X.
Joel Lehtonen translation
MOÇAMBIQUE-VIRRALLA.
Noin sata vuotta sitten hallitsi Kap-koloniaa kuvernööri Donkin. Hänellä oli nuori, kaunis ja älykäs vaimo, lady Elizabeth, Yorkin tuomiorovastin tytär. Aiottiin perustaa uusi englantilainen satamakaupunki Kapin itäpuolella olevalle rikkaalle rannikolle, ja kuvernöörin asia oli antaa sille nimi. Mutta samoihin aikoihin sairastui hänen ladynsä, riutui ja kuoli. Ja silloin pystytti mies hänen muistomerkikseen nimen. Kaupungista tuli Port Elizabeth.
Me laskimme ankkuriin kauas kaupungin edustalle ja saimme katsella sitä pari tuntia matkan päästä. Se on yleismallinen englantilainen pikkukaupunki ja saattaisi sen, mitä maisemaan, rakennustyyppeihin ja koko olemukseen tulee, aivan luontevasti sijoittaa Kanaalin tai Pohjanmeren rannalle. Vihdoin nouti satamapursi Talana meidät ja vilkkaiden merisikain ja unteloiden medusain välitse puskimme erästä laituria kohti, joita Port Elizabeth ojentaa kolme avoimelta rannaltaan suoraan ulapalle.
Taborassa ollessamme oli valtameri tuntunut sileältä kuin puhdas linoleumimatto. Mutta kun satamapurresta oli noustava, näytti seikka toisenlaiselta. Juuri, kun päästiin laitalaiturin tasalle, töytäsivät aallot meidät etäälle portaista ja joko metrin sitä ylemmäksi taikka alemmaksi. Onneksi oli niillä siellä nokkela, solmuisesta köydestä tehty laitos, joka riippui irtaallaan alas vaakasuorasta rautatelineestä sillalta. Kun iski kyntensä pariin tuollaiseen köyteen, saattoi niiden avulla koska tahansa keikahtaa nopeasti ylös portaille, jossa lujat kädet ottivat tulijan vastaan. Sillä tavalla pääsimme sittenkin mukavasti maihin, yksinpä pieni, pyöreä rouva Hartmannkin, jonka ominaisuus on huutaa kaikissa elämänvaiheissa apua. Hänen joviaalinen miehensä näyttää tosin jo kauan sitten lakanneen antamasta itseensä vaikuttaa. Mutta rouvalla on näköpiirissä aina joku uusi herra, sillä Jumalahan suojaa alinomaa kedon liljaa.
Tuskin olimme ehtineet rannalle, niin näimme plakaatteja, joissa julistettiin, että strutsin sulkain hinta vähän ennen meidän tuloamme oli alentunut 40 prosenttia, joten meille suotiin onni kohta tehdä aivan erinomaisia ostoja. Oletan, että tässä niinkuin monessa muussakin alennusmyynnissä alkuperäinen hinta oli samassa suhteessa koroitettu, ettei hyppäys turmelisi ostajaa. Osa seurueesta pujahti silti lähimpään hatunsulka-kauppaan, heidän joukossaan myöskin rouva Hartmann, joka ehti kumminkin sillävälin pari kertaa kuolla, kun eräs neekeri ohimennessään sattui häneen koskettamaan.
Port Elizabeth on pitkä mäenrinne, ja on siellä vaakasuora pääkatu ja parikymmentä poikkikujaa, jyrkkiä kuin Jaakopin tikapuut Dorén mukaan. Erästä sellaista myöten jaksaa kuitenkin raitiovaunu hinautua ylös, ja se on miellyttävä seikka, sillä ylimmällä mäellä vihertää suuri puisto, jossa puut paussia pitämättä suhisevat ja pohjolasta tullut saa ensi kertaa nähdä kolibrien lehdistössä kimmaltelevan.
