VI.

Helenasta tuntui hänen seuraavana aamuna herätessään siltä, kuin jokin uhkaava vaara olisi heti odottanut häntä, — kuin heti tapahtuisi jotakin peruuttamatonta. Hän avasi silmänsä, kohtasi vieressään nukkuvan sisarensa mietteliään katseen. Ja silloin hän muisti. Hän oli kihloissa Vassian kanssa tai oikeammin oli selittänyt olevansa kihloissa. Sillä eihän Vassia tietänyt siitä vielä mitään. Tämä tapahtuma oli niin kohtalokas, että se oli koko yön painanut hänen mieltään unessakin, niin kohtalokas, että Natalia Borissovna ei tänä aamuna tapansa mukaan syleillyt häntä eikä aloittanut päivää sydämellisin, hilpein sanoin, vaan jäi mykäksi ja liikkumattomaksi aivankuin olisi pelännyt häiritä hänen ajatuksiaan.

Aluksi vallitsi nuoren tytön aivoissa eräänlainen ajatusten pakokauhu. Eilisiltana — alkoholin humalluttamien ihmisten parissa, hänen ollessaan musiikin, väsymyksen ja kuorolaulujen kiihoittamana — oli tuo päätös tuntunut hänestä peruuttamattomalta ja juuri mielettömyytensä vuoksi helposti toteutettavalta. Mutta nyt, päivällä, talviaamun väkevän valon tulviessa avoimista ikkunoista, hän tunsi ikäänkuin joutuneensa satimeen ja toisteli hiljaa itsekseen:

— Mitä nyt tapahtuukaan? Mitä nyt tapahtuukaan?

Helena ei ollut ikinä ajatellut naimisiinmenoa. Vaikka hän vihasikin Venäjän vallankumousta, oli hän ollut liian nuori voidakseen estää sitä vaikuttamasta häneenkin mitä syvällisimmin. Hänen nuoruutensa oli sattunut aikana, jolloin kaikki sortui jolloin kaikkia laillisia liittoja ylenkatsottiin, jolloin sukupuolten välisiä suhteita hallitsi huolettomuuden ja kevytmielisyyden henki, ja tämä aika oli riistänyt Helenalta arvonannon yhteiskunnallisia siteitä kohtaan.

Mutta vaikka tämä anarkian aikakausi, jossa hän varttui olikin opettanut hänet pitämään avioliittoa täysin ulkonaisena ja tarpeettomana sopimuksena, ei se kuitenkaan ollut tuhonnut hänessä sellaisen rakkauden tarvetta, johon antaudutaan kaikin sielun ja ruumiin voimin. Tämä johtui hänen senttimentaalisesta kasvatuksestaan, romanttisen Natalia Borissovnan vaikutuksesta ja hänen omasta, paljon vaativasta luonteestaan.

Ja tämä tarve, yhtä luonnollinen kuin veren virtaaminen hänen kauniissa ruumiissaan, saattoi Helenan vieläkin orjallisempaan riippuvaisuuteen omasta itsestä kuin ahdasmielisinkään avion pyhyyden kunnioittaminen olisi voinut saattaa.

Helenaa, joka tunsi Natalia Borissovnan tarkkaavan hänen kasvojensa pienimpiäkin häivähtelyjä — mikä tarkkailu sai hänet jäykistymään liikkumattomaksi —, ei tänä hetkenä suinkaan peloittanut sana "sulhanen", vaan kaikki se, mitä tämä sana merkitsi muille ihmisille, ennen kaikkea Vassialle.

Hänhän ei rakastanut Vassiaa. Hän ei rakastanut Vassiaa.

Mitä siis merkitsi tuo päätös? Täytyisikö hänen nyt teeskennellä tunnetta, jota hänellä ei ollut? Sitä hän ei voinut ajatellakaan.

Ja — miten hän ilmoittaisi asian Vassialle? Minkä hän sanoisi mielettömän tekonsa syyksi? Säälin? Hellyyden? Hyväksyisikö Vassia sen?

Toivo, että Vassia hylkäisikin tarjouksen, antoi hänelle rauhan muutamiksi minuuteiksi. Mutta sitten hänet valtasi kauhea itseinho. Hänkö olisi näytellyt lohduttajattaren kaunista osaa, hänkö olisi yöravintolan humussa kuuluttanut hellyyttään sellaisin laskelmin, että Vassia torjuisi uhrin, jonka antamista hän itse vapisi? Olisiko hän niin raukka, että jättäisi hysteerisen purkauksensa seurausten taakan sairaan pojan kannettavaksi? Eikö ollut parempi toimia vilpittömästi ja rehellisesti?

Se oli lopulta helppoakin. Vassia ei aavistanutkaan mitään. Vassialle ei mikään ollut muuttunut. Mitä siis oli tehtävä? Riittäisi, jos hän sanoisi — tai, jos se olisi hänelle itselleen liian vaikeaa, antaisi sisarensa sanoa — Shuvaloville ja Feodorille, että koko asia oli ollut vain järjetön päähänpälkähdys, juhlayönä syntynyt ja sen mukana kuollut.

Niin, tämä oli vallan varmaan oikea ratkaisu. Kuinka hän ei ollut kohta ajatellut sitä?

Helena kohottautui kyynärpäittensä varaan valmistellen lausetta, joka vapauttaisi hänet, antaisi hänet taas hänelle itselleen. Mutta nähdessään Natalia Borissovnan levottomien silmien kysyvinä kohdistuvan häneen sai hän pelastavien sanojen asemesta esiin vain tavanomaisen kysymyksen:

— Oletko nukkunut hyvin, Natasha?

Helenan sielussa täytyi olla hyvin paljon hätää, koska liikutus värähdytti Natalia Borissovnaa sisaren merkityksettömästä kysymyksestä ja hänen rauhallisista kasvoistaan huolimatta.

— En, sanoi Natalia kietoen käsivartensa Helenan kaulaan, olen tuskin nimeksikään nukkunut. Olen ajatellut sinua, rakkaani. Pysytkö vielä päätöksessäsi?

Jos Natalia Borissovna olisi odottanut, jos hän olisi antanut ruumiinsa lämmön virrata Helenaan ja vähitellen sulattaa hänen jäykkyytensä, jos Natalia olisi antanut hänelle aikaa valmistautua tunnustukseen, jonka hän tahtoi tehdä, niin nuori tyttö olisi siinä tapauksessa kenties voinut myöntää tappionsa. Mutta sisaren kysymys hyökkäsi liian peittelemättä hänen elämäänsä hallitsevan ylpeyden kimppuun.

