XV.

OHI MADAGASKARIN.

Pieni, urhea höyrylaiva, jolla oli etutangossa Saksan lippu ja takimmaisessa vapaan valtakunnankaupunki Hampurin, tuli meitä vastaan Chinden edustalla. Se oli Saksalaisen Itä-Afrika-yhtiön steamer Kadett ja sen ainoa, mutta vastuunalainen velvollisuus on välittää posti- ja matkailuliikennettä Zambesin suistomaan pääuoman ja suurten linjalaivain välillä, joita virran suunnaton tulvahiekka-sulku estää ollenkaan maihin pääsemästä. Taboran ankkuri laskeutui niin kaukana merellä, että Afrika kuulsi meille ainoastaan hienona, hammastettuna viivana. Viivassa oli pitkä tyhjä väli: virran suu.

Chinde on suuri lastauspaikka, jonka on vuokrannut vuoteen 1990 saakka englantilainen yhtiö nimeltä Companhia de Nyassa, mutta lastit kuljetetaan Beiran sataman kautta. Siellä luovutimme mekin kalliit laatikkomme kaiken maailman aarteineen, jotka nyt ladottiin meluten suurimahaisiin ja matalamastoisiin jaaloihin, sellaisiin kuin esimerkiksi melkoisen suuri proomu Asean ja pieni suloinen lotja Lili. Kaikki ne lähtivät sitten purjehtimaan pohjoista kohti, tulvahiekka-kehän sisäpuolelle, ja niiden paikalle tuli toisia, tuoden paljon maissia, joka katosi kahdentoista täyden säkin nipuissa lastiruumaamme.

Kaksi neekeriä keikahti lastiluukulla melskatessaan yli reunan ja putosi nurin niskoin ensimäiselle maissi-patjalle, koko syvälle ruumaan. Rangaistukseksi nostettiin heidät sieltä ylös vintturin koukussa, jossa he riippuivat käsistään, suut vastatusten. Muiden, n. 150 neekerin ihastus oli tavaton. Vintturin-käyttäjä, joka niinikään oli neekeri, pysäytti koneensa, koukun ollessa korkeimmillaan. Moinen näytti melkein inkvisisionilta. Odotettiin ilkein tuntein uutta ja vaarallisempaa putoamista. Nuo kaksi hirtettyä eivät päästäneet sanaakaan.

Viimein käski työpomo hiljalleen laskemaan alas. Rangaistut nauroivat kumminkin vain makeasti, kun tunsivat viimein kannen jalkainsa alla. Joku lähetti heille alas "savut murheeseen". Kaikissa proomuissa ja kannella kävi valtava suhaus: "Ne saivat tupakkaa, penteleet."

Rannikkolaivaan siirryttäessä täytyi jälleen turvautua "the basket trickiin", riippuvaan koriin. Täällä oli siinä kattokin. Mutta ovi sitävastoin oli leveämpi ja kahdesta katseluluukusta saattoi nähdä, miten sisäänsullotut vieraat pitivät hätäsilmukoista kiinni, kun kori huiski ilmassa ja kolahteli laivan laitoihin. Avaajana palveli "Kadetissa" valkohapsinen neekeri, joka aukoi mitä valppaimpana lukonrivan jokaisen uuden matkustajalastin tullessa. Ei pennyä hän saanut vaivoistaan, jotka olivat kymmentä kertaa suuremmat kuin europalaisten kapakanovi-susien. "Kadetilla" jätti meidät joukko lähetyssaarnaajattaria, jotka huusivat hissikorissa yhtä epäkristillisesti kuin muutkin naiset, ynnä yksi miehinen, jota hissattiin yksinään ja jonka täytyi istua permannolla, sillä hän kuljetti kukkaruukkua ja petroleumikeittiötä.

