V.

Nähdessään Helenan tulevan ulos Mesureux'n täysihoitolasta hypähti Shuvalov istuimeltaan, avasi auton oven ja auttoi nuoren tytön autoon.

— Täydellinen, hieno autonkuljettaja, sanoi hän syvään kumartaen.

— Liiankin hieno, huomautti Helena. Aiotteko harjoittaa ammattianne tuo suurenmoinen päällystakki yllänne?

— Hiiteen koko ammatti tänä yönä! Annan itselleni lomaa.

— Mutta miten on teidän laitanne, Maksim? Te, muutoin niin järkevä ihminen!

— Olen suunnattoman iloinen tavattuani Anton Irtitshin. Vanhan ystävän, joka matkustaa taas huomenna pois. Olen päättänyt, että en enää eroa hänestä ennen junan lähtöä. On ilo katsella häntä. Hän on venäläinen, mutta oikeaa lajia, ei surkea niinkuin me älymystön jäsenet. Niin kauan, kun on olemassa hänen kaltaistaan väkeä, ei Venäjä joudu perikatoon, tapahtukoon mitä tahansa.

Mies puhui, puhui, toinen jalka auton likasuojuksella. Helena tunsi hänen harrastuksensa yleisiin asioihin ja arveli, että hän voisi puhella vielä kauankin tuossa asennossa.

— Ettekö usko, että voisitte selittää tuon kaiken minulle paljon paremmin ravintolassa? kysyi tyttö.

— Olette aivan oikeassa.

Shuvalov oli juuri sulkemaisillaan oven, kun hän äkkiä muutti mielensä ja kysyi:

— Eikö teistä olisi hauskempaa istua edessä, minun vieressäni? Raikas ilma tekee hyvää, uskokaa minua.

Helena ei voinut olla hymyilemättä katsoessaan Shuvalovin autuaan-iloisia kasvoja.

— Kiitos, hän sanoi, minun on aivan hyvä näin.

— No, sitten saatte nähdä, mihin nämä kärryt pystyvät kirurgin käsissä.

Helena tuskin huomasikaan mielettömiä hypähdyksiä ja kaarroksia, joita Shuvalov pakoitti autonsa tekemään. Huolimatta valoista, jotka lisääntyivät sitä mukaa kuin lähestyttiin Place Pigalle'ia, huolimatta yhä suuremmasta pauhinasta, johon tämä huvitustehdas heidät kietoi, oli nuori tyttö yhden ainoan ajatuksen vallassa: hän oli sitonut itsensä Vassiaan.

Hän ei tosin ollut antanut mitään suoranaista lupausta. Hän tunsi kuitenkin selvästi, että hänen äänensä sävy, hänen katseensa, hänen koko käytöksensä oli nyt sitonut hänet sairaaseen paljon lujemmin kuin yhteisten lukutuntien keskustelut siihen saakka. Mutta miten sitonut? Läheiseen ystävyyteen, alttiiseen sisarusliittoon? Sellaiseksi hän sen tunsi. Mutta hän oli kyllin rehellinen tunnustaakseen itselleen, että se kiihkeä tapa, jolla hän oli paljastanut tunteensa, siten rauhoittaakseen Vassiaa, oli johtanut tämän harhaan. Ja Vassia rakasti…

Kun auto pysähtyi, tuli ovea avaamaan valkohapsinen, ryhdikäs vanha mies, kasakantakki yllään.

— Tehkää hyvin, madame, tätä tietä, hän sanoi ranskaksi hyvin kohteliaasti, mutta ei millään tavoin matelevasti.

— Mihin sinä asetut? Jotta voisin huutaa sinua, kun tulee hyvä kyydittävä?

— Tarpeetonta, tuumi Maksim. Tänään kyyditsen itseäni.

Hän meni odottavan tytön luo. Ennenkuin he menivät yhdessä sisään, Shuvalov sanoi:

— Sallikaa, Helena Borissovna, minun esitellä teille ystäväni amiraali Andrejev.

