XI.

VASCON JOULUAATTO-LAHDESSA.

Kun lähestyy Durbania, täytyy oppia tuntemaan viisi sanaa: Bluff, Point, Town, Beach ja Amanzimtoti. Niiden ympärillä pyörii elämä tuossa oivassa kaupungissa. Nuo neljä ensimäistä on helppo muistaa, viides vaatii lahjoja.

Bluff ei ole laisinkaan sitä, miksi joku lukija ehkä sitä kuvittelee, vaan erään korkean metsäisen vuoriharjanteen nimi, jonka äärimmällä kärjellä on majakka ja joka reliifineen painuu ainaiseksi mieleemme Port Natalin vartiana. Se ystävämme, johon jo usein olemme turvanneet, nim. Vasco da Gama, purjehti tänne pelkästä uteliaisuudesta vuonna 1487 Kristuksen syntymän jälkeen, löysi suuren, kauniin sataman ja antoi sen nimeksi Porto Natale. Maan nykyisessä nimessä Natal pitäisi siis koron oikeastaan olla toisella tavulla.

Point on niemi, joka puskee rannikosta vinosti merelle Bluffia kohti ja ympäröi sen kanssa satamaa kehäänsä. Pointin sisäpuolella kiertävät laiturit, erinomaisine nostoranoineen, joita on parikymmentä yhdessä rivissä ja raiteille rakennettuina. Pointista on niinollen tullut vähitellen sataman kokonaisnimi. Lahti on sangen laaja ja vasta ainoastaan murto-osalta käytetty. Laskuveden aikana näkee siinä särkkiä, jotka kohoavat yli rasvatyynen pinnan. Saattaa ajankulkua huomaamatta seisoa pari tuntia kansikaiteeseen nojaten katselemassa pitkin veden pintaa. Suuressa kaaressa on tuolla mangrove-ryhmiä, yksinäisiä taloja, tasankoja ja kauas haipuvia ylänköpolkuja. Bluffin tumman harjun taustalle piirtyy kolme englantilaista risteilijää, jotka ovat ankkurissa, yhdessä niistä on amiraalilippu. Tuossa lähellä, lahden hopeanharmaan kalvon alla kellii keltaisia ja oranssinvärisiä möhkyjä: medusoja, jotka heiluttelevat hitaasti limaisia kehojaan. Ne vaikuttavat melkein massiiveilta, ovat suuria kuin kurpitsat ja merkillisen vastenmielisiä, näennäisen orgaanittomia kun ovat. Mieluummin näkisi kiemurtelevia octopuksen pääjalkaisen lonkerolta kuin näitä plasmakupuja, joita on mahdoton määritellä ja jotka eivät koskaan ilmaise, mikä niillä on mielessä.

Mutta vielä parista muusta lahden asukkaasta on tässä puhuttava. Merisika töytäilee siellä kuin kotonaan ainakin, hupaisesti ja tungetellen aivan pitkin laivan kuvetta, ja varsinkin soutuveneitten vieressä, joiden neekerit koettavat niitä pieksää airoilla ja puoshaoilla. Paljoa tuhmemman luontoinen on "the beagle shark", koirahai. Suoraan, hiljaa ja nopeasti viiltää se veden pintaa taaksepäin vinolla, suipolla selkäevällään, joka luo pieniä kuohulaineita ja jättää rivin rakkoja veteen. Missä se liikkuu, tuntuu vaikeneva selkä tulevan entistään hiljaisemmaksi. Merisika on kadonnut, ja kaikki näyttää ikäänkuin henkeään pidättävän. Sitten vaipuu tuo musta merirosvonlippu yhtäkkiä — odotetaan sitä jälleen — joskus se nousee taas näkyville melkoisen kaukana, joskus ei enää. Beagle shark on luultavasti viuhkinut takaisin merelle, jonka rannoilla lapset uivat ja laivamiehiäkin veteen putoo, harvoin, mutta hartaasti.

Town ei ole koko kaupunki, vaan määrätty osa siitä, tori kaupungintalon ja postin edustalla. Jos sanoo ajurille Town, joutuu aina sinne.