Se ei ollut mitään tavallista ylpeyttä, joka on riippuvainen toisten mielipiteistä, vaan kaipausta sisäiseen kauneuteen, uskollisuuteen annettua sanaa kohtaan, tehtyjen sopimusten horjumattomaan täyttämiseen. Helenalla oli mielessään persoonallisuusihanne, jonka hän oli luonut pitkän ajan kuluessa ja suurella rakkaudella ja jonka kaltaiseksi hän alinomaa pyrki kohottamaan oman minänsä. Usein hän oli tuntenut tämän liian täydellisen, liian vaativaisen kaksoisolentonsa sanelevan hänen vastauksiaan.

Tänäänkin vastasi kaksoisolento hänen puolestaan.

— Miten kummallinen sinä olet! sanoi Helena. Miksi luulet minun muuttaneen aikomustani?

Ja näyttääkseen vieläkin päättäväisemmältä hän koetti hymyillä. Tämä onnistui kuitenkin niin huonosti, että Natalia Borissovna sulki silmänsä. Mutta mitä hän mahtoi tuolle järkähtämättömälle poimulle, joka oli ilmestynyt Helenan kulmakarvojen lomaan? Ja mitä mahtoi tämä itse omalle demoonilleen?

Ja niin jäivät he — huolimatta keskinäisestä kiintymyksestään ja siitä, että tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen antaa pettää itseään, — pitkäksi aikaa makaamaan kylki kyljen vieressä, sanomatta sanaakaan.

Onneksi heillä oli suoritettavanaan eräs kiireellinen tilaus. He eivät olleet vielä milloinkaan työskennelleet niin kuumeisesti. He koettivat sormiensa nopeutta kiihdyttämällä ja taidokkaita yhdistelmiä keksimällä kohdistaa kaiken huomionsa nukkien vaatteihin, etteivät ajatukset olisi askarrelleet heidän omissa asioissaan.

Vähän aikaa se onnistuikin heille, varsinkin Natalia Borissovnalle, joka oli taiteellisempi luonne kuin sisar ja jota haltioitti raikas, elävä väri-ilo, mikä vähitellen syntyi hänen käsiensä työn tuloksena.

Mutta Helena nautti yksinomaan mekaanisen työn tuottamasta jännityksestä. Työn yksitoikkoinen, säännöllinen tahti vaikutti hänen henkiseen rytmiinsä, viihdytti hänen tuskansa lepoon, otti tapahtumilta niiden sietämättömän, kohtalokkaan luonteen ja muutti ne eläväksi, hyväksyttäväksi materiaksi.

Mutta vielä oli jäljellä eräs erityisen arka asia, jonka ajattelemista Helena karttoi: tapa, millä hän ilmoittaisi uutisen Vassialle. Hänen oli vaikeaa kuvitella, miten hän reagoisi nuoren miehen välttämättömään hämmästykseen ja miten hän saattaisi hillitä itsensä. Mutta taaskin tuli työ avuksi. Juuri siksi, että se oli niin kiireellistä, se antoi hänelle ajatusaikaa… ajatusaikaa iltaan saakka. Ja siihen mennessä löytyisi neuvo.

Äkkiä välähti hänen mielessään ajatus, viiltävä ja nopea kuin salama: eikö Shuvalovin pitänyt tutkia Vassiaa? Silloin hän kenties puhuisi kihlauksesta — josta Vassia ei vielä tietänyt mitään — kuin aivan luonnollisesta asiasta! Ehkä hän oli jo ollutkin Vassian luona!

Helena vapisi raivosta ajatellessaan, että nuo muutamat sanat — jotka olivat käsittämättömällä tavalla päässeet hänen huuliltaan sellaisena hetkenä, jolloin hänellä ei vielä ollut selvillä, millaiseen vastuuseen ne saattaisivat hänet, nyt hallitsivat hänen koko elämäänsä, vieläpä riistivät senkin lyhyen ajatusajan, jonka hän oli luullut voivansa suoda itselleen. Nyt ei hänellä ollut enää omaa päätösvaltaa, nyt oli vain toteltava.

Hän nousi koneellisesti ja kokosi huolellisesti kangaspalaset, jotka tähän saakka olivat suojelleet häntä, ja lähti huoneesta.

Mutta Vassian huoneen ulkopuolelle hän jäi seisomaan neuvottomana. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Aleksei Dmitritsh ja nuorukainen varmaankin vielä nukkuivat. Pitikö hänen muitta mutkitta herättää Vassia ja sanoa: "Olen morsiamenne!" Mutta jos hän menisi pois, saattaisi Shuvalov tulla.

Tätä neuvottomuutta kesti muutamien minuuttien ajan. Helena tunsi, että hänen sisimmässään oli jo heräämäisillään sokea raivonpuuska, jollainen sai hänet lapsena takomaan nyrkkinsä verille seinää vasten.

— Minun täytyy saattaa asia päätökseen tai tulen hulluksi, mutisi hän hampaita purren ja koputti ovelle.

Aleksei Dmitritshin unenpöpperöiset kasvot ilmestyivät ovenrakoon.

Minun täytyy puhua kanssanne hetkinen, sanoi Helena nopeasti. Yksin teidän kanssanne. Odotan teitä täällä.

Aleksei Dmitritshin tultua käytävään ikuinen päällystakkinsa yllään selitti nuori tyttö, samalla katsellen häntä omituisen uhmaavasti:

Sanoin eilen toisille olevani Vassian kihlattu. En ole koskaan puhunut siitä hänen kanssaan. Tahdotteko kertoa sen hänelle ja ottaa selvää siitä, suostuuko hän? Tulen taas illalla. Älkää sanoko sanaakaan, kiellän teitä puhumasta.

Helena ei koko päivänä enää istuutunut työn ääreen. Hän ei voinut istua hiljaa paikallaan, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut sietää Natalia Borissovnan läsnäoloa. Useita kertoja hän lähti ulos vallan tarpeettomille ostoksille ja kieltäytyi tulemasta aterialle. Kellon neljättä käydessä hän lähti venäläiseen teeravintolaan Rue de Miromesnilin varrelle; siltä hän nimittäin sai useimmat tilauksensa.

Siellä sanottiin hänelle, että — koska liike ei menestynyt yhtä hyvin kuin aikaisemmin — ainakaan muutamiin viikkoihin ei nukkeja lainkaan tarvittaisi. Hän kuuli mitä levollisimmin tämän uutisen, joka teki hänen ja Natalia Borissovnan toimeentulon entistäkin vaikeammaksi. Sitten hän palasi jalkaisin Passy'hin.