Osoittamalta mitään ihmettelyä kumarsi vanhus Helenalle ja suuteli hänen kättään. Ja sitten hän asettui taas kylmälle paikalleen oven edustalle.

Tämä kohtaus tuotti Helenalle mielipahaa, joka yhä lisääntyi heidän astuessaan saliin. Eteisvartijalla, puhelimenhoitajalla, käskyläispojilla, kukkaismyyjättärillä — kaikilla oli liian hienot kasvot ja liian sulava ääni noihin toimiin.

Helena ei ollut vielä milloinkaan käynyt sellaisessa huoneistossa. Taloudelliset huolet, uurastuksen väsymys ja jonkinlainen vaistomainen kainous olivat näihin saakka pidättäneet häntä sellaiseen menemästä, ja jos hän olikin nähnyt omien kansalaistensa keskuudessa hirmuista, täydellistä kurjuutta, niin ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt sen kantavan palvelijanpukua. Vasta paljon myöhemmin hän oli oppiva tuntemaan sen tyynen arvokkuuden, mikä useasti piili sellaisenkin valepuvun alla.

Lieneekö tämä ensimmäinen vaikutelma vakio muisto Vassian kanssa käydystä keskustelusta aiheuttanut sen, että sali ei tuntunut Helenasta miellyttävältä; hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella sitä, sillä Feodor tuli kohta häntä vastaan ja vei hänet lasien ja kukkien peittämän pöydän luo.

— Miten me teitä kaipasimme, Helena Borissovna! hän huudahti. Kun te ette ole läsnä, on Anton Irtitsh mykkä. Näette, että me olemme saaneet jo paljon aikaan, jatkoi hän kahta tyhjää shamppanjapulloa osoittaen, mutta tämä on kuitenkin vasta alkua.

— Pieni, vaatimaton alku, säesti Shuvalov, johon raikas tuuli tuntuikin ajon aikana tehneen vallan päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli toivonut.

Helena kävi yhä alakuloisemmaksi. Hänen oli selvin päin liityttävä pöytäkuntaan, jonka alkoholi oli jo saattanut pois tasapainosta, — ja sellainen on aina epämiellyttävää. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneitä, yksinpä hänen sisarensakin, kaikki paitsi Irtitsh, joka koko ajan tarkasteli häntä kirkkaalla, syvälle tunkevalla katseellaan.

— Juo nopeasti lasillinen, Lenotshka, sanoi Natalia Borissovna, sinä et tiedäkään, miten hyvää se tekee.

Helena totteli, ei niinkään paljon siksi, että olisi halunnut juoda, kuin siksi, että tahtoi päästä ystäviensä tilaan. Ja koska hän ei ollut tottunut juomaan, niin kaunis, jalo, jäänkylmä viini petti hänet. Hän kuumeni, hän alkoi nauraa.

— Täällä on aika hauskaa, sanoi hän luotuaan silmäyksen seiniä koristaviin mattoihin.

— Eikö olekin? huusi Teodor.

Feodorin kasvot loistivat. Menneisyys ja tulevaisuus olivat kadonneet. Hän oli taas siinä, mihin hän kuului, missä hänen olisi pitänyt saada aina olla: säihkyvässä valossa, ympärillään kasvoja, jotka nauroivat hänelle ja joille hän vuorostaan antoi oman riemunsa ylenpalttisuuden. Siten tai ratsun satulassa; mikään muu ei soveltunut hänelle.

— Odottakaapa, odottakaapa, saatte nähdä, että iloa riittää, hän jatkoi, ystävämme, juutalainen, sanoi minulle, että orkesteri aloittaa kohta soiton. Ja sitten tulee kuoro, ja sitten tanssijattaria, kotimaisia.

Eräs jo vanheneva nainen astui pöydän luo väkinäisesti hymyillen. Hänellä oli käsivarrellaan joukko nukkeja, joita hän tarjosi Feodorille.

