II.

Sairaalasta lähdettyään Helena söi eräässä bulevardiravintolassa, jonka hän valitsi siksi, että se oli täynnä melua ja valoa. Mutta hän ei viipynyt sisällä kauan. Hänet oli vallannut vastustamaton liikunnon ja vaihtelun tarve. Hän liittyi lukemattomiin sunnuntaikävelijöihin. Jonkun elokuvateatterin säihkyvä julkisivu sai hänet hetkeksi pysähtymään. Mennäkö sisään? Mutta hän ajatteli salia, joka sukelsi alas puolihämärään, vaimennettua musiikkia, kankaan harmaata ja valkoista. Ei, se ei ollut sellaista, mitä hän tänä iltana tarvitsi.

Eräässä kadunkulmassa hän näki loistavan nuolen, joka osoitti tietä muutamaan tunnettuun varieteehen; Helena meni sinne. Siellä esiteltiin miltei sanaton revyy, joka yksinomaan pyrki lumoamaan silmää kekseliäiden koneellisten laitteiden aikaansaaminen näköharhojen, väärien jalokivien ja alastomien naisten avulla. Helena, joka ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista näytelmää, katseli kuin tukehtuva tuota barbaarista loistoa, noita valonheittäjän valossa lakkaamatta sortuvia ja jälkeen rakentuvia kuningaskuntia. Ja noita täydellisiä ruumiita, lukemattomia, alastomia, niiden rusoittavia rintoja ja uumia, — niin koulittuja ruumiita, että ne näyttivät aineettomilta kuin kauniit maalaukset…

Väliverhon laskeutuessa Helena huokasi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi voinut jäädä koko elämänsä ajaksi tähän savun täyttämään ilmaan katselemaan tuota värien ja lihan ajatonta ja paikasta irtautunutta leikkiä.

Oli vasta puoliyö, eikä hän ollut väsynyt. Eräs kysymys häiritsi hänen turtaa rauhaansa: missä hän nukkuisi yönsä? Mutta Helena ei ollut kauan huolissaan siitä. Olihan myöhemmin kyllin aikaa miettiä sitä seikkaa. Tärkeintä oli estää aivot ajattelemasta, tekemästä kysymyksiä, pysyttää ne siinä kuolleessa tasapainossa, johon näytös oli ne niin onnellisesti saattanut. Helena muisti Samovaria vastapäätä sijaitsevan pienen kahvilan, jossa hän oli edellisenä iltana keskustellut Samuel Jakovlevitshin kanssa. Se tuntui hänestä houkuttelevan tylsältä.

Hän kääntyi siis päättävästi eräälle kadulle, joka vei Montmartre'ille. Jos Helena olisi tietänyt, ettei hän enää moniin, moniin viikkoihin palaisi siihen osaan kaupunkia, josta hän nyt poistui, olisi hän kenties liikutus mielessään katsonut bulevardeja, joilla hän vielä kulki reippaasti, katse kirkkaana ja askelet joustavina. Tai kenties hän olisi silloin vieläkin enemmän jouduttanut askeliaan päästäkseen niin pian kuin suinkin ratkaisevasti eroon omasta itsestään.

— Sans-Souci, luki hän miltei ääneen kahvilan nimikilvestä. Hän oli löytänyt kahvilan tietämättä oikein itsekään, miten.

Hän toisteli nimeä useita kertoja, sillä se miellytti häntä.

Tarjoilija tervehti häntä ystävällisin elein, aivankuin olisi tuntenut hänet kauan. Sekin miellytti Helenaa. Miten yksikertaisia, miten tutunomaisia asiat olivatkaan, kun vain osasi mukautua niihin! Ja yö oli kaunis nähtynä hiestyneiden ikkunanruutujen läpi. Sen täytti kiirehtivä ihmisvirta, jonka kaipaus sai syöksymään huvituksiin. Siinä kiersivät reklaamivalot, joiden räikeys toi mieleen varieteen valoleikin.

— Jotakin likööriä, mitä tahansa, en tunne nimiä, mutta väkevää, tilasi Helena hilpeästi.

— Venäläiset naisemme pitävät yleensä chartreuse'istä, vastasi tarjoilija.

Helenaakin miellytti tämän juoman väri. Hän ei koskenut lasiin pitkään aikaan, häntä lumosi liköörin tumma, myrkynkaltainen vihreys. Sitten hän joi sen hitaasti ja tilasi toisen lasillisen.

— Lyön vetoa, että odotatte Samovarin viuluniekkaa, sanoi tarjoilija lasia tuodessaan. Olisi parasta ilmoittaa hänelle. Hän käy täällä harvoin, hän on hyvin vakava ihminen.

— Luulette minun haluavan tavata häntä? kysyi Helena ihmetellen. Ei, en halua nähdä ketään.

Alkoholi, johon hän ei ollut tottunut, lämmitti häntä sisäisesti miellyttävällä tavalla. Hänelle tuli suloinen hyvänolon tunne. Aika kului. Äkkiä hän säpsähti: tarjoilupöydän luona puhuttiin venäjää. Hän näki kaksi miestä kasakanpuvuissa. Mutta heidän ääntensä hienostuneisuus oli ristiriidassa puvun kanssa.

— Käykö teillä yhä paljon väkeä? kysyi toinen.

— Tänään aivan erityisesti; täytyy hankkia ylimääräisiä pöytiä.

— Eikä meillä käy ketään. Mistähän se johtuu? Pelkäänpä, että saadaan pian sulkea koko liike. Ja miten meidän kaikkien sitten käy?

He lähtivät. Mutta sisään astui toinen venäläinen seurue, joka istuutui ja ryhtyi pelaamaan korttia. He olivat köyhää väkeä, ja heillä oli sangen epäilyttävät kaulukset. Helena oli aika lailla hämmästynyt nähdessään ruhtinas Rizinin tulevan sisään ja liittyvän heidän seuraansa.

— Vain yksi pelikerta, sanoi ruhtinas. Minun täytyy tanssittaa kahta eteläamerikatarta.

