VII.
Joel Lehtonen translation
PETER MOORIN MAASSA.
Eräitä vuosisatoja sitten oli lähellä Svakop-jokea, eteläisen kääntöpiirin seudulla Lounais-Afrikassa lahti, joka oli merkitty vanhoihin englantilaisiin merikortteihin nimellä Sierrabai. Sinnekin oli kaakkoispasaadi koonnut jonon tiuhaa hiekkaa, joka sulki piiriinsä tyyntä vettä ja loi laguunirauhaa. Tämän paikan löysi vuonna 1485 portugalilainen kapteeni, Diogo Cao ja pystytti sinne ristin. Kerran, ei tiedetä milloin, hävitti myrsky koko suojuspadon, luonnonpato pyyhkäistiin pois, valtameri vyörytti vesivuoriaan paljastettua rantaa vasten ja Sierrabai oli ainaiseksi kadonnut, samoin Diogo Caon risti. Tästä elää kuitenkin muisto likimmäisen niemen nimessä: Cape Cross.
Se oli ensimäinen tunnettu inhimillinen kosketus seutuun, joka on nykyään Afrikan nuorin ja eräässä suhteessa huomattavin siirtovaltio, nimittäin Saksan Lounais-Afrika, lyhyemmältä nimeltä Lounas, kuten Gustav Frenssen sanoo kertomuksessaan Peter Moorista.
Ei pitkää aikaa siitä tuli tänne Bartolomeo Diaz. Se tapahtui vuonna 1487. Hän löysi etelämpänä toisen ja lujemman bain, Angra Pequenan, "pikku lahden". Se on gneissi- ja graniittiharjanteitten keskellä ja on nykyinen saksalaisten Lüderitzbucht. Myöskin Diaz pystytti sinne ristin. Se oli rautaa, upotettu marmoripilarin päähän ja seisoi paikallaan vielä 100 vuotta sitten. Nyt on se englantilaisten Kap-museossa ja ainoastaan vähäpätöinen merkki ilmaisee sen entisen paikan.
Se oli toinen käynti Lounaassa.
Sitten se hyljättiin pitkiksi ajoiksi. Sillä Diaz ja De Saldanha pääsivät Kapiin ja sen ympäristöllä oleviin lahtiin, tapasivat vettä, hedelmiä ja paljon muuta ihanaa ja löysivät Indian väylän. Kuiva, synkkä Lounas unohdettiin, ja vasta myöhään 1700-luvulla nousi se jälleen nimettömistä. Kapin valaanpyytäjät — hollantilaiset, englantilaiset ja amerikalaiset — laskivat ahnaan halukkaina keskelle Lounasmeren lihavia valasparvia ja keräsivät traaniset jaalansa Walfischbaihin, "Bahia das Baleas". Sekin tapahtui lähellä Svakopia, kuivuvaa virtaa. Sittemmin tulivat hylkeenpyytäjät ja 1820-luvulla guanonkerääjät, eräs liverpoolilainen firma "Livingstone" etunenässä. Vuonna 1844 keikkui yhtaikaa 6000 miestä kolmessasadassa laivassa rannikkosaarten lähettyvillä, jonne pingviininlantaa oli kokoontunut Aatamin päivistä saakka, aina 12 metrin korkeudelta. Ne olivat aikoja!
Sitten seurasivat lähetyssaarnaajat ja yhtaikaa heidän kanssaan 1800-luvun löytöretkeilijät, joiden joukossa ruotsalaisella Karl Johan Anderssonilla oli 50- ja 60-luvulla huomattava paikka suurmetsästäjänä, kaupustajana ja neekerien sotamarsalkkana.
Saksalainen lähetystyö, joka alkoi 1844 ja harjoitti myöskin kauppaa, valmisti jossakin määrin nykyistä asiaintilaa, mutta ikäänkuin Saksan Lounais-Afrikan avaimen löysi vasta bremeniläinen kauppias Adolf Lüderitz, joka 1844 uskalsi matkata sinne, perustaakseen kauppapaikan ja luultavasti myöskin kullanhakuaikeissa.
Kaksi vuotta myöhemmin hän katosi tietämättömiin, koettaessaan erään matruusin kanssa palata pienellä vaatevenheellä meritietä Oranje-joen suulta Angra Pequenaan. Eräät seikat viittaavat, että hän oli jo päässyt erämaan timanttisalaisuuden perille, joka nyt on koko Lounaan merkkiasia. Mutta se salaisuus katosi hänen kanssaan, ja 22 vuotta saivat sitten nuo "valaisevat kivet" kiiltää yksinään auringonpaisteessa, ilman noukkijoita, kuten vuosisatoja sitä ennen, kunnes 1908 muuan kafferi otti kourallisen niitä, näytti roskan eräälle saksalaiselle ratamestarille ja saattoi siten käyntiin liikkeen, joka viime vuonna tuotti 50 miljoonaa nettoa ja on nyt kaikkineen ainakin miljaardin arvoinen, pelkästään sen mukaan, mitä nykyään voidaan päättää.
