III.

Ei kukaan tietänyt, miten Terhan saattoi niin hyvin olla perillä kaikesta, mutta ei mikään, mitä hänen ravintolassaan tapahtui, välttynyt joutumasta hänen kaukaiseen komeroonsa, jossa hän alituisesti oleskeli. Herkkiä antenneja myöten välittyivät hänen korviinsa vähäpätöisimmätkin tapahtumat. Kun hän siis seuraavana aamuna pyysi Terzovia kutsumaan Helenan luokseen, ymmärsi tämä oitis, että oli kyseessä tuo armeenialaisen kanssa sattunut selkkaus. Hän huomautti siitä tytölle lisäten vielä:

— Älkää missään nimessä kiihoittuko. Teidän täytyy osoittaa hänelle, että te olette paroonitar ja hän vain talonpoikaislurjus. Hän on hyvin ylpeä voidessaan pitää meitä palveluksessaan, ja mitä enemmän häntä nöyryyttää, sitä tyytyväisempi hän on, sillä hän osaa oikein arvioida erotuksen.

Helena ei tarvinnut näitä neuvoja. Eräs luonteenpiirre oli vielä säilynyt hänessä pilaantumattomana, ja se oli hänen ylpeytensä, jota Samovar'in ilmapiiri oli vain kehittänyt voimakkaammaksi. Niinpä ei hän antanut Terhanille sananvuoroa, vaan alkoi itse:

— On aivan tarpeetonta, että puhutte minulle tuosta eilisiltaisesta tomppelista. En salli milloinkaan itseeni kajottavan vasten tahtoani. Ottakaa se nyt kerta kaikkiaan huomioon.

Jättiläismäisen levanttilaisen silmäluomet olivat puoliummessa kuin syleilyssä. Hänen silmänsä kiiluivat kapeana juovana.

— Istukaapa ja kuunnelkaa minua, rakas lapsi, sanoi hän. — Näen heti, kenen kanssa olen tekemisissä, enkä aio vaatia teiltä mitään mahdotonta. Muissa taloissa vaaditaan, että laulajattaret tekevät kaiken, mitä vieras vaatii, vieläpä esityksen jälkeenkin. Minä en tee sitä. Päinvastoin. Se olisi huono liikeyritys. Jos vieras saa kaiken, mitä hän haluaa, ei enää mikään houkuttele häntä palaamaan takaisin. Huomaattehan, että tiedän asian. Mutta on oltava kyllin nokkela ollakseen loukkaamatta vierasta. Antakaa hänen toivoa, olkaa herttainen hänelle. Silloin palaa hän takaisin juomaan lisää. Ja sehän on tärkeintä. Viiniä, samppanjaa, kukkia, nukkeja, kalliita savukkeita. Miehethän ovat niin tyhmiä, etteivät he pysty kieltämään naiselta mitään. Juokaa siis ja huolehtikaa samalla, että toverinnekin kutsutaan mukaan. Kuten sanoin, olkaa ennen kaikkea ystävällinen. Eihän teitä suuresti vahingoittane, vaikka käsivarttanne tai olkapäätänne kosketetaankin? Pitemmällehän ei tarvitse mennä. Aina on säilytettävä ryhtinsä.

Kun Helena puisti torjuvasti päätään, tarttui Terhan hänen ranteeseensa ja jatkoi vielä viekkaammin:

— Ajatelkaapa asiaa nyt edes aivan hiukan. En halua ollenkaan puhua teille siitä ennakkomaksusta, jonka niin luottavaisesti olen teille antanut, ja jonka vain tällä tavalla voitte maksaa minulle takaisin. Mutta ottakaapa huomioon, että toverinne elävät niistä pulloista, jotka teidän avullanne tyhjennetään. Sitä ette kai ajatellut, eikö totta? Huomaatte siis, että pian olisi minun pakko tehdä erotuksia, jos jokainen menettelisi teidän tavallanne. Ja mitä heistä tulisi silloin? He ovat kaikki niin hyviä ihmisiä: eversti, ruhtinas, upseerit; kuorossa on sitäpaitsi vielä eräs oikeusneuvos, eräs opettaja ja eräs lähetystösihteeri. (Näitä luetellessaan sulki hän silmänsä kokonaan.) Nyt olen varma, rakas lapsi, että olette ymmärtänyt minut, että ette ole vihoissanne minulle ja että olette vieraille herttainen.

Terhanin ystävällisten sanojen aikana puistatti Helenaa inhon väristys. Mutta hänen perustelunsa tunkeutuivat pisarottain hänen sisimpäänsä ilman että hän saattoi niitä vastustaa.

— Hän on oikeassa, hän on oikeassa, toisti hän itsekseen Terhanin puhuessa. — Olen hänelle velkaa.

Eikä hän voinut sietää ajatusta, että hän olisi kiitollisuudenvelassa tuolle inhoittavasta rasvasta ja likaisista laskelmista kokoonpannulle miehelle. Osien oli vaihduttava, maksoi mitä maksoi.

— Voitte olla rauhallinen, sanoi hän nousten.

Jäätyään yksin viipyi Terhan muutaman sekunnin uneksimassa yllättävän hieno hymy turpeilla huulillaan. Sitten hän jälleen syventyi laskuihinsa.

Samuel Jakovlevitsh oli hermostuneena odottanut tämän keskustelun päättymistä. Hän oli onnellinen nähdessään Helenan rauhallisin kasvoin palaavan Terhanin luolasta. Mutta katsottuaan tyttöä tarkemmin hän pelästyi. Tällä oli päättäväinen, melkein mielipuolinen ilme kasvoillaan.

— Rakas ystävä, sanoi Helena Ludmillalle, — olin eilen illalla hyvin tyhmä. Se johtui tottumuksen puutteesta. Nyt haluan, että minut kutsutaan pöytiin niin paljon kuin mahdollista. Tehkää minulle mieliksi, te ja ruhtinas Rizin, ja unohtakaa tämä juttu. Hankkikaa minulle työtä.

Hän puri hampaansa yhteen ja toisti: Työtä.

Sitten lähestyi hän Lanskoita ja sanoi:

— Herra kapteeni, te olitte eilen väärässä. Tästä päivästä lähtien olette oikeassa. Välimme ovat siis selvät ja pyydän teitä unohtamaan, että olen läsnä.

Pian oli Helena Samovarin paras "houkutuslintu". Hänen kauneutensa, hänen huolettomat ja samalla epätoivoiset kasvonsa viehättivät kaikkia. Hän oppi valikoiduin liikkein näyttämään häikäisevää niskaansa ja käsivartensa suloista alastomuutta. Hän oppi myöskin salavihkaa tyhjentämään lasinsa jääastiaan ja sanomaan viiniä maistaessaan huolimattomasti:

— En pidä tästä; juon mieluummin väkevämpää.

Ja kun hänen pingoittuneet piirteensä lisäksi alkoivat hiukan kärsiä epäterveestä elämästä silti menettämättä yksinkertaista jalouttaan, ja kun hän myöskin puhui sujuvasti ja hyvin ranskaa, italiaa ja englantia, sai hän hämilleen kaikki lyhytaikaiset juomatoverinsa. Ja vain harvoin ei hän saavuttanut sitä mitä hän halusi.

Usein koskettivat samppanjasta märät huulet hänen kaulaansa, saastaiset kädet puristelivat häntä ja hyväilivät hänen rintojaan. Hampaat yhteenpurtuina ja silmät elottomina sieti hän näitä hyväilyjä; mutta hänen kylmyytensä teki niistä tavallisesti pikaisen lopun. Mutta vielä raskaammalta tuntui hänestä kaikkien näiden ihmisten kysymyksiin vastaaminen, joita Montmartre'in valot vetivät puoleensa kaikilta maailman kulmilta. Hän tiesi hyvin, etteivät he tulleet Samovar'iin niinkuin johonkin muuhun ravintolaan vain juomaan ja yksinkertaisesti huvittelemaan. Varmasti heitä veti sinne sen omalaatuinen sisustus, puvut ja laulu. Mutta myöskin hämärä toive saada edes silmänräpäyksen ajan nauttia kokonaisen kansan kurjuudesta, ja lisätä remuisen yön banaaleihin huvituksiin hiljaisempi, arveluttava ja perverssi nautinto saada tunkeutua kauniiden ja tuskan jäytämien kasvojen peittämiin sieluihin.

