V.

SENEGALIN MATALIKOILLA.

Eilen kuljimme Vihreänniemen, Afrikan ja Vanhan maailman kiinteän länsikärjen, ohitse. Paljon ei ollut toivoa saada sitä ollenkaan nähdä, sillä Senegalin suulla nousi eteen pilviseinä ja tähän asti niin kirkkaana pysynyt ilma sakeni. Mutta me näimme sen sittenkin, klo 7:n tienoissa, harmaana, melkoisen korkeana ja vankasti kaarevana reliifinä. Cabo Verden historiallista vihreyttä ei kumminkaan rahtuakaan näkynyt ja saaret taasen olivat kaukana läntisen horisonttimme takana.

Tuo kuuluisa niemi, joka kuuluu pienine kaupunkeineen nimeltä Dakat, Ranskan Senegambiaan, on nykyään viralliselta ja kansainväliseltä nimeltään Cap Vert, mutta vanha portugalilainen nimi jäänee siitä huolimatta yhä käytäntöön.

Täällä me jouduimme ylen monitahoiseen merenkäyntiin, jossa aallot tulivat ainakin kolmelta eri suunnalta, ja samalla muuttui hyvänsävyinen koillinen tarmokkaaksi lounaiseksi, seikka, joka on tyven vyöhykkeen yksityisoikkuja. Seurauksena tällaisesta epäjärjestyksestä aamuhämyssä oli, että pyhä Ulrik, joka oli lepäillyt siihen saakka, aikoi nyt marssia hytistä hyttiin kuin rautatierosvo kaukaisessa lännessä, vaatien herrasväkiä antamaan pois sen, mitä se oli saanut. Ja herrasväki totteli kiltisti, varsinkin naisten puolella. Kun minä luovin hyttikerroksessa porrasluukkua kohti, kaikui tuo murheellinen kuoro parhaillaan, ja laivalääkäri juoksi ovelta toiselle antropiiniruisku kädessä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Meri lauhtui Gambian kohdalla sävyisäksi, ja yhtäkkiä ajoimme taas kaunista, tasaista valtameri-raviamme ja meillä oli siistit aallot ja herrastuuli.

Pian saimme taas jotakin katseltavaa. Me puhkaisimme nyt suunnattomat parvet kelluvia molluskeja. Ne näyttävät lystikkäiltä. Tuo tavanvaatima hyytelökönttä kantaa seljässään pystysuoraa, puoliympyrän muotoista ja reunoista oranssinväristä, "puolakapuloilla" varustettua purjetta, joka kohoaa yksinään näkyviin vedestä. Kun ne tulla kelluvat, nuo epikuurolaiset, ovat ne kuin joukko pystyyn asetettuja sitruunalevyn puolikkaita. Vasten tahtoaankin tuntee halun, jolla ei ole varmoja ääriviivoja, kaataa mereen hiukan konjakkia ja heittää muutama sokeripala sekaan. Aivan pelkkää kylmää totia ei siitä tulisikaan, sillä me mittasimme juuri pintaveden lämmön ja se oli +30 (olemme nyt vesi-vuosi-isotermissä +27, Guinea-virran luoteisreunalla).

Ruskeat pääskyset eivät enää meitä seuranneet, mutta lentokaloja oli ympärillä kaiken päivää joka hetki, ja puhuttiinpa, että toinen luokka oli jo saanut keittoa kannelle lentäneistä.

Nyt, koska annamme näin autuaasti kuljettaa itseämme kärsimättömästi odottavan päiväntasaajan luo, on sovelias hetki esittää lyhyesti eräitä huomattavimpia kanssamatkalaisiani. He sekautuvat persoonallisesta passiivisuudestani huolimatta elämääni, ken enemmän, ken vähemmän, ja koska nämä rivit sitä kuvastelevat, täytyy heittää valoa myöskin tuohon elämänkeskustaan.

