II.

Kurkihirren alla olevassa huoneessaan, joka ei ollut juuri tavallista ullakkokamaria parempi, heräsi Aleksei Dmitritsh Borkov keskipäivän aikaan äkkiä unestaan. Hän kurotti harmaahapsisen päänsä lyhyeltä sohvalta, jonka neiti Mesureux oli hyvyyttään antanut hänen käytettäväkseen, tähyten huoneen nurkkaan, josta hän luuli kuulevansa valittavaa äännähtelyä. Ikkunaluukut olivat kiinni. Siksi hän ei voinut eroittaa, olivatko pieluksillaan huoneen hämärässä häämöttävien kasvojen silmät avoimina.

— Nukutko, Vassia? hän kuiskasi niin vienosti kuin suinkin saattoi.

Kun vastausta ei kuulunut, hän rauhoittui. Poika ei ollut tarvinnut häntä. Se ääni, mitä hän oli pitänyt valituksena, oli varmaankin lähtenyt sohvan rikkinäisistä jousista, joiden päät hän tunsi hiukankin liikahdettuaan. Tai sitten hän oli uneksinut.

— On ihmeellistä, ajatteli Borkov, että minä uneksin niin paljon. Ja kuitenkin sanotaan, että kävely rauhoittaa mieltä.

Hän laskeutui jälleen tilalleen, joka oli hänen pitkälle, laihalle vartalolleen aivan liian lyhyt. Kaikki nivelet olivat jäykkiä, kokoonkäpertynyt asento oli unen aikana ikäänkuin vääntänyt ne solmuun. Muutoin hän olisikin koettanut vielä kerran nukahtaa, lopen väsynyt kun oli.

Hän oli, tapansa mukaan, mennyt nukkumaan vasta neljän tienoissa aamulla tultuaan jalkaisin koko matkan lehtensä kirjapainosta. Ja Rue des Gobelins oli kaukana Passyn pienestä kadusta. Monet monituiset kerrat hän oli sanonut itsekseen, kun matka ei tahtonut loppua ja kun hänen koko ruumiinsa oli hervoton uupumuksesta:

— Tämä on todella mahdotonta. Minä en kestä enää. Minun täytyy hakea asunto lähempää.

Mutta joka kerta, kun hän lähestyi tuota korttelia, jossa ilma oli parempaa, jossa tunsi jo puiden ja maan tuoksun ja jossa ei ollut asuntotaloja eikä tehtaita joka tuuman alalla, hän ajatteli poikaansa. Eikä voinut päättää viedä Vassiaa siihen meluisaan, epäterveelliseen Parisin osaan, jossa hän itse kävi toimessa.

Ja loppujen lopuksi — löytäisikö hän mistään niin laatuunkäypää täysihoitoina kuin neiti Mesureux'n, missä hän ja Vassia saivat sekä asua että syödä tuhannella frangilla kuukauden?

Tosin heidän huoneensa oli miltei ullakkokamari, mutta kolmannessa kerroksessa sai hengittää parempaa ilmaa kuin ensimmäisessä. Ehkä hänen annoksensa aterioilla olivat hiukan niukemmat kuin muiden, mutta Aleksei Dmitritsh ymmärsi hyvin, että hän ei voinut vaatia enempää siitä maksusta, minkä hän suoritti — ja ruoka oli ravitsevaa ja hyvää, mikä oli tärkeää eritoten Vassian tähden.

Niin, oli todella ihme, että he molemmat saivat asua säädyllisesti ja syödä itsensä kylläisiksi tuhannella frangilla kuukaudessa. Hän ansaitsi tuhatkaksisataa frangia kuussa kyhäämällä joka toinen päivä johtavan kirjoituksen ja lukemalla koko lehden korrehtuurit. Tämä oli suunnattoman suuri tulo muukalaiselle sanomalehtimiehelle. Monet hänen virkaveljensä, joilla itselläänkin oli jotakin työtä, pitivät häntä Kohtalon erikoisena suosikkina. Ja mitä taas toisiin tuli…

Ja kuitenkin, tuhatkaksisataa frangia — sata vanhaa ruplaa… Suostua siihen kolmenkymmenviiden vuoden menestyksellisen uran jälkeen, oltuaan maansa suurimpien lehtien päätoimittajana, seurusteltuaan yhtä vapaasti ministereiden kuin lähettiläidenkin kanssa!