Ja hämärä lankesi yli kaupungin, tämän kaupungin, jonka pelkkä nimi oli hänelle monien vuosien ajan ollut täynnä kimallusta, tämän kaupungin, joka lumoaa henkiä ja herättää eloon niin paljon unelmia. Millainen valossa kylpevä ihmisvirta täyttikään sen kadut, sen avenyet, sen bulevardit.

Ja hän, Helena, väkevine sydämineen, kauaskurkoittuvine, epämääräisine ja juuri siksi niin kauneine tulevaisuushaaveineen, hän kiiruhti neiti Mesureux'n kurjaan täysihoitohan sitoakseen elämänsä köyhyyteen.

Mutta miksi hänen piti ajatella sitä tulevaisuutena, niin lähellä kuin se olikin? Tulevaisuudessa on aina jotakin aavistamatonta, siis myöskin pakenemisen mahdollisuus. Mutta eikö se ollutkin jo menneisyyttä? Eikö hän ollut jo sidottu?

Silloin Helena huomasi, että hänessä eli jälleen sama kurja toive, jota hän aamulla oli pitänyt niin halveksittavana. Eikä hänellä nyt enää ollut voimaa torjua sitä. Hänen epätoivonsa vaimensi kaikki tunnonvaivat Kunpa Vassia olisi kyllin älykäs täysin ymmärtääkseen tilanteen, kunpa hänellä olisi kyllin paljon luontaista ylpeyttä hyljätäkseen uhrin, jota hänelle tarjottiin ja jonka täytyisi tuntua hänestä nöyryyttävältä!

Nyt olisi Helena ottanut Vassian kieltäymyksen riemuiten vastaan. Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä tuntui. Tapa, jolla hän oli puhunut asiasta Aleksei Dmitritshille, teki mahdolliseksi vain yhden vastauksen. Olisiko rakastava nainen esiintynyt siten? Eikö hän ollut liiankin selvästi osoittanut vastahakoisuuttaan ja kiukkuaan?

Varmaan Vassia hylkäisi uhrin. Siihen viittasi jo sekin, ettei nuorukainen ollut lainkaan yrittänyt tavata häntä ennen aikaa, minkä hän oli määrännyt. Ja jos niin tapahtuisi, silloin olisi elämä taas hänen edessään avoinna, valtavan riemukaaren tavoin.

Hän joudutti askeliaan. Ja voimatta enää kauemmin odottaa vastausta, jonka hän aavisti, hän tahtoi nousta autobussiin. Mutta siihen aikaan päivää olivat ne kaikki täpötäynnä. Huolimatta Rue de Miromesnilin teeravintolassa kuulemastaan tiedosta hän otti auton — jotakin, mitä ei ollut tapahtunut kuukausiin.

Täysihoitolaan palattuaan hän, omassa huoneessaan käväisemättäkään, nousi ylimpään kerrokseen ja astui Vassian huoneeseen viitta ja hattu yllään.

Nuorukainen oli yksin, koska Aleksei Dmitritshin oli täytynyt mennä toimitukseensa. Helena oli siitä iloinen.

— Vassiasta tuntuu helpommalta, kun ei ole läsnä todistajia, hän ajatteli.

Koko päivänä eivät hänen kasvonsa olleet kertaakaan näyttäneet niin luottavaisilta, niin vapautuneilta.

Miten kaunis te olette, kuiskasi Vassia, ja miten hyvä!

Sinä hetkenä Helenasta tuntui siltä, kuin kaikki elämä olisi hänessä kuollut. Nuorukaisen ääni ja palvova katse sanoivat liian selvästi sen, mitä hän ei sanoin uskaltanut lausua. Hän oli kuin onnen musertama.

He olivat satimessa.

Kun Helena jälleen kykeni ajattelemaan, hän ymmärsi olleensa naurettava. Kuinka hän oli voinut kuvitellakaan, että Vassia hylkäisi tarjouksen? Epäilemättä hän oli ylpeä, mutta kukapa olisi ylpeä siinä määrin, että työntäisi luotaan onnensa?

Miten hyvä te olette, toisti nuorukainen, äänessään syvä kiitollisuus ja rakkaus. Se sai Helenan värisemään niinkuin suuressa häpeässä väristään.

Vassia veti häntä luokseen, ujosti ja kömpelösti, suudellakseen häntä; mutta kun Helena näki kasvojensa lähellä tuon liian kalpean ihon ja tuon surkean, laihan kaulan, jossa aataminomena törrötti terävänä, hän jäykistyi vaistomaisesti, niin että heikot käsivarret irtautuivat itsestään.

— Nähkääs, kuiskasi Helena surullisesti hymyillen, en ole laisinkaan tottunut.

Ja sitten hän alkoi nopeasti, huoneen nurkkaan itsepäisesti tuijottaen, kertoa yön tapahtumia.

Ruhtinas Ritzin… kuorolaulajattaret… soittaja Samuel Jakovlevitsh … Oli kuin hän olisi koettanut herättää kaikki nämä kuvat elämään täyttääkseen niillä huoneen, asettaakseen ne itsensä ja Vassian välille.

Ja siitä hetkestä lähtien vallitsi Helenan ja Vassian kesken ikäänkuin salainen sopimus: he eivät koskaan puhuneet kihlauksestaan.

Helenalla oli suorastaan ruumiillinen tarve pidättäytyä siitä puhumasta. Ja Vassia taas oli vaiti hämärästi tuntien, että vain vaitiolo saattoi pelastaa hänen hauraan onnensa, ehkäpä kasvattaa sen voimakkaammaksikin.

Siitä hetkestä saakka, kun hän oli isältään kuullut Helenan päätöksen, oli hän vaistomaisesti karttanut sen ajattelemista. Täytyi ottaa tapahtuma vastaan sokeasti, niinkuin ihme, jotta häntä ei rangaistaisi sen raukenemisella; ja mitä tapahtuisikin, hänen täytyisi kuuliaisesti mukautua nuoren tytön tahtoon. Hänen rakkautensa oli niin luottavainen ja niin nöyrä ja Helenan pelkän lupauksen vuoksi jo niin suuren suuri, että hän vaieten salli heidän suhteensa jäävän täysin ennalleen, sen häntä vähääkään ihmetyttämättä tai loukkaamatta. Hän ei edes kysynyt, oliko se luonnollista.