Kapteeni. Luulenpa matkan alussa kirjoittaneeni jotakin päällystön jumalallisesta näkymättömyydestä. Se loppui kuitenkin olennaisesti Englannin kanaalin läntisillä vesillä, ja nyt on kapteeni Gauhe, Jupiter navis, meillä joka päivä alhaalla ruokasalissa erään pöydän ääressä. Samoin Jupiter machinae, insinööri Hermann, josta tuonnempana. Kapteeni Gauhe on lyhytkasvuinen herra, käytökseltään sangen sympaatinen ikämies, jolla viisaiden, ystävällisten silmiensä terissä on ruskea sisärengas ja sininen ulkorengas. Kapteenilla on aikoinaan, purjelaiva-kipparina ollessaan, ollut pestissä suomalaisia timpereitä ja hän selitti, että ne olivat erikoisen kelvollista väkeä. Itse hän oli 80-luvulla käynyt Helsingissä ja Kotkassa. Että isäni ja vaarini ovat olleet hänen ammattikuntaansa, huomasin sangen hyväksi visiittikortiksi, ja hän ilmaisi hartaan hyväksymisensä sen johdosta, että minä purjehdin nyt heidän vanhassa vanavedessään. Lyhyesti sanoen: ylijumala tulee tuskin minuun vasamaansa iskemään.

Koneinsinööri. Hän on vaaleaverinen ja lihava ja kärsii hiukan hengenahdistusta ja muistuttaa paljon erästä vanhaa polyteknikkotoveriani, jolla oli lempinimi Sali, lyhyellä a:lla. Hän ei yleensä puhu paljoa, mutta jos painaa jonkun aikaa päälle "slingertankeista" tai paloöljystä höyrykoneen polttoaineena tai jostain muusta sen suuntaisesta, ei hän voi olla puheesen yhtymättä. Iltavahdin 4:ttä lasia lyödessä nousee hän ylös ja sanoo: "Niin, nyt on kello 10 ja minun täytyy lähteä kierrokselle. Hyvää yötä, herrasväki." Sitäpaitsi lausui hän eräänä iltana, aivan itsestään: "Tuolla naisella on pisimmät koivet, mitä eläessäni olen nähnyt…" Puhe koski muuatta nuorta englantilaista rouvaa, 190:n cm pituista, josta tuonnempana.

Laivalääkäri. Sorea nuori mies, nimeltä Paul Wolff. Valittaa, että hänellä on liian vähän työtä, ja kysyi tässä äskettäin, enkö minä voinut auttaa häntä joillakin kärsimyksillä.

"Ystävän puhetta", vastasin; "alotammeko ylhäältä?"

"Haben Sie Kopfweh? Vielleicht rheumatisch?"

"Nein, mein Haar fühlt sich etwas heruntergekommen."

Tohtori lähti pois. Kuitenkin kaikitenkin: ihonalainen atropiinikäsittely näyttää tosiaan auttavan kaikkia meritaudin muotoja vastaan, ja tällä alalla on lääkärimme todellakin tarpeen.

Etelänpomoja. Useimmissa Afrikan-laivoissa on matkustavaisten joukossa myöskin pari, kolme kappaletta species: "etelänpomoja". Niillä ymmärretään Afrikassa asuvaa valko-ihoista, joko boeria, saksalaisjuutalaista tai englantilaista, jolla on taskussa miljoonia ja joka käy aika ajoittain perheensä kanssa Europassa. Meidän toinen pomomme on nimeltään Efraim Goldberger, englantilaistunut Nürnbergin israeliitta, jolla on rouva omaa puhdasta rotua, kolme pienokaista ja kaksi bonnia. Asuu Johannesburgissa sekä kuuman ajan Durbanissa. Hänen ja minun hyttini ovat rajatusten, ja joka aamu näen hänen ovensa edessä puhdistettujen, valkeain kenkien päällä kaksi appelsiinia. Ne ovat herra Goldbergin aamuinen vatsaregulaattori ennen kylpyä. Muuten tuntee hän Kapin lehdistä lukeneena melkoisen yksityiskohdittain meidän nykyisen valtiollisen asemamme ja hän tekee älykkäitä, selviä kysymyksiä Viipurin hovioikeusjutusta. Pyytää minua joka päivä olemaan unohtamatta poiketa Delagoabaysta Johannesburgiin ja soittamaan telefoonilla hänelle. "Se maksaa 50 centiä, se telefoonipuhelu. Silloin tulen minä heti nopeimmalla autollani ja sitten katselemme hiukan Transvaalia." Melkoisen houkuttelevaa tavallaan, täytyy myöntää. "Mutta muistakaakin sitten soittaa, se maksaa vain 50 centiä."

Toinen etelänpomo on Mister Levinson of Durban.