He syventyivät peliinsä äänettöminä. Silloin tällöin ruhtinas mutisi aina saman karkean kirouksen, joka inhoitti Helenaa. Mutta hän ei tahtonut antaa minkään seikan häiritä mielihyväänsä ja koetti heti unohtaa ruokottomuuden.

Noustessaan heitti ruhtinas pöydälle kourallisen pikkurahaa ja sanoi:

— Siinä kaikki, mitä omistan. Jakakaa keskenänne. Lopun olen teille velkaa.

— Oh, sinun veloistasi emme ole huolissamme, virkkoi muudan pelaajista naurahtaen. Kun tanssittaa miljoonaperijättäriä…

Ruhtinas kohenteli hiukan hermostuneesti kalvosimiaan, avasi suunsa aivan kuin vastatakseen, mutta kohautti olkapäitään, silitti hiuksensa kuvastimen edessä ja lähti Samovariin…

Hänen toverinsa ryhtyivät taas pelaamaan. Muudan mustalaispukuinen nainen istahti hetkeksi erään pelaajan viereen, suuteli häntä suulle ja sanoi surullisesti:

— Yhäkö sinä häviät?

Mies ei vastannut, ja nainen poistui pää painuksissa.

Sitten tuli kolme nuorta kaukasialaista juomaan punaviiniä. He puhuivat äidinkieltään, itämaista ja karkeaa, jota Helena ei ymmärtänyt. Mutta hänelle teki hyvää katsella heitä, sillä he olivat nuoria ja huolettomia, eikä heidän päivettyneissä kasvoissaan ollut halpamaisuutta eikä himokkuutta.

Ja muutamien tuntien kuluessa kulki Helenan ohi laajan Venäjän kaikkien rotujen edustajia: ukrainalaisia, siperialaisia, georgialaisia, liettualaisia, mustalaisia ja juutalaisia.

Helena näki heidän tulevan sisään, istuutuvan toistensa joukkoon ja jälleen poistuvan kirjavan kadun lakkaamattoman kohinan saattelemina. Hän tunsi kummallista mielihyvää ajatellessaan, ettei hän kohtapuolin enää olisi täällä katsojana, että hän tulisi tuntemaan kaikki nuo ihmiset, että hänen ja heidän välilleen syntyisi tuo vaistomainen, elimellinen yhteenkuuluvaisuus, jonka hän luuli tänä iltana huomanneensa liittävän noita ihmisiä toisiinsa.

— Kas, tekin täällä, Helena Borissovna, huusi äkkiä eräs ääni hänen korvaansa, mikä sattuma!

Helena kohotti päätään ja oli Shuvalovin nähdessään miltei halukas pakenemaan. Hän ei halunnut tietää enää mitään entisyydestään. Mutta hän rauhoittui heti kohta. Sans-Soucissa oli myös Shuvalov aivan toinen mies. Kallellinen lakki, nahkatakki ja likaiset, bensiinille ja öljylle lemuavat kädet — ne eivät olleet kohteliaan lääkärin, yleisten aatteiden harrastajan, vaan venäläisen autonkuljettajan, kasakkain sekä maalattujen ja valepukuisten naisten kumppanin. Helena teki hänelle tilaa ja virkkoi:

— Tästälähin tulette tapaamaan minut täällä useimminkin. Minulla on paikka Samovarissa.

Shuvalov katsoi häntä suoraan silmiin kuin olisi tarkastanut potilasta ja päästi sitten vihellyksen.

— Niinkö, te täällä Pigal'issa. No niin…

Hän ei lopettanut lausettaan. Mitäpä olisi hyödyttänyt kysellä nuorelta naiselta, surkutella häntä tai antaa hänelle neuvoja? Tai edes kertoa hänelle, että Vassia oli kuolemaisillaan? Helenan oleskelu tässä paikassa ja hänen veltot, väsyneet kasvonsa olivat jo vastauksena kaikkiin kysymyksiin. Ettei tilanne olisi käynyt kiusalliseksi, oli parasta käsittää asia aivan luonnolliseksi.

Shuvalov kysyi:

— Milloin aloitatte?

Helena ei ollut vielä ajatellut sitä seikkaa. Terhan oli tosin antanut hänelle kolme päivää aikaa, mutta mitä hän tekisi niillä? Miksi odottaa, kun hän kuitenkin tahtoi niin pian kuin suinkin sukeltaa tähän pilaantuneeseen, unohdusta tuovaan veteen?

— Huomenna! hän vastasi.

Hän oli jo luullut kaiken tarmonsa sammuneen, mutta nyt hänen äänessään oli taas pontta, mikä oli ominaista hänelle aina silloin, kun hänen piti siirtyä toivomuksesta tekoon.

— Minä tarvitsen vain puvun. Samuel Jakovlevitsh on luvannut hankkia sen minulle. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan tänne?

Viuluniekka pudisti päätään nähdessään liköörilasit Helenan pöydällä ja miten toivottoman välinpitämättömänä tyttö tuki päätään käsiinsä.

— Teidän ei olisi pitänyt odottaa minua näin myöhäiseen, Helena Borissovna, sanoi hän niin lempeästi kuin hän suinkin osasi.

Mutta juuri tästä hellyydestä ja kunnioituksesta tyttö tahtoi päästä vapaaksi.

— Samovar käy vielä minulle sietämättömäksi tuon hyvinkasvatetun, pehmoisen olennon vuoksi, sanoi hän itsekseen.

Ja kuivasti virkkoi hän Samuel Jakovlevitshille:

— Onko teillä tavarani?

— Kyllä. Sain kaikki hankituksi eräältä ystävättäreltäni, jonka onnistuin houkuttelemaan lopettamaan laulamisen.

— Ljuba, eikö niin? kysyi Shuvalov.

— Oikein hyvä, Samuel, sangen hyvä asia. Hän on liian onneton siinä toimessa. Entä milloin ovat häät?

— Saa nähdä, saa nähdä, vastasi soittaja hämillään. Minne saan toimittaa pakettinne, Helena Borissovna?

