V.

Stefan oli kykenemätön rakastamaan. Hän kuului liian paljon omaan satumaailmaansa voidakseen ottaa eläviä olentoja vakavasti. Ne saattoivat tarjota hänelle ainoastaan aineksia hänen luovaa työtään varten.

Rakkaudessa — täytyy antaa. Vapaaehtoisesti ja välinpitämättömästi antoi Stefan kaikille ystävyytensä, jonka luonnollisuus, runous ja lapsellinen hyvyys muodostivat, ja hänen äänensäkin, joka muistutti linnun pyytäjän tai taikurin ääntä, tuntui aina vapaasti ilmaisevan häntä itseään — mutta hänen sisäinen elämänsä, todellinen elämänsä oli niin omalatuinen, vaativainen ja suljettu, ettei hän voinut antaa siitä hituistakaan kenellekään toiselle. Vain herkät lapset ja Irtitshin kaltaiset miehet, jotka vielä olivat kokonaan kasvaneet kiinni maahan ja sen ihmeisiin, saivat siitä joskus sirpaleen osakseen.

Mutta joskin he saivat hiukan häneltä, ei hän koskaan menettänyt itsestään mitään. Hän näki heissä muutaman minuutin ajan vain jonkun salaperäisen alkemian heijasteina, jonka hän kateellisesti omisti kirjoihinsa.

Siten oli hänen elämänsä vieläkin itsekkäämpää, kun hänen egoisminsa ei ollut aineellista laatua; hän olisi kyllä jonkun köyhän raukan vuoksi antanut viimeiset vaatteensa. Hänen elämänsä oli sitä suljetumpaa, kun hän oli muita kohtaan osaaottavainen ja hyväntahtoinen. He herättivät hänen harrastustaan yhtä paljon, milloin intohimoisesti, milloin taas ei hän välittänyt heistä lainkaan; sillä hän omasi samalla välinpitämättömyyden ja uskottomuuden lahjan.

Siitä huolimatta oli olemassa jonkinlainen maanalainen käytävä Stefanin ja ihmiskunnan välillä: hänen intohimonsa naisiin. Mutta kun hän oli tyydyttänyt pyyteensä, oli tämäkin tie tukossa, ja nainen, jota hän oli ahnaasti syleillyt, muuttui hänelle yhtä vieraaksi kuin koko muukin maailma.

Syvimmän vaistonsa mukaan oli hän aina välttänyt naisia, jotka olivat koettaneet häiritä hänen yksinäisyyttään ja tunkeutua hänen valtakuntaansa. Hänellä oli ollut kummallisia rakastajattaria, jotka usein olivat herättäneet hänen ystävissään paheksumista: palvelustyttöjä, pesijättäriä, prostituoituja. Ja jos he olivat kuuluneetkin korkeampiin yhteiskuntaluokkiin, olivat he olleet yhtä välinpitämättömiä ja moraalisesti velttoja kuin muutkin. Saituri valitsee aina sellaisen ympäristön, johon hän voi kätkeä aarteensa. Stefan piiloitti muilta huolellisesti henkiset kalleutensa.

Vaikka hänen suhteensa Helenaan kestikin kauemmin, johtui se vain niistä olosuhteista, joissa he olivat tavanneet ja siitä, että hän heidän yhteiselämänsä alussa oli saanut sen käsityksen, että Helena kuului samanlaisiin naisiin, joita hän ennen oli rakastanut. Myöhemmin ei heidän yhdessäolonsa enää riippunut tytöstä.

Helena puolestaan myös tarvitsi jonkun aikaa selvittääkseen itselleen tunteensa Stefania kohtaan.

Tämä tunteitten ottama hengähdysaika ja sisäinen epävarmuus olivat luonnollisena seurauksena siitä pyörteestä, joka heidän yhdyselämänsä ensi päivästä asti oli vastustamattomasti temmannut heidät mukaansa.

Kun heidän väkivaltainen ja iloton himonsa oli heittänyt heidät toistensa syliin, nukahtivat he molemmat melkein yhtaikaa, edes riisuutumatta, ja he nukkuivat, kuin kuolleet. Kello kävi jo kahtatoista päivällä.

Tarjoilija, jonka tapana oli ilmoittaa Helenalle päivällisajan tulleen, astui kuten tavallista koputtamatta sisään. Hän ei ollenkaan ihmetellyt nähdessään miehen Helenan vieressä, vaan kosketti tyttöä. Hän avasi silmänsä, katsoi häntä älyttömästi ja mutisi: Antakaa minun olla rauhassa!

— Ja sitten hän vaipui uudelleen samaan lyijynraskaaseen uneen.