Mère triple. Hän on saksalainen kenraalinleski, rva v. G., nokkela ja lystikäs, vanhahtava naishenkilö, joka kuluttaa elämänsä matkoilla ja on vahingoittuneesta lonkkaluustaan huolimatta, — banaaninkuori Sorrenton kadulla ja 8 kuukautta italialaista kirurgiaa! — sangen vilkas olento. Hän on nyt matkalla Saksan Lounais-Afrikaan, saattaen sinne sisarenpoikaansa, josta kuuluu tulevan siellä jonkinlainen pormestari. Hän vaalii äidillisesti tuota nuorta miestä koko merimatkan kestäessä, ja siitä syystä on hän saanut tuon pitkänlaisen nimen: Mére de mer du maire, s.o. pormestarin merimamma. Mukavammin mainitaan häntä, ottaen huomioon hänen lihavanpuoleisuutensa, nimeltä Mére triple. Hänen äidillisyyttään riittää m.m. minullekin, jonka äänen hän on surukseen huomannut hiukan painuneeksi, mikä paha pitää ehdottomasti ja voidaan korjata terveysvesi "amolilla", jonkinlaisella kaikenlaisen vademecumilla. Minun täytyy joka aamu nauttia n. 40 pisaraa amolia ja sen toimituksen saattaa sitten tuntea aromaattisesta henkäyksestäni. Kenraalinrouva kontrolleeraa minua joka päivä klo 8 a.p., jolloin minä päästän sopivan välimatkan takaa huokauksen, ja Mére triple sitä hienolla vaistolla analyseeraa. Oikeastaan mieltyisin tuohon vanhaan rouvasihmiseen melkein täydellisesti, ellei hän olisi niin kauhea juorupytty.

Mutta hupaisiakin asioita osaa hän kertoa, esim. eräästä öisestä ratsastuksesta ja auringonnoususta Öljymäellä, hotelliseikkailusta Toledossa, rajuilmasta Bretagnessa.

"Mutta Suomessa ei kenraalitar varmaankaan ole käynyt?"

"Ettäkö en? Mutta kun olen syönyt hyvän illallisen torvisoiton kaikuessa eräässä puutarha-ravintolassa, jonka nimi oli — niin, mikäs se nyt olikaan — Die Kapelle se oli."

"Helsingissä?"

"Niin juuri, Helsingissä. Stokholmissa olen ollut kuukauden, ja Turussa olen käynyt, jossa on linnanmuseo, ja Imatralla ollut, ja siitähän ne nyt aikovat ottaa ne monet hevosvoimat, olen lukenut. Sitten minä matkustin Eremitageen, siellä oli neljä esinettä, jotka tahdoin nähdä, ja sitten matkustin takaisin kotiin. Se oli 1912."

Mitäpä ajatella tällaisesta? Kuulla Sierra Leonen kohdalla yhtäkkiä puhuttavan vanhasta Kappelistamme aivan kuin se olisi takasalongissa, se on jälleen noita taivaan pikku huomautuksia, että maa on kuin onkin jalkain astinlauta. Mutta Mére triple on oikea paraadimutter, tuosta vietävän amolista huolimatta, jota minä muuten sipaisen vain hiukan viiksiini.

Oxybenz. Saksalainen kauppamatkustaja. Kulkee levittämässä kaikenlaisia esineitä, mutta aikoo lähinnä tuottaa Kap-kolonialle siunauksen uudella lampulla, jota ravitaan ilmalla ja benzoolikaasuilla. Siitä nimi Oxybenz. Minä satuin valitettavasti matkan alkaessa lausumaan kohteliaisuudesta joitakin ymmärtäviä sanoja benzoolien valovoimasta ja siitä sen tropiikeissa merkittävästä ominaisuudesta, ettei se haihdu aivan niin helposti kuin alemmat benziinit. Seuraus oli, että Oxybenz on ottanut minut henkiseksi tuekseen, minkä tosiasian luulen jo aikaisemmin esimerkillä todistaneeni. Etelänpomot ja pari muuta afrikalaista vehkeilevät kauheasti hänen kustannuksellaan, sillä hän ei tunne rahtuakaan maata, jonne nyt matkustaa.

"Te luulette, että kun vain heilutatte lamppuanne, niin sata tuhatta kafferia ja kymmenen tuhatta valkoihoista ryntää heti teidän luoksenne, vai mitä? Tiedättekö edes, kuka siellä on kuninkaana, hä?"

Ei, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.

Kamerulla. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä Kamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut kameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin rulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon hyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon lääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme saa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten alla.

