VAIN SILLOIN!
Reading edition
Niin kiehtovana konsana ei veräjä ole narahtanut, niin polttavana poskilleni purppura ei karahtanut! Oli höyryhepo häipynyt jo vaanivine väkineen, oli mennyt sekä arvo että sääty; vain ihmisinä maalle oli jääty. Oli raitehet jo peitossa ja asematalon pääty, mutta vastassamme vainiot ja lehtisalot mäkineen. Niin kiehtovasti, armahani, veräjä ompi narahtanut vain tuomenlemu-helluntaina silloin.
Niin pulpahtaen konsana ei käkönen ole kukahtanut, niin soinut yhä sittekin, kun kaiku sen on nukahtanut! Olin jättäynyt joukostanne veräjätämme sulkemaan. Ah, aukeni nyt onnelani niityt: kuin aavistus sä seurahani liityt, kuni kuolevahan kuolematon sydämensuvi siityt. Näin rinnatusten lähdimme me kukkain yli kulkemaan. Niin pulpahtaen, armahani, käkönen ompi kukahtanut vain tuomenlemu-helluntaina silloin!