Vera Petrovna kävi levottomaksi, kun ei Helenaa kuulunut laulamaan. Hän lähetti Ludmillan hänen luokseen ja Ludmilla herätti molemmat. He nousivat hämmästyneinä, niinkuin he palaisivat takaisin autiosta yksinäisyydestä, katselivat toisiaan ymmärtämättä mitään, ja vasta kun he vihdoin muistivat tapahtumat, jotka olivat vieneet heidät samaan vuoteeseen, tuntui pikku tanssijattaren läsnäolo heistä kiusalliselta. He odottivat, kunnes hän oli lähtenyt.

— Nopeasti, nopeasti, sanoi Helena nousten ylös. — Meidän täytyy mennä!

Hän pesi kasvonsa ja maalasi ne nopeasti. Hänen punatessaan huuliaan yritti vasta puoliksi herännyt Stefan syleillä häntä. Tyttö työnsi inhoten hänet luotaan huudahtaen:

— Ei, en tahdo!

Mutta ollessaan lähdössä hän palasikin takaisin, kietoi kuumat kätensä Stefanin kaulaan ja puristi hänen aistilliset peikonkasvonsa itseään vasten. Ja Stefan seurasi Helenaa, hänen himonsa ajoi hänet tytön jälkeen Samovar'iin.

Siellä ottivat kaikki iloisesti ja ystävällisesti hänet vastaan. Edellisen yön juhla kietoi Stefanin sädekehällä, vielä enemmän kuin anteliaan Irtitshin. Eversti johti hänet parhaimpaan pöytään, kyseli hänen vointiaan, orkesteri soitti hänelle parhaimmat ohjelmistostaan, kuoro hymyili hänelle ymmärtäväisesti. Ei kukaan tehnyt mitään juomarahojen vuoksi, (kaikki Samovar'issa palvelevat tiesivät eilisestä, kummalla ystävyksistä rahaa oli). He halusivat vain osoittaa mieltymystään ja kunnioitusta miehelle, joka osasi oikein nauttia öistään.

Tämä lämmin ja herttainen ilmapiiri miellytti Stefania. Ja katsellessaan Helenan, Vera Petrovnan ja Feodorin kauniita kasvoja oli hän täysin onnellinen. Hiljaisella äänellä lauloi mustalainen surumielisiä laulujaan, ainoastaan hänelle. Feodor veltossa voimassaan, käsi tikarinkahvassa, tuntui hänestä heidän riemunsa ihanalta vartijalta, Helenan tumma suu oli hänestä nautinto itse.

Helena ei ajatellut mitään. Valo, musiikki, ravintolan melu ja hänen oma uupumuksensa tekivät hänet tunteettomaksi. Mutta tunnit kuluivat hyvin nopeasti, eikä hän enää huomannut, että yö oli muodostunut hänelle tottumukseksi; sillä vastapäätä häntä istui suuri, laiha olento, jonka kömpelöt liikkeet liikuttivat häntä, ja merkillinen naamio, älykäs, ruma ja lapsellinen, hymyili hänelle koko ajan.

Stefan tahtoi välttämättä, että Rizin istuisi hänen vieressään, ja hän käytti koko viehätysvoimansa saadakseen hänet unohtamaan edellisen illan tahtomatta tapahtuneen loukkauksen. Hänen vilpittömyytensä, hänen silmiensä uneksiva ilme ja hänen kaunis äänensä, jota hän osasi käyttää ihmeen taitavasti, antoivat hänelle — jos hän itse halusi — vastustamattomat aseet toisen ystävyyden voittamiseksi. Helena, joka ei ollut itse sitä vielä kokenut, huomasi Rizinin muuten niin elottomien kasvojen vilkkaasta ja herkästä ilmeestä Stefanin voiman. Se kauhistutti häntä.

Stefan näytti osaavan herättää eloon jotain uutta, jonkun heikon kohdan sielussa, joka oli alennuksessaan kivettynyt ja siten säilynyt kokonaan kuolemasta. Ja kun Stefanin kerran onnistui liikuttaa ruhtinaan sielua, mitä silloin tapahtuisikaan hänelle, joka ei vielä ollut niin jäykistynyt?

Mutta tähän pelkoon sekoittui suurta hellyyttä. Näiden kaikkien Pigal'in miesten ja naisten seurassa, ahneiden, levottomien ja kuumeisten olentojen seurassa, jotka eivät voineet tulla toimeen muualla kuin tässä yöravintoloiden ahtaassa kehässä, oli Helena jo tottunut pitämään tätä kuria joukkoa omanaan: mutta nyt oli heidän keskellään muuan, joka oli niin ihmeellisen täynnä lapsellisuutta, unelmia, lempeyttä ja viattomuutta, joka ennen kaikkea oli kotoisin niin kaukaa täältä. Ja tämä sanantuoja toisesta maailmasta, jossa kaikki oli vapaata ja kirkasta…

Äkkiä tunsi Helena sydämensä puristuvan kokoon. Vera oli juuri lopettanut romanssin, ja Stefan hyväili hänen valkeita hiuksiaan, jotka vivahtivat violetille.