Aleksei Dmitritsh pudisti päätään karkoittaakseen nämä kuvat, nämä summat, nämä ajatukset, jotka aina yllättivät hänet hänen herätessään. Juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli avuttomimmillaan, riistivät ne häneltä senkin vähäisen voiman, mikä vielä oli jäljellä. Ja voimat olivat hänelle niin tarpeen, niin tarpeen, niin tarpeen. Hän toisti itsekseen näitä sanoja ikäänkuin terästääkseen itseään kaikkea kuluttavaa työtä ja kaikkea toivottomuutta vastaan. Koko ajan hän katsoi sänkyyn, jossa hänen poikansa nukkui.

Ainakin hän luuli, että poika nukkui.

Vaikka Aleksei Dmitritsh oli ottanut kengät jaloistaan, ennenkuin tuli huoneeseen, vaikka hän oli avannut oven varovaisesti kuin varas ja vaikka hän sitten oli liikkunut miltei naisellisen kevyesti, oli Vassia kuitenkin herännyt tähän aaveenomaiseen tuloon. Ja sen jälkeen hän ei ollut voinut nukkua.

Hän oli kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen, mutta hänen hermonsa olivat herkät kuin elähtäneen miehen. Hänen vanhempansa olivat jo vanhoja, kun hän tuli maailmaan, ja hänen lapsuutensa oli ollut alituista levottomuutta. Kahden veljen kaatuminen Galitziassa, kodin suru, vallankumous, ampumiset, nälkä, äiti vankilassa kuolemaa tehden, vapiseva isä, pako. Siitäkö hänen julma väsymyksensä, joka ei koskaan karkoittunut, hänen levoton sydämensä, joka toisinaan sykki nopeasti ja rajusti, toisinaan tunsi kuolettavaa tuskaa?

Tänä aamuna sydän oli ollut rauhallisempi. Vassia nautti vitkaan sen säännöllisestä sykinnästä, miltei onnellisena siksi, että ei voinut nukkua. Kärsivällisenä hän oli katsellut, kuinka aamuhämärä hiipi sisään ahtaaseen huoneeseen. Se oli vähitellen työntänyt seinät ulommas, niin loitolle toisistaan, että Vassia kuvitteli olevansa kokonaan poissa huoneesta. Hänen elämänsä harvat ihanat muistot tulivat hänen mieleensä niinkuin kimmeltävä ja haihtuva virta: eräs toukokuun aamu Nevan saaristossa, muudan retki Volgaa alaspäin Aleksei Dmitritshin mukana, kymmenvuotiaana, yö laivan kannella, matkalla Marseille'hin, ja Välimeren iltahämärä, jonka hän oli elänyt kuin vihreän juovan eräässä Jules Vernen romaanissa.

Turhaan hän koetti muistella tuon kertomuksen sankarien nimiä. Kirja oli liian kaukana menneisyydessä. Sitten hän ajatteli luettua, joka oli lähempänä ja joka oli täyttänyt hänen koko elämänsä. Sota ja rauha. Miten hän rakastikaan sitä kirjaa! Natashan valvominen prinssi Andrejn kuolinvuoteen ääressä… Mutta vaistomaisesti hän karkoitti ajatuksistaan tämän kuvan, sillä hänen sydämensä alkoi jo lyödä nopeammin.

Sitten hän alkoi lausuilla itsekseen Lermontovin säkeistöjä, auringon, hiljaisen rauhan ja nautinnon täyttämiä. Tunnit kuluivat loputtomissa haaveissa.

