I.

Passyssa on muudan aivan pieni katu. Sen nimi, jota ei kukaan tiedä, on kulunut miltei kokonaan pois ajan syömistä katukilvistä. Se nukkuu köyhää untaan kahden suuren Parisista kuumeista ja kohisevaa verta tuovan valtasuonen välillä. Aamuisin kulkevat sitä pitkin vain leipomoiden pojat kolmipyöräisineen. Päivän mittaan ilmaantuvat sinne tai tänne käsirattaat. Mies, joka vetää niitä, jättää ne katukäytävän nojaan ja laahustaa uupuneen askelin kulmakahvilan isännän puheille, auvergne'ilaisen silmäpuolen, joka pitää myös viereistä hiilikauppaa.

Vuoden 1924 lopulla oli tämän nimettömän, värittömän ja elottoman kadun talossa numero 12 perhetäysihoitola. Talon julkisivu oli harmaa, ja sen muurilaasti oli alkanut rapista; ikkunaluukut, joita ei oltu vuosikausiin maalattu, tuskin erottuivat seinästä, niin että talo näytti aamuhämärässä sokealta.

Sisällä lehahti matoista, jotka olivat menettäneet kaikki kuvionsa ja kaiken värinsä, ja haalistuneen sametin päällystämistä huonekaluista äitelä, kostea ummehtuneen lemu. Surullinen, pieni puutarha, jota korkea multamuuri kiersi, näkyi lasioven läpi: yksi ainoa suuri kuihtunut puu ja hiukan hiekan rippeitä. Ja kaikki tämä oli niin kuollutta, että ihmetteli nähdessään kuvastinten heijastelevan esineitä ja kasvoja.

Neiti Yvette Mesureux, talon omistajatar, antoi tässä täysihoitolassa kalliista ajasta huolimatta huoneen ja ruuan kahteenkymmeneenneljään frangiin vuorokaudelta. Sydämensä suurella tunnollisuudella hän piti huolta siitä, että vuoteet olivat puhtaat ja ateriat valmistuivat määräaikaan. Hän oli onnellinen, jos joku vanha nainen ylisti väliruokaa tai jos joku neljänkymmenen kouluvuoden näännyttämä opettaja kiitti häntä rauhallisesta, virkistävästä yöstä.

Hän ei ihmetellyt sitä, että hänen luonaan asui vain ihmisiä, jotka olivat haudan partaalla. Eikö se sopinutkin hänen valkoisiin, kapean pään ympäri palmikkoina kiedottuihin hiuksiinsa, hänen pitkiin, mustiin hameisiinsa, huoneiden tapeetteihin ja puutarhan alastomaan puuhun? Hänen asukkinsa, lähtien talosta hautausmaan tielle, tosin vaihtelivat, mutta kaikki he olivat niin toistensa näköisiä surkeine liikkeineen, hauraine äänineen, arkoine katseineen ja puhtaine nukkavieruine vaatteineen, että neiti Mesureux ei voinut muistaa suhtautumisen heihin tuottaneen hänelle milloinkaan vaikeuksia; neljännesvuosisadan aikana hänen ei liioin ollut tarvinnut kartuttaa sanaista arkkuaan ainoallakaan uudella fraasilla.

Muutamia vuosia sodan jälkeen neiti Mesureux'n kuitenkin valtasi kalvava levottomuus. Kävi yhä vaikeammaksi saada täysihoitolaan uusia asukkaita entisten tilalle. Tuntemattomiin kohtaloihin lähteneiden huoneet pysyivät tyhjinä viikkoja, jopa kuukausia.

Täytyikö otaksua, että se pidättyväinen, hiljainen ja kohtelias ihmislaji, jonka keskuudessa neiti Mesureux oli vallan varmasti uskonut saavansa elää päiviensä loppuun, kuoli sukupuuttoon näinä kauheina aikoina, jolloin ei enää ollut yhtään rehellistä tavaranhankkijaa, yhtään hyvää palvelijaa, — jolloin naiset näyttivät polvensa?

Vähitellen tämä tuskaisa otaksuma tiivistyi varmuudeksi. Se tasainen ja laiha vierasvirta, josta Passyn pienen, nimettömän kadun numero kahdentoista perhetäysihoitola oli pitänyt huolta, ehtyi yht'äkkiä kokonaan. Samassa oli neiti Mesureux mielestään mitätön ja kadotettu olento: maailma hänen maailmansa, luhistui.