Helena kärsi siis moninverroin enemmän kuin suudelmista hänen menneisyyttään, kasvatustaan, perhettään, tapaa, millä hän oli tähän asemaan joutunut, koskevista kysymyksistä, joihin hänen täytyi vastata tai valehdella. Helena käsitti, ettei Samovar'issa myyty ainoastaan samppanjaa ja lauluja ja hiukkasia hänen ruumiistaan. Mutta hän oppi myöskin ymmärtämään paremmin menneisyyttään ja kaiken varhaisemman elämänsä, kaiken kasvatuksensa, omalaatuisuutensa ja neitseellisyytensä häviämisen, kaiken jaloutensa ja kurjuutensa. Näinä loputtoman pitkinä öinä polkivat sen kaiken lokaan juopuneet, jotka kulkivat edestakaisin ja penkoivat karkeasti esiin kaikkein salaisimmat ja kalleimmatkin aarteet.

Ja musiikki, joka repi hermoja ja piiskasi aisteja! Mustalaislaulut, villit ja himokkaat! Ja velvollisuus juoda, mitä Helena jatkoi ainoastaan jonkinlaiseen jäykkyystilaan asti, sillä hän ei halunnut vielä deliriumia ja tiedottomuutta!

Ainoastaan Vera Petrovnan laulu tuotti hänelle jonkinlaista helpotusta. Nuo kasvot ja tuo ääni, niin läpituntevat, pysyivät muuttumattomina. Häntä olisi voinut luulla papittareksi, jolla on lupa astua jumalien eteen. Kaikki vieraat hakivat häntä umpimähkään, vaistomaisesti. Mutta Helenaan he vaikuttivat kuin myrkky. Kaikki oli vain sanoja, villejä, kuumeisia rytmejä, täynnä nyyhkytystä ja aistillisia huutoja.

Kun tyttö pääsi vapaaksi tästä kuningaskunnasta ja katsoi apua-anovasti ympärilleen, näki hän vain vihattuja kasvoja. Lähdettyään Samovar'ista täytyi hänen palata hotelliinsa, joka oli mitä alhaisimman haureuden pesäpaikka.

Kun hän aamuin kulki Sans-Souci'n tai jonkun muun baarin ohitse, tunsi hän usein halua astua sisään, liittymään venäläisten seuraan, juomaan heidän kanssaan, ei ammatin vuoksi, vaan vapaasta tahdostaan, pelkästä juomisen halusta. Mutta hän muisti, ettei hänellä ollut rahaa. Kaiken, minkä hän ansaitsi, antoi hän Terhanille; sillä hän tahtoi suorittaa velkansa niin pian kuin mahdollista. Eikä kukaan hänen tovereistaan kutsunut koskaan häntä mukaan.

Vihollisuus heidän välillään jäi pysyväksi. Ellei se ollutkaan katkera kuin ensimmäisenä päivänä, kuulsi se selvästi jäisen kohteliaisuuden naamion alta… Mutta silti tuntui Helenasta usein, että Vera Petrovnan silmät kohdistuivat häneen epäröivän myötätuntoisina. Hän oli kuitenkin liian ylpeä ottaakseen ensimmäisen askeleen lähemmäksi.

Sitävastoin oli Nadja, kuorotyttö, joka istui laulun aikana hänen vieressään, vannonut peittelemätöntä vihaa Helenaa kohtaan.

Tuo laiha nainen, joka elähtäneine ja lakastuneine kasvoineen näytti toisten rinnalla silmiinpistävän vanhalta, teki merkillisen poissaolevan vaikutuksen. Hänen puhdas, mutta heikko ja hiukan ilmeetön äänensä herätti Helenassa sääliä, mutta lämmötöntä ja kylmää sääliä, jota tunnetaan epämiellyttävää sairasta kohtaan. Ja tämän säälinkin hävittivät ne lukemattomat pisteliäät huomautukset ja loukkaavat pilat, julmat viittailut hänen menestyksestään Samovar'in vieraiden keskuudessa, ja ilkeä nauru, jolla Nadja joka ilta kidutti häntä.

Ensi päivinä ponnisteli Helena turhaan aivojaan ymmärtääkseen, mikä oli aiheuttanut tämän itsepintaisen katkeruuden. Mutta pian hän lakkasi vaivaamasta sillä itseään ja tyytyi mahdollisimman paljon välttämään tätä käsittämätöntä vihollista. Mutta jatkuvasti tunsi hän silti Nadjan halveksivien katseiden seuraavan itseään. Helena oli viettänyt yön kahden tolkuttomasti humalassa olevan, mutta muuten patriarkaalisen arvokkaan ameriikkalaisen seurassa. Molemmat olivat niin liikutettuja kuullessaan hänen puhuvan englantia, että he lähtiessään pistivät melkein väkisin hänen käteensä pinkan dollarinseteleitä. Ensimmäisen kerran sai Helena juomarahoja niin epätahdikkaalla tavalla. Ne polttivat hänen kädessään; ja hän oli iloinen voidessaan Samovar'issa vallitsevan tavan mukaan antaa ne Rizinille. Kun ne piti jakaa, sanoi ruhtinas:

— Vaihdan ameriikkalaisen rahan kassassa. Voimmehan jakaa sen huomenna.

Silloin kajahti Nadjan kimeä ääni:

— Olen varma, huusi hän, — että meidän juhlittu kaunottaremme on siitä hiukan pistänyt omaan taskuunsakin.

Helena ei enää voinut hillitä itseään kuullessaan tämän loukkauksen. Hän meni vihollisensa luo ja sanoi koko ruumis vavisten, pakotetun rauhallisesti, jonka taakse kätkeytyi suunnatonta vihaa: — Sallin teidän tarkastaa itseni, mutta ellette löydä mitään, niin…

Silloin kiertyi käsivarsi hänen, ympärilleen. Hän vaikeni. Sitten yritti hän väkivalloin vapautua, mutta huomasi aivan vieressään Vera Petrovnan profiilin.

— Lapseni, mutisi mustalainen, — te olette oikeassa, mutta älkää puhuko mitään. Selitän teille kaiken…

Hän jatkoi käskevästi:

— Olet tehnyt väärin, Nadja, pyydä anteeksi!

Nadja totteli niin äkkiä ja niin surkuteltavan voimattomasti, että Helenan kiukku pian lauhtui. Mistäpä hän ei olisi kieltäytynyt, kunhan vain Vera Petrovnan käsivarsi lämpimästi jäisi hänen olalleen?

— Tulkaa nyt, sanoi Vera.

He istuutuivat yksinäiselle sohvalle. Kelmeä aamuvalo hiipi huoneeseen. Juoksupoika alkoi lakaista lattioita.

— Lapsukaiseni, alkoi mustalainen — minä olen syyllinen. En ole rakastanut teitä enkä tehnyt teille oikeutta.

— Mutta miksi sitten, miksi?

— Nyt olen muuttanut mielipidettäni, mutta te ette ole sitä huomannut. Kuulkaahan. Pidin teitä houkutuslintuna, joka kuljeksii paikasta toiseen, myy itseään ja vie toisilta paikan. Mutta kuoroni on minulle kaikkeni. Myönnän, ettei se kelpaa kovinkaan suuriin, mutta minä suojelen sitä, sillä, he kaikki ovat köyhiä ja rehellisiä ihmisiä.

— Tiedän sen, sanoi Helena, joka muisti Ludmillan sanat.

— Ymmärrätte siis, jatkoi Vera Petrovna kuin peläten kiitospuhetta, — että kun ensin näin teidät, ajattelin teidän työntävän jonkun omistani syrjään. Terhan on säälimätön. Ellei hän olekaan tähän mennessä sitä tehnyt, on se tapahtunut vain pelosta, että minäkin menisin. Olen halveksinut teitä. En keksi sille mitään muuta ilmaisua, sillä minä en tunne mitään puolinaisesti. Kuoro on myöskin halveksinut teitä, varsinkin Nadja, joka tunsi itsensä tuomituksi. Hän on Terhanin mielestä kiusallinen. Voitte olla varma, että Terhan ajaa hänet pois niin pian kuin mahdollisia. Ja silloin on hän kadulla. Mutta hänellä on kaksi lasta ja mies, joka ei saa mistään työtä.