Irene ja Clara. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias, hentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö. He riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat naiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan horisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen metrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa "Mädchen für alles" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan joutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin oman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa kanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla suunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä ikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)

Heillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen laajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa pianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.

Usein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee aikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset naiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen kimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana kuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki he sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: "Oh, minä en ole tottunut tähän pianoon". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla maailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti, ja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa reistaamasta, eivät he pääse koskaan.

Portugalilainen kvartetti. Neljä ylen pienoista mustaa herraa, jotka tulivat laivaan Lissabonista. Yksi heistä näyttää siivolta, on upseeri ja esiintyy joskus juhla-asussa. Toiset kolme lienevät liikemiehiä. Luonteenomaista kaikille heille on se, että he pitävät aamusta iltaan keskeytymättömän äänekästä puhetta ja läiskivät pitkin kantta kävellessään kämmeniään siellä täällä oleviin pöytiin. Mére triple vihaa heitä ytimiinsä saakka, ja kerran, kun kvartetin vasen sivusmies taas läiskäisi kätensä hänen vieressään pöytään, rämäytti kenraalinrouva kepillään samaan pöytälevyyn niin, että kaikki neljä republikaania saivat sellaisen hermotäräyksen, että muistivat sen koko päivän. Muuten he joka aterialla juovat italialaista maaviiniä, myöskin aamukahvin kanssa, ja heillä on se verrattain originelli käsitys, että Briejuustoon käydään kiinni kynsillä.

Yksi noista neljästä on ollut eilisestä saakka ystäväni. Se johtui siitä, että hän lähestyi hiukan merikalvaana tupakkasalongissa stewardia ja sanoi: bitte. Steward seisoi vaiti hänen edessään ja portugalilainen toisti: bitte, bitte. Johon steward muun ymmärryksen puutteessa vastasi hymyillen: Bitte, bitte. Nyt katsahti portugalilainen epätoivoissaan minuun, joka istuin yksinäni lueskelemassa. Hän viittasi vatsaansa ja huusi bitte. Minulle selvisi, että hän tarkoitti ehkä: Bitter, Magenbitter, ja minä mainitsin sanan angostuura. Hänen jo vääristyneille kasvoilleen syttyi oikea pieni aurinko, ja steward laski nyt huomattavan määrän tuota ruskeaa siunausta hänelle, lasiin. Kun lasi oli tyhjennetty, tuli lisboalainen minun luokseni, puristi kättäni ja lausui pitkän ja sydämellisen laterin, jonka eetillinen koefisientti oli huomattavasti: "Jumala suojelkoon teitä, jalo muukalainen". Sen jälkeen alkoi hän pyörittää silmämuniaan ja ryntäsi laivan kaiteen luokse.

Konsuli ja pikku rouva. Mies on laivan harvoja englantilaisia ja aikoo pariksi vuodeksi hautaantua Angolaan H.M. Yrjö V:nnen lähettinä. Esitteli itsensä ja puolisonsa näin: "I am mister Blake and that's my little wife." Tämä vaimo, joka on päätä pitempi miestään, on juuri tuo jo ennen puhuttu 190-sentimetrinen; hänellä on kauniit, nuoret kasvot, mutta niin pyramidaalinen vartalorakenne, että jos hän asettuisi uimapuvussa kannelle seisomaan, jalat metrin päähän toisistaan, niin voisi kolme noista portugalilaisista hiukan päätään alentamalla kulkea tuosta portista itseään vikuuttamatta. Neljännen ei tarvitseisi päätään alentaa.

M. Pichon. Ainoa ensimäisen luokan ranskalainen. Kaivosinsinööri englantilaisten palveluksessa. Itsekseen eläjä ja hiljainen. Häntä ei nähty eräänä päivänä aamiaisella. Haettiin hytistä, kävelysilloilta ja kaikista mahdollisista paikoista. Mahdoton löytää. Levottomuutta naisten piirissä. "Viime vuonna putosi eräs mereen." "Niin, ja eräs heittäytyi mereen." Eri stewardeja lähetettiin tutkimusmatkalle. He viipyivät, levottomuus kasvoi.

"Hänen silmissään olikin jotain omituista." "Niin, se pisti minunkin silmääni, ja hän saattoi tuijotella puolisen tuntia yhtä mittaa merelle, vaikkei siellä ollut mitään nähtävää." Eräät nousivat kesken aterialta. Tosiaan ilkeä tunnelma.