Viimeisen korin lähtijöissä oli eräs linjan korkeita hampurilaisia tirehtöörejä rouvineen. He olivat tulleet matkassamme Mossamedeksestä Kapiin ja Lourençosta tänne. Päällystö, mestarikokki ynnä koko alus päästivät helpoituksen jättiläishuokauksen — onko herrasväki koskaan kuullut aluksen huokaavan? — ja sinä iltana otti kapteeni ja samoin konepäällikkö "kaksoisbambun". Se on mahtava juoma, jossa on kahdeksan eri elementtiä. Laivakonsertissa käskivät he orkesterin soittamaan yli ohjelman "den schönen Choral Puppchen", joka toistettiin kaksi kertaa. Niin suloista on, kun tirehtööri rouvineen katoaa. Kuitenkin täytyy lisätä, että heistä yleensä pidettiin ja että huokaus koski ainoastaan virallista jännitystä, joka oli heidän läsnäollessaan vallinnut. Ei tiedetty, mitä saattoi tapahtua. Olkanivelen niukahdus, hyttirotta, palanut pyy. Harvinaisia, mutta arveluttavia seikkoja.

Kovasti kadehtien katselin minä tirehtööri-parin lähtöä. Sillä he aikoivat jatkaa matkaansa Chindestä jokialuksella Zambesia ylös, kokonaista 5 päivää, aina Zumbaan saakka, jossa ensimäiset putoukset ovat. Vanhankuosisella, lattealla laivalla, kaksinkertaisella rakennuksella, jossa oli luotisuora savutorvi ja perässä siipiratas, tuollaisella Livingstonen aikuisella. Sellaisessa he saisivat istua aurinkokatoksen alla, nauttien virkisteiksi paw-pawwia ja mangoa, katsella kiiltävän veden pyörteitä ja tummia rantoja, joiden pensaikoista alkuasukkaiden kanootit puskevat kahisten virralle, ja vanhain Stanleyn kantajain pojat seisovat ja katselevat, vettä valuvat airot kädessä. Kaiken tuon ja tuhat muuta he saisivat nähdä. Mutta me emme — —

Kaikki oli selvä, "Kadett" kääntyi länteen päin, mastossa merkkilippu "Onnea matkalle!" Tabora jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Kauan saattoi seurata tuon pienen kansalaisemme keinuvaa menoa ja aivan varmaan kuunneltiin siellä viimeiseen saakka meidän torvisoittokuntamme marsseja. "Muss i denn zum Städtele naus, zum Städtele naus, und du mein Schatz bleibst hier." Aurinko painui hehkuvana maan puoleen, jonka kadotimme, ja kuin parvi sieltä karkoitettuja kurkistelimme kaiteen yli — me, joita vietiin pohjoiseen.

Sinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti klo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin sopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen lepotuoleja ja "vaieta elämästä tämän jälkeen".

Uusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin Guineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes, tuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli henkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein syliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten rakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.

Yö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa kirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa harvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota myöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja riuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit rakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden kuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää paikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna odottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä. Se kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti kuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi vauhti taaksepäin.

Tabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä sala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin olisi ovi narahtanut.

On melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin eteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon noustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta kaivetusta pullosta.

Moçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa. Kukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt loiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena. Tullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu vuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale veistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti "conquistan" päivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit viikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon linnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä. Siellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät suusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat 200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin kappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa varovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.

Linnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien on tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi vangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit istuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina kuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle, mahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea poikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita näkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet valkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut kuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen suljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville. Ruokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti iloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät oikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.

Eräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja enimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon, yömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti pilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko hän opastella kaupungin labyrinteissä "os Capitanos", — vastaa Wienin kyyppärien "herra Paroonia". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä, mutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa vastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän suostui ehdotukseen ja toivotti meille, "os Capitanos gentilissimos", pitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen kertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee, pitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa mukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan — niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä ilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla kaunis neekerinainen näköpiiriimme.