— Sellaista en aio missään nimessä sallia. En tahdo. Mieluummin menen itse.

Vera Petrovna syleili Helenaa sanoen:

— Tiedättekö, minä punnitsen ihmiset heidän laulunsa mukaan. Siitä asti, kun kuulin äänenne, olen tuntenut omantunnonvaivoja. Odotin vain ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.

Hän mietti hetken ja jatkoi:

— Kun ajattelee, että Nadjalla oli Moskovassa suuri talo omaani vastapäätä, ja että heillä neljällä nyt on asuttavanaan yksi ainoa huone, että hän värisee jokaisen kuluttamansa frangin vuoksi! Luonnollisesti tulee hän mielettömäksi nähdessään, miten ravintolassa annetaan niin paljon rahaa muille hänen silmäinsä edessä. Hän kadehtii kaikkea ja kaikkia, mutta luottaa minuun. Jumala antakoon hänelle anteeksi. Hänellä on kolme nälkäistä suuta täytettävänä, hän on jo liian vanha, ja sitten tämä ammatti.

— Mutta, Vera Petrovna, eikö teidän ammattinne ole sama?

Mustalainen nauroi pitkään ja kuhertavasti, niin että hänen hampaansa välkkyivät, hampaat, jotka olivat yhtä valkeat ja kiiltävät kuin hänen hiuksensa.

— Minun laitani on aivan toinen, vastasi hän. — Mitä minua hyödyttää se, että isäni oli suuri herra. Suonissani kiertää ennen kaikkea äitini veri. Ja tiedättekö, millainen nainen hän oli? Hän lauloi ja tanssi koko yön, sitten yksinään kotona koko päivän, ja kun hänen voimansa loppuivat, palkkasi hän jonkun seuraansa kuuluvan pikkutytön tanssimaan ja laulamaan. Ja minä, minä aloin jo kahdeksanvuotiaana. Keskiyön tullen nukahdin tuoliini. Silloin kaadettiin vodkaa kurkkuuni, jotta jälleen virkistyisin. Jos minun pitäisi kertoa teille elämästäni, voisitte kuunnella minua aamusta iltaan. Miten minut kolmitoistavuotiaana naitettiin erään tanssijan, elukan kanssa, miten eräs nuori kenraali vietteli minut, miten elin hänen maatilallaan hänen seurassaan samalla kertaa saaliina ja valtiattarena, miten sitten toinen avioliittoni teki minut rikkaaksi ja vallankumous köyhdytti minut, miten avojaloin saavuin Berliiniin. Mutta nyt olen nälkäinen ja janoinen. Kerron teille joskus toiste. Mutta mitähän puuhailee se vintiö, jota odotan?

Hän huusi:

— Kyril, tuletko sinä?

Hiukan raaka ääni vastasi tarjoiluhuoneesta:

— Mene vain edellä, minä lasken lautaset.

— Kuka se on? kysyi Helena.

— Kokkimme, ruhtinas Heridze.

— Mikä Heridze?

— Niin, niin, lapsukainen, teidän lienee vaikea uskoa sitä. Mutta hän on todellakin kuuluisa Kyril Heridze.

Lapsena oli Helena kuullut puhuttavan tästä miehestä. Hän tiesi hänestä vain sen, mitä hän oli siepannut vanhempiensa ja näiden ystävien keskusteluista, mutta tämä vähäkin riitti kietomaan legendan tuon miehen ympärille. Ja millaisen legendan! Täynnä rakkautta, hurjuutta ja rikoksia. Hänessä heräsi sekavia muistoja.

Kaukaasian hallitsevien ruhtinasperheiden perillinen… Venäjän kaunein kavaljeeri… kaikki sydämet syttyivät vain hänen ratsunsa kavioiden kuminastakin… Japanin sodan sankari. Keisarillisen perheen sukulainen… joka pieksi nagaikalla naisen kuoliaaksi. Menetti yhdessä ainoassa pelierässä koko perintönsä… alennettiin kolme kertaa sotilasarvostaan. Läksi maailmansotaan tavallisena sotamiehenä. Valloitti konekiväärin pelkällä tikarilla aseistettuna. Jättiläishuijauksia. Vallankumouksen aikana jonkinlainen kuningas Turkestanissa; sitten hänen jälkensä hävisivät.

Helena muisti myös erään jutun, joka aina oli ihastuttanut häntä. Kun hän oli kerran myynyt maatilan, joka ei kuulunut hänelle, ja tuomari kysyi syytä hänen menettelyynsä, vastasi hän:

— Koska minä en tarvinnut sitä.

Tämä hillitön mies siis…

Tuntui niinkuin Vera Petrovna olisi seurannut Helenan otsan takana viliseviä kuvia, sillä nyt hän sanoi:

— Juuri sama Heridze valmistaa ne oivalliset shashlik'it, joita teidän ihailijanne teille tarjoavat. Mutta menkäämme nyt, hän kyllä tulee perässä.

Ulkona oli jo päivä. Aurinko ei vielä ollut kohonnut kaupungin ylle, vaikka sen nousun jo aavistikin. Huolimatta autoista, yökuljeksijoiden kalpeista kasvoista ja huonosti maalatuista naisista oli sarastavassa aamussa äärettömän paljon puhtautta.

Mutta Vera Petrovna ja Helena, jotka tulivat ihmisten ja tupakansavun kyllästämästä ilmapiiristä, astuivat heti toiseen, yhtä tympeään, mutta vielä pienempään paikkaan. Ravintolan nimi oli Lesghine. Se oli kuuluisa kaukaasialaisista ruuistaan. Melkein yksinomaan venäläisiä kävi siellä. Eikä ravintola pyrkinytkään millään tavoin häikäisemään upeudellaan. Tarjoilijat seurustelivat ujostelematta vieraiden kanssa. Orkesterin muodostivat piano ja viulu. Koristuksina oli ainoastaan kaksi vastakkaisilla seinillä riippuvaa mattoa. Mutta keittiöstä tulvi maustimien ja öljyn tuoksu, joka loihti esiin koko Idän.

Vera Petrovna otettiin vastaan kunnioituksella ja ilolla. Lesghine'in omistaja, Samovar'in entinen tanssija, suuteli hänen kättään ja vei hänet parhaaseen pöytään. Helena silmäili uteliaana ravintolan kantavieraita. Melkein kaikki olivat kaukaasialaisia. Heidän solakat uumansa ja terävät kasvonsa toivat hänen mieleensä Feodorin. Varmasti hän oli jo parantunut. Konemaisesti laski Helena, että oli jo vierinyt enemmän kuin kuukausi siitä kun hän läksi sairaalasta. Hän hätkähti ajatellessaan, miten nopeasti aika oli kulunut. Mutta onnellinen hän ei ollut. Sitten hän ajatteli Natalia Borissovnaa.

Tiesikö hänen sisarensa, mitä hänestä oli tullut?

Ehkä hän oli kuullut Shuvalovilta tai Samuel Jakovlevitshilta.

Ja varmastikaan eivät he sitten enää tapaisi toisiaan.

— Ei mitään surullisia mietteitä, lapsukainen, sanoi Vera Petrovna äkkiä. — Ei pidä ajatella mitään. Kilistäkäämme ystävyytemme onneksi.

— Mutta mitä te minulle annattekaan? kysyi Helena heikosti hymyillen. — Vodkaa, ja vielä noin suuren lasillisen. En ole vielä milloinkaan juonut sitä.

— Teidän täytyy alkaa sillä. Haluan tehdä teistä oikean mustalaisen. Ensin vodka, sitten kaikki muu. Ja kun te, jolla on tuollainen ääni, osaatte laulaa kaksikymmentä romanssia siten kuin äitini minua opetti niitä laulamaan, silloin ei teidän enää tarvitse istua pöydissä. Sen voitte uskoa. Tai te käytte niissä vain laulamassa niinkuin minäkin. Ja teitä kunnioitetaan.