Nyt hän näki nuoren tytön joka päivä, vieläpä useita kertoja päivässä. Joko tuli Helena ompeluksineen hänen huoneeseensa tai meni hän alas molempien sisarusten luokse pitämään heille seuraa.

Hänen pidättyväisyytensä ja koko hänen olemuksestaan säteilevä lapsellinen ilo liikuttivat Helenaa. Tämä muuttui yhä hellemmäksi häntä kohtaan, yhä äidillisemmäksi, eikä Vassia, joka ei milloinkaan ollut kokenut naisen rakkautta, voinut nähdä eroa Helenan tunteen ja rakkauden välillä.

Tämä erehdys lujitti hänen luottamustaan ja rauhoitti myöskin Helenaa.

— Koska annan hänelle niin paljon onnea, en kai tee kovin väärin, sanoi hän itsekseen, ajattelematta, että sitoi itsensä nuorukaiseen päivä päivältä yhä lujemmin.

Pian saattoi muudan odottamaton tapaus heidät vieläkin lähemmäs toisiaan.

Nuket eivät enää voineet tuottaa sisaruksille riittävää toimeentuloa; heidän oli etsittävä muuta työtä. Erään Shuvalovin ystävän — joka oli lääkäri niinkuin hänkin ja palveli nyt sairaanhoitajana eräässä Neuillyn sairaalassa — välityksellä heille tarjottiin sairaanhoitajattaren paikkaa. Natalia Borissovna oli sodan aikana saanut Punaisen Ristin diploomin. Pitkän epäröinnin jälkeen — uusi paikka kun riistäisi hänen vapautensa päivän, vieläpä yönkin ajaksi — hänen oli pakko hyväksyä tarjous.

Sisarusten ero saattoi Helenan ja Vassian kohtalokkaasti lähentymään toisiaan. Tyttö tottui luottavasti uskomaan nuorukaiselle ajatuksensa, kaikki nuo tuhannet merkityksettömät asiat, jotka huomaamattomimmin ja lujimmin sitovat ihmisiä toisiinsa. Vassian läheisyys tuli hänelle tarpeelliseksi, tuntui hyvältä. Mutta nuorukaisen lähdettyä ei tyttö enää ajatellut häntä.

Niin kului kolme kuukautta.

Eräänä huhtikuun aamuna, juuri kun Helena oli astumaisillaan Vassian huoneeseen, hän kuuli sisältä äänen, joka ei ollut pojan eikä Aleksei Dmitritshin ja joka tuntui tutulta.

Kuitenkin hän hämmästyi nähdessään Feodor Ashkelianin istuvan Vassian vuoteen reunalla.

— Oletteko jo tullut rikkaaksi siellä pohjoisessa? hän kysyi.

— Olen tullut vain runneltuja käsiä rikkaammaksi, Helena Borissovna, vastasi ruhtinas hilpeästi. Mutta minä uskon, että Irtitsh on laskenut oikein. Uskokaa minua, pian hän on todella rikas. Muuten, hänestä puhuttaessa, hän on antanut minun tehtäväkseni lausua teille hänen kunnioittavimmat tervehdyksensä sekä sanoa, että hän alinomaa ajattelee teitä.

— Ja vain siitä syystäkö olette tullut tänne?

— Ei, minä olen lopettanut työnteon hänelle. Tänne olen tullut dshigitovkan vuoksi.

Hän oli lausunut tuon sanan niin suurella ylpeydellä ja ilolla, ettei Helena uskaltanut tunnustaa tietämättömyyttään.

Aleksei Dmitritsh tuli hänen avukseen.

— Ruhtinas oli juuri teidän tullessanne selittämässä meille kaikkea, sanoi hän, ja minä tein muistiinpanoja lehteäni varten. Jatkamme, ellei se ikävystytä teitä.

— Päinvastoin, mutta sallikaa minun sitä ennen sanoa teille, ruhtinas, että oleskelu pohjoisessa on tehnyt teille hämmästyttävän hyvää.

Feodorin laihtuneet ja ruskeiksi paahtuneet kasvot säihkyivätkin todella nuoruutta ja terveyttä, ja ennen kaikkea sitä syvää yksinkertaisuutta, minkä raskas työ ulkoilmassa antaa. Hän kiitti Helenaa hymyillen ja kääntyi heti Aleksei Dmitritshin puoleen. Saattoi huomata, että se, mitä hänellä oli kerrottavana, innosti häntä.

— Tiedätte kai, mitä dshigit tarkoittaa, hän sanoi. Se on meikäläinen sana, kaukaasialainen, mutta se on tullut myös venäjänkieleen, koska ei ole mitään muuta sanaa merkitsemään todellista ratsastajaa, joka tekee hevosineen mitä tahtoo. Nyt on, katsokaas, joukko oikeita dshigitejä tänne Ranskaan paenneiden kasakoiden joukossa. Jotkut ovat tarjoilijoina Montmartre'issa, jotkut maanviljelijöinä Gironde'issa, toiset puutarhurinrenkeinä Nizzassa ja toiset kaivelemassa rautaromua taistelukentiltä niinkuin minäkin olen ollut. Ja nyt on eräs heidän entisistä kenraaleistaan saanut aatteen istuttaa heidät jälleen ratsun satulaan, näyttämään Europalle, mihin he kerran ovat pystyneet. Hän on tehnyt sopimuksen jonkun impressaarion kanssa, koonnut pojat, jotka hän tunsi, ja pannut heidät harjoittelemaan. Ja pian me aloitamme esiintymisemme täällä Parisissa. Jospa tietäisitte, millainen loistohevonen minulla on, niin ette voisi nukkua kateudeltanne!

Hän hehkui iloa. Mihin keskustelu ohjautuikin, hän palasi alinomaa esitykseen, jota valmisteltiin. Vähät siitä, että esityksestä maksettiin ja ettei se ollut tavallista teatterinäytäntöä kummempi. Olihan se kuitenkin vaarallinen kilvoittelu voimassa ja taitavuudessa! Ja oliko koko maailmassa mitään jalompaa kuin uljas ratsastaja kauniin ratsun satulassa? Lähtiessään hän sanoi:

— Ennen dshigitovkaa en enää näe teitä. Harjoituksia, ymmärrättehän. Polvet, pohkeet ja ranteet täytyy saada oikeaan kuntoon. Lähetän teille liput. Ja esitysiltana tapaamme.

Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Shuvalov Helenan ja onnitteli häntä:

— Te olette tehnyt ihmeen, hän sanoi. Olen juuri tutkinut Vassian. Hän voi paljon paremmin. Sellaisilla hermoheikoilla luonteilla on aina mahdollisuuksia, joita ei osaa aavistaa. Suru voi heidät tappaa, ilo parantaa heidät.

Nuorukainen oli pettynyt, kun hän sai tietää Helenan jo kuulleen uutisen.

Minä olisin tahtonut itse ilmoittaa sen teille, hän huudahti. Minun on kiittäminen siitä teitä! Mutta sanoiko Shuvalov teille myöskin sen, että minä voin pian tehdä työtä? Eikö? Mikä onni! Tiedättehän, että en piirrä niinkään huonosti, ja minä toivon isäni ystävien avulla saavani työtä muotilehtien piirtäjänä. Jos onnistun, ansaitsen hyvin, ja silloin… — hän loi rukoilevan katseen Helenaan, näki tämän hymyilevän ja jatkoi yhteen hengenvetoon — silloin voimme kenties mennä naimisiin.

Helena ei vastannut, mutta hymyili edelleen.

Vassian tervehtyminen edistyi edistymistään. Ja kun Feodor lähetti lupaamansa pääsyliput, voi nuorukainen jo lähteä Helenan mukana dshigitovkaan.

Kun Shuvalov tuli heitä noutamaan, oli heidän päivällisensä vielä kesken.

— Vahinko, huusi hän, heti matkaan, en tahdo myöhästyä.

Helena ja Vassia ihmettelivät hänen kärsimättömyyttään. Mutta Aleksei Dmitritsh puolusti lääkäriä.

— Se johtuu siitä, että te kaksi olette vielä liian nuoria, sanoi hän kääntyen etupäässä Helenan puoleen, äänessään rajaton kiitollisuus, mikä ei siitä milloinkaan puuttunut hänen tyttöä puhutellessaan. Te ette voi tietää, mitä se on. Kentaureja, akrobaatteja, paholaisia, kaikkea samalla kertaa. Minä muistan erityisesti erään dsigitovkan, jonka Uralin kasakat pitivät Orenburgin katedraalin edustalla. Miten kaunista se oli! Kunpa ei tämänpäiväinen saisi minua kaipaamaan tuota toista!

— Tulkaa, pian, pian, keskeytti Shuvalov, en ole edes pysähdyttänyt moottoriani.

Näytelmä esitettiin eräällä valtavalla stadionilla Parisin tullien edustalla. Kun Helena ja hänen seuralaisensa olivat asettuneet paikoilleen, he huomasivat, että kolme neljäosaa katsojaparvekkeista oli tyhjinä. Vassia ja Helena huomasivat kummakseen, että se pahoitti heidän mieltään. He olivat tulleet esitykseen aivan välinpitämättöminä, ja nyt he jo tunsivat sen omaksi asiakseen, harrastivat sen menestystä. Kun he ilmaisivat tämän huomionsa, sanoi Shuvalov heille:

— Se on kansallisylpeyttä, ystäväni, sille ei mitään voi. Katsokaas, minä olen ollut sosialisti ja uskon vieläkin olevani. Mutta nuo villit, jotka kohta näemme, — sillä oikeita villejä he ovat — tuntuvat tällä hetkellä sydämelleni läheisemmiltä kuin kaikki ihmisen ja proletariaatin oikeudet. Mutta olkaa huoletta. Me olemme tulleet neljännestä liian aikaisin, ja penkit tulevat kyllä täyttymään, uskokaa minua. Maailman porvarillisinta kansaa ei huvita mikään muu niin suuresti kuin sotaisat ja väkivaltaiset näytelmät.

Oli kevätilta, ja ilma oli samalla kertaa kirpeä ja suloinen. Suuret sähkölamput tuhlasivat stadionille räikeää valoaan, mutta niiden yllä kaartui pimeys, salaperäisenä, tähtiä kiiluvana. Laajalla kentällä, jota peitti aivan nuori ruoho, käyskeli iloisesti rupatellen muutamia miehiä kasakkaunivormussa. Rataa kiertävän aitauksen takaa kuului näkymättömien hevosten hirnuntaa.

— Tämä kaikki on jollakin tavoin salaperäistä, jollakin tavoin epätodellista, eikö olekin? sanoi Shuvalov uneksivasti.

Helena näki kevyen väristyksen puistattavan Vassiaa ja kietoi turkiskauluksensa hänen hartioilleen. Poika salli sen, vaikka hän olikin värissyt enemmän jännityksestä kuin vilusta; hänestä oli suloista tuntea olkapäillään esine, jota tyttö oli kantanut.

Tällä aikaa oli Shuvalovin ennustus toteutunut. Vaikka stadion ei vielä ollutkaan aivan täynnä, oli väkeä kuitenkin läsnä kyllin paljon täyttääkseen ilman sillä inhimillisen odotuksen jännityksellä, jota jokainen todellinen näytelmä edellyttää. Muutoin ei Helena enempää kuin hänen seuralaisensakaan kiinnittänyt enää mitään huomiota ihmispaljouteen.

Ylimmille penkkiriveille sijoitettu orkesteri kajahdutti äkkiä fanfaarin ensimmäiset tahdit. Kaikkien silmät suuntautuivat kohti korkeaa, tummaa aukkoa, josta ratsastajain täytyi saapua kentälle. Sitten ilmoitti megafonin kaikuva ääni:

— Dshigitien ohimarssi.

Tuli aivan hiljaista, ja pimeydestä, jonka katsoja kuvitteli miesten ja ratsujen täyttämäksi, kantautui laulun sävelmä, tuskin kuuluva, ikäänkuin hyvin kaukaa saapuva. Mutta se riitti värisyttämään venäläisiä. He tunsivat sen. Tämä sotaisa valitus — tulinen ja puhdas —, joka tulvi yli kentän rytmillisin aalloin, tuli heidän kotimaastaan. Se voimistui hetki hetkeltä. Nyt eroittuivat huilujen viiltävät huokaukset, rumpujen mylvintä ja symbaalien rämisevä melu. Ja sitten astuivat soittajat esiin salaperäisestä aukosta. Katsojajoukko tervehti heitä pauhinalla, joka teki hyvää Helenan sydämelle. He olivat kookkaita ja hehkuvan värisissä puvuissa. He marssivat niin täsmällisin ja kepein askelin kuin heidän oma soittonsa olisi kantanut heitä. Heidän kintereillään tuli kohortti, kokonaan kasakkapurppurassa. Pitkät, liehuvaliepeiset tunikat olivat kireät vyötäröltä, mutta laajenivat rinnan kohdalla, jossa välkkyi kaksi riviä ammuksia. Joka miehellä oli virheetön ruumis, he marssivat pää pystyssä, tahdikkain askelin, joustavasti, kuin, tanssien. Heidän asunsa voimakas väri, kirjailujen ja aseiden loisto, liikkeiden täsmällinen yhtäläisyys, kaikki heissä uhosi voimaa, lihasten tasapainoa ja sotilaskansoille ominaista riemua. Heidän jononsa piteni pitenemistään — karmosiininpunainen käärme, joka kietoi kiemuransa kentän ympärille. Ja mitä enemmän heitä tuli, sitä kuuluvampi oli askelten töminä, sitä kiihkeämmäksi voimistui stadionin ilmapiiri.