— Naisillenne, hän sanoi.

— Paljonko? kysyi Feodor.

— Kolmesataa frangia kappale.

Sehän on mieletöntä, kuiskasi Natalia Borissovna ruhtinaan korvaan. Emme me niitä tarvitse. Me teemme itse yhtä kauniita. Ehkäpä ne ovatkin meidän omiamme.

Ashkeliani ei kuunnellut häntä. Ruhtinas oli jo saavuttanut sen huumauksen tilan, jossa hänelle tuotti suorastaan aistillista iloa heittää rahansa hyödyttömiin, mielettömästi, ja koska hän tänään tuhlasi viimeisiä rahoja, jotka omisti, sekaantui hänen iloonsa epämääräistä kohtalokasta uhmaa.

— Antakaa minulle kaksi, hän sanoi myyjättärelle. Maksettuaan hän nauroi kauan.

— Minulla ei ole enää edes niin paljon, että voisin maksaa ensimmäiset, pullot, hän sanoi. Kiltti pikku Maksim, me juomme tänä iltana minun autoni…

Nämä sanat selvittivät Shuvalovin. Hän työnsi luotaan lasin, jota viinuri juuri täytti, ja selitti:

— Älkää luulkokaan, ruhtinas Ashkeliani. Minä maksan sen, mitä jo on juotu, ja sitten lähdemme pois.

Heikkotahtoinen Ashkeliani olisi kenties taipunut Shuvalovin päätökseen, ellei Anton Irtitsh olisi nyhjäissyt häntä kyynärpäällään ja sanonut:

— Olette siis shakkimatti, vai mitä, ruhtinas? Kun ollaan köyhiä, on parasta mennä nukkumaan.

Feodor kiristeli hampaitaan mitään vastaamatta. Hänen kasvoillaan kuvastui itämainen julmuus.

— Maksim, hän mylvi, ojentakaa minulle kätenne, haluan kiittää hyvistä sanoistanne.

Shuvalov totteli nauraen. Feodor puristi hänen kättään.

— Voi, älkää enää! huusi Shuvalov. Tiedättehän hyvin, että nyrkkinne ovat rautaa.

Ruhtinas puristi yhä lujemmin, ikäänkuin ei olisi kuullut mitään. Lääkäri ähkyi.

— Päästäkää toki käteni irti, pyydän. Tehän muserratte sen luut.

— Rahat, sanoi Feodor.

— Mitä? sanoi toinen ymmärtämättä.

— Rahani.

— Te haluatte… Tällä tavalla? Sehän on raakaa. Ei mistään hinnasta.

Lyhyt naurahdus saattoi Ashkelianin pedonhampaat välkähtämään sekunniksi näkyviin, ja äkkiä tiukkeni jälleen Shuvalovin käteen tarttuneiden ruuvipihtien puserrus. Tuska sai kyyneleet kihoamaan uhrin silmiin…

— Te olette peto, mutisi hän hampaittensa välistä; hän oli purrut leukansa lujasti yhteen, ettei olisi huutanut. Mutta estäkää toki häntä murskaamasta kättäni. Minähän vastustan hänen omaksi hyväkseen. Antt… Helena, oih! (Hänestä tuntui, kuin hänen ranteensa olisivat palaneet sietämättömässä tulessa) ottakaa setelinne ja kuolkaa sitten nälkään.

Vapaalla kädellään hän veti rahat esiin ja heitti ne pöydälle.

— Maksim Maksim, sanoi ruhtinas hilpeästi, sinun täytyy rakastaa minua suuresti, koska kestit noin kauan.

Shuvalov oli noussut. Mutta Irtitsh pidätti häntä.

— Et kai jätä minua, rakas Maksim, sanoi hän. Jumala tietää, milloin taas näemme. Ja mitä tulee tuohon pikku rangaistukseen, tyhmän autosi vuoksi menetin kuusi työmiestä, jotka olisivat vastanneet painoaan kultaa.

