VIII.

Kun Shuvalov palasi keittiöstä, jonne hän oli mennyt katsomaan Feodorille jotakin syötävää, ja tapasi huoneensa tyhjänä, ei hän ihmetellyt kovinkaan suuresti. Hän arveli, että alkoholin ja valvonnan hermostuttama ruhtinas ei ollut malttanut odottaa hänen paluutaan, vaan äkillistä päähänpistoaan noudattaen lähtenyt harhailemaan jonnekin muualle.

Shuvalov söi aamiaista filosofisen tyynesti, veti verhot ikkunan eteen ja nukkui. Koska hän oli sangen säntillinen mies, hän nousi jalkeille samaan aikaan kuin muulloinkin, aamun sarastaessa, pukeutui huolellisesti ja lähti totutulle kävelyretkelleen bulevardeille.

Palatessaan täysihoitohan hän tapasi Aleksei Dmitritshin ja Vassian, jotka olivat juuri aloittaneet ateriansa. Shuvalov istuutui heidän pöytäänsä ja kysyi:

— Entä Helena Borissovna? Ettekö tänään odotakaan häntä?

— Emme, sanoi Aleksei Dmitritsh nopeasti ja niin luonnollisella äänellä kuin suinkin. En usko hänen ennättävän palata aterialle.

Shuvalov ei kiinnittänyt tähän vastaukseen erityistä huomiota; hän alkoi keskustella vanhan sanomalehtimiehen kanssa tavalliseen tapaansa. He eivät olleet samaa mieltä mistään asiasta. Aleksei Dmitritsh oli vanhan hallitusmuodon kannalla, mutta lääkäri sitävastoin syytti keisaria ja hovia kaikista mullistuksista, jotka vuoden 1917 jälkeen olivat järkyttäneet Venäjää.

Kumpikaan ei koskaan selviytynyt keskustelusta voittajana, molemmat kun olivat varsin oppineita miehiä ja yhtä taitavia väitteilijöitä. Todistelun tulisuus, loppumattomat poikkeamiset aiheesta, joihin heidän henkensä rikkaus heidät houkutteli, — se vei heidät niin kauas Mesureux'n täysihoitolasta ja heidän koneellisista tehtävistään, että he rakastivat näitä väittelyjään enemmän kuin mitään muuta.

Mutta sinä iltana esitteli vanha sanomalehtimies aatteitaan ja muistojaan ilmeisen haluttomasti. Hän piti kaiken aikaa silmällä Vassiaa koettaen kuitenkin tehdä sen nuorukaisen huomaamatta. Hänen vastauksensa jäivät sentähden laimeiksi. Keskustelu lamaantui ja lakkasi huvittamasta Shuvaloviakin. Lopulta tämä ei voinut olla huudahtamatta:

— Tänään te ette ole vähääkään mielenkiintoinen, Aleksei Dmitritsh. Ette ollenkaan kaltaisenne.

Vanhus käännähti aivankuin paljastetuksi joutuneena, mutta ei kuitenkaan kyllin nopeasti; Shuvalov huomasi levottoman katseen, jonka hän oli luonut poikaansa. Silloin vasta pani lääkäri merkille, ettei Vassia syönyt mitään ja että hermostunut nytkähtely kouristi hänen otsaansa.

— Mutta teillähän ei ole tänään ensinkään ruokahalua, sanoi Shuvalov, ettekä näytä juuri hyvinvoivalta. Ettehän vain aikone lopettaa toipumistanne, josta minä olin jo niin ylpeä, vaikk'ei se ollutkaan minun ansiotani? Mikä teitä vaivaa?

Kun nuori mies punastui hiukan, jatkoi Shuvalov nauraen:

— Ahaa, minä ymmärrän. Jumalani, miten vaatelias te olette jo ennen avioliittoa!

— Ei, ei, älkää uskoko sitä, minä pyydän, tohtori, vastasi Vassia kiihkeästi? Kukaan muu ei kunnioita toisen vapautta enemmän kuin minä. Mutta Helena on ollut poissa koko päivän, ja minusta tuntuu… minusta tuntuu…

— Lapsellista! keskeytti Shuvalov. Hänellä on varmaan ollut jotakin tärkeää toimitettavaa eikä hän tahtonut ennen lähtöään häiritä teitä eikä Aleksei Dmitritshiä. Hän tiesi, että isänne menee myöhään levolle.