Äkkiä kääntyi ensimmäisenä kulkeva jättiläinen päin jonoa ja taaksepäin marssien, yhä säilyttäen tahdin, kohotti kätensä. Aivankuin tämän eleen herättämänä murtautui laulu leveistä ja voimakkaista rinnoista. Soitto vaikeni, ja kuuluivat vain ihmisäänet. Ne vaipuivat korkeimmista, naisellisista sävelistä kumeimpiin ja totisimpiin, mutta kaikki ne kumpusivat ihmeen sointuvina ihmisuruista.

Se oli Donin kasakkain taisteluhymni. Se oli väkivaltainen, armahtava ja kohtalokas kuin kuolema. Nekin, jotka saattoivat ymmärtää vain sävelmän, lumosi laulun kauneus. Mutta kuinka syvästi se tehosikaan Helenaan ja hänen seuralaisiinsa; sen jokainen sana syöpyi heihin. Jaloina ja yksinkertaisina niinkuin kansa, joka ne oli luonut, mutkattomin lausein ne lauloivat lähdöstä kohti Tonavan tasankoja sankaruuden laista, joka sotilasta velvoittaa, heidän luistaan, jotka osoittavat heidän tiensä.

Kertosäe, kirkkaampi, taistelun riemun täyttämä, katkaisi tämän tuiman sävelmän kunnialaukauksen tavoin.

Vassia oli tarttunut Helenan käteen, jota poltti sama kuume kuin hänen omaansa. Molemmat olivat lumouksen vallassa, häikäistyneitä. Epäilemättä näytöksessä oli teatteria, epäilemättä oli puvuissa liian paljon kultaa ja helyjä ja niiden värit liian räikeät, mutta nuoria se ei ensinkään häirinnyt. Päinvastoin kaikki tuo loisto, kaikki tuo koreus herätti eloon lapsuuden kuvakirjojen naivit kuvat: Taras Bulban, Saporogit, tarujen bojaarit.

Ei ollut enää stadionia eikä suurkaupungin harmaata ihmisjoukkiota. Sankarinäytelmä alkoi elää.

Nyt ilmestyivät ratsastajat. Näiden univormut eivät olleet laisinkaan samanlaisia, sillä jokainen oli tahtonut kantaa oman heimonsa asua. Ja he tulivat laajan Venäjän kaikilta seuduilta: Donin ja Kubanin, Dnjesterin ja Uralin ja Amurin. Ja siniset tunikat ja valkoiset tunikat ja tulipunaiset tunikat liehuivat ratsujen kapeiden lautasien yllä.

Istuivatko he satulassa hyvin? Sitä ei kukaan olisi voinut sanoa, sillä he istuivat niin vapaasti, niin satulaan sulautuneina, että näytti siltä, kuin hevosten ja ratsastajain ruumiit olisivat olleet yhtä.

Etummaisena nähtiin kokonaan mustapukuinen ratsastaja valkoisen tamman selässä.

Pitkällinen ihailun sorina, joka kohdistui häneen, kulki kautta penkkirivien, ja Helenan valtasi kummallinen rauhattomuus, kun hän ajatteli:

— Tuon täytyy olla Feodor.

Ratsastaja joukko ei ollut vielä ehtinyt hänen paikkansa kohdalle, eikä hän voinut eroittaa tuon mustapukuisen kasvoja, joka veti puoleensa kaikkien katseet, mutta hän oli varma siitä, että aavisti oikein. Ja kun mies ratsasti ohi, näytti hän turkislakkinsa alla niin ylenpalttisen, miltei sietämättömän kauniilta, niin mustan kotkan kaltaiselta, että Helena ei voinut olla huudahtamatta ihastuksesta.

Tuhat ääntä vastasi hänelle heti. Mutta ruhtinas oli kuullut äänen, joka tervehti häntä ensimmäisenä. Hän käänsi päätään, tunsi Helenan, hymyili hänelle silmin ja ratsasti edelleen.

— Millaisia kasvoja, millaisia kasvoja, katsokaa toki, Aleksei Dmitritsh, mumisi Shuvalov ihailun juovuttamana. Niitähän voisi pelätä.

Hän osoitti ratsastajia, jotka seurasivat Feodoria. Ja vanhan lehtimiehen täytyi tunnustaa, että hän harvoin oli nähnyt sellaista kokoelmaa traagillisia kasvoja. Mongoolilaisneniä, petoeläimen suita, villejä profiileja, rehellisiä, mutta säälimättömiä katseita, teräksen kaltaisia, — he uhosivat seikkailuille, mielettömälle rohkeudelle, luontaiselle julmuudelle. Kun näki heidät, niin saattoi ymmärtää toivottomat hyökkäykset betonisia ampumahautoja vastaan ja nuo hirvittävät teurastukset, jotka ovat autioittaneet koko Siperian ja koko Ukrainan. Millaisen verivirran halki nuo miehet olivatkaan kahlanneet, ennenkuin he näyttäytyivät tällä rauhallisella areenalla.

Shuvalovin uneksiessa tätä kaikkea päättyi ohimarssi. Soittajat, laulajat ja ratsastajat katosivat verkalleen aukkoon, josta olivat tulleetkin, ja sotalaulu vaimeni vähitellen, kunnes lakkasi kuulumasta.

— Ohimarssi luonnistui hyvin, sanoi Aleksei Dmitritsh, mutta vaikein on vielä jäljellä. Tunnustan olevani levoton. Ajatelkaa, niillä on tuskin ollut aikaa harjoitella hevosiaan.

