LUOJAN LIESKA.

Maasta se nousevi nuoruuttaan, mahtaa maasta ja ampuvi alta; leiskuvat, loiskuvat uumenet maan, pohjaton, päätön on valtojen valta. Vesi-emon poikina, pilvinä, höyrynä, hankina, jäinä ja valtameren möyrynä suvantoja, koskia soutaa. lmassa, tuulessa tohisee, luomisen lauluna kohisee, kukkulat kohoo se, nevanorot noutaa.

Aurinko, luoja sä ylväs ja eho, voittoas suitsuu voimasi teelmä. Aurinko, armas on lempesi teho, autuas maa, sinun hehkusi heelmä. Varttuva lapsi on iässä ja armossa, nuortuva voimassa, toistuva tarmossa, luojana leimuta pyytää. Hehkuen henkeä palavaa, voimaa, elämätä valavaa, luontia ikuista sisästänsä syytää.

Ihminen, kunne sä katsehes luot, elpyvän näät elon talvenkin sylistä; nuortuvi metsät ja manteret, suot, kaikuvat laulelot korvesta, kylistä. Tunnetko, ihminen, luomisen intoa, vellovan verta ja avartavan rintoa jäljestä talvisen jäyteen? Tahdotko sirkkuna sirittää, virtesi uutena virittää, luottaos kevääsen loputtoman täyteen!

Hiljene, ystävä, nöyränä nää: pyhä ompi maa, jota innoten poljet! Seijasna silmä ja pystyssä pää, pois vain korskean kengät ja soljet! Nähkösi siunaus Siinain vuorelta: ei kulu kukkeus voimalta nuorelta, täynnä mi Luojan on lieskaa! Kahlehet auo ja avauta, heimosi matkalle havauta maahan, mi heruupi hunajata, rieskaa!

Nosta ja kannata, kauaksi vie, luomisen leimu, sä voimista suurin! Taivasten taaksekin hengen on tie, luovinta maahan on juuttua juurin. Ihminen, kuulkosi läheltä ja kaukoa: valkeus valtaamasta ei taukoa, sointuos kaikkeussoittoon! Sitä, joka hehkuna helottaa, ei ajan yö voi pelottaa. Sammua? — suloista valon ompi voittoon!