Erään suurehkon rakennuksen seinässä oli kilpi: Museo. Kolmikko, jäseninä miljoonaliike, "Rudolph Herzogs Africahausin" johtaja hra Beuster, nyt matkalla Svakopista Dar-es-salamiin, sanomalehtimies ja kolmenkymmenen saksalaisen lehden kirje-leverantööri Sachers, sekä lopuksi minä, päätimme astua sisälle. Ensimäinen vaikutelma oli ällistyttävä. Tulimme leveälle parvelle, joka ympäröi suunnatonta hallia. Hallin ja osaksi parvenkin lattia oli peitetty lampaanvilla-paaleilla, hienointa angoraa. Museo — niin, se oli meille uutta tyyppiä, opettavainen kyllä.
Kiertäessä ja katsellessa, jolloin ei ainoaakaan ihmistä näkynyt, selvisi, että olimme Port Elizabethin tavarapörssissä. Kaupunki on maailman suurin strutsinhöyhen-keskusta ja suurimpia hienon lampaanvillan keskustoja.
Mutta museo? Puoliavoimesta ovesta kuulsi jokin täytetyn näköinen eläin. Me kiiruhdimme sinne ja aivan oikein: kaksi pörssitalon salia oli täpötäynnä nähtävyyksiä. Siellä oli papukaijoja, pussirottia ja haikaloja, norsunluuta, merimetsoja ja Python-käärmeitä, mineraaleja ja kaivoskuokkia, jalopeuroja ja vanhoja sanomalehtiä. Keskeltä jotakin elukkajoukkoa tuijotteli Hadrianuksen pää, jäljennös erään tunnetun britannialaisen löydön mukaan. Ällistyneempää keisari-ilmettä en saata kuvitella. "Mehercle, mitä minulla on näiden elukkain seassa tekemistä?"
Mitä näihin viimemainittuihin tulee, tuotti museo minulle yllätyksen, jonkalaista ainakaan minun sieluni ei ole ennen kokenut. Juuri kun tarkastelin noita lukuisia kaappeja ja niiden monia preparoituja eläimiä, suvaitsi nimittäin eräs täytetty eläin, noin kaniinin kokoinen mungooni, kääntää päätään ja katsella minua.
Ei ollut epäilystäkään, että hän teki sen, sillä hän iski vielä pari kertaa silmääkin.
Olisi ollut arvokasta saada juuri silloin siitä valokuva. Aivoissani kulkivat ristiin rastiin lukemattomat avuttomat kuvitelmat ja niistä oli konkreettisinta se, että Herzogin liike oli eilisiltana tarjonnut minulle Braunebergeriä. Tosin ei suinkaan raskasta moselia, mutta joka tapauksessa viiniä. Mutta sehän tapahtui jo eilen.
Ja tänään käänsi täytetty faaraokissa Port Elizabethin museossa minut älytessään päätänsä. Minulle ei ole tuntematon asia, että olen joskus elämässäni käyttäytynyt omituisesti. Että olin sellainen eriskummallisuus, tuntui kuitenkin tukalalta.
Vilkaisin toisaalle, katselin pitkää käärmeen luurankoa, aloin laskea sen kylkiluita, ehdin kahteensataan, mutta sitten täytyi minun jälleen vilkua siihen piruun.
Nyt se seisoi takajaloillaan, etukäpälät lasia vasten.
Tämä suora mahdottomuus sai minut jälleen tasapainoon. Ja silloin huomasin, että museon johtaja oli taitavasti pistellyt sinne tänne kuolleen eläinmaailman joukkoon häkkejä, joissa oli pieniä eläviäkin metsäneläimiä. Ilmestyksen ja sen ympäristön välillä oli oikeastaan seinät, mutta sen huomasin minä vasta myöhemmin.
Siinä hiljalleen oli Port Elizabeth antanut meille kaikki, mitä muutamassa tunnissa antaa voi, ja me lähenimme taas meren rantaa. Siellä näytti kaikki muuttuneelta, nousuveden aika oli tullut ja melkoiset aallot vyöryivät rantatietä kohti. Laiturilla seisoi Hartmannin herrasväki ostoskääryineen ja huolestuneiden näköisinä. Satamapursi keikkui sillan päässä.