— Minne? toisti Helena. Oikeastaan minulla ei enää ole asuntoa. Ah, auttakaahan minua löytämään sellainen jostakin tästä läheltä. Mennään!

Samuel Jakovlevitsh epäröi jonkun sekunnin, sitten hän sanoi hiljaa ja lämmöllä, ikäänkuin etukäteen tuntien ehdotustensa hyödyttömyyden:

— Helena Borissovna, huomaan kyllä, että olette muuttunut: mutta jos teillä on edes hiukankin itsesäilytysvaistoa jäljellä, niin älkää jääkö asumaan tänne. Päinvastoin, asettukaa niin etäälle kuin mahdollista. Tulkaa ainoastaan työhönne tänne. Siten saatte edes hiukan hengittää vapaasti. Shuvalovhan voisi noutaa teidät iltaisin ja aamuisin ovat kaikki metrot käytettävissänne. Maksim, sanokaa hänelle, että olen oikeassa!

Helena ei antanut Shuvaloville aikaa vastaukseen:

— Samuel Jakovlevitsh, te ette ymmärrä mitään, sanoi hän. Ja vastaisuudessa pyydän teitä jättämään minut rauhaan moraaleinenne. Tulkaa, Shuvalov, hänen ei tarvitse raskauttaa omaatuntoaan. Te saatte sitten antaa hänelle osoitteeni.

Mukanaan Shuvalov, joka filosofiastaan huolimatta huonosti pystyi peittämään hämminkinsä, valitsi Helena asunnon eräästä Rue Victor-Massen varrella olevasta hotellista.

Hän sieti urheasti kananpojan- ja silavanhajun, joka ovella vyöryi häntä vastaan. Hän sieti unesta herättämänsä, housunkannattimiaan hypistelevän tarjoilijan kysymyksen:

— Onko herra kanssanne?

Mutta päästyään huoneeseensa riisuutui Helena pimeässä, ollakseen näkemättä vadelmanvärisiä seinäpapereita, kurjaa peilikaappia ja huojuvaa vaatenaulakkoa. Silmänräpäyksen ajan ajatteli hän huonetta, jossa hän oli asunut neiti Mesureux'n luona: Se ei tosin ollut upea, mutta suuri ja ilmava. Siitä uhosi ikä, mutta myöskin rauha. Ja sittenhän siellä oli Natasha. Ja lähettyvillä Feodor, Vassia ja hänen isänsä, siistejä, kelpo ihmisiä.

Lukemattomien autojen kolinan, lukemattomien askelten kopinan, juopuneiden naisten huutojen aiheuttama pirullinen melu surisi huoneessa. Helena tunsi itsensä pieneksi ja onnettomaksi ja nukahti vasta loppumattoman piinan jälkeen.

Hän hätkähti unestaan tuntien tukehtuvansa.

— Miten raskas ilma on, mietti hän. Unohdin avata ikkunan. Oi, minähän suljin sen melun vuoksi. Mutta nythän on jo aivan hiljaista.

Hän työnsi ikkunan auki ja näki auringonsäteiden kaltevuudesta, että ilta oli tulossa. Kadulla vallitsi maaseudun rauha: joitakin yksinäisiä jalankulkijoita, vaunun kolina: kaukana vihersivät pikku puutarhat. Oli ikäänkuin koko kortteli loisi uutta voimaa yön varalle.

Pukeutuessaan muisti Helena mustalaispuvun. Shuvalov oli luvannut tuoda sen kello kuudeksi; sen täytyi siis jo olla saapunut.

Helena paneutui uudelleen vuoteeseen ja soitti. Huonetarjoilija, joka oli aamulla ottanut hänet vastaan, toi, yhä vielä uneliaana ja ikuisesti housunkannattimiaan nyppien, huolellisesti nyöritetyn pahvikotelon. Kun hän ei heti poistunut, kysyi Helena:

— Miksi viivytte?

— Siltä varalta, jos tarvitsisitte apuani pukeutumisessanne, vastasi mies tympeällä äänellä. Nämä naiset haluavat sitä usein.

Jonkinlaisessa kuumeessa avasi Helena paketin. Sehän sisälsi hänen uuden olemuksensa! Hän otti esiin vihreän hameen, tummanpunaisen liivin ja suuren, oranssinvärisen huivin. Tämä yhdistelmä aiheutti hänelle melkein päänkivistystä, mutta kun hän oli sipaissut hepenet ylleen, solminut silkkiliinan päähänsä ja näki kuvastimessa kookkaan, hurjan tytön syvään uurretussa puvussa, ruumis liikehtien ohuen kankaan alla, kalpein, värien barbaarista koreutta vasten vielä kovemmilta näyttävin kasvoin, nauroi hän hermostuneesti.

— Niin, niin, sanoi hän tuolle tuntemattomalle, — paljon punaista huuliin, paljon mustaa silmiin, ja Terhan on oleva tyytyväinen.

Hän katseli kuvaansa kauan, tietämättä, täyttikö tämä tarkastelu hänet kauhulla vai ilolla. Oli tuskin mahdollista kuvitella täydellisempää muutosta. Mutta jäisikö tämä aina pelkästään valepuvuksi, vai onnistuisiko hänen muovautua kokonaan uudelleen? Hän halusi sitä epätoivoisesti, ja koska puku paremmin sai hänet muistamaan hajalle poljetun ja syntisen sielunsa, piti hän sen yllään mennessään päivälliselle.

Syötyään halusi Helena tuntea jälleen Sans-Souci'n hyvää tekevän huuman. Mutta koska yöravintoloita ei vielä oltu avattu, täytti niiden henkilökunta nyt tuon pikkukahvilan joka sopen. Koko Pigal oli siellä venäläisineen, neekereineen, argentiinalaisineen ja harvoine ranskalaisineen. Kaikki rauha oli väistynyt tämän kuumeisen lauman tieltä.