Huolimatta kivusta, joka yhä kirveli hänen sormiaan, Shuvalov alkoi nauraa.

— Ah, vanha peijakas, sanoi hän jälleen istuutuen, sitä vartenko sinä usutitkin hänet minun kimppuuni?

Nyt oli Feodorin jo mahdotonta istua hiljaa paikallaan. Olisi voinut sanoa, että rahat polttivat hänen käsiään. Hän huusi yliviinurin, tilasi kuusi pulloa samalla kertaa, kutsutti Samuel Jakovlevitshin, soitatti tällä kolme romanssia perätysten ja tunki sitten väkisin rahaa viuluniekan taskuun. Ja sitten hän tarjosi shamppanjaa kaikille musikanteille ja niille viinureille, joiden kasvot häntä miellyttivät.

— Kaikilla pitää tänään olla juhla, toisteli hän, enemmän päihtyneenä omasta kiihkostaan kuin viinistä. Kaikille hyvää uutta vuotta!

Äkkiä näytti jokin ajatus häntä syvästi järkyttävän, ja hän sanoi vakavasti:

— Ystäväni, jos meille tulee huono vuosi, niin on se meidän omaa syytämme. Mehän olemme unohtaneet suudella toisiamme.

Kun tuli Helenan vuoro, kurotti tämä kasvonsa nopeasti Shuvalovin ja vielä nopeammin Irtitshin suudeltavaksi. Mutta Feodor, jonka tämä ilta oli saattanut ylenpalttisen huuman valtaan, kohotti hänet kevyesti ilmaan ja puristi hänet rintaansa vasten. Sitten painautuivat ruhtinaan huulet Helenan kaulaan. Syleilystä vapautuessaan oli tyttö aivan jäykistynyt.

Mitä hämäriä tunteita hänessä liikkuikaan?

Jälkeenpäin hänestä tuntui, että tuo syleily, miltei yli-inhimillisen voimakas, ja tuo raikas suu olivat ikäänkuin vastavaikutuksena, sydäntäkouristavan rajusti, kutsuneet hänen mieleensä Vassian kuvan. Hän oli hävennyt tuntemaansa mielihyvää ja tahtonut selvästi näyttää kaikille sairasta kohtaan tuntemansa hellyyden. Mutta usein hän mietti, eikö hän ollut pelännyt itseään ja koettanut löytää turvapaikkaa.

Mutta miten lieneekin ollut, hän sanoi hiljaisella ja ikäänkuin hypnoosin värittömäksi muuntamalla äänellä:

— Haluan sanoa teille kaikille, että olen juuri mennyt kihloihin Vassian kanssa.

Kaikkien silmät suuntautuivat häneen tutkiakseen, tekikö hän heistä pilaa, mutta hänen kasvonsa olivat niin ankarat, että ei kukaan, ei edes Natalia Borissovna, uskaltanut lausua ihmettelyään tai paheksumistaan. Feodor yksin ei näyttänyt hämmästyneeltä. Tänä juhlapäivänä tuntui kaikki hänestä luonnolliselta. Eikö jokaisella ollut oikeus tuhota elämänsä juuri oman mielensä mukaan? Ja mitä syvempään ja mielettömämpään tuhoon syöksyttiin, sitä enemmän hän iloitsi.

— Hyvä, oikein hyvä, rakas Helena Borissovna, huusi, hän, se, että olette tehnyt sellaisen päätöksen tänään, tuottaa teille onnea. Hei, shamppanja juoskoon jokena tämän kihlauksen kunniaksi. Ja musiikki soikoon. Paljon, paljon onnea teille, Helena Borissovna.

— Kiitos, minä en juo enempää, sanoi Helena kuivasti.

— Lenotshka, tule luokseni, pieni rakkaani, pyysi Natalia Borissovna.