— Niin, sehän on luonnollista, vahvisti vanha sanomalehtimies. Sen minä sanoin sinulle heti, poikaseni. Ashkeliani on noutanut hänet.

— Mitä? huudahti Shuvalov. Kenen te sanoitte hänet noutaneen?

— Ruhtinaan, vastasi Aleksei Dmitritsh tohtorin hämmästyksestä kummissaan.

— Milloin?

— Hyvin varhain, sanoi minulle neiti Mesureux.

— Se ei ole mahdollista… tai sitten…

Shuvalov vaikeni äkkiä, sillä hän oli kohdannut Vassian laajentuneiden, liian loistavien silmien katseen. Hän jatkoi kerkeästi:

— Minun piti vain sanoa, että on uskomatonta, miten paljon Feodor jaksaa, siinä kaikki. Te, Aleksei Dmitritsh, siis väitätte, että Stolypin…

Hän ei voinut jatkaa. Vassian vapiseva käsi kosketti hänen käsivarttaan.

— Te tiedätte jotakin, tohtori, kuiskasi nuorukainen.

— Mitä ihmettä minä tietäisin?

Vassia liikahti kärsimättömästi ja sanoi käskevällä äänellä:

— Pyydän teitä kunnian miehenä kertomaan minulle sen, minkä tiedätte.

— Mistä hitosta tuo miehekkyys? ajatteli Shuvalov Vassian hentoja kasvoja katsellen.

Mutta hänen täytyi vastata. Hän teki sen niin varovaisesti kuin suinkin saattoi, kertoi yöstä, jonka hän oli viettänyt Feodorin seurassa, heidän tulostaan täysihoitolaan ja ruhtinaan katoamisesta. Mutta hän ei maininnut mitään katseesta, jonka ruhtinas oli luonut Helenan ikkunaan.

— Luultavasti hän meni johonkin läheiseen kahvilaan, jatkoi Shuvalov, ja tuli sitten tapaamaan minua. Mutta kun minä nukuin, meni hän tietenkin tervehtimään Helenaa, joka on aina aikaisin jalkeilla; sitten he poistuivat yhdessä. Siinä kaikki.

— Neiti Mesureux, vaivaisin teitä silmänräpäyksen, sanoi Vassia vastaamatta tohtorille.

Ja kun vanha neiti oli tullut heidän pöytänsä ääreen, kysyi poika:

— Oletteko nähnyt tänään ruhtinasta.

— Olen kyllä, vastasi neiti Mesureux kummastuneena.

Hän tuli kuutta käydessä herran seurassa (hän nyökäytti Shuvaloviin päin) ja lähti ennen yhdeksää neiti Helenan kanssa.

— Ettekä sillävälin nähnyt hänen menevän ulos?

— Näin, mutta vain kolmeksi minuutiksi. Hän kävi ostamassa jotakin syötävää. Helenan huoneesta löysin koko joukon herkkuja. He söivät varmaan yhdessä aamiaista. Te olette kaikki vallan hassuja tänään.

Hän meni menojaan. Oltiin kauan ääneti. Aleksei Dmitritsh katsoi Shuvaloviin rukoilevasti.

— Te olette todella typerä, Vassia, noine kyselyinenne, huudahti tohtori. Mitä tuo kaikki on todistavinaan?

— Kas, siinä se, jotakin täytyy todistaa, sanoi nuori mies tuskaisella äänellä.

Voimanpurkaus oli tyystin näännyttänyt Vassian. Hän oli lyyhistynyt kokoon kasvot velttoina, ikäänkuin runneltuina; hän ei piitannut sydämensä epäsäännöllisistä lyönneistäkään, tuosta vahingoittuneen koneiston jyskytyksestä, jota hänen ei ollut tarvinnut kuulla enää viikkokausiin.

Shuvalov ja Aleksei Dmitritsh koettivat selittää hänelle, että Feodor ja Helena olivat tunteneet toisensa kauan, että elämä samassa täysihoitolassa oli lähentänyt heitä toisiinsa, että kaikki tänä aamuna tapahtunut oli vallan luonnollista tovereiden kesken, mutta Vassia ei kuunnellut heitä. Hän oli aina lapsuudestaan saakka niin tottunut olemaan onneton, ettei hänellä ollut sitä itsepintaisen toivon kilpeä, joka suojelee useimpia muita ihmisiä tuskan rynnäköiltä.