Sain kuulla, että Kapin parlamentti oli äskettäin myöntänyt noin 40 miljoonaa markkaa aallonmurtajan rakentamiseksi Port Elizabethiin. Eteläisin silta rakennetaan kolme kertaa nykyistään pitemmäksi, se on jatkuva kaarena pohjoista kohti ja jättävä kapean avoväylän pohjoisimman sillan kohdalle. Näin suunnitellun sataman pinta-ala tulee olemaan kaksi kertaa niin suuri kuin Cape townin satama ja tuottaa se laivakululle tällä turvattomalla, mutta arvokkaalla rannikolla suunnattomia etuja. Kaupungissa on nykyään 30,000 asukasta, mutta väestön oletetaan lähivuosina nopeasti lisääntyvän.
Satamansuu on muuten jo melkein nelisatavuotinen ankkuripaikka, jota merimiesten kesken kutsutaan Algoa Bayksi. Ylempänä Lourenço Marquezin lähistöllä on Delagoa Bay. Nämä kaksi nimeä ovat yhteydessä portugalilaisten vanhan ja yhä vieläkin säilyneen etu-indialaisen alueen kanssa, nimittäin Goan, jonka Albuquerque vuonna 1515 valloitti. Kun hänen miehensä purjehtivat Goaan päin, "al Goa", viivähtivät he hetkisen täällä. Kun he palasivat sieltä, "de la Goa", pysähtyivät he toiseen ja parempaan poukamaan. (Artikkelit eivät ole sopusoinnussa, mutta sen seikan selvittäkööt kieliniekat.)
Juuri hetkellä, jolloin meitä lähdettiin viemään laivaan, kulki sillankorvalla kolme mustaihoista kantaen reklaamikilpeä:
"Polttakaa erinomaista paperossia 606."
Se oli aivan omalaatuisensa tupakan nimi. Mitä mainioita ominaisuuksia ovela tehtailija oli osannut antaa tavaralleen, en tiedä, ja valitan, etten ennättänyt hankkia yhtä laatikkoa tuodakseni sen kotiin ja näyttääkseni.
Paremminkin kuolleena kuin elävänä ja enemmän kirkuvana kuin kuolleena lepäili M:me Hartmann sangen monessa sylissä kuljetuspurressa, joka keikkui tosiaan niin, että vuoroin näki pelkkää taivasta, vuoroin pelkkää vettä ja ainoastaan vilauksittain odottavaa laivaamme. Kun madamea viimeinkin autettiin ylös amiraaliportaista, hoitelin minä siinä tilaisuudessa esiinpistävää vasempaa kenkää, joka uhkaili naamaani. Hänen muuta minuuttaan kantoi puolitusinaa toisia ritareita, jotka omain sanainsa mukaan kutittivat häntä koko matkan portaita ylös, mikä kuuluu olevan roima lääke meritautia vastaan. Jos minäkin olisin sen tiennyt, ei minun olisi ollut lainkaan vaikeaa hellittää hiukan tuota kenkää ja hivutella hellästi hänen keijukaismaisia jalkapohjiaan. Mutta ensimäisen Afrikan-matkan tekijä ei tunne vielä kaikkia temppuja.
Seuraavana aamuna seisoimme taas uuden kaupungin edustalla, jolla on kolme nimeä. Virallisesti on sen nimi East London, käytännössä Buffalo Harbour ja tuttujen kesken Penmore. Keskimmäinen johtuu pienestä virrasta, Buffalo Riveristä, joka yhtyy korkeain rantain uomassa idyllisesti mereen ja antaa laituripaikkoja pienille laivoille. Tabora ei mennyt satamaan ja päällystö teki meille tiettäväksi, että se, joka menee maihin, saa tehdä sen omalla vastuullaan. On nimittäin sattunut, etteivät matkustajat maihin mentyään ole päässeet sieltä takaisin laivaan, siitä syystä, että merenkäynti oli lisääntynyt sillävälin kuljetusmahdollisuusasteikon yläpuolelle. Myöskin Svakopmundissa kuuluu näin tapahtuvan melkoisen usein.