Ajurilla ei tarkoiteta kumminkaan vuokra-ajuria, eikä taksametrichauffeuriä, vaan erästä mustanruskeaa olentoa, joka vetää perässään kaksipyöräisiä rattaita, n.s. rickshaa. Tahdon heti selittää, että ricksha kirjoitetaan yhtä monella tavalla kuin Shakespeare. Jollakin japanilaiseen vivahtavalla tavalla kirjoitetaan riksha, rikshah, rikhsha, rikshaw j.n.e. ja koko sarja taas uudestaan myös ck:lla. Natalissa käytetään useimmiten muotoa "ricksha", jota minä kaikessa vaatimattomuudessa tässä suosin.

Pointissa vaanii tulijoita pitkä boy-rivi, joilla on pukuna puhvelinsarvet, indianin sulkia, karttuuniröijyt, uimahousut ja valkeat sukat. Viimemainitut eivät ole lankaiset, vaan maalatut suorastaan omistajainsa koipiin, ulottuen puoliväliin pohkeita ja ollen usein kuvioilla kaunistetut. Kun matkustaja lähtee maihin, ryntää häntä vastaan noin 15 moista hirviötä, vetäen keveitä kärryjä, joissa on metrinkorkuiset pyörät, istuin, jolle mahtuu kaksi henkeä vierekkäin, sekä takana rautainen, pienellä varmuusrissalla varustettu tanko, joka estää ajoneuvoja keikahtamasta nurin taaksepäin. Puolimatkassa vastustaa tuota hurjaa joukkoa vielä hurjempi järjestysvalta, nimittäin musta poliisi. Hänellä on vyöllä sapeli, oikeassa kädessä batongi ja vasemmassa leveällä ja kirkkaalla keihäänkärjellä varustettu sauva. Hän huutaa hirmuisesti, heiluttaa ricksha-poikien edessä kaikkia aseitaan yhtaikaa, valitsee jonkun heistä saaliikseen ja ajaa muut 14 takaisin.

Kun on asettunut rattaille ja sanonut Town, johon tuo ruskeanmusta vastaa "Yes", sangen miedolla s:llä, tarttuu hän aisoihin, niin pitkän matkan päästä takaa kuin mahdollista, ja lähtee menemään, soljuvaa vauhtia ei varsin kovaa, mutta sangen tasaista, noudattaen suunnilleen kohtuullista vuokra-ajurin tahtia. Miehen takalisto on aivan kuskattavan nenän alla ja vankat lantiot heiluvat kuin hyvän puhdasrotuisen hevosen. Vetäjät ovat enimmäkseen zulukaffereita ja he ovat roimaa kansaa. Tuollainen rickshajuhta vetää yhtaikaa jopa neljäkin henkeä ja kulkee silti yhä samaa säännöllistä hölkkäravia. Mutta kun rattailta laskeudutaan ja maksetaan, näkee hiestä, joka helmeilee hänen mustilla kasvoillaan, että työtä se sittenkin oli.

Loivassa alamäessä muuttaa boy asentoa ja painaa nyt koko kyynärvartensa aisaa vasten. Tästä muutoksesta ilmoittaa hän oikeaan ranteesen sidotulla kulkusella, sillä nyt kallistuvat rattaat yhtäkkiä taaksepäin ja silloin tulee olla varuillaan. Suuremmissa alamäissä menee ricksha nopeammin kuin boy jaksaa juosta. Silloin tekee hän jonkinlaisia lentoaskeleita tai hylkää maaemon kokonaan ja riippuu kyykkyasennossa ilmassa ja antaa avuttomasti taaksepäin kellistettyjen vietäväinsä nauttia varmuusrissan tuimasta kirskunasta maata vasten.

Durban tekee kauttaaltaan kunnollisesti ja hyvässä merkityksessä europalaisen järjestelmän mukaan hallitun kaupungin vaikutuksen — vaikka siellä aivan vilisee indialaisia ja kaffereja. Jos astuu kaupungintalon konserttisaliin ja näkee sen takaseinustalla olevat valtavat urut ja nuo 3,000 istumapaikkaa, jotka ovat täynnä hyvin puettua yleisöä, ja nauttii koko-illan ohjelman ensiluokkaista musiikkia, soolokappaleita, kuoroja, oratoorio-sävellyksiä, symfoonisia numeroita, niin liittyy ulkonaisen vaikutelman lisäksi vielä parhain, mitä englantilainen kultuuri voi antaa. Kun istuin siellä suljetuin silmin ja kuuntelin urkujen pauhinaa ja viulujen laulua, tuntui sitten eriskummalliselta yhdistelmältä palata jälleen Afrika-käsitteeseen. Tosiaankin: South Africa is nota colony, it is white man's land, Etelä-Africa ei ole kolonia, se on valkoisen miehen maa.

