I.

Ne jotka vuosina 1924—1925 toimettomuudesta, huikentelevaisuudesta, surusta tai pelkästään yöelämän halusta maleksivat Montmartre'in valojen keinotekoisen päivän alla, ne, jotka rakastivat tuota ainoanlaatuista aluetta, minkä muodostivat kadut Pigalle, Fontaine ja Douai juopuneine amerikkalaisineen, saxofoninsoittaja-neekereineen, tangontanssija-argentiinalaisineen, hiukan julkeine tyttöineen, smokingpukuisine naistenpyydystäjineen, kukkaismyyjättärineen, autonohjaajineen ja kerjäläisineen, tuota seutua, joka tuoksui bensiinille, hajuvesille, ihomaalille ja hiukan myöskin huumausaineille, ne, jotka nautinnokseen katselivat Place Pigalle'ilta liikekilpien tulikarkeloa, lumoavaa ja petollista kuin syntinen ilo, ne, jotka liittyivät noiden omituisten ihmisten laumaan, jotka aloittivat työnsä vasta silloin, kun kaikki muut menivät levolle, ja jotka menivät levolle silloin, kun kaikki muut nousivat päivän toimiin, tuohon hysteeriseen, perverssiin ja lapselliseen laumaan, joka oli ihmiskunnan ulkopuolella, huvitusten välineenä, — ne muistavat varmaan, että tässä myrkyllisessä vyöhykkeessä oli muutamien neliömetrien alalle ahtautunut luonnottoman suuri joukko venäläisiä yöravintoloita.

Nämä ravintolat sikisivät ja kasvoivat kuin myrkylliset sienet. Niitä oli suuria ja pieniä, kaikenlaatuisia: kolmikerroksisista huvittelun temppeleistä pikku komeroihin, joihin mahtui puoli tusinaa pöytiä. Oli sellaisia, joiden sinertävässä kirkkovalaistuksessa juotiin juhlallisesti ja äänettöminä raskaista hopeamaljoista, jo Katariina Suuren aikana juomaseuroissa kiertäneistä, ja toisia, jotka täytti soiton, laulun ja rajun tanssin lakkaamaton melu. Toisten seiniä verhosivat itämaiset matot, toisten seinät olivat maalatut räikein värein tai ruumiinvihreällä.

Joka askeleella törmäsi kasakoihin, jotka oli pantu vahdeiksi näiden ravintoloiden ovien edustalle. Toiset, laulajat ja tanssijat, kulkivat väliajoilla paljain päin baareihin ja kahviloihin. He istuutuivat kuparinruskeiden, samettisiin tai silkkisiin ihokkaihin pukeutuneiden miesten joukkoon. Valkohipiäiset, kiiluvasilmäiset, kirjavien helyjen koristamat naiset nauroivat tai itkivät määrättömästi. Täysiveriset prinssit joivat veljellisessä sovussa entisten hevosvarkaiden kanssa.

Siellä oli ihmisiä, jotka olivat eläneet koko elämänsä lyhentääkseen toisten, maksavien ihmisten öitä, todellisia huvitusten välikappaleita, syntyneitä laulamaan ja miellyttämään niinkuin viulut, joita he soittivat korvakuulon mukaan. He olivat Moskovan suurten ravintoloiden ja Pietarin saarten mustalaisia, jotka pakolaistulva oli tuonut mukanaan Parisiin saakka. Muutamat heistä olivat soittaneet keisarille, suuriruhtinaille, Rasputinille. Heidän viulunjoustensa alle oli heitetty omaisuuksia. Montmartre'illa heille maksettiin niukemmin, mutta he tarvitsivatkin hilpeinä pysyäkseen ainoastaan työtä ja juotavaa.

Mutta oli myöskin toisia, jotka kulkivat yhtä kuluneissa vaatteissa ja kantoivat samoin kainalossaan viulu- tai kitaralaatikkoa, mutta joiden rotupuhtailla kasvoilla kuvastui epätoivo, yhtä samea kuin heidän silmiensä tyhjyys.

Näin toivat nämä nälkiintyneet ja valepukuiset — ihmiset — kaartinupseerit, opettajat, hienoston naiset, prostituoidut, amatööritaiteilijat, kuuluisat mustalaiset —, milloin intohimoisesti ja koko, sielullaan, milloin kehnosti teeskennellen yöravintoloiden hälinästä, valosta ja samppanjasta tylsistyneille pareille aavistuksen siitä barbaarisesta, epätoivoisesta ja monesti ylevästä hengestä, minkä rajaton ja muodoton Venäjä lauluineen ja tansseineen on kätkenyt kurjimpienkin lastensa sydämeen.

Kaikki he muodostivat kummallisen heimon, jonka jokaisella jäsenellä oli ollut oma salaperäinen tai järkyttävä historiansa, heimon, jonka kaikki jäsenet tunsivat toisensa ja kadehtivat toisiaan, heimon, jota piti koossa yhteinen pelko ja yhteinen työ. Kaikkien toimeentulo riippui juotujen samppanjapullojen määrästä, ja kaikki poistuivat noista ravintoloista vasta silloin, kun kyllin nukkuneet ihmiset kiiruhtivat luonnollisiin toimiinsa.

Ja tämä heimo, jolla ei ollut isänmaata eikä kotipaikkaa, tunsi vain tuon ahtaan piirin, syrjäisintä kauppalaa pienemmän, vankilaa eristyneemmän, jokailtaista keinotekoista orgiaa varten valaistujen katujen rajoittaman piirin, joka käsitti yksinomaan yöravintoloita ja kevytmielisen rakkauden tyyssijoiksi aiottuja hotelleja.

Edellisissä venäläiset tekivät työtä ja jälkimmäisissä nukkuivat. Unestaan he heräsivät ainoastaan laulaakseen, kiihdyttääkseen toiset juomaan ja itse juodakseen. Ja laulamasta ja juomasta he herkesivät ainoastaan hoippuakseen takaisin nukkumaan. Ja tämän eristyneen korttelin, jonne heidän maalaisensa olivat asettuneet ruokalanpitäjiksi, hotellinisänniksi, vieläpä partureiksikin, jossa heidän ei viikkokausiin tarvinnut käyttää ainoatakaan ranskalaista sanaa, jossa he elivät niin ammattinsa ja uupumuksensa liekaan sitomina, etteivät monet heistä tietäneet mitään Riemukaaresta eikä Boulogne'in metsästä — tämän korttelin he olivat — sitä hallitsevan paikan mukaan — nimittäneet Pigaliksi.

Pigal, eristynyt maailmankolkka, kadotettujen, tuuliajolle joutuneiden sielujen turvaton satama, julma ja rauhaton pakopaikka, armelias vain niille, joille alkoholi antaa unohduksen ja kokaini huuman, keinotekoisen ilon kangastus, jonka auringon ensimmäiset säteet haihduttavat, —— sellainen oli se outo ja epäinhimillinen maa, johon Helena, neiti Mesureux'n lemmikkivuokralainen, nyt oli päättänyt asettua.