Kuin vastaukseksi hänelle kajahti radan päästä kimeä ulvonta, painajaisunen, noitasapatin ulvonta, ja ratsastaja syöksähti pimeästä esiin nopeasti kuin salama.

Aluksi ei oikein ymmärretty, mistä oli kysymys, sillä hänen satulansa oli äkkiä tyhjänä. Mutta sitten oivallettiin hänen hypähtäneen alas satulasta hevosen kiitäessä täyttä laukkaa. Hän teki muutamia yhtä nopeita loikkauksia kuin hänen ratsunsa ja yhtäkkiä syöksähti jälleen satulaan hypähtääkseen kohta maahan hevosen toiselle puolen ja toisti näitä ilmahyppyjä, kunnes ehti radan toiseen päähän. Hänen kintereillään tuli toinen, jonka ulvahdukset ja syöksyt olivat vieläkin hurjempia ja huimapäisempiä. Tämä ei ollut edes lopettanut ratsastustaan, kun esiin syöksyi kaksi ratsastajaa yhtaikaa. He antoivat ratsujensa laukata rinnatusten, heittäytyen toisen selästä toisen selkään, syleilivät toisiaan, olivat taistelevinaan, pyrähtivät ympäri satulassaan, hypähtivät maahan yht'aikaa ja ponnahtivat takaisin satulaan kuin kaksi palloa.

Tätä villiä leikkiä varten olivat he kaikki riisuneet tunikkansa. Ja kevyissä venäläisissä puseroissaan he näyttivät vieläkin vapaammilta ja sotaisammilta.

Dshigitovkan rytmi kiihtyi yhä. Ennätti tuskin käsittää kunkin yksityisen ratsastajan taitotemppuja, sillä kärsimättömät, toveriensa huutojen ja yleisön suosion kiihoittamat dsihigitit seurasivat toisiaan melkein ilman väliaikoja. Pian ei helvetillinen ulvonta enää riittänyt heille. Yhä syöksähdellen hevosen selästä ja selkään he tempasivat vyöltään revolverit, ja kiivas ammunta sekaantui heidän huutoihinsa.

Näennäisestä sekasorrosta huolimatta oli tässä kaikessa suunnitelmallisuutta, mikä pian tuli näkyviin. Jokainen uusi ratsastaja oli edeltäjäänsä taitavampi ja ratsasti nopeammalla hevosella. Joka kerta kävi laukka vaarallisemmaksi, ja joka kerta kävivät taidonnäytteet ahdistavammiksi. Kaikki katsojat tiesivät, että sekunninkin herpautuminen tasapainosta, mitättöminkin lihasten virhe olisi voinut tuottaa kuoleman.

Kahdesti olivat paarinkantajat vieneet kentältä kylkiluunsa taittaneen ratsastajan, mutta dshigitovka ei pysähtynyt hetkeksikään.

Aukosta, joka tuntui tyhjentymättömältä, ryntäsi lakkaamatta uusia paholaisia, yhä huimapäisempiä, yhä notkeampia.

Helena ja kaikki hänen seuralaisensa ajattelivat;

— Entä Feodor?

Kummallinen yhteismielle sai vanhan sanomalehtimiehen, lääkäri-autonkuljettajan, Vassian ja nuoren tytön tuntemaan, että ruhtinas oli heidän lipunkantajansa. Miksi ei hän näyttäytynyt? Miksi ei hän ottanut osaa tuohon paholaistanssiin, jonka yksinpä Aleksei Dmitritshkin tunnusti ennen näkemiään loistavammaksi?

Näytti siltä, kuin dshigitit nyt olisivat kadottaneet koko itsesäilytysvaistonsa, kuin heidät olisi riivannut jokin heitä voimakkaampi, ammoisista ajoista periytynyt vaisto — niistä ajoista, jolloin heidän esi-isänsä, skyytit, kiitivät vihurina äärettömien arojen halki. Heidän kiljuntansa, heidän vihellyksensä, heidän yhteensulautumisensa ratsujen kanssa saivat katsojan unohtamaan kentän rajat; kentaurien tavoin temmeltäen he muuttivat sen lakeudeksi, jolla ei ollut ikää eikä ääriä ja jonka yli kävi barbaarinen laukka.

Neljäkymmentä ratsastajaa oli pysähtynyt kentän päähän, ja uskottiin dshigitovkan ensimmäisen osan jo päättyneen, kun Feodor ilmestyi näkyviin. Koko stadion ymmärsi, että hänet oli säästetty viimeistä yllätystä varten.

Hän ratsasti esiin hampaat yhteenpurtuina. Käsivarsien ja vartalon lihakset vavahtelivat mustan puseron alla kärsimättömien käärmeiden tavoin. Hänen tammansa — muita hevosia paljon jalorotuisempi ja voimakkaampi — värisi yhtä kuumeisena kuin hän itsekin. Mutta hän hillitsi sen vielä muutamiksi sekunneiksi antaakseen tulisen kiihkon, joka sitä kannusti, kohota sietämättömäksi. Äkkiä sai hän sen hirvittävällä piiskansivalluksella syöksymään eteenpäin.

Se kiiti raivokkaasti. Feodor hypähti radalle, seurasi mieletöntä laukkaa muutaman askelen verran, hypähti yli salamana etenevän tamman ja toisti tämän tempun kymmentä ratsastajaa, joita kohti hän syöksyi. Ja sitten hän päästi suustaan kiljahduksen, jossa ei enää ollut mitään inhimillistä, kiljahduksen, johon vastasivat ne neljäkymmentä ratsastajaa, joita kohti hän syöksyi. Ja sitten hän sivalsi huotrastaan käyrän kasakkasapelin.

Kauhu vapisutti katsojien joukkoa. Feodor jatkoi hyppyjään, pää ylpeästi pystyssä niinkuin hän olisi tahtonut uhmata ihmisiä ja kohtaloa, ja tällä kertaa hän käytti apunaan vain toista kättään. Oli kuin musta liekki olisi nuoleskellut valkoisen hevosen kupeita. Hän oli yht'aikaa kaikkialla: hevosen kaulalla, sen vatsan alla, kupeilla, lautasilla. Hän näytti valtavilla nyrkeillään vanuttavan ja muovailevan sitä kuin savea, särkevän kuvia ja aina uudestaan luovan. Ja hänen miekkansa tuli, joka seurasi hänen kaikkia liikkeitään, leimusi salaman tavoin.

Vielä viiden metrin päässä aitauksesta jatkui laukka yhtä hurjana.