Lopulta hän nousi ja virkkoi isäänsä tai Shuvaloviin katsomatta :

— Helenan ei olisi pitänyt… ei olisi pitänyt. Minä en ole koskaan pyytänyt häneltä mitään. Miksi siis tämä kihlaus? Miksi?

Ja kun hänen huulensa alkoivat lapsellisesti vavahdella, hän poistui.

Huomenna te ymmärrätte, miten tuhmaa tämä kaikki oli, huusi Shuvalov hänen jälkeensä.

Seuraavana päivänä Vassia kuuli neiti Mesureux'lta, että Helena oli käynyt maksamassa laskunsa ja että hänen huoneensa oli nyt vapaana.

— Minä tiesin sen kyllä, sanoi nuorukainen pudistaen päätään vanhuksen tavoin.

Siitä saakka olivat Aleksei Dmitritshin päivät raskaita kuin kivenjärkäleet. Tuo vanha painajainen, jonka Helena oli joksikin aikaa karkottanut pakosalle, palasi taas. Vassia ei enää noussut vuoteeltaan, ja hänen voimansa riutuivat silminnähtävästi hetki hetkeltä. Mutta tällä kertaa tuli vielä lisäksi jotakin kauheampaa, jota vastaan taistelemaan Aleksei Dmitritsh oli voimaton ja joka oli viedä häneltä järjen: pojan synkkä ilo nopeasti lähestyi lähestyvän lopun johdosta.

Aikaisemmin oli Vassia pahimpienkin sydänkohtausten aikana kaikin voimin koettanut salata tuskansa. Hänen kasvoillaan kuvastui aina hellyys isää kohtaan ja halu elää. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi tullut tunnottomaksi niin rakkaudelleen kuin kärsimyksilleenkin.

Hän ei enää edes lukenut. Hän näytti vain — katse sisäänpäin kääntyneenä ja päivä päivältä kalpenevat huulet yhteenpuristuneina — alinomaa tarkkailevan sitä tuhoa, mitä tauti hänen ruumissaan teki.

Kevät teki illat pitemmiksi ja kiihoittavammiksi.

— Tehdäänpä nyt pieni yritys, pyysi Aleksei Dmitritsh joskus. Pukeudu, käväistään puistossa asti. Sehän on niin lähellä, ja sinä voit nojata minuun. Olen varma siitä, että virkistyt kohta, kun tulet hiukan ulos.

Tämän alati turhan pyynnön viimeiset sanat olivat vain verukkeita. Uuden iskun nujertamana oli Aleksei Dmitritsh käynyt lapsellisen taikauskoiseksi. Hänen aivonsa, vielä muutamia päiviä sitten selkeät ja varmat, olivat menettäneet arvostelukykynsä. Kaikessa hän näki enteitä. Ja varsinkin erästä asiaa hän seurasi pelokkaalla toivolla.

Heidän ikkunansa oli siihen pieneen, neliskulmaiseen hiekkakenttään päin, jota neiti Mesureux nimitti puutarhakseen. Siinä kasvoi puu, joka entisaikaan, ennenkuin joutui rakennusten piirittämäksi, oli varmaan ollut hyvin elinvoimainen. Mutta sitten, kun korkeita taloja kohosi sen ympärille, kun tiili- ja sementtimuurit asettuivat ilman ja valon tielle, puu alkoi vähitellen kuihtua. Ja Aleksei Dmitritsh oli ajatellut itsekseen, että jos sen kuolleihin oksiin, joiden ylimmät haarautumat kohosivat hentoina ja kuihtuneina aina hänen ikkunaansa saakka, puhkeisi pieninkin lehti, pieninkin nuppu, niin Vassia pelastuisi. Ja joka aamu kurkottui Aleksei Dmitritsh katselemaan Mesureux'n täysihoitolan mehutonta puuta sydämessään aina sama harras rukous epämääräiselle mutta kenties armahtavalle jumalalle.

Mutta kuinka kevät säteilikin ympäristössä, neiti Mesureux'n vanhaan taloon sen elvyttävä mahti ei yltänyt; puutarha pysyi pimeän kaivon kaltaisena, eikä puun oksiin, joiden Aleksei Dmitritsh uskoi voivan ennustaa, ilmestynyt minkäänlaista elämän merkkiä.