Miksi istuu Vera aivan hänen vieressään ja minä häntä vastapäätä? ajatteli Helena tuntien katkeruutta, jonkalaisia hän ei vielä milloinkaan ollut kokenut.

Ja hän kysyi äänellä, jonka vihamielistä sävyä hän ei itsekään täysin huomannut:

— Lopetitko jo, Vera? Saanko minä nyt laulaa?

— Luonnollisesti, lapseni, tiedäthän, miten mielelläni kuuntelen sinua.

— No, päästähän minut sitten istumaan sohvalle. Minun on siellä mukavampi.

Mustalainen naurahti ystävällisesti ja osanottavasti, ja Helenan oli pakko punastua. Mutta hän ei olisi osannut selittää, johtuiko se siitä, että hän oli hämillään huomatessaan Veran käsittäneen hänet, vaiko tyytyväisyydestä senvuoksi, että hän oli sidottu Stefaniin, vaikka vain kolmannen henkilön ajatuksissa. Hän valitsi laulun, jolla hän tiesi voittavansa. Se oli täynnä huolettomuutta, rajuutta ja päihtymystä. Tavallisesti tunsi hän kitarran viime akordin soitua ikäänkuin vapauttaneensa osan itsestään. Mutta tällä kertaa oli hän havaitsevinaan laulun uhmassa ja hehkussa väärän sävyn, niinkuin ne eivät kuuluisikaan hänelle, niinkuin jotakin tärkeätä, jotakin välttämätöntä olisi jäänyt ilmaisematta.

Ja kun Stefanin suudelmat polttivat hänen kaulaansa, ei hän tuntenut mitään riemua, vain tympeää pelkoa. Tätä hän ei ollut etsinyt istuutuessaan hänen viereensä. Mutta mitä sitten? Eikö miehellä tämän siveettömän, myrkyllisen laulun jälkeen ollut oikeus syleillä häntä aivan niinkuin tavallista porttoa?

Oli jo niin pitkä aika siitä, kun Helena oli ajatellut yhtenäisesti ja tutkinut itseään, että hän säikähti tästä uhkaavasta huomiostaan. Hän kauhistui mustalaishepenissään yhtä paljon kuin ennen, jolloin hän ei vielä ollut Pigal'issa. Ei, ei, hän ei halunnut enää tietää mitään itseperusteluista, ei enää kärsiä siitä. Ja sen tukahuttamiseksi oli keino, se oli hänen edessään, varmasti vaikuttavana ja koettuna. Hänellähän oli lääke, laseissa kultaisena välkkyvä. Hän tarttui siihen.

Koneellisesti ja ankaran johdonmukaisesti toistui nyt vanha juttu. Kun Helena oli alkanut, eivät muut halunneet jäädä hänestä jälkeen. He joivat myöskin. Viini kiihoitti heitä soittamaan ja laulamaan, laulu ja musiikki kiihoittivat heitä juomaan. Kun Samovar suljettiin, ei janoa vielä oltu saatu sammumaan. Feodor läksi kaukaasialaisten luo Lesghine'iin, Vera, Helena ja Stefan Esturgeon'iin.

Kuten aamullakin oli siellä jälleen mustalaisia ja vodkaa, ja jälleen oli aurinko korkealla, kun kirjailija ja Helena palasivat hotelliin, missä he jälleen ottivat toisensa vaieten ja eläimellisesti.

Niin kului muutamia päiviä. Kaikki olivat samankaltaisia, sillä ei ole mitään yksitoikkoisempaa eikä mikään sido enempää kuin öiset tottumukset. Puoliyön aikaan saapuivat Helena ja Stefan Samovar'iin, jossa he pian tapasivat Veran, Feodorin ja Rizinin. Vähitellen, mutta välttämättömästi he humaltuivat, sillä aamuun oli pitkä aika. Alkoholi täytti heidät hermostuneella ilontunteella, se ajoi heitä toisesta venäläisestä pikkuravintolasta toiseen. Kaikkialla he joivat, vihdoin uupuneina, kuollein sieluin ja toisiaan himoiten vaipuakseen Helenan vuoteeseen. Vasta yöllä he jälleen havahtuivat kiertämään uudelleen samaa kehää.