Vera Petrovna söi ja joi paljon. Huomasi, että hänen ruumiinsa vaati voimakkaita ruokia ja alkoholia kestääkseen yön rasitukset. Mutta eniten tässä mustalaisessa ihastutti ja veti puoleensa Helenaa se, ettei tämä eläimellinen voima häirinnyt hänen liikkeittensä hienoa notkeutta, hänen kasvojensa ylpeää kauneutta eikä mitään, joka oli rodunomaista Vera Petrovnan olennossa ja sanoissa. He keskustelivat paljon ja kauan. Kun Helena ei voinut salata ihmetystään Samovar'in öitten harvinaisen taikurin monipuolisen ja laajan sivistyksen vuoksi, sanoi Vera Petrovna:

— Olen lukenut paljon, aivan yhdentekevää mitä. Vaikkakin äitini minun alkaessani opetella aakkosia löi minua ja sanoi, ettei todellinen mustalainen tarvitse sellaista. Mutta toinen mieheni kehitti minua paljon. Hän teki minusta suurmaailman naisen. Hänhän oli niin rikas ja niin hyvä. Mitä vuosia Moskovassa vietimmekään!

— Ja missä hän on nyt?

— Sitä en tiedä. Erosimme juuri vähän ennen vallankumousta. Hän halusi tutustua Kiinaan ja minun oli palattava takaisin yöravintoloihin. En osannut enää elää ilman niitä. Ehkä tapaan hänet vielä joskus. Kaikki tapaavat toisensa Pigal'issa. Kuten Heridze — kaksikymmentä vuotta sitten oli hän sisarpuoleni rakastaja. Siitä lähtien en ollut häntä nähnyt.

Hän alkoi hyräillä mustalaislaulua:

Mi ollut on, mi kaunist, ollut on. on poissa nyt, jo kauan sitten häipynyt.

— Ah, Vera, rakkahin, lausui sama raaka ääni, jonka Helena oli kuullut Samovar'in tarjoiluhuoneesta. — Aina laulu huulilla ja lasi vodkaa hampaitten välissä!

Kaikki huoneessa olevat kaukaasialaiset olivat ruhtinas Heridzen astuessa sisään nousseet seisomaan.

— Istukaa, pojat, sanoi hän, — ja kiitos kunnioituksesta, jolla tervehditte vanhinta dshigittiänne.

Hänellä oli yllään vanha, likainen, sininen asetakki ruosteisine patrooneineen, turkislakista läksivät karvat ja leukaan asti napitettu kaulus herätti epäilyksiä, tokko hänellä oli ollenkaan paitaa karhean kankaan alla. Mutta tämä köyhyys ja huolimattomuus tekivät hänet vain puoleensavetävämmäksi.

Hän oli melkein kuusikymmenvuotias, mutta hänen kookas, ryhdikäs vartalonsa uhosi vielä lannistumatonta voimaa. Pää oli kalju, mutta hampaat kiilsivät valkeina kuin nuorukaisen. Hänen päänsä oli niin ylpeästi pystyssä, ettei näköjään mikään voinut sitä taivuttaa. Ja jokainen hänen liikkeensä todisti ylhäistä varmuutta. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, kiitos piirteiden säännöllisyyden, silmien miltei sietämättömän liekin ja ennen kaikkea hänen ilmeensä hehkuvan hurjuuden.

Kun hän ojensi Helenalle kätensä, ei tämä voinut irroittaa katsettaan kauheasta arvesta, joka ulottui ranteesta rystysiin.

— Sitä voisi kyllä pitää rautaisten kahleitten jättämänä merkkinä, eikö totta? virkkoi hän istuutuessaan. — Olen kyllä kantanut kahleitakin, mutta en tarpeeksi kauan. Tuon sain turkkilaisella purjealuksella, joka vei minut Trébizonde'ista Konstantinopoliin. Sitä en kai ole sinulle vielä kertonutkaan, Vera. Yritin parin tataarini kanssa heittää sen miehistön yli laidan. Ei, se tapahtuikin Mandshuriassa.

Hän katseli kiinteästi Helenaa.

— Kauniit kasvot, jatkoi hän, — ja kaunis ruumis. Mutta väärä mustalainen, eikö niin? Muinoin en olisi rakastunut sinuun. Rakastin aito mustalaisia, he osasivat kiduttamisen taidon. Muut naiset ovat roskaa heidän rinnallaan. Eikö totta, Vera? Sisaresi, muistatko vielä? Portto, verenimijä. Usein tahtoisin purra kurkkusi poikki kostaakseni perheellesi. No, annetaan sen nyt olla, mutta sitävastoin voisit sentään tarjota minulle jotakin juotavaa. Mutta ei vodkaa, näihin tunteihin kuuluu punaviini ja vuohenjuusto.

— Entä miten voi Jacquot? kysyi Vera Petrovna.

— Olin juuri hänen luonaan. Siksi tulen näin myöhään. Hän nukkuu, Niinpä voin olla rauhallinen. (Yllätyksellisesti hymyili hän hellästi). Tiedätkö, voin pian ostaa hänelle puvun. Olen tehnyt Terhanin kanssa kauppoja.

— Sinäkö kauppoja?

— Olen toimittanut hänelle tanssijan, mutta sellaisen, jonka veroista ei ennen ole nähty. Älä kysy, kuka hän on. Se on salaisuus. Vain minä saatoin suostutella hänet siihen. Ja vaivoistani lahjoittaa Terhan Jacquot'lleni puvun.

Hän joi nopeasti suuria lasillisia punaviiniä ja söi ahneesti sormin jättiläismäisiä juustoviipaleita ilman, että hänen haukkamainen ulkomuotonsa siitä vähääkään muuttui. Hänkin kuului rotuun, jota syöminen ja juominen ei tee lihavaksi, joka on syntynyt siihen ja jossa sisäinen liekki tuhoaa kaiken.

Äkkiä lopetti Heridze syöntinsä ja kuunteli. Ulkoa kuului sekavaa melua, kiihtyneitä ääniä ja solvauksia.

— Tappelu, mutisi vanha ruhtinas, ja hänen silmänsä hehkuivat.

Hän aikoi juuri nousta, kun ovi kolisten aukeni ja sisään syöksyi punatukkainen nainen hattu kädessään. Kaksi miestä seurasi häntä. Kaikki olivat vahvasti humalassa.

— Sehän on Olga, sanoi Vera osoittamatta mitään ihmettelyä.

Nainen huusi:

— Vera, sano toki näille molemmille, että he jättävät minut rauhaan!

— Et kai sinä sentään nyt jätä meitä pulaan, sanoi toinen miehistä hyvin epäilyttävällä ranskankielellä. — Ja sitäpaitsi vielä tuollaisen vanhuksen vuoksi.

Hän purskahti äänekkääseen nauruun ja osoitti sormellaan Heridzen kaljua päätä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt edes lopettaa, kun ruhtinas seisoi hänen vieressään.

— Pysykää paikoillanne, sanoi hän kaukaasialaisille, jotka silmänräpäyksessä olivat vaiteliaina asettuneet hänen taakseen.

Sitten karjaisi hän nyrkkiään kohottaen, niin että hänen hartiansa näyttivät suunnattoman leveiltä, molemmille miehille: Ulos!

— Älä ole liian kova heille, Kyril, sanoi Olga hänelle äkkiä rauhoittavasti. — Minähän olen saattanut heidät noin juovuksiin.

Heridze antoi nyrkkinsä vaipua.

Ja hän tarttui molempia lujasti kaulukseen ja kantoi heidät ojennetuin käsin, näköjään ollenkaan ponnistamatta voimiaan, kynnykselle. Kuului, miten pari ruumista kolisten vieri katukäytävälle.

— Olin varma, sanoi Olga nauraen, — että Kyril vapauttaisi minut heistä. Pelkäsin vain, että hän pitelisi heitä liian pahasti. Olen kerran Konstantinopolissa nähnyt hänen tappelevan kahdeksan Denikinin upseerin kanssa. Hän ei hevillä kärsi heitä. Revolverinlaukauksella pirstasi hän lampun, niin että he eivät voineet ampua häntä, ja kun uudelleen saatiin valoa, makasivat kaikki lattialla. En tiedä, miten hän oli saanut sen aikaan. Ja minkä näköisiä he olivatkaan!