Helena sulki silmänsä, sillä hänestä näytti varmalta, että ratsastaja ja ratsu ruhjoutuisivat aitaukseen. Mutta Feodor tarttui äkkiä hevosta sieraimiin ja istui jälleen satulassa samalla hetkellä, kun juoksija pysähtyi kauttaaltaan väristen ja uupuneena.

— Me emme tunteneet häntä, huudahti Shuvalov loppumattoman suosion myrskyn vyöryessä halki stadionin. Miten ahtaalla täällä täytyykään noista ihmisistä tuntua.

Mutta nyt ryntäsi koko joukko huutaen ja yhteislaukauksia ampuen, epäjärjestyksessä kentälle Feodorin kintereillä, eikä enää voinut eroittaa muuta kuin aseiden salamoinnin ja hampaiden välkähtelyn hurjissa kasvoissa.

Siinä vasta joukko.

Dshigitovka kesti vielä kaksi tuntia. Tuli laulua, soittoa, leikkejä, joissa ratsastajat, pää ruohikkoa hipoen, täyttä vauhtia kiitäen poimivat maasta vöitä; tai he muodostivat ihmispyramiidin laukkaavien hevosten selkään: kolme eri kerrosta kasakoita pysytteli tasapainossa tovereittensa olkapäillä: tai he suorittivat hyppyjä valtavien rovioiden yli ja haisivat korventaneilta kuin paholainen.

Ja aina osoittautui muita nopeammaksi, muita hurjemmaksi, muita taitavammaksi mustapukuinen ratsastaja, joka näytti langenneella arkkienkelillä.

Kun upeasti pukeutunut katsojajoukko jo hajaantui väristen vaistoista, joiden olisi luullut siltä jo aikoja sitten kuolleen, sanoi Helena:

— Emme voi poistua onnittelematta Ashkeliania.

— Aivan niin, se on mahdotonta, yhtyi hänen Vassiakin.

Hänen hauras ja kiihtymystä värisevä äänensä kuulosti niin peloittavalta stadionin eläimellisyyttä uhoavassa ilmassa, että Aleksei Dmitritsh mutisi:

— Olisi kenties parempi, että palaisimme kotiin, poikaseni. Minun on mentävä toimitukseen, ja sinä, sinä ole varmaan hyvin väsynyt.

— Ei, pyydän, ei järkevyyttä tänä iltana, huudahti Helena huomaamatta, että hänen vastauksensa sävy oli ylenkatseellinen.

— Tulkaa mukaan auton luo, sanoi Shuvalov. Minä noudan sitten sankarin.

Muutamien minuuttien kuluttua Feodor saapuikin. Hänen piirteissään saattoi vielä nähdä ponnistusten jäljet, ja hän toi mukanaan miehen ja hevosen kuuman hajun.

— Kiitän teitä, ruhtinas, sanoi Helena. En koskaan unohda tätä iltaa. Kuinka onnellinen Natasha olisikaan ollut!

Feodor katseli häntä hymyillen, ja hänellä oli häipyvä mutta varma tunne siitä, että se muuri, mikä aina oli estänyt häntä lähestymästä Helenaa niinkuin muita naisia, oli nyt sortunut.

— Saatan teitä, sanoi hän, sillä myöhemmin ajaa Maksim minut Montmartre'iin, jossa minun täytyy tavata muutamia niistä pojista, jotka tänä iltana näitte.

Aleksei Dmitritsh ei uskaltanut huomauttaa, että Shuvalov oli luvannut viedä hänet toimitukseen. Hän tiesi, että Feodorilla oli sinä iltana etuoikeus.

Mesureux'n täysihoitolan edustalle saavuttaessa ruhtinas auttoi Helenan autosta. Tällöin hän kietoi käsivartensa tytön olkapäille ja tunsi Helenan painautuvan häneen.

Feodor ja dshigitit, joiden seuraan Shuvalov oli liittynyt, joivat aamuun saakka. Siitä huolimatta ei ruhtinas ollut juhlien päättyessä juopunut. Väkevä, mutta kuitenkin tiedottamaksi jäänyt halu oli suojellut häntä.

— Minne vien teidät? kysyi Shuvalov, joka ei tuntenut Feodorin uutta osoitetta.

— Oh, nyt olen rikas ja asun Etoile'in lähellä. Mutta minulla ei ole lainkaan halua mennä nukkumaan. Minä saatan teitä, ja sitten saamme nähdä.

He palasivat siis yhdessä täysihoitolaan. Mutta vielä sielläkään ei Feodor tahtonut erota Shuvalovista.

— Teillä on kai ylhäällä jotakin juotavaa? sanoi hän.

— Tulkaa mukaan, vastasi lääkäri. Katsotaan.

Heidän päästyään huoneeseen katsahti Shuvalov koneellisesti herätyskelloaan.

— Vain seitsemän, hän sanoi, älkäämme pitäkö liian suurta melua. Voimme herättää Helena Borissovnan. Hänen huoneensa on lähellä.

— Missä sitten? kysyi Feodor innokkaasti.

Shuvalov kurkottui ulos ikkunasta ja sanoi, osoittaen ruhtinaalle kolmatta ikkunaa omastaan lukien:

— Tuossa.

Hän alkoi nauraa ja lisäsi:

— Helena Borissovna tottelee kuuliaisesti ohjeitani: tulee nukkua ikkunat avoimina.

Sitten, huolestuneesti:

— Näyttää siltä, kuin ei minulla olisikaan täällä mitään tarjottavaa teille. Odottakaapa, käväisen kurkistamassa keittiöön.

Feodor ei ollut kääntänyt silmiään ikkunasta. Hän ajatteli Helenan katsetta, tapaa, millä tyttö oli painautunut häneen. Se oli ollut vain silmänräpäys, mutta hän oli kuitenkin tuntenut tuon aistillisen värähdyksen… tuon eläimellisen kutsun. Hänen katseensa harhaili seinää pitkin. Hänen ja Helenan huoneen välillä oli kapea uloke, katonräystäs. Helena mahtoi nukkua parhaillaan, runsas, paksu tukka hajallaan.

Kauan jälkeenpäin kertoi muudan maitopoika, että joku mustapuseroinen ja mustahousuinen mies oli kiipeillyt niinkuin kissa Mesureux'n täysihoitolan seinää pitkin. Kukaan ei uskonut häntä. Mutta tuona aamuna näki Helena Feodorin tulevan sisään hänen ikkunastaan, ja se oli aivankuin levotonta unta.