Tämä yökulkijaelämä ei antanut Stefanille aikaa päästä omaksi itsekseen takaisin eikä Helenalle mitään mahdollisuuksia päästä selville tunteistaan. Kaikki suli yhteen, häipyi usvaksi, joka teki pään tyhjäksi ja ruumiin verettömäksi, ja jonka vain alkoholin piiska pystyi muutamaksi tunniksi karkoittamaan. Näinä päivinä, jotka eivät olleet mitään päiviä, ja näinä öinä, jotka eivät olleet mitään öitä, eivät Helena ja Stefan vaihtaneet kahtakaankymmentä sanaa, jotka olisivat vieneet heitä lähemmäksi toisiaan. Mutta heidän joka aamu yhtyvät ruumiinsa antoivat heille paremman ja onnellisemman tottumuksen.

Harvinaisina, lyhyinä selvinä hetkinään ihmetteli Helena katsellessaan Stefanin rumia kasvoja, miten hän saattoi kokea niin suurta riemua hänen sylissään, kun ihana Feodor oli jättänyt jälkeensä vain tympeän väsymyksen tunteen. Hän ei käsittänyt, että hän katkaistuaan moraalin kahleet ja tuntien Stefania kohtaan jotakin, mitä hän ei vielä ymmärtänyt, vihdoin oli kypsä fyysilliseen elämään. Ja hän sanoi masentuneena itselleen:

— Olen auttamattomasti hukassa. Niinkuin kurjin portto nautin ensimmäisestä parhaasta, vaikka hän on rumakin.

Miten kauan olisivat he eläneet näin, jos Stefan olisi ollut rikas? Stefan kysyi tätä usein myöhemmin itseltään voimatta vastata siihen, ja hän värisi ajatellessaan, mitä hänestä olisi tullut, jos hänen varansa olisivat sallineet hänen jäädä ainaiseksi Pigal'in öitten sokaisevan lumouksen valtaan.

Tietysti oli hän kykenemätön pitämään lukua rahoistaan, mutta pitäessään kaikki aina mukanaan ei arviolasku ollut vaikea. Sinä aamuna, jolloin hän kiinalaisten kirjoitusmerkkien koristamasta lompakostaan otti viimeisen tuhannen frangin setelinsä, kirjansa tekijäpalkkion viimeisen jäännöksen, tiesi hän, että siitälähin oli Samovar häneltä suljettu. Tämä havainto huolestutti häntä hiukan. Ei köyhyyden pelosta, ei, sillä kaikista venäläisistä pakolaisista oli hän parhaiten siihen tottunut, nuoruudestaan saakka. Hän eli aina kädestä suuhun. Mutta häntä suututti luopuminen niin monista rakkaista tottumuksista: kuninkaanarvosta, joka ravintolassa hänelle oli suotu, everstin hyvistä kasvoista, Vera Petrovnan hiuksista, Esturgeon'in lauluista ja Helenan kauniista rinnoista. Tästä kaikesta oli hän nauttinut tuskin viikkoakaan, mutta myrkky oli nopeasti imeytynyt vereen.

Tällaisia olivat Stefanin huolestuneet ajatukset hänen vaihtaessaan viimeistä seteliään. Hän karkoitti ne, sillä hänen tuttavansa veivät hänet mukanaan ja hän halusi tänä aamuna tuhlata Pigal'issa rahansa, luullen tilaisuuden viimiseksi.

Ei milloinkaan ollut hän ollut niin iloinen, niin viehättävä ja lennokas puheissaan. Tuntiessaan, että hänen oli jätettävä nämä ihmiset, ettei hän enää milloinkaan kuulisi heidän laulujaan, sai heidät hänen mielessään näyttämään jo hänen omilta taruolennoiltaan. Hän ei enää nähnyt heitä, hän vain muisti heidät, se on, hän loi heidät sellaisiksi kuin hän halusi heidät nähdä. Helena oli ihmeellinen kaksoisolento. Milloin oli hän merenneito, kun tapasi hänen surullisen katseensa, milloin oli hän kuin kasvihuonekukka, kun Stefanin katse kohdistui hänen kuumiin huuliinsa ja rakkaus, jota Stefan ei milloinkaan ollut tuntenut ja jota hän ei milloinkaan tyttöä kohtaan tuntenutkaan, leimahti siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän luuli näkevänsä tytön viimeisen kerran ja jolloin tytöstä tulisi vain unikuva hänen muistinsa kätköihin.