Hänen puhuessaan katseli Helena hänen aistillisia huuliaan, hänen merenvihreitä silmiään, jotka antoivat sen rauhattoman tunteen, että hän oli joskus ennen ne nähnyt. Hän ei osannut selvittää, missä ja milloin, mutta ei myöskään muistanut sitä, että kasvot ja ruumis olisivat silloin olleet noin lihavat.

— Ettekö tunne minua? hän kysyi. — Luulen, että olemme jo ennenkin kohdanneet toisemme.

— Ei… en… mutta mikä on nimenne? Ehkä silloin…

— Helena Borissovna Studnitski.

— Kuvernöörin tytär? Niinkö? Jumala, missä se nyt olikaan? Odottakaahan, nyt muistan, odottakaahan; oleskelin kerran kodissanne kolme päivää puolisoni, kreivi Dahlinin kanssa, joka oli jollakin tarkastusmatkalla. Mutta te olitte siihen aikaan vielä hyvin nuori. Se oli vuonna 1913, ellen erehdy.

Miten kauaksi Helena yhtäkkiä joutuikaan Rue Pigalle'ilta ja ravintola Lesghine'istä, miten kauas Montmartre'in merkillisistä aamuista, jolloin unettoman yön uuvuttamat ihmiset yhä edelleen tuhlasivat sieluaan ja ruumistaan! Hän näki edessään puiston laajan, vihannan nurmikon. Kauniista vaunuista astuivat alas kunniamerkkien kokonaan peittämä vanhus ja hyvin nuori, solakka ja vilkas rouva, jonka silmät olivat yhtä vihreät kuin Olgankin.

— Ah, miten hyvin sen muistankaan, mutisi Helena lapsekkaasti hymyillen. — Ja te halusitte heti ratsuhevosta, eikö totta?

— Silloin se oli varmasti hän, puuttui puheeseen Heridze, joka rauhallisesti oli jälleen istuutunut muitten luo. — Hän istui satulassa kuin hurjan divisioonan ratsumies. Eikö totta, pikku Olga, sinä rakastit minua silloin paljon. Ja metsästysretket Terzovin luona. Onko tämä hyväntahtoinen, paksu eversti tullut nyt järkeväksi, vai mitä? Samovar'ista päästyään kiiruhtaa hän asuntoonsa esikaupunkiin. Kuvitelkaa, hänellä on pieni puutarha, joka on koko hänen onnensa. Mikä todellinen hovimestari!

Hän nauroi tuota demoonista ja katkeraa nauruaan, joka aina värisytti Helenan hermoja.

— Vaikene, vaikene, kuiskasi Olga. — Älä pilkkaa häntä. Hän on oikeassa, emme me.

— Ha ha, huomaan, kreivitär, että te nyt hoidatte kadonneen nuoruutenne kyynelten kostuttamia, pieniä, sinisiä kukkia. Minä kunnioitan sitä, minä kunnioitan sitä, mutta minä juon.

Olga tempasi lasin hänen kädestään ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

— Lisää! sanoi hän ahneesti.

Sitten syleili hän Vera Petrovnaa:

— Verotshka, rakkaani, romanssi, pian! Ja sinä tiedät, mikä. Minun lempiromanssini.

— Mutta kitarransoittajani ei ole täällä.

— Missä hän on?

— Ehkä Sans-Souci'ssa, ehkä vuoteessaan.

— Lähetetään noutamaan häntä, herättämään hänet, tässä on sata frangia hänelle. Minä olen rikas. Houkuttelin suunnattoman summan rahaa noiden Kyrilin ystävien taskuista. Nyt huvitellaan.

— Hei!

Hän päästi sotahuudon, jonka Helena oli kuullut dshigitovkassa.

Ihmeellinen juhla alkoi. Olisi voinut sanoa, että näihin kolmeen henkilöön iskeytyi yhtaikaa sama salaperäinen ja tuhoava voima. Ei milloinkaan ennen ollut Vera Petrovnan ääni ollut niin liikuttava, eivät milloinkaan hänen kasvonsa niin intohimosta palavat. Hänhän lauloi sukulaissieluilleen ja uhmasi laulunsa hurjuudella ja barbaarisella riemulla heidän koko nykyistä alennustaan.

Mitä vahinkoa olemme kärsineet, näyttivät hänen sekavat silmänsä sanovan, me olemme olleet oikeassa eläessämme viinistä, rakkaudesta ja rohkeudesta. Mitä liikuttaa meitä se, että tämä seikkailuton kaupunki, jota emme tunne, ympäröi meidät halveksunnallaan. Me olemme joitakin minuutteja tunteneet iloa, jonkalaista ei täällä koe kukaan.

Ja mustalaislaulujen kertosäkeet kohosivat voimakkain siiveniskuin, Vera Petrovnan valkeat hiukset liehuivat ja prinssi Heridze pusersi hitaasti kätensä nyrkkiin, nuo kädet, jotka olivat niin paljon surmanneet, ja Helenan tuntemista vihreistä silmistä tipahtelivat raskaat ja harvinaiset kyynelet. Ja he joivat keskeytymättä, itse edes sitä huomaamatta, ikäänkuin haluten tiivistää ja rikastuttaa arkaa olemustaan ja siten voidakseen tarjota heidän liian avarissa sydämissään asuvalle nimettömälle ja kasvottomalle jumalalle arvokkaamman uhrin. Liian avara sydän, se juuri ajoi heitä sinne tänne heidän hillittömässä elämässään.

Silloin heräsi myöskin Helenassa piilevä demooni, joka vaati häntä vapautumaan itsestään. Viime viikkojen aikana, hänen koettaessaan mukautua Samovar'iin, oli se jättänyt hänet rauhaan. Hän oli jäykkä ja täynnä ainoastaan surullista välinpitämättömyyttä itseään ja muita kohtaan. Ja hän oli ajatellut, ettei hän enää milloinkaan elämässään joutuisi sen innostuksen valtaan, joka oli siihen asti vaatinut häntä muodostamaan itsensä jonkun ihannekuvan mukaan. Mutta täällä, yhdessä näiden ihmisten kanssa, jotka olivat deliriuminsa uhreja, hän jälleen innostui, ja hänen demooninsa kuiskaili hänelle:

Näethän, jokaisella elämällä voi olla sankarilliset piirteensä. Sinä olet nyt mustalainen. Ole niinkuin he, ole riippumaton, villi ja iloinen! Älä pelkää enää alkoholia! Älä ole kitsas itsellesi! Laula ja pala! Se on ammattisi ainoa kauneus. Ja silloin olet oleva suuri ja puhdas kuin orgioitten papitar ja samalla niiden uhri.

Kuten aina, alistui Helena nytkin tämän äänen valtaan. Uusi tuli liekehti hänen silmissään, jotka Samovar'in vieraat olivat nähneet vain tyhjinä ja murheellisina. Hurja rohkeus elostutti hänen piirteensä. Hän alkoi polttaa. Hän ei enää välttänyt alkoholia, hän etsi sitä ja vaati kovaäänisesti juomaan. Yhdellä iskulla tapasi hänen viinin ja alkoholin muuttama äänensä sen jäljittelemättömän sävyn, joka kuuluu mustalaismelodioihin, ja joka paisuu ja tunkeutuu sydämiin kuin kummallinen tuska. Itse Vera Petrovnakin oli hämmästynyt.

Tämän ratkaisevan yön jälkeen ei Helena enää heti suoraan työstä palannut huoneeseensa. Koska hän oli maksanut Terhanille koko velkansa, saattoi hän itse määrätä, minne hän ansionsa käyttäisi.

Hän tuhlasi rahansa jonkinlaisella itsepintaisella raivolla kaikkiin venäläisiin ravintoloihin ja ranskalaisiin baareihin, jotka aamuhämärissä ottivat vastaan ne, jotka olivat yönsä viettäneet muita huvittamassa.