Me istahdimme pieneen, hospitaalin luona olevaan puistikkoon ja katselimme alkuasukkaita, jotka kulkivat melkein katkeamattomana jonona juuri siitä ohitse, kauppahallien ja suuren Messenil-nimisen neekerikylän väliä, joka on kaupungin laidassa. Enimmäkseen olivat ne naisia, päinvastoin kuin Beirassa, jossa näimme ainoastaan miehiä. Kaikki kantoivat päänsä päällä taakkaa. Hedelmäkoreja, mattoja, puita, riissilyhteitä, ja varsinkin vettä, valtavissa kulhoissa ja maljakoissa. Siinä meni nuori tyttö, kantaen päälaellaan ainakin 20 kg tuota nestettä. Hän melkein horjui ja vyötärön liikkeistä saattoi päättää, miten raskas oli kantamus, puhumattakaan vielä tasapainon säilyttämisestä. Kotvan ajan kuluttua tuli sama tyttö takaisin, kantaen nyt kulhoa syrjittäin päänsä päällä, ja keinuili yhtä varmasti ja malttavana kuin äsken kaivolle, saadakseen kulhon uudestaan vettä täyteen ja mennäkseen auringonpaahteessa nääntyen takaisin kylään.

Moinen kantaminen ja alinomainen vaarinpito tasapainosta luovat kuvaamattoman viehättävän käynnin ja viivat, jotka saisivat tuhat kalpeaa prinsessaa kalpenemaan vielä hiukan lisää. Neljä kristittyä maskuliinia päätti pitää siinä esteettistä pöytäkirjaa. 200:sta Moçambiquen negritasta kävi 182 kauniimmin kuin useimmat europattaret, mitä olemme nähneet. Loput 18 olivat väsyneitä vanhuksia. Suklaanruskeassa naissaatossa, joka alinomaa vaihteli, liikkui myöskin ylen arvokkaasti arabialaisia ja indialaisia kauppamiehiä, ensinmainituilla tavallisesti päivänvarjot kädessä. Useimmat heistä kuljettivat varmaa hyvinvoinnin symboolia, arvokkaasti vyötettyä vatsaa, ja he puhuivat aina suoraan eteensä, katsomatta toisiinsa. Siellä täällä kiiruhti heidän ohitseen valkeain herrainsa lähettämänä joku suaheli, ja musta sotilaspatrulli marssia tömisti päävahtiin, khaki-uniformuissa ja pitkävartiset saappaat jalassa, pieni portugalilainen jefreitteri sivusmiehenä. Joku ricksha vilahti vielä siellä täällä, mutta niin täydellisesti verhottuna, ettei sisältöön voinut tutustua.

Merkillisen näköisiä olivat neekerinaiset, joilla oli liidunvalkeat kasvot, maalatut jollakin riissivärillä ja joskus rannukkaat kuin Uuden Seelannin entisten asukkaiden tatuoidut naamat sotaan lähdettäessä. Me koettelimme kauan turhaan saada selvää, mitä tämä merkitsi. Kasvojen pöhöisten yksityiskohtain ja koko tyypin keralla teki moinen jauhoinen päällyssively klownin ja vanhan ruumiin kamalan yhteisvaikutuksen. Eräässä kaupassa saimme viimein tietää, että neekerit olivat viettäneet äskettäin uskonnollista sydäntalven juhlaansa, jolloin nuorten naisten on tapana valkaista naamansa. Rannut, joita olin luullut tahallisiksi koristeiksi, olivatkin vain jälkiä raaviskelusta, naisten keskenään suorittamasta pakina-hetkillä kaivolla.

Hyvä oli, että sain sen tietää. Miten helposti olisikaan voinut käydä niin, että jokin nuori esteetikko tai etnoloogi olisi saanut minulta kotimaassa hienon viittauksen käyttämään erinomaista väitöskirjan aihetta: "Moçambiquen neekerinaisten ornamentaalinen taide, verrattuna maorien tatuoimiseen. Lisiä kysymykseen bantu-heimojen oletetusta siirtymisestä Melanesiasta Afrikaan." Hän olisi kiittänyt minua, pistänyt pillit pussiin ja matkustanut näiden kalkilla rapattujen Dulcineain luokse. Ja matkustanut ensimäisessä tilassa takaisin Suomeen ja ampunut itsensä.