Tätä merenneitoa ja kasvihuonekukkaa, ei mustalaisen valepuvussa olevaa Helenaa hän sinä aamuna hyväili äärettömän hellin käsin; tämän satuolennon kanssa hän ihmeellisimmällä äänellään puheli solisevista lähteistä, puutarhoista ja mehiläisistä, niiden salaisuuksista ja haltijattarista. Mutta Helena kuuli hänen puhuvan. Ja jos Stefan olisi voinut lukea sen kiitollisuuden, joka kuvastui hänen kosteista, puoliksi suljetuista silmistään, olisi hän tuntenut itsensä rikolliseksi.

Heidän onnensa esti heidät päihtymästä niinkuin edellisinä päivinä ja he tulivat hotelliin melkein selvinä.

— Stefan, Stefan, elämäni, miten oletkaan minulle puhunut, huudahti Helena. Miten puhtaaksi olet pessyt minut. Miten rakastankaan sinua!

Nämä sanat, joita hän ei vielä milloinkaan ollut lausunut, joita hän oli pitänyt puutteellisina ja jokapäiväisinä, niin moneen kertaan kuultuina ja luettuina, hämmästyttivät häntä; sillä hän tunsi niin ääretöntä hellyyttä ne lausuessaan. Niiden kaiku päihdytti hänet. Hän istui liikkumattomana säteilevä hymy huulillaan, ja hänen kasvoillaan oli kirkas ja vakava ilme, niinkuin hän kuulisi morsiushymnin soivan.

Minä rakastan häntä, minä rakastan häntä, ajatteli hän, — ja kaikki on yksinkertaista ja kaunista. Sekä ruumiini ilo että nämä niin nopeasti vierivät päivät. Hän on pelastanut minut, hän on nostanut minut ylös, niin ylös. Ja minä en ansaitse sitä.

Helenan hurmio ei ihmetyttänyt Stefania vähääkään. Kaikki viime tuntien kuluessa hänessä syntyneet kuvat liikuttivat häntä vielä. Ja mikä olikaan luonnollisempaa kuin se, että Helena, hänen tumman ja säteilevän satumaailmansa uusi ystävätär kiitti häntä siitä, että hän otti tämän mukaansa omaan sisäiseen elämäänsä? Hän katsoi Helenaa himottomin silmin. Sillä miten hän olisi voinut koskea satujensa haltijatarta?

Ja tyttö ajatteli:

Hän ei ajattele ainoastaan ruumistani, niinkuin luulin ja niinkuin luulin itsekin haluavani vain sitä. Se kaikki johtui vain humalasta. Hän puhuu minulle edelleenkin. Me käymme metsissä ja maalla. Hän näyttää minulle kasveja ja hyönteisiä, ja vasta työaikani alkuun me palaamme takaisin Samovar'iin. Me emme juo enää. Ja kaikki muuttuu hyväksi ja valoisaksi, sellaiseksi kuin hänen äänensä.

Stefan tuli hänen luokseen, suuteli hänen hiuksiaan ja lausui:

— Hyvästi, Lenotshka, minun on lähdettävä luotasi. Nuku hyvin.

— Miksi, onko sinulla jotain ostoksia? kysyi tyttö ääni hellyyttä tulvillaan. — Lähetä tarjoilija, niinkuin tavallista. Vai haluatko käydä jonkun ystävän luona? Voithan tehdä sen huomenna.

Stefan pudisti suurta päätään ja sanoi iloisesti:

— Ei, menen kotiin. Minulla ei ole rahaa enää.

Helena ei vielä käsittänyt, mutta alkoi tuntea pelkoa. Epävarmalla äänellä hän sanoi:

— Onhan sinulla aikaa mennä hakemaan sitä.

— Olet hauska, Helena, luullessasi, että minun on vain mentävä kotiin löytääkseni kultaa. Ei, rakas minulla ei ole enää mitään.

— Entä sitten?

Stefan teki avuttoman liikkeen, mutta hymyili edelleen.

— Mutta… Stefan… mutta… milloin näen sinut jälleen huomenna? Eikö? Ylihuomenna?

— Tiedäthän, että asun niin kaukana. Varmasti et tunne koko seutua, Parc Montsouris'n luona. Ja autobussit, maanalaiset en tiedä edes, miten selviydyn tänä aamuna kotiin. Ei, rakkaani, kun kerran pääsen kolooni, en enää lähde sieltä ulos.

Hän puhui ystävällisesti niinkuin ennenkin, silmissään lapsellinen katse. Ja tämä luonnollisuus ja keveys koskivat Helenaan, enemmän kuin hänen sanansa. Hänellä oli merkillinen tunne siitä, ettei hän enää ollut ihmisolento, vaan merkityksetön varjo, jonka yli Stefan astui.

— Niin, rakas, jatkoi Stefan — sanoudun irti Pigal'ista.