Toisinaan Aleksei Dmitritshin raskas hengitys häiritsi hänen unelmiaan. Mutta se ei vähääkään koetellut hänen kärsivällisyyttään, vaikka pieninkin häiritsevä ääni sai hänet tavallisesti pois suunniltaan. Hänhän tiesi, että kuorsaus johtui suuresta väsymyksestä, hänhän tiesi, miten uupumattomalla, ylimaallisella, äärettömän hellällä ja miltei äidillisellä rakkaudella hänen isänsä hoivasi häntä.

Taas hän kärsi siitä, että nukkui mukavassa vuoteessa, kun vanhus sensijaan oikaisi joka yö ruumiinsa kehnon sohvan kidutettavaksi. Mutta minkä hän sille mahtoi? Kaikessa, mikä poikaa koski, Aleksei Dmitritsh oli tyynen itsepäinen, eikä hyödyttänyt vastustaa häntä silloin. Vassia tunsi, että hän vastustamalla tuottaisi isälleen vain entistää syvempää tuskaa.

Itse asiassa Aleksei Dmitritsh ei milloinkaan puhunut Vassian kanssa tämän sairaudesta. Hän käyttäytyi siten, kuin olisi pitänyt poikaa terveenä. Ja molemminpuolinen rakkaus oli antanut tälle omituiselle teeskentelylle elinvoimaa: sen turvin tämä poika, joka melkein aina makasi vuoteessa, ja tämä vanha mies, joka ei pelännyt mitään uhria hänen takiaan, kuvittelivat elävänsä kuten kaikki toisetkin.

— Hän ei tahdo minun uskovan, että olen sairas, sanoi Vassia itsekseen, katsellen liikutettuna hänen kasvojaan, joiden kulmakarvat olivat raskaat ja harmahtavat. Isän veltoilla poskilla leikittelivät säälimättömästi kalpeat, pystyt auringonsäteet, jotka tunkeutuivat huoneeseen ikkunaluukkujen rakosista.

Tällöin oli nuorukainen päästänyt sen syvän huokauksen, joka oli herättänyt Aleksei Dmitritshin. Mutta tuskin hän ehti huomata isänsä levottoman liikahduksen, kun hän jo sulki silmänsä koettaen näyttää nukkuvalta. Hän ei tahtonut riistää vanhalta mieheltä tämän lyhyitä levon hetkiä.

Hän ei liikahtanut vielä silloinkaan, kun Aleksei Dmitritsh nousi ja otti ylleen vanhan päällystakin, jota hän käytti aamuviittana. Vassia tiesi hyvin, että isän ensimmäiset toimet tehtiin hänen hyväkseen. Hän tiesi myöskin, että Aleksei Dmitritshin täytyisi heidän keskinäisen näytelmänsä sääntöjen mukaan, jos hän huomaisi itseään tarkattavan, keksiä tekosilleen perusteluja, jotka kiduttaisivat heitä kumpaakin.

Siksipä vanha sanomalehtimies saikin rauhassa ottaa pikku paketista esiin kaksi munaa, jotka hän eilen oli tuonut mukanaan, sekä pesutelineen marmorilevyllä — pesuteline oli, sänkyä ja sohvaa lukuunottamatta, ullakkokamarin ainoa huonekalu — sytyttää pienen spriilampun. Kun munat olivat kypsiä, hän pani teeveden kiehumaan. Avattuaan vähän ikkunaluukkuja hän istuutui poikansa vuoteen pääpuoleen.

Vassia epäröi vielä avata silmiään. Se oli vaikea hetki, joka täytyi valita mitä huolellisimmin, jotta ei koko tuo hieno mekanismi, joka teki heille mahdolliseksi aloittaa puhelun hymyillen, vahingoittuisi. Jos se tapahtui liian aikaisin, häiritsisi hän isänsä taloustoimia; jos se tapahtui liian myöhään, oli isä jo kenties ennättänyt joutua avuttomana tuskallisten kuvitelmien valtaan.