Durban vaikuttaa paljoa enemmän Europalta kuin Cape town, johtuen osaksi luultavasti siitä, ettei luonto Durbanissa korosta niin suuressa määrin kuin edellämainitussa paikassa eksoottista, mutta varmasti myöskin suuresti siitä, että Durban on täydellisesti englantilainen. Capin kaupungissa elää boerien maalaishenki, siellä kuhisee malaijilaisia, siellä ovat neekerit julkeita ja hindut kouraantuntuvasti itsestään varmoja — kun taas moinen ei ole voinut tänne laisinkaan varsinaisesti juurtua, joskin Natalin väestön suhteet ovat: 100,000 valkoihoista, 120,000 indialaista ja 1,000,000 neekeriä.

Boereista puheen tullen on mielenkiintoista tietää, että sen jälkeen, kun etelä-afrikalainen unioni muodostettiin, on englannin- ja hollanninkielten tasa-arvoisuus täysin virallisesti toteutettu sellaisissakin liittovaltion osissa, joissa se ei olisi tarpeen vaatima, niinkuin esim. Natalissa. Jokaisella Durbanin postissa tai lennätinkonttorissa käyjällä on oikeus vaatia, että asia selvitetään hänelle hollanninkielellä. Sen näkee nykyisistä postimerkeistäkin. Kuninkaan kuvan vasemmalla puolella on englantilainen ja oikealla hollantilainen teksti, ja matkaajan silmään pistää niissä hienoilla kirjaimilla laadittu vastine englantilaiseen sanaan "Revenue", nimittäin meille tuttu "Inkomst", odottamaton löytö brittiläisissä kruununpapereissa.

Beach. Se on merikylpylä, jonne pääsee kaupungin keskustasta viidessä minutissa. Aivan vapaasti eivät durbanilaiset voi käyttää mainioita hyökyaaltojaan, vaikka sesonki on yhtä pitkä kuin koko vuosi. Sillä haikalat pitävät alituista paraadia sen edustalla. Siitä syystä on sinne rakennettu yli 40,000 markan kustannuksilla suuri kehä rautaristikkoa, niin harva, että maininki pääsee melkein murtumatta vyörymään sisään, mutta tarpeeksi sakea pitämään piikkihammasta ulkopuolella.

Tämän varokeinon sisäpuolella Durban sitten kylpee. Herrat, naiset ja nuoriväki samassa keitossa. Lapsilla on sitäpaitsi kaksi omaa, suurta pulskima-allasta lähempänä rantaa, ja on tavattoman hauskaa katsella satojen pienokaisten hyörinää siellä, pienistä, tuskin jaloillaan pysyvistä tallukoista metrin pituisiin misseihin ja gentlemanneihin saakka.

Yhteiskylvyillä, joita usein niin tuimasti arvostellaan, ei ainakaan Durbanissa ole mitään frivoliteetin leimaa. Tosin näkee yhden jos toisenkin naisen koko veistoksena, mutta mahdollisen eroottisen vaikutuksen hävittää täydellisesti ja välittömästi se seikka, että hänet näkee samalla tulevaisuuden hahmossa, s.o. näkee hänen rakkaan mammansa, joka antaa samoin kokonaisena vartalokuvana Indian valtameren väkevien ryntäysten hyväillä itseään. Hänen vieressään seisoo samoin yhtä plastillisen väärentämättömänä rakas isä, ja kokonaisvaikutus on täydellisen herttainen.

Eristys- ja arkamielisiä naisia varten on oma, nuoralla eroitettu sektori tässä suuressa puolipyörössä, mutta laisinkaan ei huomaa maskuliinikatselijain, miesten tunnettujen esteettisten puuskain ajamana, kokoontuvan tälle alueelle tiheämmin joukoin kuin muuallekaan.

Kylpyaikana — klo 11 a.p. ja 3 i.p. — on alhaalla Beachissa tuhansittain ihmisiä. Ne, jotka eivät oleksi vedessä, kävelevät rantatiellä tai loikovat pitkissä riveissä mukavissa purjekangastuoleissa, joissa on aurinkokatokset, nauttien 2:sen South-Staffordshiren rykmentin oivallisesta soitosta, joka kaikuu baby-uimalain välissä olevasta paviljongista. Se on suuri torvijoukkue, noin 45 miestä, joilla on kaikenlaiset puupuhaltimet —. myöskin oboet ja fagotit — sekä kaksi bassoviulua. Punatakkiset nuorukaiset seisovat suorina kuin kepit ja käyttäytyvät kuin herrat.