Tämä viimeinen isku nosti veret Helenan kalpeille poskille. Hän oli siis ollut Stefanille vain koriste, niinkuin moni muukin, tämän valoja tulvivan, kirotun kaupungin koriste-esine, kitarra. Hänen ylpeytensä käski häntä salaamaan suuttumuksensa ja tuskansa. Hänen täytyi päästää Stefan menemään pysyen yhtä rauhallisena kuin mies itsekin.

— No hyvä, voi hyvin, sanoi hän kääntyen pesupöydän yläpuolella riippuvaan peiliin päin ikäänkuin pyyhkiäkseen maalin pois kasvoiltaan.

Mutta hänen silmänsä kiintyivätkin toilettiesineisiin, jotka Stefan oli ostanut ja jotka olivat hänen omiensa vieressä. Ajatellessaan, ettei Stefan enää milloinkaan niitä käyttäisi, että hänen olisi viskattava ne pois, tunsi hän, ettei hän enää jaksaisi elää yksinään tässä huoneessa. Se näytti äkkiä olevan täynnä Stefania, ja kun kirjailija otti askeleen ovea kohti, sulki hän vaistomaisesti tien ja huohotti:

— Ei, Stefan rakas, se ei ole mahdollista!

— Mutta mitä nyt, rakkaani? kysyi Stefan hämmästyneenä Helenan kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta.

— Se, että sinä lähdet pois, että sinä jätät minut yksin.

— En ymmärrä; niinhän täytyy tapahtua.

— Ei täydy. Eihän sinun ole pakko hyljätä minua, vaikket voikaan enää käydä Samovar'issa. Asummehan me samassa kaupungissa. Ole toki järkevä, rakkakin, ja ajattele, asiaa.

Stefanin kasvoilta luki hän sellaisen kauhun tämän ajatellessa mahdollisuutta, että hänen täytyisi kulkea Parisin toisesta päästä toiseen, pitää aina mielessään heidän kohtaamiseensa määrättyä aikaa, eikä Helena voinut vihastua hänen kieltäytymisestään. Mutta samalla ymmärsi hän, että Stefanin astuttua hänen huoneensa kynnyksen yli ei hän näkisi häntä enää.

— Älä mene pois, älä mene pois, pyysi hän kiihkeästi.

— Rakastan nyt sinua liian paljon. Sinä et olisi saanut puhua minulle tänään niinkuin puhuit.

Tyttö oli tarttunut hänen ranteisiinsa. Stefan oli hämmästynyt, melkein loukkaantunut tytön itsepintaisesta pyynnöstä. Silloin tunsi Helena, miten ensi kerran hänen elämässään sen päätekijä horjui: hänen ylpeytensä.

— Minähän rukoilen häntä, minähän kerjään häneltä, sanoi hän itsekseen, tuntien siitä enemmän pelästystä kuin häpeää.

Salamana näki hän edessään ne miehet, jotka olivat häntä rakastaneet tai himoinneet: Vassian, Feodorin, jotkut muinoin Venäjällä, kaikki hänen Samovar'issa tapaamansa miehet, vieläpä Irtitshinkin. Hän oli joko pitänyt heidät kurissa tai yksinkertaisesti työntänyt heidät inhoten luotaan. Ja nyt hän valitti ja rukoili.

— Vastaa toki, huusi hän epätoivoisen kiivaasti, hysteerisesti.

— Älä pakoita minua painumaan polvilleni eteesi.

Stefan hätkähti hänen kimakasta huudostaan. Hän nosti käden otsalleen, ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan, käsittääkseen, mitä tuo nainen hänestä halusi.

— Ymmärrähän nyt, rakas, sanoi hän mahdollisimman hellästi. — Olenhan selittänyt kaiken tarkkaan sinulle. En tiedä, millä eläisin enää täällä.

Hän näytti eksyneeltä lapselta. Sen nähdessään rauhoittui Helena jälleen. Stefan ei siis halunnut kuulla hänen rukouksiaan. Tiesikö hän ylipäänsä, mitä ylpeys oli? Hän oli yksinkertainen kuin koruton kertomus. Miksei hän puhunut miehelle yksinkertaisesti ja luonnollisesti? Silloin saisi hän tämän helposti taipumaan.

