XIII.

LASSI MARKUSSONIN LUONA.

Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.

Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo 7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä, ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!

Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia. Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli." Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään, ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten, suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan. Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja, höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä, maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa, hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja, tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan tuppisuuksi.

Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin — ruotsiksi Lasse Markusson — kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on Estado d'Africa Oriental, Itä-Afrikan valtio.

Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä hetkellä.

"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti, että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia. Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa, että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset, tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.

Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.

"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät ("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät, jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.

Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama — pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, — joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti, huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi takaisin Solveigin lauluun.

Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä, varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.

"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti". Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat, kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa pianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa ja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa englantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena liikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole halpoja — pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä — mutta eivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei oteta vastaan.

Oleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla: "Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii." Ido oli kissa. Permannolla tuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2 senttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido puraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan. Englantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei sanonut mitään, mutta me maksoimme.

Tiskinainen antoi meille hyvästiksi käyntikorttinsa, joka kuului

LITTLE LILY

Lourenço Marques

ja tajuamatta täysin, mitä kaikkea onnea ja tuskaa tämä kirjallinen muisto saattoi kätkeä, katosimme sovittavan yön helmaan.

Se oli Ranskan konsulaatti.

Matkalla satamaan saimme hyvää kahvia eräässä kioskissa Praca Muchino d'Albuquerquen-torilla, ja isäntä toi meille "L'Illustrationin" ja "Graphicin" viimeiset vihkot, jotka tosin olivat kolme viikkoa vanhoja, mutta meille tuoreita kuin saman päivän lehdet.

Tästä puheen tullen: kaupungissa ilmestyy maanantaisin ja torstaisin sanomalehti: "Lourengo Marques Guardian". Sitä myy irtonumeroina kolportööri Bambusio, fetsikalloinen mies, joka näyttää indialaisen, arabialaisen ja suahelin sekasikiöltä. Miten hän on saanut kolmet vanhemmat, en voi selittää. Näillä seuduilla on sangen paljon eriskummallisuuksia. Khartumin sankari Gordon on aikoinaan kirjoittanut teoksen saariryhmä Seychellenistä, joka on täällä rannikolla, koilliseen päin. Hänen mielipiteensä mukaan on paradiisi aikoinaan ollut siellä, ja varhaisimmat ihmiset hermafrodiitteja, mistä seikasta jotkut piirteet eräissä neekerisikiöissä muka vielä ovat todisteena.

Kuitenkin aioin sanoa, että Bambusiolta täytyy mennä irtonumeroita ostamaan kaksin miehin, jos ei ole tasarahoja taskussa. Toisen täytyy olla atleetti ja on hänen tehtävänsä pidellä kiinni myyjää, Sill'aikaa kuin toinen, jonka on oltava matemaatikko, laskee, kuinka monta reissiä englantilaisesta puolenshillingin rahasta on saatava takaisin. Bambusio on nimittäin petturi ja livistää kuin antiloopi tiehensä heti, kun on paiskannut lanttinsa ostajan kouraan. "Lourenço Marques Guardian" ei kumminkaan ole mikään huono lehti, ja nyt ilmestyy sitä jo kymmenes vuosikerta. Osa tekstiä on portugalilainen.

Yhteiskuntaa koristaa yksi muistopatsas, nim. vuonna 1910 satamapuistikkoon kuvernööri Antonio Ennesin muistoksi pystytetty. Alhaalla jalustan etupuolella kohottaa paksuhymyinen neekerinainen tuota rauhan aina saatavilla olevaa palmunoksaa. Ylhäällä seisoo itse mies, pitkä takki yllä ja nenällä pince-nez't. Taidehistoria tiennee kyllä pari tällaista tapausta, mutta harvinaisia ne ovat, ja kannattaa panna muistiin, että Lourenço Marquesilla on yhdet noista tähystimistä.

Kuitenkaan ei vehkeissä ole laseja. Tyhjät kehykset vain kuvastuvat valheellisina taivasta kohti. Ja siinäkin suhteessa on Antonio Ennesin patsas originelli, että päähenkilö, joka pitää vasemmassa kädessä kirjaa, nojautuu oikealla hyvin täytettyyn, pieneen kirjakaappiin. On tahdottu osoittaa, että tällä portugalilaisella kuvernöörillä, hänellä oli kirjat ja kaikki, joita hän oikein lueskeli. Aivan liikutetuin mielin ottaa tarjotun vaikutelman vastaan.

