sitä tietä reissunnut. Me emme voineet olla miestä huonompia. Neekerit saivat uuden paperossin kukin. Se pujahti kauniisti toisen korvan taakse. Ja kreikkalainen sai pari sikaria, sillä ehdolla, että hänen oli sytytettävä toinen heti ja pistettävä se vapaanaolevaan suupieleensä, poistamatta entistä röyhyä suustaan. Mies taipui kovin väkinäisesti sovitteluun, mutta kun hän olisi kieltäytymällä menettänyt sikarin n:o 3, ei muu auttanut. Taboran Fritz, joka otti meidät vastaan portailla, luuli, että moottorikapteeni oli tullut hulluksi. Tämä tuprutti vain kylmäverisesti yhtaikaa kahta Bismarck-pulikkaansa, mutta heti, kun viimeinen matkustaja oli purresta noussut, lensivät ne kumpikin hänen suustaan pois. Molemmat oman korvansa taakse.

Kauempaa nähden oli Beira kuitenkin koko viehättävä. Iltavalaistus loi pitkine varjoineen itämaalaista reliifiä tuohon pieneen talorykelmään, tamarindien kuroitteleviin oksiin tuli ikäänkuin rukoileva sävy. Aro muuttui taivaan väriseksi: sauhuiset purppuraviirut hehkuivat hetkisen.

Se oli indialainen ilta, se tunne valtasi minut yhtäkkiä, kun näin kannella iltarukoukseen kumartuneiden fetsien joukossa erään goalaisen turbaanin. Se oli Agran taivas, samana kuin se hohtaa eräässä kotonani olevassa kuvassa. Niinä aikoina, jolloin Portugal hallitsi meriä ja rakensi Zambesi-joen varsille kaupunkeja, joista enää on vain nimet säilyneet, oli kaikki tämä Indiaa.

Ne olivat kaukaisia ja outoja aikoja. Ja niitä ennen oli paljon eletty. Kaikki se astui nyt esiin yhtaikaa, kokoontui Beirassa auringonlaskun hetkenä ja täytti sieluni. Se oli profeetan hetki ja kaikkien vainajain muiston tuokio.

"Ja kuningas Salomo teki myös laivan Etseonin Geberissä, joka liki Elothia on, Punaisenmeren reunan tykönä, Edomealaisten maalla. Ja Hiram lähetti laivaan palvelijansa, jotka olivat jalot haaksimiehet ja mereen hyvin harjaantuneet, Salomonin palvelijain kanssa. Ja he tulivat Ophiriin ja veivät sieltä neljäsataa ja kaksikymmentä leiviskää kultaa; ja he veivät sen kuningas Salomolle." Niin kertoo ensimäisen Kuningasten kirjan yhdeksäs luku.

Hiram oli Tyron kuningas. Hänen miehensä olivat käyneet usein Ophirissa ja koonneet sieltä kultaa; kultaa, kiviä ja tuoksuavaa almugh-puuta. Missä oli Ophir? Siitä ovat oppineet kiistelleet ja kiistävät yhä vielä. Mutta ken on lukenut suuren Afrikanmiehen, Carl Petersin kirjan "Im Goldlande des Alterthums" (1902), hänen on vaikea olla eri mieltä kuin hän, nimittäin, että Ophir on nykyinen Mashonamaa, itäisessä Rhodesiassa, jossa on löydetty yli 500 ikivanhaa kulta- ja kuparikaivosta. Jo keskiajan arabialaiset etsivät raamatun Ophiria juuri täältä.

Jos siis Salomon temppelin metalli oli kotoisin Matabeleen tasangon kaivoksista, lienee hänen ja Hiramin laivasto seissut täällä meidän lahdessamme, tuota kultamaata lähinnä olevassa. Tuolla satamansuulla, tämän matalan rannan edustalla, tässä samassa aallokossa, joka lyö aron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön galeerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä jonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden työkapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän ympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon, äsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa ympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden ruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.

Tuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat kotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle, joka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa sypressipuuhun ja pilareitten kiviin.

Nyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin, keskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st. ensimäisessä luokassa. "Please, the train is starting", — olkaa hyvä, juna lähtee.

Mutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä muitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole neekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole musta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi mongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty kappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji. Antropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat afrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa kiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin kaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla pursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin he saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa myöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.

Siis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä kuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran hietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi pieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili pitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan riisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja tähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat hymyilevät laineet — —

Ja heitä ennen?

Tämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla. Beira merkitsee hiekkaa. "Beira Velha" pitäisi sen nimenä olla, Beira Vanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on antanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten ja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten jalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden paljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se ikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.

Aivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa hyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:

"Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen."

Se oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein isolle maljalle.

Oi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello 11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin muistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos sen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan etelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von Gussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen pitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.