Varmuuden vuoksi Vassia raoitti hiukan suljettuja silmäluomiaan, mutta huomasi salaisesti kauhistuen, että oli jo liian myöhäistä, sillä hän kohtasi katseen, joka oli täynnä rakkautta, epätoivoa ja jotakin vielä suurempaa, sanomatonta, kuin eläimen kyynelet, yhden noita katseita, joita ei voi ottaa vastaan ja joihin ei voi vastata — lahjoja, jotka ovat inhimilliselle kurjuudelle liian kauniita.

Kaihtaakseen tätä katsetta, ollakseen tuntematta, miten vanhan miehen koko olemus oli kertynyt rakastavaan katseeseen, joka tuli hänen väsyneistä silmistään, Vassia sulki suonenvedontapaisesti silmänsä. Mutta vielä sittenkin hänen kiihottuneet hermonsa tunsivat isän katseen. Se lepäsi hänen yllään kuin kuuma aalto ja lävisti hänet kaikella palavalla hartaudellaan, kaikella hädällään, ja pojan levoton sydän alkoi heti lyödä kiivaammin.

Kuinka piti osoittaa kiitollisuuttaan tuollaisesta lahjasta, kuinka piti sanoa noille tuhoutuneille kasvoille — suurine nenineen ja eteenpäintyöntyvine huulineen miltei koomillisille — miten suuresti hän niitä rakasti? Tunsiko vanhus, että hänen poikansa ei antanut hänen teeskennellyn iloisuutensa pettää itseään, että hän vain piti tätä iloisuutta arvossa säästääkseen isältään vielä suurempia kärsimyksiä? Tiesikö vanhus, että ei pieninkään hänen hienotunteisuutensa osoitus, että ei vähääkään hänen liikuttavasta, melkein naurettavasta huolehtimisestaan jäänyt pojalta huomaamatta? Oi, saada hänet ymmärtämään tämä, mitään sanomatta, vain katseella, kädenpuristuksella, jotta hän ei säikkyisi — saada selvästi, ilman että siinä olisi mitään kaksimielistä, kiittää häntä…

Nämä mielenliikutukset jo repivät liiaksi hänen heikkoa rintaansa. Se ei voinut kestää niin syvälle tunkeutuvaa, niin voimakasta tunnehyökyä. Äkkiä Vassian kädet alkoivat hermostuneesti väristä peitteellä, hän koetti voimattomasti hillitä itseään, ja tuska sai hien kohoamaan hänen sisäänpainuneille ohimoilleen.

Aleksei Dmitritsh nosti pojan ylös liikkeellä, joka oli nopea kuin itse vaisto, asetti hänet pielusten nojaan, päästi auki yöpaidan napit, avasi ikkunan. Sitten hän otti pienen ruiskun, joka oli aina käsillä, ja antoi hänelle kamferttiruiskeen.

Kun Vassia tuli jälleen tajuihinsa, kääntyi Aleksei Dmitritsh nopeasti poispäin, näennäisesti kiinnittäen kaiken huomionsa spriilamppuun, jonka yllä vesi kiehui. Kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka antoivat molemmille tilaisuuden valmistella ilmettään. Vihdoin nuori mies tunsi, että hänen äänensä pysyisi lujana, ja hän päätti puhua.

— Olenpa nukkunut kauhean kauan, isä, hän sanoi. Olen varmaan ollut hyvin levoton. Uneksinut… sinusta… kauniin unen…

— Sitä parempi, sanoi Aleksei Dmitritsh ja syleili häntä näköjään ilman liikutusta. Se antaa sinulle ruokahalua.

— Sinä sitten ajattelet vain, ruokaa.

Ja Vassia hymyili koettaen sisällyttää hymyynsä kaiken sen rakkauden ja hellyyden, joka hänet oli vallannut.

Hän söi haluttomasti, niinkuin aina, mutta antamatta isänsä huomata mitään, ja sanoi:

— Sinä olet mainio kokki, isä. Kokin ammatti on sinun todellinen kutsumuksesi.

