VI.

PÄIVÄNTASAAJA.

Ei pitkän matkaa Kapin eteläpuolella puski kova kuumuus meidän kimppuumme, leppymättömänä, pääsemättömänä. Tuuli kovasti, mutta niinkuin paistinuunista. Meri tanssi kerallamme muka nuorekkaan raikkaana, mutta olikin jopa 30 astetta kuumaa. Jäätelöä tarjoiltiin päivät päästään, ja "lemon squash" huljui läpi satojen olkipillien ja ihohuokosemme olivat kuin suihkulähteet ja paitamme — ei muuta tekemistä kuin mennä alinomaa alas, muuttaa ja tulla takaisin.

Joka hytissä on sähköllä käypä ilmanleyhyttäjä, ja onpa leikkikaluna käytellen suvereenista panna se väsyneellä, suurten piirien arvoisella ilmeellä kokoviritykseen. Juhlallista on myöskin nähdä ruokasalin kahdeksantoista kattoväkkärää yhtaikaa hyrräämässä. Mutta sangen lapsellista, olisi odottaa näistä kummastakaan pyörimisestä mitään positiivista tulosta. Se on vain silmänvirvoitusta.

Meillä on laivassa uima-allas, ja siinä asuvat monet. Se ei ole tietystikään mikään jättiläishalli à la Vaterland, mutta se on kekseliäästi ja hauskasti järjestetty. Melkoisen suuri kansiala pääluukun vieressä ylähangan puolella ympäröitiin eräänä päivänä, kravunkääntöpiirin kohdalla, korkealla telineellä, joka oli tehty paaluista ja lankuista. Tuo noin 60 kuutiometriä sisältävä laatikko, joka täten syntyi, verhottiin sisältä yksinkertaisella purjekangas-kerroksella. Sitten pumputtiin siihen noin 50 tonnia merivettä, ja kun kangas oli läpilionnut, niin se piti. Tämä vedenpaljous uudistetaan kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa ja sitäpaitsi jatkuvasti letkusta keskeymättä juoksevalla vedellä ja päästämällä samalla aikaa vettä ulos parista sen pinnan tasalla olevasta aukosta. Tässä Atlantin filiaalissa on oivallisen hyvä uida ja sen kohdalle ylhäälle levitetty aurinkokatos suojaa kaikilta heliotismeilta. Ainoa vika on, ettei vesi voi vapautua liioista kahdestatoista asteestaan.

Kuitenkin tarjoaa laitos jonkinlaisen pakopaikan tropiikin kiusaamalle sielulle. On eri kylpyajat herroja ja naisia varten. Mutta, niinkuin usein muuallakin, käyvät naisten kellot väärin. Sen vuoksi saattaakin nähdä esim. laivalääkärin, telegraafipäällikkö M. Pichonin ja kolmen neljän primadonnan yhtaikaa tritoonisesti pulskimassa, välttäen suurmaailmallisella taidolla kaikkia, loukkaavia yhteentörmäyksiä ja antaen luontevalla sulolla pienemmät anteeksi. Altaan ilmasto, kymmenen kuutiometriä, kaikuu pelkkiä rukouksia ja anteeksiantoja.

Eräs donnoista ui etupäässä seljällään. Sattuman syy on, että hän esiintyy siten parhaiten edukseen. Toinen heistä oleksii vähemmän vedessä kuin altaan leveällä reunamalla, jossa hän uneksii sfinksi-asennossa, hämyinen katse suunnattuna pohjolaa kohti. Sattuma jälleen on, että juuri hänellä on se oikea selkäviiva.

Myöskin matkailija Oxybenz oli eilen perhekylvyssä. Kun hän tuli ylös, lausui joku:

"Na na, Hr. Oxybenz, das hätte Ihre Frau sehen müssen."

"Aber bitte", huudahti hän rehellisesti närkästyneenä, "bei dieser Temperatur ist doch jede Liebe ausgeschlossen."

Taisi olla oikeassa. Tosiaan on niin, että laivan hienoissakin piireissä jokainen rahtu flirttiä on kadonnut.

Perhesauna Taboralla.

Sellainen vaatii vastakohtia, vaatii sekä viileää että lämpenemistä. Mutta tämä täällä on niin perinpohjainen uuninlämmin, että kaikki inhimillinen unohdetaan ja hyvää jumalankuvaa laajennetaan ylen kiltisti.

Eräs matkustaja teki taulukon pukumuodoista, joita hän näinä päivinä oli eri leveysasteilla tuntenut tarvitsevansa:

14 astetta pohjoista: Valkea puku ilman liivejä, 12 " " alusvaatteet, 10 " " paita, 8 " " nahka, 6 " " vatsakalvo, 4 " " luuranko.