Vaikka hän olisi ollut yksinkin, ei hänen eilen kokemansa rauhallisuus olisi palannut. Hän odotti liian maltittomasti, että elämä, jota hänen pukunsa lupasi, vihdoinkin todella alkaisi, ja aika tuntui hänestä loputtomalta, kunnes Samovarin suuren pääoven valot sytytettiin. Heti nähdessään ruusunpunaisten valoviirujen kiitävän sisäänkäytävän yllä ja kasakan (hän muisti äkkiä, että se oli amiraali Andrejev) asettuvan paikalleen ovipieleen, läksi Helena kadun yli ravintolaan.

Se oli vielä rauhallinen ja tyhjä. Kaksi tarjoilijaa, jotka kantoivat pukuaan surumielisen luontevasti, pakisi keskenään salin kulmassa olevan pikku baaripöydän ääressä, ja jättiläismäinen hovimestari — hartiat kuin hirret — tarkasteli valmiiksi katettuja pöytiä. Ensi silmäyksellä havaitsi Helena kaikkien kolmen olevan venäläisiä. Kun hän astui sisään, virkkoi selin oveen seisova hovimestari pöytään puistellen:

— Filip Artemjevitsh. Te olette jälleen unohtanut sekoittajan numero kuudesta. Huomaan, että te parempina päivinänne joitte samppanjan hiilihappoineen.

— Olen unohtanut sen, eversti, se on totta, suokaa anteeksi, vastasi toinen tarjoilijoista ja nousi.

— Ei, olkaa siellä vaan, istukaa, ystäväiseni, toimitan sen itse.

Hovimestari pyörähti koroillaan ympäri ja huomasi Helenan.

— Haluatteko jotakin, rouva? hän kysyi.

— En, vastasi tyttö hämmästyneenä tässä tyhjässä huoneessa vallitsevasta hyväntahtoisesta toveruudesta. Kuulun kuoroon.

— Ahaa! Te olette uusi laulajattaremme. Hyvä, hyvä, johtajalta sain sen käsityksen, että voisimme odottaa teitä vasta ylihuomenna. Mutta tervetuloa joka tapauksessa.

Hän omasi sen matkimattoman tervehdyshymyn ja sen vieraanvaraisuuden yksinkertaisen jalouden, jota länsimaalaiset eivät enää tunne.

— Saanko kysyä, miksi saamme teitä nimittää? hän kysyi.

— Helena Borissovnaksi.

— Siis, Helena Borissovna, sallitteko, että esittäydyn: eversti Arkadi Terzov keisarinnan rakuunoista, ja nämä tässä ovat rykmenttini upseereita, ratsumestarit Lanskoi ja Fedenski.

Molemmat tarjoilijat suutelivat Helenan kättä.

— Näkee, että olette tulokas, jatkoi hovimestari hyväntahtoisesti hymyillen. Enemmän kuin tunnin liian varhain. Soittokunta ei ole vielä saapunut, ja kuoro tulee vasta neljäkymmentä minuuttia myöhemmin.

Se ei tee mitään, sanoi Helena, odotan täällä.

Teette sillä meille suuren ilon. Haluatteko istuutua tähän, lähelle baaria? Pöytä ei ole parhain, mutta me emme ole herroja täällä, ette te enkä minäkään.

Hän nauroi uudelleen tuolla joviaalisella tavallaan, joka niin hyvin sopi hänen rehellisiin ja lempeihin, lapsensilmien kirkastamiin kasvoihinsa.

Hän jatkoi:

— Totisesti, minusta on mieluisampaa olla hovimestarina kuin johtajana. Minulla on vähemmän huolia. Oletteko nähnyt Terhania? Hän ei ole mikään huono ihminen. Hän rakastaa rahaa, epäilemättä, mutta hän ei milloinkaan elämöi eikä sinuttele ketään.

— Eversti, sanoi toinen tarjoilijoista, te ette mainitse mitään siitä, että juuri te olette opettanut hänet niin hyväksi. Kuvitelkaahan, Helena Borissovna, että Terhan suhtautui aluksi häneen hyvin ylimielisesti. Silloin sanoi eversti tuolla lempeällä tavallaan, minkä hänessä huomaatte, Terhanille: "Herra johtaja, niihin aikoihin, jolloin kannoin Hänen Majesteettinsa kirjailemaa paitaa, oli Tiflisissä eräs kengänpuhdistaja, jonka hoitoon kerran uskoin saappaani. Ja hän muistutti teitä hyvin paljon." Terhan lauhtui heti.

— Itse asiassa, huomautti hovimestari, en ollut varma hänestä; kaikki, mitä tiedän, on se, että tuolta toiseltakin puuttui puolikas korvastaan. Mutta Filip Artemjevitsh, sensijaan, että seisaaltanne juttelette loruja, tekisitte paremmin istuutuessanne. Teillä on koko yö aikaa väsyttää jalkanne. Nämä nuoret miehet ovat kamalia, Helena Borissovna. Tuonkin pojan näin kolme kertaa haavoittuvan, aina vasempaan jalkaan, eikä hän ole siitä tietääkseenkään. Niin, nyt se onkin jo liian myöhäistä.

Ovikello oli soinut, ja Terzov ojentautui "huomio"-asentoon pistäen Helenan pöydälle laskemansa lautasliinan kainaloonsa; hänen molemmat vanhat upseerinsa tekivät samoin. Meluava seurue työntyi sisään, mutta luotuaan pikaisen katseen tyhjään saliin kääntyi se kynnykseltä takaisin.

— Sitä parempi, sanoi Terzov, ilman musiikkia on tarjoileminen kamala asia. Mutta menenpä katsomaan, mitä keittiössä puuhataan.

Nuoret miehet loivat hänen jälkeensä hellää kiintymystä ilmaisevan katseen.

— Eversti on todellakin satumainen ihminen. Häntä täytyy ihailla, Helena Borissovna, sanoi Filip Artemjevitsh lämpimästi. — Heidän Majesteettinsa rakastivat häntä aivan jumaloivasti, hänellä oli Venäjän kauneimmat riistamaat, ja samaa arvokkuutta, mikä hänellä oli upseeripiireissä, osoittaa hän nyt hovimestarina. Milloinkaan ei valitustakaan, milloinkaan ei hän menetä itsehillintäänsä. Ja minä vakuutan teille, että hänen toimessaan se on vaikeata. Eikö totta, Lanskoi?