Mitä neekerit tuosta lehvää kohottavasta naisesta arvelevat, en ole kuullut, mutta kerrotaan, ettei heillä yleensä ole vertauskuvaan tajuntaa. Niinpä ovat esim. saksalaiset tehneet sekä idässä että lännessä sen psykoloogisen tyhmyyden, että ovat pystyttäneet symbolistisesti ymmärrettäviä ryhmäkuvia. Neekerit tekevät niistä alinomaa pilaa. Dar-es-salamissa on Wissmannin muistopatsas ja siinä ylimpänä, kallionmöhkäleellä seisoen päähenkilö saksalaisessa sotilaspuvussa. Vähän alempana nähdään kaatunut leijona, jonka ylitse neekerisoturi laskee lippua. Mustaihoiset väittävät: "Tuo tuolla ylhäällä meni jalopeuraa pakoon, ja neekeri sen tappoi". Windhukissa taasen on sotilasmonumentti, jossa on yksi seisova ja toinen kaatunut saksalainen. Sen ohitse ei kulkene ainoaa mustanahkaista paria, joka ei osoittaisi kaatunutta ja sanoisi: tuon tappoi minun isäni, minun veljeni tai minä itse, tahi: noin me vielä niille kaikille tehdään. Se on vaikutelma, jonka alinomainen toistaminen luo yleisen mielipiteen ja jolla ei ennen kaikkea ole mitään yhteistä kunnioituksen tai pelon kanssa.

Se on tosiaan merkillinen kaupunki, tämä vanha ja pian uudistuva Lourenço. Iltaisin näkee kaduilla loputtomat linjasuorat rivit sähkölyhtyjä, mutta kulkijoita ei melkein yhtään, eikä ainoaakaan ajajaa. Kujista saattaa ilmestyä äänettömästi joku tumma hahmo, mutta se ei suinkaan ole odotettu rosvo, vaan siivoojamies sankoineen. Portilla, jonka ohitse käy, pakinoi pari pitkää kafferia. He ovat yövahteja ja vartioivat erästä pankinkonttoria. Ainoastaan baarien valoisista oviaukoista tunkeutuu kuuluville räyhinää, mutta sekin merkillisen hillittynä ja pian loppuvana. Eräässä kulmassa odottaa kolme ricksha-boyta. He istuvat maassa ja nukkuvat niska rattaiden reunaa vasten. Heidän hampaansa loistavat lyhdyn valossa. He heräävät kuullessaan askeleita, karkaavat pystyyn, ja kun tulija kulkee ohi, kysyvät he häneltä puoliääneen jotakin. Sitten istuutuvat he jälleen, asettavat niskansa entiseen paikkaan ja nukkuvat.

Keskellä päivää ei ole paljon vilkkaampaa — satamaa lukuunottamatta — ja pääkaduilla, esim. eucalyptus-kujassa postitalon edustalla, tapaa suunnilleen kolme olentoa joka sadan metrin välillä. Niissä on hiljaa hyräileviä zulu-naisia, jotka kantavat päänsä päällä kulhoja ja seljässään pussissa jälkeläistä, jolla on musta päämukula ja valkeat silmämunat ja joka koettaa saada hiljaisen yleissilmäyksen maailman menosta mammansa selän takana.

Koko kaupunki tekee pinta-alansa puolesta suunnattoman avaran vaikutuksen, mutta näyttää vain ikäänkuin puolenkerroksen korkuiselta. Sinne tänne siroitetut kaksikerroksiset talot eivät riko kokonaisvaikutelma. En ole missään nähnyt niin latteaa kaupunkia kuin Lourengo Marquez.

Pikku paradiisina on kaupungin sisässä kasvitieteellinen puutarha. Talvikasvistosta saattaa aavistaa kesäisten kasvien runsauden. Eräässä aituuksessa kävelee seurue kamelikurkia, ja lähellä soittaa joukkue mustia musikantteja, joilla on valkea johtaja, ja valkea rummunlyöjä. Eräs paikkakuntalainen kertoi, että myöskin tätä tointa olivat neekerit aikoinaan hoitaneet, mutta näistä oli niin suunnattoman hauskaa lyödä bassorumpua, että heitä oli mahdoton estää pitkin koko kappaletta ja kaikissa kappaleissa rymistämästä hartiavoimalla. Musikaalisista ja taloudellisista syistä täytyi tämä virka siis riistää mustalta rodulta. Muuten soittivat he melkoisen hyvin, ja ensimäinen torvi mullisteli silmiään niin taivaallisesti, että lapsenhoitajattarien rintaa karmi.