Huomattava oli europalaisten puute tässä vanhassa loukossa. Portugalilaiset eivät, kuten boerit, pelkää sekoittumista alkuasukkaihin, ja äpärä-tuotantoa on harjoitettu täällä varsinaisitta esteittä, vaikka valkoihoiset ja puolivalkeat ovatkin suuria neekerien sortajia ja orjakauppiaan piiskan viuhina kuuluu Moçambiquessa yhä vielä luonnonääniin. Eräällä keski-ikäisellä rakastavaisella viljelysten isännällä, joka asuu lähimmällä kohtaa mantereella, on autentisesti 178 lasta, kaikki puoliverisiä. Mutta näitä rivejä julkaistaessa on tieto jo huomattavasti vanhentunut.

Joku ehdotti, että kävisimme vaihteen vuoksi kuvernöörin luona vieraisilla. Tällaisia käyntejä kuulutaan suvaittavan mielellään ja ovat ne muistorikkaita. Seremonia olisi kuitenkin vaatinut mustaa pukua, ja se masensi meidät. Kun hikoilee jo ohuimmassakin säädyllisyyden sallimassa valkeassa puvussa, on mustassa puvussa marssimisen ajatuskin sietämätön. Me heilutimme siis vain ystävällisesti kättämme hallitusherran auringonhautomaa asumusta kohti ja laahustimme kylki edellä hitaasti pitkin kapeita varjopaikkoja, joita jotkut räystäät loivat. Kunnioitus kaupungin mahtimiestä kohtaan kasvoi suunnattomasti, kun eräs tullivirkailija ilmoitti meille, että mainittu mies kantaa yli miljoonan vuosipalkkaa. Tosiaan, hyvä korvaus tästä maanpakolaisuudesta. Sittemmin saimme kuitenkin kuulla, että hän oli tarkoittanut miljoonaa reissiä, mikä on noin 5,000 markkaa. Meitä ilahutti, ettemme menneet niin yksinkertaisen herran vieraaksi.

Palatessamme laiturin luokse, kohtasi meitä kiljuna. Vedessä portaitten juurella kuhisi kymmenkunta neekeriä, jotka puivat nyrkkejään ja huusivat ja viittoivat. He tahtoivat kantaa meidät ja eräitä muita matkustajia purteen. Laskuvesi pakotti erään tottelemaan. Ei ole mukavinta hommaa ratsastaa neekerillä. Kannettavaa ei oteta selkään "suolasäkkinä", mikä temppu olisi mukavinta, vaan hänen täytyy istua kahden otuksen päällä yhtaikaa. Nämä lykkäytyvät tiukasti vieretysten ja kietovat kätensä toistensa ympärille. Matkustaja ottaa istuinpaikan heidän päittensä välissä, eikä hänellä ole jalkain eikä käsien pidikettä. Jos toinen miehistä vähänkin liukahtaisi, kellahtaisi kannettava suoraan kauniille korallivuoteelle. Toveri Hetzog koetti pidellä kiinni kantajan korvista, mutta niiden öljyisyys voitti hänen sormiensa nipistysvoiman. Vihdoin pääsimme kuitenkin pienen moottoriveneen tuo, joka vei meidät suurempaan samanlaiseen ja se jälleen laivalle. Nuo 12 à 14 neekeriämme juoksivat kauas mereen perästä, vaatien kiivaasti "six penceä" yli taksan. He roikkuivat kiinni venheen reunassa, ja heistä näytti kuin olisimme heistä pääsemättömissä.

Silloin nousi eräs meidän ei muuten kovin korkealle arvioitu portugalilais-herramme ylös, viittasi jonnekin ja huusi "papa". Sillä oli ihmeellinen vaikutus. Kaikki huutajat mykistyivät yhtaikaa, heittäytyivät irti ja uivat ja juoksivat maata kohti kuin henkensä edestä. Meille kaikille oli uutuus ja aivan taivaallinen ihme, että pelkästään Hänen Pyhyytensä Paavin nimellä saattoi ajaa käpälämäkeen neekereitä.