Koska laivatavat määräävät ensimäiseksi mainitun puvun ohuimmaksi, mitä kannella sallitaan, ja kun fysiolooginen konvennansi ei edes ihmisen yksinään ollessa salli kahta viimeistä pukua, niin ymmärtää lukija, millaista olo täällä on.

"Tulee parempaa", sanoo kapteeni, "heti kun lakkaamme kiertämästä aivan Saharan reunaa. Vähitellen oikaisemme ulapalle Guineanlahden poikki ja sitten vaikuttaa meri." Hyvä tietää. Mutta se ei toistaiseksi vähennä kauhua pukeutua joka päivälliseksi (klo 7) täyteen "evening dressiin" ja kuulla tikahtuvan sielunsa kiljuvan kuumissaan.

"Tulee sade", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin unta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa vettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset sentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan nenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti sadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä hyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja suorastaan tyrmistävää.

Minä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin ylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä olisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten raiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan, että sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni. Nuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen todellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.

Koko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea ohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella kuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n aikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään, ja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän ruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun kaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä paljon muutosta kaipaavan.

Kaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin, miten korjata makuupaikkaansa — alahankalaisilla oli kuivaa — ja kauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.

Sitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan Fahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.

Seikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on vesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä, sitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja lukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme moneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua. Ainoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee muitakin laivoja.

Tavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti, lähetti tänään ilmoitustaululle raportin: "Windhuk kommt". Windhuk on nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche Ost-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui suorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.

Me tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun ylös hra Hauptin luo: "Milloinka Windhuk tulee?"

"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on".

Kesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se kuului niin selvänä kuin toivoa voi:

"Kohtaamme Windhukin 4 t. 25 min. kuluttua. Kenraali Joubert ja vapaaherra Nisco ovat matkustajain joukossa."

Kenraali Joubert, kaikille tuttu boerisodasta, — se nyt oli melkeinpä uutinen. Mitä osaa vapaaherra Nisco ihmiskunnan uusimmassa historiassa näyttelee, ei kukaan voinut selittää. Uusi airut hra Hauptin luo: "Olkaa hyvä ja kysykää Windhukista, mikä herra on vapaaherra Nisco."

Pian tuli vastaus, että hän on upporikas portugalilainen. Enempää tuskin tarvitsimme tietää.

Noin 4 t. 10 min. kuluttua kohosi savua edestäpäin, pian nousi näkyviin korkea laiva, ja 4 tuntia 27 minuttia siitä, jolloin hra Haupt oli ilmoittanut kohtaamisesta, tervehtivät nuo sisarlaivat toisiaan. Oli melkein liikuttavaa nähdä sitä valtavaa innostusta, jolla sadat tapahtuman-nälkäiset valtameren kyntäjät noilla kummallakin laivalla tervehtivät tätä harvinaista sivuutusta, huomioonottamatta lippusukulaisuuden ja näiden kahden laivan kulkureittien yhteisyyden vaikutusta sieluihin.

Mutta sitten löi herra Haupt vielä uuden valtin: viisi minuttia kohtauksen jälkeen riippui Taboran taululla koneellakirjoitettu, täydellinen luettelo Windhukin matkustajista. Laivassa oli paljon tuttuja, sanoi eräs Lounais-Afrikaan menevä matkustajamme. "Vai niin, nyt matkustavat Mayerit taas Europaan, ne sitten eivät saa rauhaa missään". "Ja kas neiti Sterneä, kun menee takaisin." Tuo toinen laiva sai tietysti meidän luettelomme, sitä katsellakseen ja siitä juorutakseen.

Joku tunti myöhemmin lähetin Turkuun n.s. valtameri-kirjeen, 30 sanaa pitkän. Tämä miellyttävä postimuoto on sellainen, että teksti lennätetään johonkin vastaiseen suuntaan kulkevaan laivaan, tässä tapauksessa jo tuohon kadonneesen Windhukiin, joka ensimäisestä satamastaan (Lissabonista, Southamptonista, Hampurista) toimittaa viestin edelleen, kirjoihinmerkittynä kirjeenä. Sellainen lähetys, joita saksalaiset ja englantilaiset laivat ottavat perille toimittaakseen, maksaa 5,50 Rmk., mitä hintaa ei voida pitää kalliina, huomioon ottaen, että se saapuu vastaanottajan käsiin monta viikkoa aikaisemmin kuin tavallinen säännöllinen kirjepostimme (Kap kaupungista). Saattaisi kyllä lähettää myöskin maa-asemien kautta — olemme nyt sattumalta puheluissa Guineanlahden kaupunkien kanssa — Suomeen oikeankin sähkösanoman, joka saapuisi perille jo samana päivänä, mutta niin tärkeitä asioita minulla ei ole kerrottavana. Hinta olisi noin 5 Rmk. sanalta. Kaikessa tapauksessa on hupaisaa tietää, että tällaisenkin päättömän avaruuden takaa voi huutaa kuultavan "haloon", joka tunkeutuu kotimaassa erään tutun eteisen ovesta sisälle joitakuita tunteja sen jälkeen, kun on sen laskenut lentoon.