Näihin aikoihin tuli hänen puheilleen vaalea, nahkatakkinen mies, joka esittäytyessään otti päästään autonkuljettajan lakin. Hän puhui omituisen kohteliasta ranskaa, mutta korostuksin, jotka saattoivat neiti Mesureux'n hämmingin valtaan. Hän sanoi:

Jos te, madame, sallitte ja jos teillä on tilaa, ottaisin ylen mielelläni täältä täysihoidon. Autovajani on aivan lähellä, Rue de la Pompe'in varrella.

Toisina aikoina neiti Mesureux ei olisi edes kuunnellut niin omituisesti pukeutunutta muukalaista; mutta puolet taloa oli tyhjänä, ja menot kasvoivat päivä päivältä. Hän oli jo aikeissa myöntyä, kun mies lisäsi:

— Kun minä työskentelen yöllä, madame, ja kun palaan vasta viiden tienoissa aamulla, olisin teille hyvin kiitollinen, jos antaisitte minulle portin avaimen, jotta minun ei tarvitsisi joka kerta häiritä teitä.

Vaikka neiti Mesureux olikin tottunut hyvin hillitsemään itsensä, ei hän nyt voinut salata kauhistustaan. Hänelle oli Parisi, kohta kellon lyötyä kymmenen, jonkinlainen luonnottomuuden ja vaarojen pesä, johon yhdenkään kunniallisen sielun ei ollut uskaltamista. Ja nyt tämä autonkuljettaja halusi joka päivä tuoda tuon levottoman elämän hänen kotiinsa!

Hänen harkitessaan tätä vieras aloitti taas:

— Älkää pelätkö, madame, vakuutan teille, että en herätä ketään. Osaan liikkua kuin varjo.

Hän virkkoi tämän niin vienolla äänellä, hymyillen puhuessaan niin avoimesti ja surullisesti, että neiti Mesureux, vaikkakin hän täydellä syyllä ylpeili järkähtämättömien periaatteiden ohjaamasta elämästään, äkkiä ymmärsi: hän ei voinut torjua tuota kummallista, koditonta vierasta. Viimeisen kerran hän koetti vielä estellä:

— Mitä avaimeen tulee, herra, hän sanoi ankarasti, on teidän turha toivoa sitä. Minulla on vain yksi avain, enkä anna sitä kenellekään. Mutta minä nousen varhain aamulla ja avaan itse teille. Pyydän vain, että ette soittaisi. Talo, on aina ollut korttelin rauhallisin.

Hän huokasi hiljaa ajatellessaan niitä puolta tusinaa asukkia, jotka hänellä vielä oli, ja katseita, joilla he ottaisivat tulokkaan vastaan. Mutta oli jo liian myöhäistä peräytyä. Mies täytti jo ilmoittautumiskaavaketta, josta neiti Mesureux luki:

Nimi: Shuvalov. Ristimänimi: Maksim.

Ikä: 30 vuotta.

Syntynyt: Tobolskissa (Siperiassa).

Kansallisuus: Venäläinen.

Ammatti: Lääketieteen tohtori, nykyisin autonkuljettaja.

Henkilöllisyystodistukset: Kansainliiton passi. Oleskelulupa. Ajokortti.

Tällä tavalla tuli täysihoitolaan ensimmäinen venäläinen. Salaperäinen lisääntymiskyky, kokoontumispyrkimys, jota ymmälle joutunut neiti Mesureux kauhuissaan koki turhaan vastustaa, toi heitä sinne pian kolme, sitten viisi, sitten kymmenen, ja lopulta asui kaikissa talon vapaissa huoneissa väkeä, joka kirjoitti poliisille menevään ilmoituskaavakkeeseen: Kansainliiton passi.

Viimeksi mainittu seikka hämmensi neiti Mesureux'n pääparkaa aivan erityisesti. Venäläisistä hänellä oli kolme käsitystä. Ensimmäinen oli peräisin Hra Felix Fauren kauan sitten menneiltä päiviltä. Niinkuin koko kaupunki, oli hänkin nähnyt amiraali Avellanin matruusien ohimarssin, ja — hänen tietämättään, miksi — sydän oli alkanut sykkiä nopeammin hänen jo siihen aikaan litteässä povessaan. Sodan päiviin saakka hän oli unohtanut venäläiset. Silloin heistä tuli liittolaisia. Rauhoittava sana, jonka takaa näkyi miljoonia sotilaita, kasakkarykmenttejä. Sitten tuli bolshevismi. Siitä neiti Mesureux ei voinut muodostaa mitään selviä, mielikuvia. Hän tyytyi vain toistelemaan: "Senkin bolshevikit, senkin bolshevikit!" päänpudistuksin, joihin sopi kauhua, inhoa ja vihaa.