Ja molemmat sisarukset alkoivat puhella hiljaa keskenään. Anton Irtitsh katseli heitä kauan ja sanoi Shuvaloville:

— Minä en ole tuhlari, mutta minä antaisin paljon saadakseni tietää, mitä tuossa päässä liikkuu.

— Hän siis herättää sinussa suurta harrastusta?

Ilmeisestikään Irtitsh ei vastannut Maksimin kysymykseen, vaan lausui oman salaisen ajatuksensa kuvatessaan:

— Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä.

Vähitellen olivat pohjois- ja etelä-amerikkalaiset sekä muutamat venäläiset täyttäneet salin. Feodor tervehti kahta seuruetta.

— Mistä he saavat rahaa? hän kuiskasi tunnettuaan erään etevän asianajajan, joka oli työttömänä, ja erään perikatoon joutuneen tehtailijan.

— Rakas ystävä, vastasi Irtitsh hiljaa, he varmaankin haluaisivat tietää saman teistä.

Hän osoitti pullopatteria, joka peitti heidän pöytänsä. Mutta Feodor ei kuunnellut häntä enää.

— Ei, en erehdy, todellakin hän, sanoi Feodor tarkastellen noin nelikymmenvuotiasta, pitkää, solakkaa, sileäksiajeltua miestä, joka meni orkesterin luo.

Hän nousi paikaltaan huutaen:

— Misha, Misha Ritzin!

Toinen hätkähti, astui muutaman askeleen kohti pöytää, josta huuto oli kuulunut. Feodor säntäsi häntä vastaan puolitiehen, syleili häntä ja toisteli autuaan tylsämielisenä:

— Misha, Misha, miten tämä on mahdollista? Minullehan sanottiin, että sinut on ammuttu.

— Rauhoitu, hurjimus, etkö sinä tiedä, millaiset lihakset sinulla on. Sinä runtelet paidanrinnustani ja selkärankani.

— Tule, tule pian, istu, kerro. Natalia Borissovna, Helena Borissovna, paras ystäväni, ruhtinas Michel Ritzin.

Se oli eräs Venäjän jaloimpia nimiä. Ruhtinas kantoi sitä hyvin, vaikka hänen hiuksensa olivatkin jo ohentuneet ja kasvonsa hiukan kuihtuneet.

— Muistatko vielä metsästysretkiämme ja baccarat-pelejämme klubissa? kysyi Feodor säteilevän iloisena. Sinä menetit vielä enemmän kuin minä. Mutta kerro, kerro. Ei, juo ensin lasillinen. Tässä… puhu nyt!

— Mutta minulla ei ole mitään kerrottavaa, rakas ystävä. Minun on käynyt aivan samoin kuin sinun, lukuunottamatta sitä, että lähtösatamamme ja matkareittimme eivät ole kai olleet samat. Arkangelissa englantilaiseen laivaan, Lontoossa hetken aikaa, Berliinissä kauemmin ja neljätoista päivää täällä.

— Ja joka ilta jossakin yöravintolassa, eikö totta? Eläköön, sinä et ole muuttunut, Misha!

Ritzin hymyili väsyneesti.

— Joka yö, hän sanoi. Kyllä, mutta ei siten kuin sinä ajattelet.

— Nainen?

— Kaikki naiset.

— Oletko sairas?

— En vähääkään, rakas ystävä, ainoastaan tanssittaja, niin, niin, ravintolan tanssittaja. Aloitin Berlinissä, mutta sitten toimittivat ystäväni minulle paikan Parisissa, ja täällä on parempi.

Hän puhui sellaisella luontevuudella, että oli mahdotonta päätellä, oliko se todellista vaiko teeskenneltyä.

— Mitä, onko tuo aivan totta?

— On kyllä, siksi minä pyysin, että et rypistäisi paidanrinnustaani. Onhan tämä ammatti yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Sitä harjoitetaan siistissä asussa ja naisten kanssa, jotka myöskin enimmäkseen ovat hyvin pukeutuneita. Loistoeläin, hyvä ystävä. Täytyy elää siitä ja auttaa heitä elämään. Ja sinä, miten on sinun laitasi?