"Maailma niin suuri on" lauloi aikoinaan tunnettu nimimerkki Z. T. Se on yhä vieläkin totta. Mutta valitettavasti tarkoitti kirjailija ainoastaan maapalloa. Ja se on, rakas setä, tullut koomillisen pieneksi.

Kapteenit eivät ole koskaan väärässä. Siksi tuo lemmetön temperatuuri muuttuikin, noin 4:nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä. Ilma tuli miellyttäväksi ja yöllä sai unta. Katoavan mantereen paahde loppui. Suuntasimme nyt matkan suoraan Benguellaan, ja ne lukijoista, jotka tuntevat maapallon luomusta, tietävät, että tämä merkitsee saaretonta maapallon paikkaa, joka ulottuu päiväntasaajan yli St. Helenan pohjoispuolella. Tuon suuren viivan poikkikulku on aina juhlallinen hetki. Olopaikkamme klo 12 päivällä on kuten tavallisesti merkitty seinäkarttaan pienillä neulalipuilla, jotka toinen upseeri pistää paikalleen. Samalla aikaa ilmoittaa purjehduskortti todellisen asemamme mainitulla kellonlyömällä, edellisellä vuorokaudella tehdyn matkan pituuden ja keskinopeuden tuolla matkalla. Näiden aikamääräysten avulla saatoimme päällystöä häiritsemättä arvioida ajan, jolloin olimme kulkeneet ekvaattorin ylitse. Sen piti kesäkuun 27 päivänä tapahtua klo 8 tienoissa illalla.

Iltapuolella tunnelma nousi huomattavasti. Klo 8 kokoontui laivan orkesteri kävelysillalle. Klo 8,10 vieritettiin tummanväristä tynnyriä takakannelle. Klo 8,20 asetettiin kolme matruusia, eräänlaiset peltikauhat kädessä, alahangan kaiteen viereen, kukin eri korkeudelle. Se oli vastustamattoman jännittävää.

Klo 8,24 annettiin komentosillalta kellosignaali. Orkesteri alkoi soittaa, — klo 8.24.30 vihelsi pilli, jysähti kanuunanlaukaus — ja "Suomen ratsuväen marssin" kaikuessa kulki Tabora poikki päiväntasaajan!

Huima hurraa pitkin laivaa. Samassa tuokiossa sytyttivät nuo kolme matruusia tuleen kauhainsa sisällön ja bengaalinen trikoloori leimahti palamaan: Itä-Afrikan linjan signaalivärit. Ja nyt laskettiin mereen se salaperäinen tynnyrikin, tuleen sytytettynä: kelluva tervasoihtu, joka jäi pian yksin, ilotulittamaan kappaleen ekvaattoria, edeten yhä kauemmaksi luoteesen.

Hyvästi, sinä kulunut pohjoinen pallonpuolikas, sinä monien kehnouksien näyttämö ja lukemattomien ent. kanssalurjusten paksu kalotti, hyvästi!

Taivas kaartui avoimena ja kimmaltelevana yli kartanomme. Seljällään kellottava uusikuu kiilsi lännessä. Vielä saattoi nähdä punaisenhohtavan linjavahtimme keinuvan tuolla aalloilla, ajelehtien pasaadituulen mukana hiljaa pohjoista kohti.

Seuraava päivä oli pyhitetty päiväntasaajan kasteelle. Toimitus on jo hiukan vanhanaikaistunut ja lienee yhä enemmän katoamassa. Kuitenkin oli yleisö taipuvainen tällä kertaa oikeaan kastejuhlaan, tiettävästi kaikkien linja-esikoisten iloksi. Osanotto oli kuitenkin vapaaehtoista, ja koska minä tunsin tuon jotensakin karkean toimituksen omituisuudet, niin päätin, samoinkuin parikymmentä muutakin matkustajaa, jäädä nollaviivan eteläpuolella pakanaksi. Se ei ollut ylpeyttä, vaan vähäistä varovaisuutta ja terveyden huomioonottoa.