— Oh, miksi puhua niin paljon, rakas ystävä, vastasi tämä silminnähtävän kärsimättömänä. — Täytyy vain verrata häntä Riziniin huomatakseen eron. Hän häväisee meidät kaikki. Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta meillä on tehtävää.

Hän veti toverinsa syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Piru vieköön, vielä kerran, onko sinun ja everstin tarpeellista purkaa sydäntänne jumala ties kenelle? Ettekö te huomaa, että hän on tuon parittajan, Terhanin, pestaama samppanjahanhi, sellainen, joka raastaa lokaan venäläisten naisten kunnian?

Hänen tahtomaltaan oli hänen äänensä käynyt kovemmaksi, ja Helena kuuli viimeiset sanat. Hän ei ollut kuullut kylliksi käsittääkseen koko lausetta, mutta sävyn hän huomasi. Hänet valtasi kylmä raivo tätä miestä kohtaan, joka tässäkin paikassa, johon hän oli saapunut viettämään kaikista säännöistä vapaata elämää, esitti hänelle ankarat moraaliset säädöksensä. Mikä oikeus miehellä oli syyttää häntä tietämättä hänestä mitään? No, kohta hän huomaisi:

— Ratsumestari Lanskoi! huusi Helena.

Tämä käännähti vihamielisen näköisenä ja kysyi:

— Armollinen rouva?

— Chartreuse. Ja mahdollisimman pian.

Loukkaus oli niin ilmeinen, että Lanskoi puri hammasta, mutta hillitsi itsensä heti ja vastasi jäisen kohteliaasti:

— Pöytiin tarjoillaan ainoastaan samppanjaa, armollinen rouva.

Helena punastui. Aavistikohan mies, että hänellä enää oli taskussaan tuskin sataakaan frangia? Hän epäröi vielä hetken selaillen viinilistaa. Hinnat tanssivat hänen silmissään. Siinä ei ollut ainuttakaan lajia, joka ei olisi maksanut ainakin kaksi kertaa enemmän kuin hänen koko omaisuutensa. Mutta Lanskoi odotti yhä, jäykkänä ja halveksivana, lautasliina käsivarrellaan.

— Tuokaa minulle tätä, sanoi Helena umpimähkään näyttäen jotakin riviä.

Eversti toi pullon.

— Teillä on hyvä maku, huudahti hän. — Tämä on minunkin merkkiäni. Saanko pyytää pikarillisen?

Helena silmäili jäykästi lempeän jättiläisen kasvoja. Ei, sellainen mies ei kerjää.

Hän virkkoi hiljaa:

— Kiitän teitä.

— Ja miksi sitten, hyvä jumala? Sanonpa teille, että juuri tätä viiniä otin muinoin maalle mukaani. Ja nyt, Helena Borissovna, teidän täälläolonne onneksi, ja suojelkoon jumala teitä, sillä teissä näyttää olevan luonnetta.

Ovi avautui ja sulkeutui taas ihastuttavan olennon jälkeen. Tulija oli aivan nuori tyttö, hyvin poikamaisen näköinen, sillä hänellä oli yllään venäläisen maalaispojan puku, ja hiukset, vaaleat kuin pellava ja jakaukselle kammatut, olivat niin lyhyiksi leikatut, että otsa ja korvat jäivät täysin paljaiksi.

— Hyvää päivää, pikku Ludmilla. Mikä hyvä tuuli luo teidät tänne näin aikaisin? kysyi Terzov.

— Sanokaa pikemminkin huono tuuli, eversti, vastasi Ludmilla, Rizin käy hermoilleni. Hän rasittaa minua ihailullaan ja ottaa minulta pelirahoikseen kaiken, minkä ansaitsen. Se ei olisi niin kauheata, ellei hän pakottaisi minua olemaan mukana noissa iljettävissä peliseuroissaan. Olen juuri riidellyt hänen kanssaan. Ah! Täällähän juodaan jo. Mikä onni, minä niin haluan samppanjaa.

— Tehän olette uusi kuorotyttömme, eikö totta? Olen hyvin iloinen, että se olette juuri te, sillä teillä on niin rehelliset silmät. Eikö olekin, eversti?

Tämä nyökkäsi nauraen.

— Teidän vieressänne on koko talon pikku paholainen, sanoi hän Helenalle. Hän on sietämätön, ja kaikkien on alistuttava. Nyt minä menen, lapsukaiset.

Saapui vieraita. Sitten tulivat soittajat, ja heidän virittäessään instrumenttejaan alkoi Ludmilla totisena jutella, samalla poltellen savukkeita pahvi-imukkeessaan.