Jos asettuu siellä johonkin lähimpänä olevaan teehuoneeseen, sekoittaa kuumanruskean annoksen hyvältä tuoksuvaa Mazavattee-teetä, katselee merta, väkeä ja taivasta ja kuuntelee Rigoletton vanhoja, kauniita säveleitä, niin täyttyypä onnen helposti kumoutuva pikari taas kukkuroilleen ja ihminen kohottaa onnellensa hiljaisen maljan.

Laskuveden aikana, jolloin suuret osat kylpypaikan rantamaa jää kuiville, pidetään hietikossa toisenlaista hauskaa. Lepotuoleja ristiin rastiin, niiden välissä kaikenikäisiä maassakellottajia: kakkaroita leipovia pienokaisia ja ukkoja piirtäviä vanhuksia, lihavia mulattiammoja, valko-ihoisine kapalolapsineen, pikavalokuvaajia, jotka tekevät shillingin maksusta höskin valmiiksi 90 sekunnissa, säkkipillinsoittajia, indialaisia ilveilijöitä ja taikureita.

Eräs viimemainitun laatuinen valmistautui tässä äskettäin esiintymään. Hän pyysi ystävällisesti herrasväkeä väistymään syrjään, tarvittiin näet muutama neliömetri avonaista alaa. Kaikki suostuivat hänen toivomukseensa paitsi eräs ankarasilmäinen täti, jolla oli suuret Victoria-kasvot. Hän ei antanut millään ehdolla siirtää tuoliaan pois paikaltaan, ja siten joutui hän istumaan yksinään suunnilleen tyhjän ellipsin toisessa polttopisteessä. Ja toiseen istuutui, jalat allensa ristiin pistäen, taikuri ja käytteli engelskaansa. Hän teki rahoja, munia, eläviä kyyhkysiä ja kaikkea, mitä repertoaari tarjoaa. Se kävi tulisella ponnella, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla hänen näytöksiään, — paitsi tuo Victoria-täti, joka tähtäsi suorassa kulmassa jäykästi sivullepäin, näkemättä tosin muuta kuin tiukkaan ahtautuneen ihmismuurin, joka oli jardin päässä hänen nenästään.

Nyt kävi mies käsiksi käärmekoriin, otti esille pari cobra-vanhusta ja laski ne matelemaan miten ne halusivat. Ne matelivat tätiä kohti.

Piirissä syntyi hiirenhiljaisuus. Kaikki odottivat suu raollaan, mitä tapahtuman piti, lapset peljästyneinä, vanhemmat salaista ihastustaan hilliten. Hindu istui hymyillen paikallaan ja piti kuulapilliä huulillaan.

Viimein huomasi Victoria, mitä oli tekeillä. Hän katsoi kieroon käärmeihin, päänsä asentoa muuttamatta, ja hänessä yhtyi suurenmoisesti pöyristys urhoollisuuteen, — hänen olisi jo nyt sietänyt saada kunniamerkki — mutta samassa alkoi indialainen soittaa pilliään. Nuo kaksi cobraa seisattuivat ja kääntyivät takaisin.

Täti lakkasi vilkumasta, hän tähtäsi jälleen suorassa kulmassa sivulleen, puhki ihmismuurin. Hän ei ollut antautunut. Ja soittajan edessä väsyneenä heiluvat käärmeet eivät enää yleisön mieltä kiinnittäneet.

Kulkiessani takaisin West-streetiä pitkin tuli minua vastaan muiden huvikävelijäin joukossa neljä norsua. Niistä oli kaksi indialaista, sivusmiehinä toiset kaksi afrikalaista, kaikilta torahampaat lyhyiksi sahattuina. Ne kulkivat täydessä rintamassa pitkin katua, ja kun raitiovaunu tuli, jakautuivat ne sopivasti sen kahden puolen ja yhtyivät sitten jälleen. Se näytti valtaavalta, sillä mitään ihmisolentoa, joka olisi niitä ohjannut, ei ollut.