Hän teki velkoja kaikkialla. Eivät mitkään ansiot riittäneet tyydyttämään tätä hävittävää himoa; sillä eihän hän voinut juoda yksinään. Hänen oli kutsuttava mukaan Vera, Heridze, Olga ja muut, jotka hän oli oppinut tuntemaan noina mielettöminä aamuina. Hänestä tuli äkkiä Pigal'in kansalainen, avomielisyytensä ja suurpiirteisyytensä vuoksi rakastettu kansalainen. Miten monet, jotka hän tunsi ainoastaan etu- tai pilkkanimeltään, sinuttelivatkaan häntä nyt! Miten usein olikaan hän hiukset valloillaan, kirjavassa puvussaan kuljeskellut horjuen pitkin katuja löytääkseen ravintolan, jossa olisi vielä enemmän melua, vielä enemmän laulua.

Vasta puolenpäivän seuduissa palasi hän hotelliin. Kokonaan nääntyneenä kahdentoista tunnin hurjastelusta vaipui hän kuolemankaltaiseen uneen, usein täysissä pukeissaan. Hänen herätessään olivat kaarilamput jo sytytetyt. Sitten läksi hän tavallisesti Vera Petrovnan luokse, joka vielä vuoteessa lojuen poltteli lakkaamatta itse kiertämiään savukkeita pitkässä pahvi-imukkeessa. Siellä joivat he teetä ja pistäytyivät vielä hetkeksi Sans-Souci'hin. Ja sieltä nieli Samovar heidät koko yöksi, ja senjälkeen pikku ravintolat, jossa he täydelliseen uupumukseen asti tuhlailivat rahojaan ja hermovoimaansa. Niin sulkeutui piiri heidän ympärillään, Pigal'in noiduttu piiri.

Ei milloinkaan ollut Helena saanut niin paljon menestystä kuin tänä aikana. Hän säteili vielä nuorekasta kauneutta, jota hänen nykyinen elintapansa jo hitaasti lakastutti ja tärveli. Hänen kasvoilleenkin painautui se pateettinen tasapaino, jonka hänen entinen ja nykyinen elämänsä muodostivat.

Mutta niiden miesten ihailunosoitukset, joille hän Samovar'issa lauloi, eivät liikuttaneet häntä. Kaikki sekoittivat asiaan rahan. Se ihanneolento, joka häämöitti hänen edessään, työnsi alusta pitäen syrjään kaikki aineelliset intressit ja laskelmat. Vaikkei hän muihin lakeihin mukautunutkaan, oli kuitenkin olemassa yksi, jota hän ehdottomasti noudatti: omaa hyötyään tavoittelemattoman ja korvauksettoman rakkauden. Tässä suhteessa oli Helena samanlainen kuin useimmat venakot, jotka joivat itsensä tiedottomiksi, mutta humalasta tajuttominakin ollen torjuivat kaikki hyväilyt, jotka eivät heitä miellyttäneet. Eikä niissä miehissä, joiden seurassa Helena vietti yönsä, ollut ainoatakaan, joka olisi vetänyt häntä puoleensa. Oli vieraita tai sitten tovereita. Mutta oliko hänellä sitten aikaakaan unelmoida rakkaudesta, kun hän keskiyöstä alkaen, pää alkoholin kuumentamana ajatteli ainoastaan juomista, laulamista ja muiden laulun kuuntelemista?

Eräänä iltana hän kuitenkin ajatteli, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajan, voivansa rakastaa.

Noin viikon ajan ilmoitteli Terhan Parisin venäläisissä ja englantilaisissa sanomalehdissä, että kesäkuun 15 päivänä esiintyisi Samovar'issa salaperäinen, verraton kaukaasialainen tanssija, "Daghestanin punainen kotka". Pigal'issa vallitsi kuumeinen uteliaisuus. Useimmiten levisivät tiedot siellä nopeasti, mutta tällä kertaa ei kukaan tiennyt mainita nimeä. Vain Kyril irvisteli kuullessaan kahviloissa kierteleviä huhuja, mutta kieltäytyi jyrkästi puhumasta mitään.

Ilmoituksissa mainittuna päivänä oli Samovar viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kello yhteen mennessä yöllä eivät soittajat eivätkä laulajattaret olleet nähneet tuntemattomasta vilahdustakaan. Samuel Jakovlevitsh saattoi sanoa ainoastaan sen, että orkesterille oli annettu käsky soittaa intohimoinen lesghinka heti kuoron esityksen päätyttyä.

— Mutta me näemme hänet siitä huolimatta, ennenkuin hän alkaa, huudahti pikku Ludmilla, joka oli vielä kärsimättömämpi kuin muut.

— Täytyyhän hänen sentään tulla sisään ovesta, niinkuin kaikkien muidenkin.

Mutta kuoro oli jo lopettanut, eikä vieläkään ollut ketään uutta olentoa sukeltautunut esiin. Lesghinkan ensi tahdit kajahtivat. Silloin riuhtaistiin Terhanin komeron ovi rajusti auki ja ulos ponnahti purppurapukuinen paholainen. Helena kirkaisi heikosti. Se oli Feodor.

Hän oli tuntenut tämän heti, vieläpä näkemättä edes hänen kasvojaan, tuosta petoeläimen hypystä, jota kukaan ei olisi osannut jäljitellä. Niin, hän se oli, hän tanssi, niinkuin hän istui hevosen selässä, niinkuin Vera Petrovna lauloi. Kaukana ajasta ja maailmasta oli tuo rytmikäs mielettömyys, tuo lihasten ihana hurmio, puku, joka verhosi atleettimaista ruumista ja teki hänet siivet levällään leijailevan kuninkaallisen linnun näköiseksi.

Musiikin tahti kiihtyi. Vera Petrovna säesti huomaamattaan sitä käsiään taputtaen ja laulaen. Dshigitovkan hurja "hei" kaikui kuin itsestään Feodorin huulilta ja paljaat tikarit välkkyivät hänen käsissään. Hän pisti molemmat säkenöivän valkeiden hampaittensa väliin, kasvot muuttuivat taistelunaamioksi ja hän alkoi pyöriä villisti ympäri kuin dervishi.

Kun hän viimeisen akordin soidessa painui polvelleen, puhkesi yleisö hurjiin, innokkaisiin suosionosoituksiin. Ruhtinas Ashkeliani nousi, tervehti ja silmäili rajuin silmin salia. Hän haki paikkaa. Kymmenen tarjousta tehtiin hänelle yhtaikaa, häntä haluttiin kaikkiin pöytiin, erittäinkin niihin, joissa oli naisia. Mutta hän astui kohti erästä mustalaista, jonka hämmentyneen katseen hän oli tavoittanut.

— Helena Borissovna, tekö siinä olette? kysyi hän.

Äänen epäuskoisesta sävystä käsitti Helena, että hänen ulkomuotonsa täytyi olla muuttunut. Feodor istuutui vastapäätä häntä, kuivaili konemaisesti tanssin otsalleen pusertavia hikikarpaloita ja katsoi tyttöä sanomatta sanaakaan, ikäänkuin hänen ensin täytyisi tottua tähän tuntemattomaan henkilöön.

Tämä ihmettely antoi Helenalle aikaa tointua hämmästyksestä, jonka Feodorin ilmestyminen oli hänessä aiheuttanut. Ruhtinaan muutaman hetken kestäneen tanssin aikana oli hänen tenhonsa jälleen vaikuttanut Helenaan. Ja sitä lisäsi vielä hänen nykyisestä elämästään johtuva, hänelle tähän asti uusi, kuuma ja syvä tunne. Mutta Feodorin katsellessa häntä kiinteästi ymmärsi hän heti, ettei Feodor milloinkaan onnistuisi erottamaan toisistaan Mesureux'n täysihoitolan nuorta tyttöä ja Samovar'in mustalaista. Ja se vapautti hänet Feodorista. Hän muisti miehen kerran lausumat sanat:

— Ei mitään vanhaa uuteen elämään.

Kun Feodor tointui, oli jo liian myöhäistä; tyttö teki hänelle vain puhtaasti ystävällisiä kysymyksiä.