Portugalilainen ilmoitti kuitenkin, että suahelilainen sana "papa" merkitsee haikalaa ja että hänen oli aina tapana peloittaa sillä vesineekerejä. Moçambiquen edustalla kahlaaminen on tosiaankin melkoisen uskallettu teko. Me saimme kuulla paljon sellaisia seikkailuja. Niinpä oli kerrankin monta haikalaa yhtaikaa töytännyt suurta kantajaparvea kohti. Syntyi pakokauhu ja kaksi neekeriä pudotti painavan englantilaisen rouvan veteen. Silloin kääntyi yhtäkkiä koko kalaparvi takaisin ja pakeni merelle. Josta päättäen näyttää siltä kuin käsite mama — niin, millaisiin hartaihin mietelmiin tässä joutuisikaan! Erään toisen kerran kuului haikala nielleen ramman miehen puujalan. Mies pelastettiin, mutta alkoi ankarasti valittaa, kun huomasi, kumpi jalka häneltä oli viety. Sillä puujalka oli ontto ja sen sisään oli ladottu kokonainen omaisuus kuparilantteja.

Oli vahinko, ettei saanut pysähtyä jotakin päivää pitemmäksi aikaa tuohon kumman jäykistyneeseen kaupunkiin, joka on nyt kaikkein eristetyimpiä ennen yhtä suuressa arvossa olleista. Mutta Tabora oli kärsimätön, hän tahtoi viimeinkin päästä Madagaskarin leveysasteelta ja portugalilaisilta aro-rannoilta. Lähimpänä pää maalina oli nyt Zanzibar, aivan päiväntasaajan paikkeilla, ja siellä oli uusi taivas hohtava, uusi maa vihannoiva, uudet ilman rannat ilahuttavat janoista katsettamme.

Kaunis ja pitkä merimatka oli edessä ja me ositimme sen joutilaat hetket musiikinviljelyyn ja suahelinkielen tutkimiseen. Mitä ensimainittuun toimeen tulee, olimme saaneet laivalle jotakin uutta ja huomattavaa lisää: nuoren, viulua soittavan professorinrouvan, naimisissa Johannesburgissa, miehen nimi Young, vaimo syntyisin Wildner Würzburgista. Hän ei ollut mikään tavallinen hyvälajinen viulutantti, vaan mestari, jonka musiikkilaukussa oli m.m. Sibeliuksen viulukonsertti, koirankorvilla varustettuna — huomatkaa se — ja varsinkin Kreislerin kappaleita hän soitti niin hyvin, että saattoi tulla hiukan hassuksi mielihyvästä, suuressa määrin myöskin viulun ansiosta, joka oli 5-numeroinen kalleus.

Mitä taas tuohon toiseen tulee, on annettava kunnia pakollisille, alkuperäisille pakinoille neekerien kanssa niissä neljässä satamassa — Zanzibar, Dar-es-salam, Tanga ja Kilindini, — joiden vitsaukseksi pian olemme joutuvat. Seidelin epäkäytännöllistä suahelinkielen oppikirjaa vedettiin esiin monta kappaletta, ja eräät meistä ottivat berlitzintunteja välikannen miehistöltä. Ensimäinen, mitä sain tietää, oli, että tyttö, nainen, vaimo, isoäiti ja anoppi kuuluvat suahelinkielellä bibi. Tällainen lumoava kollektivismi lupasi parhainta, mitä kielen muihin osiin tulee.

Me olimme nyt parhaillaan tropiikissa. Kaikki ventilaattorit hyrisivät vuorokauden päästään, ja eräs lähetystö varustautui jo anomaan kapteenilta n.s. yöpaita-lupaa, jolla ymmärretään oikeutta käydä mainitussa asussa kävelykannella — naiset ala- ja herrat ylähangan puolella, — ja hätätilassa heittää paita mereen. Lähetystö ei kumminkaan päässyt koskaan perille, se meni hajalleen baarin ovella.