Mutta yhtäkkiä syntyi katukäytävällä väen liikkeessä seisahdus, nuo neljä suur-herraa pysähtyivät ja vilkuivat hiukan levottomina ympärilleen. Silloin juoksi esiin laiha hindupoika, raippa kädessä. Hän oli pitkän matkan päästä seurannut eläimiä ja roimi niitä nyt kaikin voimin kintuille, sillä seurauksella, että ne huomattavasti tyytyväisinä ja hyvässä järjestyksessä jatkoivat matkaansa.

Amanzimtoti. Sen niminen on eräs virta, jonka suulle pääsee puolessatoista tunnissa Durbanista pohjoiseen vievällä ranta-rautatiellä. Sinne johdetaan aina muukalaiset, jotka tahtovat nähdä aarniometsää ja neekerielämää "in natura". Asemalta saa vuokrata venheen, ja sitten soudetaan mukavasti ylöspäin tuota pientä virtaa, jossa ainoastaan joku lehti tai katkaistu oksa ilmaisee veden liikuntaa. Rantojen viidakot riiputtavat lehviään kauas juuripaikkainsa ulkopuolelle ja muodostavat vihreän-hohtavia tunneleita, joissa tuoksuaa lahonneelta.

Firma Hertzog ja langattoman herra Haupt soutivat ja muut seurueesta olivat "siestalla". Meren pauhina, joka oli vähitellen hälventynyt heikoksi ja syväksi tremoloksi, vaikeni ja kaikki oli hyvin hiljaista. Ei papukaijoja, ei apinoita, ei antiloopien loittoa huutoa eikä leopardin karjuntaa. Ei siis mikään oikea aarniometsä. Mutta kokonaisuus oli kumminkin ihmeellisen koskettamatonta, kaksi-, kolme-, nelisata-vuotista.

Pian tultiin suureen kafferikraaliin. Se ei ollut oikeastaan mikään loistonumero. Sillä miehet olivat samanlaisia kuin kaupungissakin, ainoastaan nenäkkäämpiä, ikänaiset hirveitä nähdä ja nuoremmat ilmoittivat olevansa halukkaita yhdestä shillingistä hyeenaa kohti riisumaan vieraitten saapuessa yllepuetun röijyn — ehdotus, joka ei heidän kummakseen tehnyt mitään vaikutusta. Aikaisemmilla turisteilla oli kuudes aisti nähtävästi ollut kehittyneempi kuin Taboran herroilla.

Antaakseen valokuvata itsensä vaati tuo suloinen herrasväki 5 shillingiä. Lyhyesti sanoen: Amanzimtotin suureen ja kuuluisaan kafferikraaliin en neuvo ketään menemään. Silläkin on luonnollisesti ollut koskemattomuuden aikansa, mutta nyt se hirvittävästi "schtinkt". Virta on kaunis ja jää mieleen jonkin sellaisen esikartanona, jonka taustaporttia ei olisi pitänyt avata.

Toinen huviretkipaikka on hindulaiskylä Umgeni. Siellä on mahtava joen-uoma, jossa on putous ja niukasti vettä hiekkasärkkäin välissä sekä kaksi hyljättyä laivanankkuria. Ne lepäävät siinä kuin pari pitkän sadun aihetta, eikä kukaan taida sanoa, kuinka ja milloin ne ovat sinne joutuneet. Kuljeksin yksinäni rinteillä ja sokeriruoko-kedoilla ja ostin hedelmämurkinan kaupustelijalta nimeltä Hajeb Habeb Baux. Kauppaneuvoksetar istui trotoaarilla öljyten hiuksiaan.

Käydä kuuluisassa Marian Hillin trapistiluostarissa olisi kyllä ollut velvollisuuteni, mutta milloinkapa ihminen täyttää koko moraalisen ohjelmansa? Durbanissa oleskelun päivät, ei kolmea enemmän, vierivät ja katosivat kuin elohopea.

Luulenpa, että olisin tahtonut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Ilmasto on Etelä-Afrikan kaikkein parhaita. Ihmiset näyttävät vapailta ja onnellisilta. Kun valaslaivat palaavat illan tullen valtamereltä, tuovat ne aina mukanaan sitä kaukaista raitista tuulta, joka paisutti aikain aamuna merirosvopäällikköjen purjeita. Me kaikki rakastuimme hiukan Durbaniin, ja minä uneksin jo huvilasta The Bluffin huipulla — suuresta, valkeasta huvilasta, jossa olisi mukavat tuolit ja miellyttäviä ihmisiä ja muille surmanluukut permannoissa.