— Kallis veljeni, sanoi Feodor luoden silmäyksen pulloihin, luulenpa, että tässä tehdään selvää minun viimeisistä ammuksistani.

— Ja sitten?

Ashkeliani teki epätietoisuutta ja huolettomuutta osoittavan eleen.

— Voin ehkä tehdä sinulle palveluksen, sanoi Michel Ritzin. Odotahan.

Hän viittasi luokseen Samuel Jakovlevitshin.

— Sanoppa minulle, hän kysyi, tuleeko Sherehidze vielä tänne?

Muusikkeri vastasi:

— Sinähän tiedät, että hänen amerikattarensa ei salli sitä. Hän on mustasukkainen.

Feodor säpsähti kuullessaan viuluniekan sinuttelevan hänen ystäväänsä. Mutta toinen jatkoi aivan luontevasti, kasvot uurteisina ja silmät tyhjinä:

— Siis, rakas Feodor, on paikka vapaana kaukaasialaisten tanssien esittäjälle. Tanssiminen on teillä kaikilla verissä, ja minä muistan, että sinä olit klubissa kuuluisa lezginkastasi.

Ashkeliani ei osannut salata tunteitaan.

— Luulenpa, että olet hullu, hän sanoi. Minäkö ottaisin paikan yöravintolasta tullakseni juutalaisten sinuttelemaksi!

Ritzin kohautti olkapäitään.

— Siitä asiasta voisin puhua sinulle paljonkin, sanoi hän väsyneesti. Huomaan, että olet vasta alokas emigrantiksi.

Hän kääntyi Helenan puoleen:

— Haluatteko tanssia, madame? hän kysyi. Vaikkei teillä olisi haluakaan, suostukaa kuitenkin. Teette siten minulle palveluksen.

— Tuo koskee sydänjuuriin, sanoi Irtitsh hitaasti.

Heidän tanssiessaan astui saliin muutamia naisia kirjavissa puvuissa ja kirkuvanväriset huivit päässä. Heidän kasvonsa olivat surulliset ja poissaolevat.

— Meidän kuoromme, sanoi Ritzin; se ei ole huono.

Hän mainitsi sen jäsenet: eräs paroonitar, eräs entinen operettitähti, eräs lääkärinrouva, eräs nuori tyttö, jonka vanhemmilla oli Moskovassa ollut kilpa-ajohevosten talli.

— Ja paljonko he ansaitsevat? kysyi Helena, jonka kurkkua kuristi.

— Kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen frangiin yöltä. Sitäpaitsi he saavat osuutensa juomarahoista.

Paikalleen palattuaan nuori tyttö istui kauan vaiteliaana, kuoroa katsellen. Äkkiä hän painautui sisartansa vasten ja sanoi tuskan täyttämällä äänellä:

— Natasha, Natasha, lähtekäämme kotiin.

— Kyllä, rakkaani. Tämä kaikki on todella liian surullista.

Tuhlattuaan viiniin, lauluihin ja kalliisti maksettuihin tansseihin viimeistä centime'iä myöten kaiken, mitä omisti, kohtasi Feodor aamulla kello seitsemän aikaan Anton Irtitshin muutamassa pienessä kahvilassa. Hän sanoi aivan juopuneena ja tolkuttomana:

— Anton Ivanitsh, te tarvitsette työmiehiä, ottakaa minut.

— Sovittu, vastasi toinen tyynesti. Mutta ettekö usko, että teille olisi ollut edullisempaa tulla mukaan liikekumppanina?

Shuvalov saattoi heidät kolmannen luokan vaunuun. Ja vasta junan lähdettyä liikkeelle huomasi Feodor olevansa smokingissa.

Hän alkoi nauraa ja nukahti.