Helena syleili Stefania molemmin käsin, veti hänet vuoteeseen ja painautui tiukkaan häntä vasten:

— Olet oikeassa, sanoi hän melkein iloisesti. — Käyttäydyn kuin mieletön. Mutta katsohan, nämä yöt repivät hermoni hajalle. Kuuntele minua nyt, rakas. Niin kauan kuin olimme yhdessä, en välittänyt juomisesta. Mutta jos tahdon (ja omituinen ylpeys valaisi hänen kasvojaan hänen muistaessaan, millainen valta hänellä oli miehiin) voin ansaita rahaa kylliksi meille molemmille. Huonehan meillä on. Hiljaa, hiljaa, sinä maksat minulle kaiken takaisin, vaikka korkoineen, kun olet kirjoittanut uuden kirjan. Sinä et enää tule Samovar'iin enkä minä juo enää, vaan tulen sieltä suoraan kotiin. Sinä saat nukkua ja tehdä työtäsi hyvin.

Tytön lempeys ja hänen ruumiinsa lämpö saivat Stefanin heltymään. Hän nauroi iloisesti.

— Tehdä työtä täällä, sanoi hän. Oletpa koomillinen!

— Miksi niin? Järjestän sinulle tänne pöydän, ja aamuisin on täällä niin rauhallista.

Stefan irrottautui tahtomattaan lempeästi tytöstä. Hän ajatteli sitä täydellistä yksinäisyyttä, jota hän tarvitsi kirjoittaessaan. Hän ajatteli, miten hänen kirkkaimpanakin päivänä oli laskettava kaihtimet alas ja tilkittävä ovi tarkoin.

— Ah, rakkaani, hän sanoi, — vaikka minulla olisi kymmenen huonetta, en voisi kirjoittaa riviäkään tietäessäni sinun olevan läsnä.

Tämä vastaus ei loukannut Helenaa. Hän tunsi taikauskoista kunnioitusta henkistä työtä kohtaan. Hän oli tyytyväinen jo siitäkin, että Stefan puhui hänen kanssaan työstään. Sehän oli ensimmäinen hänen sisäisistä salaisuuksistaan, jonka Stefan uskoi hänelle.

— Ah, minä tahtoisin niin mielelläni tietää, mutisi hän hyväillen Stefanin otsaa, — miten ne ihmeet, jotka olen lukenut, täällä syntyvät.

Helena ei milloinkaan ollut osannut uneksiakaan, että Stefanin kasvot, nuo hyvät ja lapselliset kasvot voisivat näyttää niin kovilta ja epäluuloisilta. Mutta Stefan olikin tytön hellässä kysymyksessä löytänyt pahimman vihollisensa: rauhanhäiritsijän, vieraan, uteliaan imartelijan, joka aikoi tunkeutua siihen piilopaikkaan, missä oli kätkettynä aarre, jota hän koko elämänsä ajan oli puolustanut ihmisten katseita ja ääniä vastaan.

Hän asteli edestakaisin huoneessa sanoen hermostuneella, äänellä lyhyesti:

— Ei sanaakaan enää siitä, pyydän.

Helena tarttui kaulaansa ikäänkuin tukahduttaakseen tuskanhuudon. Nuo sanat! Ja ennen kaikkea tuo äänensävyt ikäänkuin hän olisi varas!

— Riittää, huusi hän, riittää! Mene vain! Miksi käyttäydyt minua kohtaan näin? Siksi, että olet tullut tuntemaan minut kapakassa. Viattomasta ilmeestäsi ja armeliaisuudestasi huolimatta olet samanlainen kuin kaikki muutkin, yhtä pelkuri ja tyhmä kuin he. Millä oikeudella sinä solvaat minua? Mitä kauhistuttavaa minä olen sinulta pyytänyt? Tai mitä suututtavaa? Sinun mielestäsi olen siis korkeintaan tarpeeksi arvokas vain sinun nautintoasi varten? Mutta avointa ja luottavaa sanaa minä en ansaitse? Niinkö? Mutta katsohan suoraan minuun, en sentään näytä täydellisesti portolta. Varmasti olen ainakin yhtä arvokas kuin ennen tuntemasi naiset. Voit nauraa, mutta sinä olet ensimmäinen rakastajani; ennen sinua oli vain Feodor yhden yön, yhden ainoan yön, ja jos kertoisin sinulle kaiken, ymmärtäisit minut. Jos olisit kysynyt minulta, en olisi vaiennut mistään. Mutta mitä minun elämäni sinua liikuttaa? Sinä tulit, annoit minulle takaisin puhtauden tunteen, ja nyt menet pois. Mutta mikä paha mahti lähetti sinut tielleni? Olin rauhallinen kuin ruumisarkussa. Sinulla ei ollut oikeutta, sinulla ei ollut oikeutta siihen. Sinulle tuottaa siis hyvin paljon huvia koettaa valtaasi köyhiin ja kadotettuihin, mutta silti uskollisiin ihmisiin, penkoa heidät sisintään myöten ja sitten sysätä heidät sivuun. Näin kyllä, mitä teit Rizinille. Ja minulle tänä aamuna. Saatana! Saatana!