Niin kului viikko. Vassia heikkeni heikkenemistään. Shuvalov, jonka apuun turvauduttiin tuon tuostakin, tyytyi lausumaan epämääräisiä rohkaisuja. Ei hän eikä kukaan muukaan olisi voinut tehdä mitään tuon elimistön hyväksi, joka oli jäänyt lapsuuden aikana aliravituksi ja jonka veren liiallinen kärsimys oli heikentänyt. Ei todella kukaan, nyt ei edes se nainen, jonka nuoret, julmat kädet ensin olivat tehneet ihmeen ja sitten sen tuhonneet.

Shuvalovin mielestä oli ratkaisu jo niin peruuttamaton, ettei Vassia enää lääketieteellisessä mielessä herättänyt hänen harrastustaan.

Aleksei Dmitritsh oli kyllin selvänäköinen ymmärtääkseen sen. Ja ettei hänen olisi tarvinnut yhä uudestaan lukea julmaa totuutta Shuvalovin silmistä, hän vältti neuvottelua lääkärin kanssa. Lehdessä suostuttiin siihen, ettei hänen tarvinnut toistaiseksi tulla toimitukseen, vaan hän sai kirjoittaa artikkelinsa kotona. Ja niin hän pysytteli sisällä Vassian luona.

Tuli äänettömiä tunteja, sillä sairas kieltäytyi itsepintaisesti puhumasta. Pitkiä, mykkiä tunteja, jotka Aleksei Dmitritsh vietti sairasta kädestä pidellen, katse elottomana. Tuon tuostakin hän nousi; hänelle tuli vastustamaton halu mennä ikkunan luo. Hän loi katseen puuhun, palasi ja istuutui Vassian vuoteen viereen. Siinä hän viipyi, kunnes hänen oli aika ryhtyä työhön.

Tämän ajan Aleksei Dmitritsh tunsi vaistomaisesti, kellon tarkkuudella, yksinpä silloinkin, kun hän oli hämärien unelmiensa valtaan vaipuneena. Hänellä ei ollut suotta takanaan neljääkymmentä sanomalehtimiesvuotta. Kenties onkin vain vanhoilla näyttelijöillä ja vanhoilla sotilailla yhtä uskonnollinen ja mekaaninen käsitys ammatistaan kuin niillä miehillä, jotka ovat tottuneet valmistamaan lehtensä määräminuuteiksi, puristettuaan tämän maailman melskeen muutamiksi palstoiksi. Ja kun Aleksei Dmitritshiä kutsui se veretön ja kituvakasvuinen emigranttilehti, joka kuitenkin oli hänen lehtensä, päästi hän irti Vassian sormet, istuutui repaleiselle sohvalleen, asetti mustepullon ja paperia tuolille sohvan viereen (huone oli niin pieni, ettei siihen mahtunut pöytää) ja alkoi kyyryisenä kirjoittaa.

Mutta aiheet, joita muinoin Venäjällä tuli tulvimalla ja nopeasti kohta kun kynä vain kosketti paperia, oli nyt työläästi ammennettava vähävetisestä lähteestä, joka toisinaan uhkasi tyyten ehtyä. Jo jonkin aikaa oli Aleksei Dmitritsh tämän vaikeuden voittaakseen turvautunut viiniin. Tavallisesti oli pari lasia riittänyt. Mutta sitten kävi niin, että kohta, kun hän kumartui papereittensa yli, tuli hänen mieleensä vastustamattomasti puu, joka ei milloinkaan alkanut viheriöidä. Ja tämän ajatuksen karkoittaakseen hänen täytyi kaksinkertaistaa jopa kolminkertaistaa annoksensa, ja pian hän tarvitsi kokonaisen pullon saattaakseen uupuneet aivonsa työskentelemään.

Ensimmäisinä päivinä vanha sanomalehtimies ei uskaltanut juoda Vassian nähden. Hän meni nopeasti alas keittiöön ja pyysi määrän, minkä tarvitsi. Mutta viinin elvyttävä vaikutus ei kestänyt kauan, ja Aleksei Dmitritsh tunsi usein kesken artikkelin kirjoittamisen, miten hänen päänsä kävi kauhistuttavan tyhjäksi. Silloin hänen täytyi uudestaan juosta keittiöön ja pyytää ihmettelevältä palvelustytöltä lasi toisensa perästä. Vihdoin hän vei pullon mukanaan päällystakkinsa suojassa ja kätki sen sohvansa alle kuin varas. Ja kun hänelle tuli tarve juoda, hän veti pullon salavihkaa esiin ja kyykistyi miltei lattiaan saakka, niin että Vassia ei näkisi häntä, ja vei pullon huulilleen.