Kun palasin kävelyltä laivalle, käytiin laiturilla vilkasta kauppaa. Neekeripojat möivät kameleontteja. Nuo kollomaiset elukat kellottivat rivissä pitkin betoni-reunustaa, kytkettyinä omistajiinsa rihmalla, joka oli solmittu niiden ruumiin ympärille. Prix fixe: six pence. Kukin osti tietysti tällaisen aarteen, joka oli noin 30 cm. pituinen nokasta toiseen päähän. Huvi oli sellainen, että kameleontti asetettiin maahan ja kutitettiin sitä selän päähän. Silloin tapahtui yhtäkkiä kolme ihmettä. Häntä kääriytyi kokoon kuin paloruiskun letku, vihreä elukka muuttui ruskean-violetiksi (ei kuitenkaan sen koko pinta, vaan ainoastaan symmetrisesti järjestyneiden pilkkujen ja viirujen kohdalta) ja silmäterät alkoivat pitää peliään. Ennenkuin kameleontti vaivaa itseään kääntämään koko päätänsä, koettaa se katsella ympärilleen pullottavilla silmäpallukoillaan. Toinen silmä vääntyy ulos oikealle ja vinosti taaksepäin. Toisella tahtoo hän katsoa niskansa yli. Vasta sitten, kun nämä pyörittelyt on tuloksettomiksi huomattu, kääntyy kaula sivulle. Pakoon hän ei viitsi lähteä. Kun lakkaa sitä kutittamasta, tulee se heti jälleen vihreäksi, rauhalliseksi ja suorahäntäiseksi.

Eräät ottivat tuon uuden ystävän kanssaan hyttiin ja päättivät pitää häntä mukanaan myötä ja vastoinkäymisessä, hankkia sille kärpäsiä ja nauraa guanolle. Minä puolestani en usko voivani nukkua hyvin kameleontin vieressä. Herätä sydänyöllä siihen, että kalju häntä kiertyy korvan ympärille ja kylmä kieli etsii kärpäsiä silmistäni, on tarve, jota ilman voi tulla toimeen. Muuten on vaikeuksia kuljettaa kameleontteja elävinä Europaan, ne kuolevat tavallisesti päiväntasaajan kohdalla. Minä pistin siis ystäväni takkini taskuun, menin maihin ja istutin hänet Antio Ennesin juurelle, saatuani ensin hellällä jäähyväis-nipistyksellä hänet muuttumaan vielä kerran manganaattisesta permanganaattiseksi.

Sunnuntain edellisenä yönä loppui lossaus ja me olisimme voineet jo lähteä. Mutta saksalainen valtion postilaiva ei saa lähteä satamasta ennen aikataulun määräämää lähtöpäivää — eikä saa, ihme kyllä, tulla perillekään liian aikaiseen — ja siksi jäimme paikoillemme maanantaihin asti.

Laivalla oli erittäin rauhallista. Tuntuu kuin olisi oleillut hyvässä maatalossa meren rannalla. De la Goa lahdessa läikkyivät pienet kirkonaika-laineet, talviauringon kuulto loi pohjoismaisen sydänkesän valaistusta ja joutilaat purjehtivat kuin siellä meilläkin pienillä kuttereillaan. Se, että näillä oli latinapurjeet, ei häirinnyt, sillä saattoihan sellainen olla sesongin muoti. Jos ken kellahti kumoon ja pullon kauloja ponnahteli haahden ympärillä vedestä, ei sekään häirinnyt. Sillä moottorivenhe-väkeä oli saapuvilla täälläkin.

Selän eteläranta oli tosin hiukan punaisempi kuin mihin me olemme tottuneet. Mutta vihreä hohti saaristo kauniisti hietikon rinnalla ja taivaan kansi kaareutui ohuensinisenä kuin Itämerellä. Vanha laiva, joka oli ajautunut särkälle ja oli kallellaan maata kohti, näytti laskuveden aikana koko runkonsa köliin saakka ja sen ruskea kuormavatsa, joka ei ole koskaan enää matkaava maailmalle täytettynä ja suolaveden huuhtomana, uinaili jonkinlaisessa lepopäivien lepopäivän tunnelmassa.

Ikäänkuin tutusti hymyillen kajahti kaukaa jostakin lännen puolella seisovasta laivasta harmonikan ääni. Pohjolaan en kaivannut, mutta kotirantain sunnuntai nousi kutsumatta mieleeni ja sen mukana eräitä tuttuja olentoja. Olisin tahtonut huiskuttaa jättiläislippua niin korkealle, että jokin kirkas lieve siitä olisi liehahtanut yli Gråharan viivan ja pari kolme ihmistä kotona huutanut: "Hei, tuolla vilkuttaa G. M., De la Goa Baysta!"