— Niin, kaikki on aivan yksinkertaista, kertoi mies, — Rizin kertoi minusta Heridzelle, joka on tuntenut minut pikkupojasta asti. Hän tuli luokseni päästessäni sairaalasta ja neuvoi minua tulemaan tänne. Vaikka olisin maannut katuojassa, ei yksikään toinen ihminen olisi saanut minua suostumaan. Minä sanoin itselleni, että saatoin aivan hyvin olla täällä tanssijana, koska kerran henkilö, jolla suonissaan on Kaukaasian jalointa verta, on Samovar'issa kokkina. Entä te, Helena Borissovna?

Tyttöä hymyilytti ajatellessaan, että hän juuri Feodorin takia oli täällä, ja myöskin se, että hänen ainoa rakastajansa kohteli häntä niin juhlallisesti silloin kuin koko Pigal häntä sinutteli.

— Fedja, rakas dshigittini, sanoi hän ivallisesti, — tänään olet sinä tyhmyri, mutta odotapa muutamia viikkoja, niin ymmärrät.

Hän syleili Feodoria sisarellisesti ja tilasi juotavaa, eikä toinen uskaltanut sanoa hänelle, miten epätietoisuus oli kiduttanut Natalia Borissovnaa kun hän ei ollut kuullut mitään sisarestaan.

Helena ei ollut erehtynyt. Muutamien päivien kuluttua oli Feodor kahlittu samaan piiriin kuin hänkin. Mutta omatessaan melkein yli-inhimillisen vastustuskyvyn saattoi hän viikon yhtämittaa juoda punaviiniä, tanssia ja lörpötellä kaukaasialaisten kanssa, pikku Ludmillan, joka hänen vuokseen oli hyljännyt ruhtinas Rizinin, nukahtaessa hänen viereensä jonkun ravintolan tai kahvilan sohvalle.

Feodorin saaman jatkuvan menestyksen rohkaisemana pani Terhan toimeen suunnitelman, joka jo kauan oli ollut hänen sydämellään. Eräänä iltana kutsui hän Vera Petrovnan loukkoonsa ja sanoi tälle:

— Rakas ystäväni, suuri taiteilija, minulla on tehtävänä teille surullinen ilmoitus. Kesä on jo pitkällä ja liike alkaa käydä huonommin. Huomaan olevani pakotettu erottamaan vähintäin kaksi henkilöä. Ajattelin Nadjaa ja valtioneuvosta.

Vera halusi väittää vastaan, uhata. Mutta Terhan ehätti ennen:

— Älkää sanoko, että lähdette itsekin, parahin Vera Petrovna, hän jatkoi, — olisin epätoivoissani, mutten mahtaisi asialle mitään.

— Mutta eihän teillä ole milloinkaan käynyt näin paljon väkeä, huudahti Vera.

— Niin, mutta miten kauan sitä kestää? Myöskin ruhtinas Ashkeliani maksaa minulle paljon ja verot käyvät aina korkeammiksi. Ah, ilman veroja…

Hän ryöppysi kohteliaisuuksia ja vakuutteluja. Mutta Vera Petrovna ei kuunnellut enää häntä. Kuumeisesti koetti hän ajatella jotakin ravintolaa, jossa hän mahdollisesti saisi uuden paikan.

— Ja jos te lähdette, sanoi Terhan katsellen mustalaista samettisilmillään, — on minun luonnollisesti pakko sanoa irti myös loput kuorosta.

— Lurjus, mutisi Vera Petrovna, — lurjus…

— En suinkaan, vastasi Terhan lempeästi, sillä aionhan korottaa teidän palkkaanne.

— Sitä kiellän tekemästä! Silloin ei minua pidättäisi täällä enää mikään, eivät edes teidän uhkauksenne. Ja sitten, älkää luottako siihen, että minä sanoisin noille onnettomille tästä asiasta sanaakaan.

Everstin oli otettava asia suorittaaksen. Hänen jättiläishartiansa riippuivat velttoina, kun hän lähestyi ensimmäistä uhria, kuoron bassoa, vanhaa, arvokasta, valkopartaista miestä, jossa mustalaispuvunkin alla havaitsi virkamiehen.

— Ah! Hyvä, hyvä, sanoi hän. Eleelläkään ei hän ilmaissut, miten isku häneen koski, mutta kuitenkin pisti hän nopeasti kädet taskuunsa salatakseen niiden vapisemisen.

Nadjan kanssa ei everstin edes tarvinnut mitään puhua. Nähdessään everstin ilmeen tämän tullessa hänen luokseen vääntyi hänen suunsa ja hän sanoi:

— Ulos ovesta? Niinkö? Kyllä!

Kun eversti masentuneena painoi päänsä, hyökkäsi hän rinnakkain istuvien Helenan ja Vera Petrovnan luokse ja huusi heille:

— Nyt kai olette molemmat onnellisia, eikö niin, molemmat? Senjälkeen kuin te teitte ystävyysliittoja selkäni takana, olen kyllä tuntenut, etten jäisi tänne pitkäksi aikaa.

— Mitä, mitä? sammalsi Helena, joka ei vielä tiennyt mitään asiasta.

— Älä tekeydy niin viattomaksi, senkin samppanjanlatkija, houkutuslintu…

Hänet täytyi viedä ulos.

— Vera, Vera, eihän tuo ole totta? huusi Helena. — Mutta silloin en jää tänne enää minuutiksikaan!

Mustalainen tarttui häntä hartioista vetäen hänet takaisin ja sanoi surullisesti:

— Ja mitä aiot tehdä? Menet toiseen Samovar'iin ja kun olet kaunis ja osaat laulaa, ajetaan joku toinen pois sijaltasi…

Sinä iltana joi Helena itsensä enemmän juovuksiin kuin milloinkaan ennen. Kolmen aikaan aamulla nousi hän äkkiä pöydästään:

— Vienpä johtajallemme lasin samppanjaa, sanoi hän kimeästi nauraen.

Koputtamatta astui hän Terhanin luokse ja ennenkuin tämä ehti lausua sanaakaan, sinkautti hän pikarin vasten hänen kasvojaan. Terhan oli muutaman sekunnin aivan jäykistynyt. Veriviiru valui pitkin hänen poskeaan ja katosi kaulan poimuihin. Mutta hän ei ajatellutkaan pyyhkiä sitä. Epäselviä nuoruudenmuistoja kohosi hänen mieleensä. Pitkiin aikoihin ei hän enää ollut tuntenut tätä lyödyn eläimen värinää. Ilman vihaa, vain tuntien hämmästynyttä uteliaisuutta, katseli hän sen aiheuttajaa. Tyttö oli kaunis ja kopea. Ja sitten hän houkutteli myös hyvin ihmiset juomaan… Hän työnsi tytön lempeästi, melkeinpä hellästi ulos.

Koko seuraavan viikon harhaili Helena kuin mieletön niitä harvoja katuja, jotka rajoittivat hänen elämäänsä. Nyt hän todellakin alkoi juoda. Tähän asti oli hän ollut humalassa tehdäkseen toveriensa lailla, hälventääkseen öitten pituuden ja aamuhetkien yksinäisyyden. Mutta nähtyään erotetun Nadjan säälittävät kasvot muodostui juominen hänelle tarpeeksi, niinkuin morfiini liian paljon kärsivälle haavoittuneelle. Selvinä hetkinään hän ajatteli heti niitä onnettomia, joiden erottamiseen hänkin osaltaan oli syyllinen, ja heidän lapsiaan. Silloin täytyi hänen purra hampaansa yhteen ollakseen voihkaisematta. Vain alkoholin avulla kykeni hän kestämään nuo mielikuvat. Vera Petrovnakin kauhistui näitä hurjisteluja, jotka viskelivät Helenaa ilman mitään väliastetta täydellisestä tylsyydestä äärettömään kiivauteen ja uhkasivat vahingoittaa hänen järkeään.

— Lakkaa, luojan nimessä, sanoi hän Helenalle. — Et ole tottunut siihen lapsesta asti niinkuin minä. Sinä tuhoat itsesi.

— Anna minun olla, anna minun olla, vastasi Helena.

— Minun täytyy ennen kaikkea unohtaa nuo asiat.

Hän ei ollut vielä selviytynyt tästä kriisistä, kun amiraali Andrejev, jonka aina täytyi ottaa vieraat vastaan oven ulkopuolella, ilmoitti hänelle eräänä yönä, että joku nainen halusi puhua hänen kanssaan.