Huomasiko poika hänen lapsellista sotajuontaan? Näkikö hän, että tylsä, surkea humala hunnutti hänen isänsä silmät kostealla kiillolla aina samoina päivän tunteina? Kukaan ei olisi voinut sanoa, paniko Vassia tämän merkille. Mutta eräänä iltana, kun toukokuun tuuli koski liian kipeästi Aleksei Dmitritshin rintaan, hän pyysi arasti: "Sano minulle jotakin, poikani, en voi kestää enää äänettömyyttä", vastasi poika vain: "Sinullahan on vielä onnesi, isä. Jos minä voisin juoda, niin olisi helpompaa…"

Samana lauantaina, jona Helena oli voinut Samovarin omistajan ennakkona antamilla rahoilla maksaa Feodorin laskun, joi Aleksei Dmitritsh tavallista enemmän. Ja työnsä päätettyään hän — sen sijaan että olisi tapansa mukaan istuutunut Vassian vuoteen viereen — meni ikkunan ääreen. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että hän juuri sinä päivänä näkisi kuihtuneen puun alkavan jälleen viheriöidä, eikä hän tahtonut jättää katsomatta ensimmäisten silmujen puhkeamista.

Siinä hän oli jo seisonut aivan hievahtamatta kokonaisen lunnin, kun ovelle koputettiin. Vallan varmana siitä, että koputtaja saattoi olla vain neiti Mesureux, ei Aleksei Dmitritsh vastannut koputukseen eikä kääntänyt katsettaan ikkunasta kuullessaan naisen askeleiden lähestyvän. Mutta äkkiä lävisti hänen sydämensä Vassian huuto. Kauhun ja hulluuden huuto.

— Isä, isä, huusi nuori mies. Se on hän.

Aleksei Dmitritsh oli kuin eläimen harppauksella asettunut poikansa ja Helenan väliin. Tyttö oli peräytynyt ovelle saakka ja tuijotti molempia miehiä aivan jäykistyneenä, aivan kalpeana. Isä ja poika olivat tarttuneet toistensa käsiin, ja tästä vapisevasta ryhmästä uhosi niin syvä ja vihamielinen tuska, ettei Helena edes yrittänyt ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät voineet päästää ilmoille äännähdystäkään.

— Hänen täytyy mennä pois, hänen täytyy mennä pois, huusi Vassia. Hän tekee taas minulle pahaa. Hänellä ei ollut oikeutta…

Sitten hänen hengityksensä salpautui, ja hän vaikeni. Aleksei Dmitritsh päästi hänen kätensä ja lähestyi nuorta naista.

— Kuuletteko! sanoi hän käheästi.

Hän työnsi Helenan käytävään, lukitsi oven ja asettui taas ikkunan ääreen.

Kun neiti Mesureux näki ohikulkevan Helenan kasvot, mumisi hän itsekseen:

— Herra siunatkoon! Pojan loppu tuli.

Hän nojautui jotakin huonekalua vastaan, että ei olisi kaatunut. Hän oli tosin monet kerrat nähnyt mustaloimisten hevosten pysähtyvän ovensa edustalle, mutta ei vielä koskaan viedäkseen pois niin nuoren taakan. Neiti Mesureux ei erehtynyt paljon: muutamia tunteja myöhemmin Vassia kuoli.

Samana päivänä ilmoitti Helena Feodorille, että sairaalalasku oli kokonaan suoritettu ja etteivät he enää tulisi näkemään toisiaan.

— Siihen minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi ruhtinas. Mutta tietäkää, että kaikki rahat, mitä milloinkaan ansaitsen, että nämä käsivarret kuuluvat teille. Jo koko elämäni ajan.

Helena ei edes kuunnellut häntä. Ja hän lähti sairaalasta ilmoittamatta siitä Natalia Borissovnalle. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa niin kauhistavan vapaa. Feodor oli vapauttanut hänet Vassiasta. Nyt vapautti Vassia hänet Feodorista. Ei enää mitään sidettä, ei mitään velvollisuuksia ketään kohtaan, ei häntä itseäänkään. Helena oli kypsynyt Terhania varten, Pigalia varten.