Huhtikuun 24 p:nä 1884 sähkötti Bismarck Saksan konsulille Kapin kaupunkiin, että valtio ottaa kauppias Lüderitzin kauppapaikan suojelukseensa. Siten perustettiin Saksan Lounais-Afrika.
Mitä uskomattomia vaikeuksia Saksa ja siirtolaiset ovat sitten saaneet kestää luodakseen jotakin tästä kauhistavasta erämaasta, jonka meren puolella on Namib ja itäpuolella Kalahari, täytyy jättää tässä kuvailematta.
Tulo Svakopmundiin on saksalaisen länsilinjan suurin merkkitapaus. Torviorkesteri soittaa germaanilaisia lauluja jo ennenkuin aurinko on noussut lätäköstä. Isänmaalliset liput läiskivät mastoissa ja kapteeni esiintyy valkeissa, kultanappisissa liiveissä.
Vieraskuntalaisestakin tuntui hetki merkittävältä. Näin joukon matkatovereitani seisovan käsilaukut kädessä ja hienot hatut päässä valmiina siirtymään maihin.
Mére triplestä tuli peli. Puoli tuntia ennen laivasta lähtöä pälkähti nimittäin muorin päähän, että maa on ikävän näköinen, että laivassa on hyvä olla ja että hän saattaa matkustaa yhtä hyvin Ceyloniin, jossa myöskin Häckel on oleskellut ja jossa kuului olevan niin kaunista, vaikka siellä on tiikereitä; joten hän päätti jäädä Taboraan muutamiksi viikoiksi lisää. Hän seisoi ylimmällä kannella, ja joka kerta, kun joku herra lähestyi, pisti hän keppinsä poikkiteloin hänen vatsansa eteen ja pakotti hänet lausumaan mielipiteensä asiasta. "Menenkö maihin täällä vai matkustanko Ceyloniin?"
Kapteeni tuli. "Minä neuvoisin kenraalitarta matkustamaan Ceyloniin, se on varmaan miellyttävämpää."
Ylistewardi tuli. "Tottahan, tietysti kenraalitar lähtee maihin täällä, tämähän on Saksan maata."
Mister Levinson tuli. "Minä neuvoisin rouva von G:tä menemään makaamaan."
Minä nousin paikaltani, tein kierroksen kannella ja sain vuorostani kepin poikittain eteeni. "Hyvä kenraalska, Ceylon on kyllä kaunista, mutta se on niin pieni. Minä teidän sijassanne valitsisin Mada—"
Silloin keskeytti Mére triple huudolla minut. "Herra Jumala, tuollahan menevät jo tavarani."
Aivan niin. Suuressa proomussa hinattiin paraikaa kaikkien Svakopmundiin jäävien tavaroita maihin, ja niiden joukossa olivat merimamman kaikki matkalaukut.
Kiertokyselystä tuli pikainen loppu, ja kenraalitar lylleröi vaiti, aivan kuin suulleen saaneena, välikannelle, josta matkustajat laskettiin alas. Ainaisten kuohu-aaltojen vuoksi ei Svakopmundin edustalla milloinkaan pääse suoraan portaita pitkin kuljetuspurteen, joka nousee ja laskee alinomaa nopeasti, parin metrin korkeudelta. Täytyy käyttää vintturia. 4-6 henkeä asettuu jonkinlaiseen "karoskaan", joka muistuttaa lähinnä perhekeinua ja jossa on kaksi penkkiä ja seinät ympärillä. Laitos hissataan ilmaan laivan kannesta, keikautetaan kaiteen yli ja lasketaan toiseen laivaan tai hinattavaan proomuun, missä avuliaat kädet rientävät hätään ja matkustajat pääsevät onnellisesti kopista. Oli dramaattista nähdä Mére tripleä, kuinka hämmästyneenä hän kuvastui taivaanrantaa vastaan ja vaipui sitten hiljaa alas proomuun, ainakin 15 kertaa keppiään huiskauttaen.
He menivät, ja heissä toisen ja kolmannen luokan melkein miellyttävimmät ihmiset. Seuraavalla hinauksella lähti myöskin "les beaux restes" maihin, näkemään seutua kasvoista kasvoihin. Minun täytyy tunnustaa, ettei puhtaampaa ja siistimpää pientä erämaankaupunkia voi kuvitellakaan. Tosin huomautti joku noista 41:stä baarista, mikä määrä tuntuu runsaanlaiselta 1800:n valko-ihoisen virkistykseksi, mutta järjestys lienee mallikelpoinen. Kaupoissa on tarjolla melkein kaikkea, mitä Berlinin puodeista saa, jalokivistä ja turkiksista kärpäspapereihin ja postikorttialbumeihin saakka, ainoastaan kalliimpaa kuin Europassa. Kaduilla on hupaisat puukäytävät, niiden välillä näkyy erämaa puhtaassa pohjavärissään.