Mutta keitä olivat nämä kohtalon — josta hän ei vielä tietänyt, oliko se suopea vai kirottava, — hänen tielleen tuomat ihmiset. Mitä tarkoitti tuo merkintä: Kansainliiton passi?

Eräänä aamuna, avatessaan tapansa mukaan ovea Maksim Shuvaloville, hän ei enää malttanut olla kysymättä tuota seikkaa.

— Oh, hyvin yksinkertainen juttu, madame, vastasi mies, huulillaan hymyily, johon silmät eivät ottaneet osaa. Kun me emme enää tahtoneet tietää mitään maastamme sen nykyisessä olossa, ei sekään enää tahtonut tietää mitään meistä. Näin ollen emme kuulu kenellekään; toisin sanoen kuulumme kaikille, kuulumme Genévelle.

Joskaan neiti Mesureux ei täysin käsittänyt tätä vastausta, hän ymmärsi kuitenkin sen, ettei hänen uusilla vieraillaan ollut lainkaan isänmaata. Hän oli pitkät ajat aivan järkyttynyt.

Ei mikään kansa tunne niin voimakkaasti kuin ranskalaiset olevansa sidottu isänmaan kamaraan, suorastaan ruumiillisesti kuuluvansa siihen. Neiti Mesureux oli ranskatar vanhaa juurta. Siksipä nuo hoidokit, jotka Shuvalovin kintereillä olivat hyökänneet hänen taloonsa, näyttivätkin hänestä vielä viikkokausia tuon selityksen jälkeen olennoilta, jotka eivät kunnollisesti kuuluneet maahan, jotka eivät olleet aivan ihmismäisiä ja joita ei liioin voinut tavallisina ihmisinä kohdellakaan.

Oliko tämän omituisen tunnon perustama ylenkatse vaiko sääli? Hän ei olisi voinut sitä sanoa, mutta se vastenmielisyys, jota uudet vieraat hänessä herättivät, saattoi hänet heihin nähden asemaan, johon hän ei olisi milloinkaan ennen alistunut: hän ei uskaltanut enää vaatia niiden järjestyssääntöjen noudattamista, jotka niin kauan olivat vallinneet tässä rauhaisassa talossa.

Kuinka tosiaan olisi voinut vaaliakaan, että vieraalta kiertotähdeltä tulleet olennot olisivat esiintyneet tavallisten ihmisten tavoin? Kuinka olisi voinut kysyä pareilta, jotka asuivat yhdessä, olivatko ne naimisissa? Antaa toimittaa iltasiivouksen salongissa jo yhdeksältä? Estää kolmea miestä, jotka olivat eri aikoina, nukkumasta vuorotellen samassa vuoteessa? Olla antamatta keittiön liedestä hehkuvia hiiliä siihen outoon kojeeseen, jota sanottiin samovaariksi?

Ne harvat vanhukset, jotka olivat pysyneet neiti Mesureux'ille uskollisina, valittivat aluksi, että huoneista kuului myöhäiseen yöhön saakka keskustelua, jopa laulua ja meluakin. Mutta hän kuunteli valituksia sen näköisenä, kuin hän ei todellakaan voisi asialle mitään, ja vastasi sitten:

— Minkäpä heille mahtaa, he ovat venäläisiä!

— Niinpä kyllä, venäläisiä, toistelivat vanhukset.

Ja he vetäytyivät takaisin huoneisiinsa pudistellen päätään, ikäänkuin se, mikä tähän sanaan sisältyi onnettomuutta, salaperäisyyttä ja suuruutta, olisi ollut kylliksi saamaan heidät valittamatta sietämään rauhansa häiritsemisen.

Näistä ajoista alkoivat ne, jotka asuivat samalla kadulla, sanoa neiti Mesureux'n täysihoitolaa Venäläistaloksi, ja torilta kantamukset kainalossaan palaavat perheenemännät pysähtyivät usein portille katselemaan miettiväisinä vanhaa harmaata rakennusta, joka heistä näytti olevan täynnä salaperäisyyttä.

Kuitenkin tuli se päivä, jona neiti Mesureux ei enää pitänyt Kansainliiton alamaisia minään astraaliolentoina. Hän näki heissä nyt miehiä ja naisia, jotka tosin olivat nuorempia kuin täysihoitolan entiset asukit mutta silti muiden ihmisten kaltaisia. Vasta silloin hän myös täysin älysi, millaisen mullistuksen he olivat saaneet aikaan hänen talossaan, ja kauhistui myöntyväisyyttään.