— Vahinko, että en tietänyt sitä urani alussa, sanoi Aleksei Dmitritsh pilaillen. Se olisikin parempi virka kuin musteentuhrijan. Nyt minä menenkin hakemaan ylös aamiaisemme. Minusta ei ole ollenkaan hauskaa aterioida siellä alhaalla. Meidän huoneemme on iloisempi kuin ruokasali. Ja sinä kai pidät liian paljon sängystäsi noustuksesi nyt kohta.

Ensi kerrokseen päästyään hän epäröi. Neiti Mesureux oli jo tehnyt niin paljon hänen hyväkseen. Mitä hän nyt sanoisi tästä, päähänpistosta? Kun hän tuli neiti Mesureux'n luokse, hän kuiskasi kiireesti:

— Poikani ei ole oikein terve ja siksi aioin viedä hänelle lientä ja lihaa tuonne ylös. Itse en tarvitse mitään. Kuten tiedätte, syön aamulla varsin vähän.

— Mutta Mélanie voi sangen hyvin…

— Ei, ei, keskeytti Aleksei Dmitritsh, joka kuukausien lopussa oli epätoivoissaan voidessaan antaa niin vähän juomarahoja. Hänellä on paljon työtä, minä voin tehdä sen mainiosti itsekin.

Kellon lähestyessä viittä Aleksei Dmitrishin täytyi lähteä lehtensä toimitukseen. Tänään oli hänen vuoronsa kirjoittaa pääkirjoitus, ja hänen täytyi saada ensin käydä kuulemassa ohjeet sen pienen venäläisen päivälehden toimituksessa, jolta hän sai tulonsa. Ennen lähtöään hän sanoi Vassialle:

— Lepää nyt kunnollisesti. Sinä tiedät, että Ashkeliani on kutsunut meidät uudenvuodenillaksi päivällisille. Myöskin tohtori ja Natalia ja Helena Borissovna tulevat sinne.

Kun nuori mies jäi yksin, sulki hän silmänsä toistaen kerran toisensa jälkeen Helena Borissovnan nimeä vain siksi, että tuotti iloa kuunnella sen sointia: Helena Borissovna, Helena Borissovna.

Aleksei Dmitritsh palasi pian; hän oli Vassian takia liian levoton voidakseen työskennellä muualla kuin hänen läheisyydessään.

Tuolla pienellä kadulla hän tapasi Maksim Shuvalovin juuri ajeltuna ja hienona.

— Teitä kummastuttaa, tämä sanoi nauraen, nähdä minut ilman ajurinpukua, tällaisessa asussa. Se johtuu siitä, että ette koskaan tule kotiin tähän aikaan päivästä. Vapaa-aikani minä käyn kävelemässä bulevardeilla. Vieläpä jalkaisin. Se on parasta lihaksille. Sanon teille, että tulee vallan kumaraiseksi istuessaan koko yön ohjauspyörän ääressä.

Aleksei Dmitritshistä oli aina mieluisaa puhutella Shuvalovia. Keskustelu tämän miehen kanssa, joka ei koskaan valitellut, teki hyvää. Tuntui melkein siltä, kuin Shuvalovin salaisena kunnianhimona ja hänen pitkien ja vaivalloisten opintojensa luonnollisena päämääränä olisi aina ollutkin saada yökausia odotella asiakkaita Montmartre'in ravintoloiden edustalla.

Mutta tänä iltana askarrutti vanhan sanomalehtimiehen ajatuksia vain yksi seikka.

— Tohtori, hän sanoi, tulette kai kotiin kello kymmenen tienoissa?

— Luonnollisesti, meidänhän pitäisi yhdessä valvoa uudenvuodenyötä?

— Olkaa siinä tapauksessa ystävällinen ja kurkistakaa meille ennen päivällistä.

— Voiko poikanne huonosti?

Shuvalovin kysymyksessä oli tosin osanottoa, mutta myöskin omituinen ilon vivahdus: hän rakasti lääkärintointaan, joka hänen oli, ranskalaisen diploomin puutteessa, ollut vaihdettava autonkuljettajan ammattiin.