Klo 2 lähti kiertämään juhlasaatto. Ensin kulki orkesteri, jäsenet kyökkipiioiksi puettuina. Sitten seurasi Neptunuksen hovijoukko ja itse ukko kahden puolisonsa kanssa. Ja sen jälkeen koko kastelasten jono, joita oli yli sata, naiset juhlapuvussa, miehet päinvastoin.

Hovi kokoontui lavalle uima-altaan viereen. Neptunus nousi ylös ja piti juhlapuheen kapteenille, lopettaen sanoilla: "Ja muuten voin tuoda terveisiä virkaveli Wilhelmiltä." Kun oli mukana teatteriseurue, toimitti hänen majesteettinsa ja osa arvohenkilöitäkin tehtävänsä mestarillisesti, ja meripiispan saarna oli suurenmoinen.

Nyt huudettiin naiset esille. Ensin Mére triple, joka astui kastepenkin ääreen maailmannaisen koko varmuudella. Hovilääkäri tutki stetoskoopillaan, selitti, että madamia vaivaa kroonillinen amoliittis ja antoi hänelle heti jättiläismäisen suklaapillerin. Sen jälkeen huusi piispa kuuluville hänen uuden nimensä, pilvi eau-de-Colognea puhallettiin Mèren iloisille silmille, ja hänet oli kastettu. Samalla pikkuhauskalla tavalla suoriuduttiin muistakin naisista.

Mutta sitten seurasi miesten lauma, ja siitä syntyi melkoisen hurja kansanhuvi. Kastepenkki vietiin pois ja kysymyksessä oleva mies sai istuutua altaan laidalle. Ensin toimitettiin jälleen tuo lääketieteellinen tutkimus ja potilas pakotettiin tyhjentämään puoli juomalasia mikstuuraa, joka oli valmistettu aamulla erään laivassa olevan kemistin avustuksella. Se oli laadittu vaarainmehusta, merivedestä, pickles-kastista, risiiniöljystä, pulveriksi jauhetusta gorgonzola-juustosta, kiniinikeitteestä, suolasta ja sinapista. Se oli kauniin punaisenharmaan-keltaista, ei varsin kirkasta nestettä. Jos ken kieltäytyi sitä nielemästä, kutsui Neptunus murjaaninsa ja heidän puumiekkainsa ahkerasti töykkiessä meni rohto kulauksittain vatsaan.

Sen jälkeen astui paikalle hoviparturi apulaisineen. Valtavaan, purjekankaasta tehtyyn striigeliin, jonka toinen pää oli pujotettu uhrin niskaan ja toista päätä tempoi apulainen säännöllisessä tahdissa, hioi Figaro metriä pitkää partaveistään, joka oli sekin puuta. Apulainen saippuoi miehen köysiluudalla, joka oli kastettu suopa-ämpäriin, ja sitten veteli partaveitsi tarmokkaasti pitkin korvia ja nenää ja kaikkea, mikä eteen sattui. Luulipa melkein kuulevansa särkyväin rustojen ritinää. Ja yhtäkkiä, ilman varsinaista johdantoa, tarttuivat parturi ja hänen apulaisensa kiinni uhrin nilkkoihin ja väänsivät hänet takaperin alas vesialtaaseen, jossa virkapukuun puettu merikonstaapeli painoi häntä vielä kolme kertaa veden alle.

Tätä toistettiin pikkutoisinnoilla pitkin koko riviä. "Esineet" käyttäytyivät eri tavalla, mutta osoittivat kaikkea toivottavaa urhoollisuutta, vaikka niillä, jotka eivät osanneet uida, oli hyvinkin vaikeaa.

Kun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain aivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja, kumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä häneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen toiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen veteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja riemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun tuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja piippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän oli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha Nürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä ei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu suur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän nololta.

Kuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti toimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen raivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori Wolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi. Sitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen vilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan raivoisasti tohtorin viatonta niskaa.

Proletariaatti — kaikki nämä kiusatut — oli saanut sappea sisäänsä ja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa uittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä puheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni kirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja orkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen pesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän takanaan.

Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.

Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt ekvaattorikaste lopullisesti.

Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12 mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.

Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset, kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod, säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä. Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero sai harvinaisen akustisen taustan — meren pauhinan, joka vyöryi sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana, aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta pimeydestä.

Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan, näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille, Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin köyhää vaihtelusta.

Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät minut kaksi tuntia myöhemmin.

"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos." Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:

"Hra Marting, teidän täytyy ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra O-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja minä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan, hra Ma-Ma-Marting?"

Syntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös ja rauha palasi käytävään.

Seuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä. Rouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: "Mies löi häntä viime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen."

Onni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä painostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön painajainen.

Erämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.