Ei piitattu aterioiden, pukeutumisen, nukkumisen määräajoista. Nyt ei enää voinut täysihoitolan ääniä kuuntelemalla päätellä miten myöhäistä oli. Neiti Mesureux'n täytyi katsoa kelloa. Missä oli tuo turvallinen, miltei hekumallinen torkkuva ilmapiiri, tuo kituuttava yölampun-elämä, joka oli ympäröinyt hänet vuodesta vuoteen?

Keskusteltiin huoneesta toiseen. Käytävässä alituista tulemista ja menemistä. Merkillisiä vieraita, saman henkilön luo tulivat muutamat mitä huolitelluimmassa asussa ja toiset jalkojaan laahaten, irrallisina repsottavia kengänpohjiaan salatakseen, ja molemmat otettiin vastaan yhtä sydämellisesti. He viipyivät tuntikausia. Mitä koskivat nuo loppumattomat keskustelut? Miksi tuo kiihko, joka sai äänet kantautumaan aina puutarhaan saakka? Sai kiittää onneaan, ellei vielä juuri paria minuuttia ennen päivällistä tarvinnut kattaa pöytää kolmelle, neljälle odottamattomalle vieraalle.

Ja sitten nuo pienet, vedenkirkkaalla, vodkaksi sanotulla nesteellä täytetyt karahvit, tuo musta leipä, jota tuotiin pöytään ja jota kaikki katselivat liikutettuina. Ja sitten, ennen kaikkea, heidän mielialojensa vaihtelevaisuus: juuri kun heidän suljetut, murheelliset kasvonsa olivat ehtineet hänet pelästyttää, sai heidän sointuva, sydämellinen naurunsa hänet hätkähtämään.

Kun neiti Mesureux'lle oli selvinnyt tämän vallankumouksellisen perinpohjaisuus, heräsi hänen vanha tarmonsa jälleen eloon. Hän tahtoi asettua vastarintaan, ottaa taas käsiinsä sen vallan ohjakset, mihin hän aina oli tottunut.

Hän yritti kuitenkin turhaan, eikä hän voinut ymmärtää, miksi oli epäonnistunut. Hänen määräyksiään ei koskaan vähääkään vastustettu; päinvastoin kuunneltiin häntä täysin hyväksyvästi, eräänlaisella kohteliaalla ilolla, ikäänkuin ei olisi lainkaan ollut kysymys säännöksistä, joiden rikkominen oli sopimatonta, vaan ikäänkuin kaikkien pyrkimyksenä olisi ollut tehdä hänelle palvelus, valmistaa hänelle iloa. Ja sitten vanha meno palautui uudelleen huomaamattomasti.

Lounaalle tultiin viisi minuuttia liian myöhään, pyydettiin anteeksi ja vakuutettiin, että ei välitetty liemestä, — ja tämä kaikki tapahtui niin rakastettavasti, että ei voinut olla tarjoamatta sittenkin lientä. Jos neiti Mesureux huomautti jollekulle, että tämä oli jutellut vieraansa kanssa aina kello kahteen saakka yöllä ja vielä häntä saattaessaan melunnut käytävässä, niin tämä vastasi katuvaisin ilmein.

— Hänhän oli minun vieraani, neiti. Ja sitten puhuimme minun vanhemmistani; hän oli juuri tullut sieltä kotoa.

Ja silloin neiti Mesureux'sta tuntui, kuin syyllinen olisikin ollut hän.

Niin kävi aina ja kaikessa. Tekivätpä nuo ihmiset mitä hyvänsä — miten yllättävää ja loukkaavaa tahansa —, aina heillä oli valmiina selitys, joka täytyi hyväksyä; ja ellei anteeksipyyntö tepsinyt, näyttivät he niin katuvaisilta, että oli mahdotonta kantaa heille kaunaa. Neiti Mesureux'ta eivät niinkään riisuneet aseista heidän perustelunsa kuin heidän äänensävynsä. Se oli niin luonnollinen ja aito, ettei sitä voinut vastustaa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset olivat varustetut elämää varten paljon huonommin kuin kaikki muut. Hänestä he näyttivät parantumattoman välittömyytensä takia suojattomilta. Ja vähitellen, totuttuaan noihin kasvoihin, neiti Mesureux alkoi tuntea harrastusta heidän elämäänsä ja tietämättään pitää heistä.