— Näin kyllä, sanoi hän, että te ette ole tottunut tämäntapaisiin ravintoloihin. Te olitte ehkä tarjoilijattarena jossakin viihtyisässä teetuvassa. Ettekö sitäkään? Teitte nukkeja? Tämä on toki parempaa kuin myydä niitä. Täällä ansaitsee enemmän ja tämä on hauskempaa. Minä rakastan melua, valoa ja olen helposti hutikassa, ja silloin tanssin rohkeammin. Tiedättekö, olen joka ilta juovuksissa, mutta en milloinkaan häijy. Päinvastoin, juuri silloin minä pehmenen ja tunnen sääliä, kaikkia ja erikoisesti Mikaelia kohtaan. Mikael on Rizin. Tunnetteko hänet? Hänestä ei pidetä täällä, vaan ollaan sitä mieltä, että hänellä on liian jalo nimi voidakseen tanssittaa kaikkia noita vanhoja eukkoja. Mutta hän on niin heikko, ja huolimatta siitä, että hän näyttää ottavan kaiken iloisesti, ei ole olemassa häntä onnettomampaa ihmistä, sen voitte uskoa. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Minun täytyy perehdyttää teitä näihin asioihin, joista te ette tiedä mitään. Jumala, miten kauniit silmät teillä on, niin surulliset. Kuulkaahan: kuoro laulaa kolmasti yön kuluessa, yhdeltä, kolmelta ja viideltä. Mutta se ei ole tärkeintä. On annettava kutsua itsensä pöytiin, ja ennen kaikkea, saada ihmiset juomaan niin paljon kuin mahdollista, sillä siitä saatte prosentit. Mutta jos teille pöydässä tarjotaan rahaa, on teidän niinkuin kaikkien muidenkin annettava se Rizinille, joka sitten jakaa sen määrätyn perusteen mukaan. Älkää ihmetelkö, vaikka alussa saattekin vain yhden ainoan osan, sillä minä, niin pieni kuin olenkin, saan jo kolme. Myöhemmin saatte tekin enemmän. Ainoastaan Vera Petrovna ei ylipäätään saa mitään. Ette kai tunne häntä? No, minä vakuutan teille, että teitä on odottamassa ilo. Hän johtaa kuoroa. Mikä taiteilija! Millainen nainen! Vaikka hän onkin mustalainen, on hän ylempänä kaikkia muita. Tiedättekö, aikaisemmin työskenteli hänen kuoronsa eräässä aivan pienessä ravintolassa Passy'ssa. Terhan aterioi siellä eräänä iltana ja totesi Vera Petrovnan niin uskomattomaksi, että tarjosi hänelle kaksisataa frangia illassa ja sitäpaitsi viisi prosenttia kokonaistuloista. Mutta hän halusi ottaa Vera Petrovnan yksin, ilman hänen seuralaistaan. Hän kieltäytyi — sillä ilman häntä nämä onnettomat olisivat olleet tuhon omia, kuolleet nälkään. Terhanin täytyi ottaa kaikki, mutta Vera Petrovna saa vain sata frangia ja siinä kaikki. En tunne ketään joka olisi tehnyt samoin. Pigal'issa revitään toinen vaikka kappaleiksi leipäpalan vuoksi.

Ludmilla tyhjensi jälleen pikarillisen samppanjaa ja alkoi uudelleen lörpöttelynsä. Helena kuunteli hämmästyneenä tätä sanatulvaa, johon sekaantui naurua, tunnustuksia, tunteellisuutta, vihanpurkauksia ja suunnaton joukko tuntemattomia kasvoja, joiden piti tulla hänelle läheisiksi.

— Ei enää juotavaa, sanoi tyttö äkkiä. — Ja minua kun vielä niin haluttaisi. Mikael suututti minut kovasti.

Hän silmäili ympärilleen ja nähdessään erään pöydän ääressä kolme yksinään istuvaa miestä huusi hän:

— Ei olla epätoivoisia!

Hän veti venäläispuseronsa sisästä serpentiinin ja viskasi sen miehiä kohti. Samalla hän nauroi kauniit pedonhampaat välkkyen.

Hän voi tehdä, mitä häntä huvittaa, ajatteli Helena, se ei milloinkaan ole tavallista eikä julkeata.

Mutta kun Ludmilla sanoi hänelle: Kas niin, meidät kutsuttiin sinne. Tuletteko? — kieltäytyi hän niin jyrkän torjuvasti, että tyttö katsahti häneen äkkiä surullisiksi käynein silmin.

Helena jäi yksin ja koetti olla ajattelematta tyhjää pulloa edessään. Yöhän oli vasta alkanut, ja hän toivoi synkkänä, että ihme järjestäisi kaiken. Silmänräpäyksen katseli hän Ludmillaa, joka joi ja nauroi tuntemattomien seurassa. Eräs heistä hyväili hänen hiuksiaan, mikä sai Helenan voimaan pahoin; mutta pienokaisen piirteissä oli niin syvää viattomuutta, että tuntui niinkuin ei mikään pyyde voisi häntä tahrata.

Ja kuitenkin, sanoi Helena itsekseen, on hän tuon velttosilmäisen Rizinin rakastajatar!

Hän kohautti olkapäitään. Sitten alkoi hän uudelleen ajatella ja tuomita.

Tuo yö, jolloin minä odotin Feodoria, ja ilta, jolloin Vassia ajoi minut luotaan!

Helena kertasi näitä kuvia mielessään itsepäisellä raivolla, masentaakseen itseään, rangaistakseen itseään siitä, että hän oli halunnut kohottaa päätään liejusta, johon hän oli sukeltanut. Sitten hän ajatteli olleensa pelkurimainen, kun hän ei ollut lähtenyt Ludmillan mukaan. Otettuaan vastaan tämän toimen, oliko hänellä yleensä enää mitään oikeutta leikkiä arvokasta? Tämä oli todellakin hyvä alku. Ja samppanja, josta hän ei ymmärtänyt, miten hän sen maksaisi.

Hän jatkoi tätä itsensä pilkkaamista, kunnes kuoro astui sisään. Siihen kuului neljä naista ja kolme miestä. Kaikki olivat pukeutuneet kirjaviin hepeniin, joissa vallitsivat keltainen, vihreä ja karmosiininpunainen. Tätä moniväristä taustaa vasten erottui selvästi mustapukuisen naisen olemus. Sen omistaja veti heti Helenan koko tarkkaavaisuuden puoleensa, samoinkuin kaikkien ravintolapöytien ääressä istuvien välinpitämättömien juoppojenkin. Naisen ikää ei voinut määritellä. Hänen vaaleissa hiuksissaan oli ihmeellinen sireenin värinen vivahdus ja ne valuivat pitkinä ja pehmeästi aaltoillen hartioille. Ne varjostivat kasvoja, jotka olivat liikkumattomat kuin naamio. Tämän naisen täytyi olla nuoruudestaan asti omannut nuo intohimoiset, suuret ja tuliset silmät, kasvojen jalon ja puhtaan soikion ja ylpeän suun. Ja epäilemättä kannettaisiin nuo yötummat kasvot yhäti samanlaisina hänen kerallaan hautaan.