Maihinlasku-tavasta voi arvata, että täällä voidaan siinä suhteessa joutua melkoisen oikullisiin pulmiin. Lounaassa laskettiin uhrit vintturilla alas avonaisessa karossissa, täällä sitävastoin miehenkorkuisessa, lujassa sylinterinmuotoisessa korissa, jonka kupeessa on ovi.
East Londonilla on oikeus ylpeillä nimellään siinä suhteessa, että Buffalo River on tosiaan Etelä-Afrikan Thames. Täällä pidetään suuria souturegattoja, joiden tulokset lennätetään yksityiskohdin kaabelitietä Lontooseen, Australiaan ja Canadaan. Tämä lisäys tietoihini pakotti minut vielä kerran kohottamaan kaukoputkeni ja tarkastelemaan yhä lisääntyvällä kunnioituksella virran suuta. Cambridge, Oxford, kilpasoutuveneet, Old England — — Old England forever! Eläköön vanha Englanti!
Matka yhä koillista kohti oli rauhaa tuottava ja kaunis. Koko välillä Capista Port Nataniin näkyy rannikko aivan selvästi kaiken päivää. Ja vaikka siinä ei olekaan mitään erikoisen vaihtelevaa — pelkkiä hietikoita ja aukeita vuoria — niin piirtävät kuitenkin pensastot ja viidakot vyön elävää vihreyttä kumpujen rinteille, eikä siellä missään puuttuisi halua pistäytyä maihin pienelle pic-nicille. Paikka paikoin loistaa hyökyjen vaahto rannalla kuin tuhannen yhtaikaa lentoon pyrkivän tiiran siivet, toisin kohdin taas syöksyy jostakin kallionkolosta vesisuihku yli metsänharjan, ja tuntuu kuin olisi viisitoistavuotias ja haluaisi rientää alastomana tuohon ryöppyyn. Riemu seuraa näitä kesyttömiä rantoja.
Ja kun katselee kauan niitä, niin muodostuu auringonpaisteessa eteesi parvi neitoja, joilla on musta hipiä ja uumissa haikalan evä, se kuva kuultaa vakavankauniina hyökyvallien taustaa vastaan, ja matkaaja joutuu muistelemaan tuota Ithakan miestä, joka pelkäsi rantain laulua.
Monikin laiva kohtasi näillä vesillä meitä, ja jo varhain illalla kulki kahden puolen ohitsemme ikäänkuin harva karnevaalisaattue: huippulyhdyt, värilliset laternat ja valaistuja hytti-ikkunoita rivittäin. Eräät laivoista puhelivat keskenään optillisella telegraafilla muutaman sanan ja katsoja mietti mielessään, mitä nuo tiheään toisiaan seuraavat valontuikahdukset merkitsivät.
Kun auringonlaskun purppura oli mantereella hämärtynyt harmaaksi eikä ääriviivoja enää voinut eroittaa, syttyi lännessä ikäänkuin tulipaloja. Epävakainen hehkuviiva, joka näytti tuulessa loimahtelevan tuleen ja jälleen melkein sammuvan. Monilla paikoin. Lyhyitä viivoja ja pitempiä. Hämärän henkien ilve-kuvia kulkevain laivain Morse-puheluista.
Mitä tämä merkitsi, tiesi eräs välikannen matruusi: kafferien metsätulia.
Ranta ei siis kadonnutkaan, se virkosi eräänlaiseen uuteen eloon. Nyt tiesin, että mustat olennot juoksivat laulaen siellä tulessa loimuavain puitten ympärillä ja linnut lentelivät liekkeihin. Päivällä olivat ainoastaan jotkut pienoiset cumulus-sauhut saaneet ihmisen luulemaan, että tuolla hiljaisen ja tyhjän metsän takana näkyi pilviä.
Afrika lähettää viestejään äärimmälle meren rannalle. Savannien matava tulikukka kuvastuu mereen.