Kun Aleksei Dmitritsh oli muutamin sanoin tehnyt selkoa Vassian tilasta, Shuvalov huudahti:

— En voi antaa teidän odottaa kauemmin. Ymmärrän hyvin levottomuutenne.

— Odottakaa, tulen mukananne heti, hän jatkoi keskeyttäen toisen kiittelyt. Hän ei edes itselleenkään tunnustanut, miten kiire hänellä oli päästä koettamaan, oliko hänen korvansa, joka vallankumouksen puhjetessa oli alkanut tulla kuuluisaksi, vielä yhtä terävä kuin ennen.

Portaissa Aleksei Dmitritsh kuiskasi hänelle:

— Kuulkaahan, rakas tohtori, minä en haluaisi olla sisällä, kun tutkitte häntä. Minä odotan teitä käytävässä.

Kun Shuvalov palasi vanhan sanomalehtimiehen luokse, oli hänen ammatti-ilonsa tyydytetty, ja jäljellä oli vain pula sen vuoksi, mitä oli sanottava sairaan isälle.

— No niin, aloitti hän, pojallanne ei ole mitään varsinaista tautia. Mutta tämänaamuinen kohtaus osoittaa selvästi, että hänen täytyy säästää itseään. Ennen kaikkea, älkää antako hänen nousta vuoteesta pariin, kolmeen päivään.

— Eikö tänä iltanakaan? mutisi Aleksei Dmitrish.

— Ei, ei millään ehdolla. Ymmärrän hyvin, että se on kovaa nuorukaiselle näin uudenvuodenaattona, mutta se on välttämätöntä, uskokaa minua. Huoleen ei anna niinkään paljon aihetta sydän kuin hänen verettömyytensä… hänen yleinen heikkoutensa…

Hän jatkoi nopeasti, vanhan miehen läpitunkevaa katsetta karttaen:

— En oikein tiedä, mitä antaisin hänelle lääkkeeksi. Hän tarvitsisi…

Soinnuttomalla äänellä jatkoi Aleksei Dmitritsh tohtorin aloittamaa lausetta:

— Niin, minä tiedän… vuori-ilmaa… täydellistä lepoa ja hyvää hoitoa… aurinkoa… etelää.

Hän naurahti hämillään ollen ja jatkoi:

— Ajatelkaahan, tohtori, että minä ennen maailmassa ansaitsin kuusikymmentätuhatta sodanedellistä frangia nyt se olisi kuusisataatuhatta!

Aleksei Dmitritsh koetti antaa Vassialle tiedon Shuvalovin kiellosta niin säästeliäästi kuin mahdollista, kiertoteitse. Mutta niin pian kuin Vassia, joka tavallisesti mukautui kärsivällisesti kaikkeen, ymmärsi asian, nousi hän sängystään posket liekehtivinä.

— Ei, sitä minä en tahdo, hän sanoi, minä menen päivällisille.

Ja huolimatta isän rukoilevista silmistä, joilla tavallisesti oli häneen rajaton valta, hän toisti:

— Minä menen sinne.

Vassian kapinallisuus saattoi Aleksei Dmitritshin hetkiseksi ymmälle. Mutta sitten hänelle vaikeni jotakin, ja hän sanoi:

— Poikaseni, en usko, että noilla päivällisillä on hauskaa. Olen kuullut, että Helena Borissovnakin on kutsuttu muualle.

Vieraskaan ei olisi tarvinnut suurta tarkkanäköisyyttä huomatakseen Aleksei Dmitritshin hämilläänolosta, että hän valehteli. Kuinka hän olisi siis voinut salata sen omalta pojaltaan, joka tunsi hänen äänensä jokaisen vivahduksen? Mutta tämä valhe lamasi Vassian. Jos hänen isänsä tarvitsi sellaisen keinon…

Ja häneen hulvahti häpeäntunne — sellainen, jonka kokee umpimielinen nuorukainen nähdessään salaisuutensa paljastettuna, — ja hän kuiskasi aivan hiljaa:

Olet oikeassa, isä. Olet oikeassa. Se oli lapsellisuutta.