Niin ajatteli Helena, eikä hän olisi voinut sanoa, vaikuttiko siihen noiden kasvojen kalpeus ja ihanien käsien läpikuultavuus, vai johtuiko se hiuksien salaperäisestä puhtaudesta, mutta hän oli varma siitä, ettei tuo nainen ollut tuntenut ainuttakaan täysin päivänpaisteista hetkeä ja että hän oli aina alkanut elää vasta hämärän tummetessa.

Hänet huomatessaan syöksähti Ludmilla tuntemattomien seuralaistensa luota syleilemään häntä. Sitten huusi hän Helenalle: — Tulkaa, tulkaa nopeasti, tämä on meidän rakas Vera Petrovnamme.

Helena tunsi todellista iloa — ensi kerran Samovar'iin tulonsa jälkeen. Kaikki, mitä Ludmilla oli sanonut mustalaisesta, hänen ulkomuotonsa, hänen ryhtinsä, kaikki veti Helenaa puoleensa. Hän nousi sydän täynnä antautumista, mutta toisen pidättäytyvä katse jäähdytti hänen innostuksensa. Ja niiden sanojen asemesta, jotka pyrkivät hänen huulilleen, Helena sanoi yksinkertaisesti:

— Minun pitäisi työskennellä kanssanne.

— Näen sen, vastasi Vera Petrovna. — Mutta tiedättekö edes, mitä me laulamme? Ettekö? Luonnollisesti. No hyvä, tänään saatte istua Nadjan vieressä. (Hän osoitti naista, jonka kasvot olivat epämiellyttävät ja pingoittuneet.) Ja saatte koettaa tukea kuoroa puoliääneen, laulamatta liiaksi väärin.

Ja Vera Petrovna kääntyi nopeasti muualle.

Helenan saama isku oli kova. Hän oli tottunut saamaan hellyyttä osakseen kaikilta ihmisiltä, jotka häntä ympäröivät, ja hän tarvitsi, tietämättä siitä itsekään, myötätuntoa voidakseen olla oma itsensä. Täällä hän sai iskun toisensa jälkeen, kaksi julmaa, karkeata loukkausta: Lanskoi (mutta hän ei halunnut enää ajatella häntä; sillä hänen kuvaansa yhdistyi vielä maksamatta olevan pullon muisto) ja sitten Vera Petrovna, jota hän oli pitänyt niin ylevänä. Vieläpä hänestä tuntui, että kaikki kuoron naiset nauroivat hänelle vahingoniloisesti nähdessään, miten tämä vastaanotto oli kokonaan hänet masentanut. Miksi? Mitä hän oli heille tehnyt? Ainoastaan Ludmilla näytti surulliselta.

— Älkää välittäkö siitä, mutisi hän. — Asiassa täytyy olla jotakin, mitä en käsitä. Vera Petrovna tulee vielä rakastamaan teitä.

Helena siveli hellästi pienokaisen hiuksia eikä vastannut. Sillävälin asettivat tarjoilijat tuoleja soittajien eteen.

— Nuo ovat teitä varten, sanoi Ludmilla. — Mutta minä avaan tulen, niinkuin eversti sanoo.

Kuorotytöt istuutuivat riviin. Vera Petrovna asettui heidän keskelleen, miehet hänen taakseen, ja kuoron ja orkesterin säestämänä ryntäsi Ludmilla ahtaalle, tyhjälle aukeamalle.

Ei kukaan olisi voinut sanoa, tanssiko hän hyvin vai huonosti; sillä kenenkään mieleen ei tällainen kysymys edes johtunutkaan. Hän seurasi kansanlaulujen yksinkertaisia ja nopeita kuvioita niin elävästi, sellaisella nuoruudella ja koko ruumis niin näkyvästi riemuiten, että se riitti tekemään hetken ihastuttavaksi. Vieläpä tarjoilijat ja hovimestarikin, jotka joka päivä hänet näkivät, katselivat mielihyvästä hymyillen hänen kevyitä, suloisia liikkeitään ja lapsenkasvojaan, jotka olivat aivan ilon hurmioittamat. Kun Ludmilla oli lopettanut, haluttiin häntä joka pöytään kuin juhlavalaistukseksi.

Soittajat laskivat soittimensa syrjään. Useimmat läksivät pois, sillä kuoro lauloi ainoastaan kitarrien säestämänä. Mutta Samuel Jakovlevitsh meni baariin, nojautui pöytään kyynärpäillään eikä laskenut Helenaa silmistään. Hän kärsi Helenan yksinäisyydestä ja siitä vihamielisyydestä, jonka hän tunsi tyttöä ympäröivän. Mutta hän oli ujo ja tunsi olevansa kykenemätön auttamaan häntä, sitä paremmin, kun Helena oli edellisenä iltana antanut hänen ymmärtää, ettei heillä enää olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Miten selviytyisi tyttö tästä ensimmäisestä koetuksesta, kun hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä laulettaisiin? Miksei tyttö ollut pyytänyt häntä kokeilemaan kanssaan?

Mutta heti ensi sävelten kajahtaessa hän rauhoittui. Helenan musikaalinen vaisto oli niin oikea, että hän etukäteen arvasi melodian kehityksen. Sen voimakas yksinkertaisuus, — kuoron esitys sisälsi vain yhden ainoan teeman — auttoi häntä suuresti. Sen muodosti aina sama, määrättyyn kohtaan asti nouseva aalto, joka äkkiä murtui voimakkaaseen akordiin tai tuli vähitellen tukahtuvaksi, tuskin kuuluvaksi hyminäksi.

Helena rakasti näitä lauluja, joissa sekaantuivat toisiinsa riemu ja epätoivo; mutta hän tunsi, että kuoro niitä alituisesti toistaessaan oli imenyt niistä niiden sielun ja värin. Ja hänet valtasi painostava surumielisyys ajatellessaan, että hänen yö toisensa jälkeen oli oltava osana näissä barbaarisissa uruissa, minkä he yhteensä muodostivat.