Yhtäkkiä saapui pieni lautas-stewardi, teki ovella honööriä ja antoi selvällä äänellä, syvän vakavana raportin:

"Monsieur Pichon on polvillaan langattoman lennättimen takana ja ylenantaa."

Haudan hiljaisuus. Tuskasta vapautunut naisääni huutaa:

"Jumalan kiitos, nythän on niinkuin pitääkin."

Lukijan täytyy minulle suoda anteeksi nämä kosketukset puheenaiheisiin, joita siellä maalla ei suvaita. Mutta valtamerilaivalla ja kuoppaisella Atlantilla yhtyy ihmisen sisälmysten probleemi niin suuresti seuraelämään, ettei pieniä heijasteita siitä voida päivänkronikassa välttää.

Pingviini ja Piguliini. Ensimäisen luokan rouvasväen joukossa harhailee eräitä, jotka eroittuvat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan hiuskarvan verran muista tosi-kansanomaiseen suuntaan. Ne ovat species: pikku talouden emännöitsijä, — tai jotain muuta siihen suuntaan — jollaisia Lounais-Afrikan valkeat mies-erakot tai perheet tilaavat Europasta ja joilla on tapana vaatia itselleen vapaa merimatka ensimäisessä luokassa. Siitähän ei ole juuri mitään sanottavaa. Mutta kun he alkavat laivalla kotiintua, ja sen tekevät he suuritta vaikeuksitta jo noin toisena päivänäpä alkavat sekaantua enimpiin juttuihin ja ryhtyvät kertomaan, mitä kotihyönteislaatuja he pahimmin pelkäävät, ja istahtavat flyygelin ääreen ja soittavat katinvalssia variatsiooneilla — silloin käy ihmisen suvaitsevassa pinnassa väristys.

Tällä kertaa rehentelee meillä sitä lajia olennaisesti kaksi. Toinen heistä käy erikoisella tavalla. Kamerulla alkoi kutsua häntä Pingviiniksi, mutta arveli, että toisellakin pitäisi olla nimi. Minä uskalsin esittää Piguliinia.

"Pigulini? Was ist das? Ist es auch so ein Vogel?"

"Ja es ist auch so ein Vogel. Der kommt in Finnland vor, in ziemlicher Menge."

Toiset. Olisi monen sivun pituudelta aihetta kirjoittaa jotain heistäkin. Mutta ehkäpä olen jo ollut liiankin laajasanainen "in personalibus", ja rajoitun nyt vain ilmoittamaan, että meillä on laivassa koko joukko nuoria pareja, rakastettavia ja vaatimattomia olentoja, jotka ovat jo kokeneet raskasta elämää siirtomaissa, pistäytyneet kotonaan pohjolassa ja palaavat nyt yksinäisiin farmeihinsa takaisin. Niistä ovat monet vanhaa verta ja toiset oikeaa byrokraatti-ainesta, joista "the struggle of life", elämän taistelu, on raapinut pois luokkakiilloituksen kaikki jätteet, niin että jäljellä on pelkkä, puhdas ihminen, jossa yhdistyy se koko viehätys, minkä tuottaa kultuuritunne plus se itsekseen pyrkivä ja melkein arka itsensä-arvioiminen, jonka ainoastaan elämä, todellinen elämä pakollaan luo.

Ylimalkaan tekevät ne, jotka ovat jo tuolla Afrikassa ponnistelleet, inhimilliseltä rakennuslaadultaan korkeamman vaikutuksen kuin sellaiset, jotka menevät sinne vasta ensi kertaa, vieden mukanaan kaiken tuon mopsimaisuuden ja puoliälyn painolastin, mikä ympäröi europalaista kotonaan niin runsaassa määrin.

Olisi kai puhuttava vähän myöskin toisen ja kolmannen luokan yleisöstä, joka näyttää — ainakin meidän korkeasta puustamme katsoen, — yksituumaisemmalta ja todella iloisemmalta kuin mihin ensimäisen luokan nurkkaryhmä-sielut pystyvät. Niin on laita, vaikka esim. toiseen luokkaan on tällä kertaa joutunut yhteen parvi lähetyssaarnaajia ja eräs teatteriseurue. Mutta heidät täytyy nyt tällä kertaa syrjäyttää.

Menschen, Menschen sind wir alle, väitetään. Paitsi ehkä dogi Pietaria, joka makaa kaiket päivät korissaan etuluukulla, teräsköyteen kahlittuna, ja volahtaa vähän jokaisen leveysasteen rajalla.