— Nainen, sepä kummallista, sanoi Helena jo melkoisesti humalassa ja läksi hyräillen eteishalliin.

Saavuttuaan sinne hän humalastaan huolimatta säpsähti, ja huudahti sitten:

— Natasha? Miten…

— Feodor ilmoitti minulle. Hän tiesi, että kärsin niin kovin. Rakkaani, rakkahin Lenotshka, syleilehän toki minua!

Helena syleili häntä intohimoisesti. Hän nauroi, itki ja nyyhkytti.

— Miten onnellinen olen! Minun pikku pyhimykseni, pikku sairaanhoitajattareni! Sinä täällä?

Ryhmä humalaisia ihmisiä, jotka katselivat heitä uteliaasti, työnsi heidät syrjään.

— Ei jäädä tänne, huusi Helena, — tule saliin!

— Mutta en ole sopivassa puvussa, otin ylleni ensimmäisen käteeni sattuvan, heti kun pääsin vapaaksi työstä.

— Ei se haittaa, tule nyt, tule, näytän sinulle Vera Petrovnan ja ruhtinas Heridzen, tiedäthän, sen kuuluisan, ja Olgan, joka kerran kävi meillä, isän luona. Saat nähdä, se on lystikästä. Luulet kai, että olen juovuksissa, ei, ei, se johtuu vain siitä, että näin sinut. Tule nyt, meidän täytyy välttämättä juoda yhdessä jotakin.

Hän veti toisen mukanaan, vei hänet Vera Petrovnan viereen ja sanoi:

— Tämä on sisareni, Vera, sisareni. Kaikkein hellin ja ihmeellisin nainen, ja hän on kärsinyt niin paljon. En ole milloinkaan puhunut hänestä sinulle mitään, sillä olen hävennyt oman itseni takia. Mutta hän on tullut tänne. Katso toki, miten sievä hän on! Tuokaa hänelle samppanjaa, pian! Feodor, tule tänne, kerro, miten hän sinua hoiti!

Ruhtinas tuli lähemmäksi ja kumarsi syvään Natalia Borissovnalle:

— Jos olisin tiennyt, että tulisitte tänne, en olisi teille kirjoittanut.

— Sinä, sinä olet vielä selvä! huusi Helena. — Sinä näytät surulliselta. Eikö totta, Natasha?

Hän puristi sisarensa kättä niin suonenvedontapaisen kiivaasti, että tämä pyysi:

— Lenotshka, rakkaani, älä juo enää tänään!

— Mitäpä en tekisi sinun vuoksesi! Katso!

Kädenselkämyksellä pyyhkäisi hän lasit pöydältä. Eversti, joka oli katsellut kohtausta, sanoi hiljaa hänelle:

— Miksi teit noin, Helena, tiedäthän, että se velotaan palkastasi.

— Pyh, minä vihellän Terhanille. Tiedätkö, Natasha, että heitin lasin päin sen likaisen lurjuksen naamaa.

— Haluaisin sanoa teille jotakin, Natalia Borissovna, mutisi Feodor.

Ja heidän ollessaan kahden:

— Menkää pois, taivaan nimessä, menkää pois! Yö on tuskin vasta alussaan. Ja pyydän, että ette syytä minua liian — äkkiä. Olemme pian kaikki hänen kaltaisiaan.

— Niin, niin, olen hyvin pahoillani, sanoi Natalia Borissovna kuin itsekseen, — mutta miten voisi vetää hänet ylös tästä suosta?

— Vannon teille, että jos minun olisi senvuoksi tapettava ihminen, niin tekisin sen. Tehän tiedätte, miten suuresti rakastan teitä molempia. Mutta nyt täytyisi surmata hänet itsensä, jotta hän luopuisi tästä. Mutta ehkä tapahtuu ihme. Menkää nyt, minä rukoilen teitä, minun on mentävä tanssimaan enkä voi tehdä sitä teidän läsnäollessanne. Ihmettelettekö, että minussa on vielä jäljellä hitunen ylpeyttäkin? Mutta olenkin aloittanut kaksi kuukautta myöhemmin kuin hän ja kestän viiniä paremmin. Siinä kaikki.

Natalia Borissovna kumartui ja suuteli Helenan silmiä pitkään.

— Näkemiin, rakkaani, sanoi hän niin iloisesti kuin vain saattoi. — Minun on lähdettävä. En vielä tiedä, milloin voin tulla uudelleen. Tiedäthän, miten sidottu olen. Mutta tule sinä minun luokseni. Nyt on Neuilly'ssä niin kaunista. Se tekisi sinulle hyvää.

— Huomenna, rakkahin Natasha, varmasti huomenna!

Kuukaudesta kuukauteen lykkäsi Helena tämän käynnin huomiseksi.

Tämän yön jälkeisenä aamuna nyyhkytti Helena hysteerisesti Vera Petrovnan olkapäähän nojaten, Feodorin juodessa Heridzen kanssa.

— Ruhtinas, sanoi Ashkeliani (sillä kaikki kaukaasialaiset nimittivät siten vanhinta ja jalointa maantiestään), tiedätkö, että Syyriassa on tsherkessiläisiä eskadrooneja?

— Oh, ei mikään uutinen. Ystäväni Osman Bey on jo kaksi vuotta ollut siellä.

— Kuulin siitä vasta tänään eräältä sieltä palanneelta. Tuntuu siltä, että heillä on johtajanaan todellinen paholainen, joku pikkuinen ranskalainen luutnantti Cellet, ja että he käyvät siellä kaunista sotaa.

Tuli pitkä hiljaisuus, Heridze tarkkaili Feodoria. Hänen kasvojaan varjosti syvä surumielisyys, niinkuin hän lukisi nuoren miehen ajatukset.

— Mennään sinne, ruhtinas, sanoi tämä äkisti. Siellä on meidän työmme ja meidän aurinkomme. Ja täällä päättyy kaikki vihdoin huonosti.

— Mene yksin, sanoi Heridze soinnuttomasti.

— En rohkene. Ymmärräthän, passiasiat, matka, ei ainoatakaan ystävää perillä. Mutta sinun kanssasi olisi elämä ihanaa. Sinä olet päällikköni, vanha ruhtinaani. Ja millaisia sapeliniskuja, ruhtinas!

— Vaikene, huusi Heridze, — vaikene! En voi enää.

— Pidätkö itseäsi liian vanhana?

— En tietenkään, tyhmyri, niin vanha kuin sinä oletkin, voisin vielä katkaista sinut kahtia.

— Miksi siis?

— Jacquot. Et tunne häntä, koska en näytä häntä kenellekään muulle kuin Veralle. En halua hänen huomaavan teissä Pigal'in tuoksua.

— Nainenko?

— Tunnetko sinä naista, joka voisi pysyttää minut kokkina, k-o-k-k-i-n-a, silloin kuin koko Idän kaupungit ovat valloitettavissa?

Hän tunsi kylmää raivoa tätä estettä kohtaan, joka oli voimakkaampi kuin kaikki hänen tulisuutensa, kaikki hänen toiveensa. Hän sadatteli kauan.

— Hän on minun tyttäreni, virkkoi hän viimein. — Niin, aivan pieni, vasta viisivuotias, syntynyt Konstantinopolissa. Piru vieköön hänen äitinsä ruumiin! Hän jätti minut Jacquot käsivarsillani.

Hän naurahti saatanallisesti.

— Minulla on ollut lapsia, tiedät sen. Kolme poikaa, jumala tietää, missä he ovat, ja yksi tytär, jonka täytyy olla portto, niinkuin kaikki muutkin täällä ovat. Se on minusta samantekevää.

Hänen kauheille kasvoilleen valahti äärettömän lempeä ja voimattoman tuskainen ilme.

— Mutta katso, mitä minä en tekisikään hänen hyväkseen… en tiedä. Mutta minun täytyy nähdä hänet joka päivä, ja hänen täytyy olla iloinen. Ja sinut, sinun veresi, jota eniten rakastan, olen myynyt hankkiakseni hänelle puvun. Hän on murtanut minut, Feodor. Hän on murtanut vanhan Heridzen. Vera, Vera, laula niin, että seinät tärisevät!