Hän hätkähti äkkiä. Kitarransoittaja erosi joukosta, asettui vastapäätä Vera Petrovnaa, ja hänen näppäämänsä sävel soi aivan toisin kuin kaikki edellinen. Se oli raskassävyinen, salaperäinen ja odottava. Mustalainen oli painanut päänsä alas ja hiukset peittivät hänen otsansa. Oli niinkuin hän sisimpänsä syvyydestä tahtoisi löytää nyt tuon saman sävelen, ja hitaasti alkoi hänen rinnastaan kummuta "Kahden kitarran laulu".

Se oli vanha romanssi, josta Helena ei pitänyt, koska hän oli kuullut sen monasti, mutta tällä kertaa tuntui se aivan uudelta. Vera Petrovnan ääni, ainutlaatuisen täyteläinen ja katkeran pehmeä, hänen kasvonsa, joihin jokainen säe valoi intohimoa, hänen kyyneleisten silmiensä pyhä liekki, kaikki osoitti, että hänen koko olemustaan hallitsi häntä itseään mahtavampi voima. Tämä voima oli perintö rodulta, jolle musiikki merkitsi elämää, elämää, joka hänessä puhkesi korkeimpaan kauneuteensa.

Sitä mukaa kuin "Kahden kitarran" valitus kohosi uskonnolliseen haltioitumiseen, tajusi Helena, miten paljon hän kärsi siitä, että tämä nainen oli työntänyt hänet luotaan, tämä nainen, jossa asui tuskan ja nautinnon sielu.

Tuolien kolina ilmaisi Helenalle, että kuoron esitysten ensimmäinen osa oli päättynyt. Hän istuutui jälleen pöytänsä ääreen. Ja hän olisi jäänyt yksin, ellei Samuel Jakovlevitsh olisi tullut hänen luokseen.

— Parhaimmat ja vilpittömimmät onnitteluni, Helena Borissovna, sanoi hän. — Veraa lukuunottamatta, luonnollisesti, ei täällä ole ketään, jota voisi verrata teihin, mitä tulee itse ääneen ja teidän taitoonne käyttää sitä. Kunhan opitte sanat, jotka vielä tänä iltana kirjoitan teille, olette paras laulajista.

Hänen katseensa osui tyhjään pulloon ja hän lisäsi:

— Huomaattehan, etten ole ainoa; joka pitää teitä arvossa; teillehän on jo tarjottu samppanjaakin.

Helena epäröi hetken, ennenkuin hän tunnusti totuuden, mutta ellei hän turvautuisi Samuel Jakovlevitshiin, niin kuka muu voisi auttaa hänet tästä vastenmielisestä tilanteesta ?

Hän pakoittautui sanomaan:

— Olen itse tilannut tuon pullon kostaakseni erään tarjoilijan hävyttömyyden, ja nyt ei minulla, ole rahaa, millä sen maksaisin. Ei, ei, huudahti hän kasvot purppuranpunaisina, kun hän huomasi viuluniekan eleen. — En halua teidän lainaavan minulle penniäkään. Mutta ehkä te tietäisitte jonkun muun mahdollisuuden.

— Niin… nähkääs… Helena Borissovna… en tiedä… en ole erikoisen tottunut tällaisiin asioihin… odottakaahan silmänräpäys.

Hän haki käsiinsä Rizinin, joka hiljaa keskusteli Ludmillan kanssa, ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin. Tämä osoitti kädenliikkeellä ymmärtäneensä, ja lopetettuaan juttelunsa pikku tanssijattaren kanssa läksi hän salin takaosaan. Siellä istui paksu, tuuheakulmainen mies yksikseen juomassa. He vaihtoivat muutaman sanan, ruhtinas näytti pöytää, missä Helena istui, lähestyi sitten tyttöä ja sanoi:

— Täällä on eräs armeenialainen ystäväni, joka mielellään illastaisi kanssanne.

Helena jäykkeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty, mutta heti muisti hän, että hänhän oli itse pyytänyt apua ja että tässä paikassa ei mikään muu ollut mahdollista. Hän nousi jäykästi, ja Rizin huusi Lanskoin luokseen lausuen tälle:

— Pullo maksetaan toisessa pöydässä, se on sovittu.

— Parbleu, sanoi kapteeni nauraen häpeämättömästi Helenaa vasten kasvoja, ja ensimmäisen kerran elämässään tämä jätti loukkauksen vastaamatta.

Ottamatta sikaaria suustaan mumisi paksu mies epäselvästi jotakin tervehdykseksi tarkoitettua. Syntyi ällöttävä, vaivalloinen, tympeä keskustelu. Äkkiä tunsi Helena paksujen sormien sivelevän kaulaansa.

— En tahdo, huusi hän kimakasti, — ei…

Hän tunsi itkun nousevan kurkkuunsa, tyrkkäsi ällistyneen miehen kiivasti takaisin ja juoksi pukuhuoneeseen. Palatessaan silmät hehkuen takaisin odotti Rizin häntä:

— En ymmärrä teitä, pienokainen, sanoi hän kuivasti.

— Minä teen teille palveluksen ja te riitaannutatte minut erään parhaan vieraamme kanssa. Ja nyt hän kieltäytyy luonnollisesti maksamasta, sehän on selvä…

— Vaietkaa, sähähti tyttö vasten hänen kasvojaan. — Ei sanaakaan enää. Hävetkää.

Rizin kääntyi ja huomasi Lanskoin, jonka kasvoja kiukku vääristi.

— Pullon vuoksi, sanoi kapteeni — voitte rauhoittua, sen maksan minä.

Ruhtinaan värittömät posket punehtuivat hiukan, hän teki tavanomaisen liikkeensä, kohautti olkiaan, sipaisi hiuksiaan ja läksi baariin.

— Pyydän teitä, sanoi Lanskoi Helenalle — älkää kieltäkö sitä minulta. Olin hävytön teitä kohtaan, ja te olette nyt tehnyt minulle aivan oikein.