Lüderitzbucht, jonne seuraavana päivänä ankkuroimme, näyttää kummallisine vuorineen ja lelujen tapaan sinne tänne siroitettuine taloineen joltakin kaupunginkuvalta 1600-luvulta. Jos Svakopmundissa oli istutuksiakin, niin täällä ovat ne sen sijaan niin olemattomia, että on tapana sanoa: "Kun jonkun lüderitziläisen päähän pälkähtää nähdä jotain viheriäistä menee hän hotelliin ja tilaa kurkun."
Täällä jätti minut hyvä ystäväni Kamerulla. Minä napautin hänestä kannella naamakuvan. Kun sitten pyysin vielä profiilikuvaa, vastasi hän, tuo tavallinen voittamaton vakavuus kasvoillaan: "Ahaa, vai niin ja sitten tahdotte painetut sormen jäljet?" Minä seurasin tuota kelpo rikollista maihin ja kunnioitin hymyä, millä hän pikaisesti silmäili tätä kamalaa loukkoa jossa hänen nyt on kolme vuotta oteltava.
"Jaha, vai tämä se nyt on se uusi olinpaikkani. Kamerunissa oli palmuja ja leipäpuita ja kukkia ja elefantteja ja suuria käärmeitä ja sadetta. Täällä näkyy olevan hiekkaa. Jaha, jaha. Kirjoittakaa nyt kuten lupasitte isäukolleni Colmariin ja kertokaa että minä saavuin hyvin perille ja voin hyvästi, ja muistakaa se, herra tohtori, että kirje Helsingistä on jonkun kerran vuodessa tarpeen, jonakin kauniina päivänä saatte korvaukseksi laatikon harvinaisia mineraaleja Lounais-Afrikasta. Hyvästi nyt."
Ja me löimme kättä, emmekä enää kai näe toisiamme.
Minä maleksin yksinäni uurrepelti-barakkien ja betonitalojen välissä ja löysin roskaisen kahvilan ja monien kamapuotien keskeltä aivan odottamatta ison kirjakaupan. Se oli tosiaan merkillistä. Siellä oli hyllyllä kaikkea, mitä kohtuudella vaatia voi, Goethestä ja Byronista Lagerlöfiin ja Wolzogeniin asti, pöydillä olivat Simplicissimus, Woche ja kaikki. Jos pilkisti ulos ikkunasta, näki takkuisen muuliaasin hankaavan pakaraansa uurrepelti-seinään ja hiekkapyörteen lakaisevan käytävätöntä katua.
Minä pyysin paikkakunnan lehden viimeistä numeroa, Lüderitzbuchter Zeitungia, silmäilin sitä, näin johtavassa muutamia voimasanoja Svakopmundin virkaveljelle ja sanoin hymyillen tiskin takana olevalle herralle: "Olisi huvittavaa tutustua tällaisen lehden herra toimittajaan."
"Se käy kyllä päinsä", vastasi hän hiukan kumartaen, "toimittaja olen minä".
Puksis, sanotaan.
No, ei tässä surku auta, ja pian läksimme katselemaan kirjapainoa, joka oleksi saman talon toisessa päässä. Lounaassa julkaistaan kaikkiaan viittä lehteä. Kaksi lehdistä, jotka ilmestyvät Windhukissa (pääkaupunki sisämaassa), käyvät keskenään kiivasta väittelyä ja edustavat kumpikin eri agraariryhmäänsä. Muut pippuroivat toisiaan ainoastaan ammatin vuoksi.
Lüderitzbuchtin kaupunginvaltuustolla oli ollut äskettäin tärkeä kokous ja ostamaani numeroa seurasi kokonaisuudessaan painettu keskustelupöytäkirja. Mitä eräässä europalaisessa kaupungissa tästä arvellaan? Milloin on meidän korpiviisautemme tarpeeksi syventynyt esimerkkiä seuratakseen?
Tuo itseään hankaava muuliaasi alkoi minusta tuntua suoraan sanoen inhimilliseltä. Minä huomasin järjestelmää sen liikkeissä. Ne olivat sitäpaitsi julkisia, ja se herätti luottamusta.
Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jälleen takaisin laivaan, vihdoinkin. Kun on asustanut 4 viikkoa hyvin varustetussa valtamerilaivassa, on kotoisuudentunne sitä kohtaan lujasti kasvanut.
Hyvästi, Lounas! Hyvästi, te näkemättömät timantit! Minä kävin kummun harjalla, jenka juurella eräs läntisistä löytö-alangoista oli aivan lähellä. Mutta sinne ei saanut laskeutua ilman kuvernöörin passia eikä 30 Rmk:n pääsylippua, seisomapaikka. Minun täytyi alistua.
Hyvästi sinäkin, ylpeä Diazin kallio, vuosisataisten muistojen verhoama, ilta-aaltojen vaahdon huuhtoma! Ulapalle jälleen, kohti tummenevaa merta.
Nyt on matka suoraan Kapiin. Sieluni on kuin sampanja-malja, josta odotuksen helmiä yhtämittaa poreilee.
Ainoastaan kuun-ukko kärsii eteläpuolen vaivoja: hän on ylösalaisin.