Suotta eivät naapurit kysyneetkään joka päivä:

— Miten voivat venäläisenne?

Vanha Borkov, viulunsoittaja Blumenfeld, n:o 14:n kaksi sisarusta, autonkuljettaja Shuvalov ja kaikki muut olivat todellakin hänen, ikäänkuin he olisivat olleet avuttomia lapsia, jotka hän oli ottanut hoiviinsa.

Vain yksi ainoa heidän joukossaan ei saavuttanut tätä tiedotonta rakkautta, koska hän näytti elävän vain huvituksiaan varten. Neiti Mesureux ei ollut milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut niin kaunis, joka olisi niin suuresti muistuttanut rotueläintä kuin nuori ruhtinas Feodor Ashkeliani.

Vanha neiti ei tosiaankaan tietänyt, että paksu siniseen vivahtava tukka, mantelinmuotoiset silmät, korkeat olkapäät ja vyötärö, norja kuin nuoren tytön, ovat muutaman itämaisen soturiheimon rotupiirteitä. Mutta vaikka hän olisi, tietänytkin, että kaikkien kaukaasialaisten kasvot ja ruumiit ovat tavattoman puhdasmuotoisia, ei hän olisi voinut olla tuntematta kunnioitusta sitä miltei rajatonta voimaa kohtaan, mikä Feodorista uhosi.

Tätä voiman vaikutelmaa ei niinkään paljon aiheuttanut ruhtinaan ruumiinrakenne, sillä hän oli rinnan kohdalta melkein yhtä hoikka kuin vyötäröltäänkin, ja hänen kiilloitettuihin kynsiin päättyvät kätensä olivat tyttömäisen hentojen ranteiden jatkona. Mutta hänen tarvitsi vain liikuttaa jotakin ruumiinsa jäsentä, ja kaikki muut ottivat osaa liikkeeseen. Tuntui siltä, kuin hänen lihaksensa olisivat paremmin kuin muiden miesten sopineet toisiinsa ja kuin ne alituisesti olisivat antaneet toisilleen apua, joka kymmenkertaistutti niiden voiman. Oli kuin ne olisi taottu kovemmalla alasimella. Ne olivat teräksenlujat, nopeat ja kuin hänen omasta tahdostaan riippumattomien sisäisten pontimien alaiset. Huimapäisten ratsastajien ja karaistuneiden vuoristoasukkaiden monien sukupolvien aikana hankkimat lihakset.

Nämä lihakset hallitsivat hänen koko elämäänsä. Kimnaasista, klubeista ja eurooppalaisesta käytöstavasta huolimatta hän rakasti vain hevosia, juhlia, heimojen verisiä riitoja. Ja, näiden ohella, naisia, joista vain harvat saattoivat häntä vastustaa.

Perheen rikkaus ja olosuhteet olivat sallineet hänen hillittömästi tyydyttää näitä intohimojaan siihen päivään saakka, jolloin hän Marseillen satamalaiturilla oli vetänyt taskustaan kourallisen jalokiviä — koko omaisuutensa.

Näiden jalokivien avulla hän oli saattanut Parisissa elää loisteliaan kuukauden. Sitten hän oli päätynyt neiti Mesureux'n täysihoitolaan.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän kirjoittautui täysihoitolan vieraskirjaan, hän oli virkkanut tuskin sanaakaan vanhalle neidille. Tämä hämmästyi sen vuoksi suuresti, kun ruhtinas Feodor tammikuun 12:n päivän iltana tuli hänen puheilleen.

— Neiti, huomenna on meidän uudenvuodenpäivämme, sanoi ruhtinas. Niin, kolmetoista päivää myöhemmin kuin teidän. Kolmetoista on hyvä luku. Kolmetoista. (Hänen ääneensä tuli jotakin aistillista, kun hän toisti luvun.) Olen pyytänyt muutamia vieraita päivällisille ja haluaisin salongin käytettäväksemme. Vain meille, yksityishuoneena, ymmärrättehän? Jos sattuisimme rikkomaan laseja — mikä tuo onnea —, olisi mukavampaa olla yksiksemme.

Nyt pani neiti Mesureux näissä kasvoissa, jotka olivat häntä peloittaneet liian suuren kauneutensa takia, ensi kerran merkille viattoman ilmeen — ikäänkuin aseettomuuden omia haluja vastaan. Hän ei voinut vastata kieltävästi — tälle ruhtinaalle, joka laski päivät toisin kuin kaikki muut ihmiset ja joka rikkoi laseja hellyttääkseen Kohtaloa.