— Älä sano sitä, huusi Stefan ristiten itsensä kalpein kasvoin. — Sinä et tiedä…

Hän ei voinut jatkaa. Helena oli epätoivoisesti takertunut häneen. Hän nojasi päätään hänen olkaansa, hyväili hänen poskiaan ja kuiski huohottaen ja nyyhkien:

— Älä mene pois, rakas Stefanini, rakkaani! En pyydä sinulta mitään muuta. Kohtele minua kuin kaikkein halveksittavinta naista, en nyt ansaitse enempää. Silloin tällöin kohotan vielä pääni pystyyn, mutta minä tiedän, minä tiedän, mitä on sieluni pohjalla. Sinun ei vain tarvitse antaa minun tuntea sitä liian paljon, siinä kaikki. Sinähän jäät, sano, jääthän, eikö niin? Itken sinun tähtesi. En olisi milloinkaan uskonut voivani itkeä jonkun miehen vuoksi. Mutta minä rakastan sinua, minä rakastan sinua. Ja saat olla varma, että raha-asioista selviydymme, minä ansaitsen. Sinä maksat minulle takaisin. Ja sinullahan on hyviä ystäviä, voithan lainata heilläkin hiukan. Tietysti, kirjoita. Irtitshille! Tiedän, että hän lähettää sinulle. Hän on karkea, mutta hyvä. On arvotonta, että annat pyytää itseäsi näin, että pakoitat minut alentumaan näin.

Hän puhui vielä kauan. Milloin valittaen, milloin vihoissaan, loukatun ylpeyden vaihtuessa kurjimpaan matelemiseen. Hän heittelehti näiden kahden elämänsä navan välillä niinkuin eläin palavan häkin ristikkojen välissä. Ja Stefan myöntyi.

Hän ei tehnyt sitä säälistä tai väsymyksestä; sillä tämä horjuva ja hyväntahtoinen uneksija oli pelkän hitautensa vuoksi taipumaton, silloin kun hänen sisäistä elämäänsä uhattiin. Hänen taipuvaisuutensa nyt johtui siitä, että Helena oli hyvin kaunis ja epätoivossaan kiihoittava, siitä, ettei hän vielä ollut saanut kyllikseen Pigal'in tarjoamista yöllisistä huveista, ja myöskin siitä, että hänen viimeinen kirjansa oli ilmestynyt niin hiljattain, ettei hänellä ollut mitään halua vielä aloittaa uutta. Sitten Helena oli tahtomattaan, mainitsemalla Irtitshin nimen, herättänyt Stefanissa mitä merkillisimmän vastavaikutuksen. Ketään tuttavaansa ei kirjailija rakastanut niin paljon kuin tuota siperialaista mushikkaa. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi tätä. Melkein synnynnäisen viisautensa ja voimansa, vaistomaisen ihmistuntemuksensa — ja sanojen, joita löytääkseen Stefanin oli taisteltava uniensa syvyyksissä ja ihmeellisissä kirjoissaan — vuoksi tuntui Irtitsh hänestä usein olennolta, joka oli kotoisin niiden ikuisten, pyhien puiden sisimmästä, joista villikansat veistävät synkät epäjumalankuvansa.

Mutta Helenan milloin nyyhkyttäessä, milloin solvatessa häntä näki Stefan ensimmäisen kerran Irtitshin lähdön jälkeen asiat oikeassa valossa. Kun tyttö rukoustensa lomassa sattumalta mainitsi tämän nimen, muisti hän äkkiä kaiken, mitä hänen ystävänsä oli puhunut hänelle tunteistaan tyttöä kohtaan. Ja Stefan kauhistui sitä, mitä hän oli tehnyt. Helenan huulet eivät turhaan olleet muodostaneet sanaa, jota ei saa lausua: Saatana, saatana. Hän mietti kauan, syvästi ja rehellisesti — ja rauhoittui jälleen. Irtitsh ei ollut kieltänyt häntä koskemasta Helenaan. Jos hän olisi sen tehnyt, ei mikään kiusaus olisi voinut houkutella häntä kieltoa rikkomaan, sen Stefan tiesi. Kuitenkin Irtitsh näytti aavistaneen kaiken. Stefan näki jälleen edessään hänen silmänsä lähtöhetkellä. Aivan varmasti oli hän arvannut kaiken ja hyväksynyt sen. Mitä muuten voisivat merkitä sanat:

— Säästä häntä kaikessa.

Mutta silloin täytyi hänen totella häntä tässäkin.

Stefanin mieliala keventyi ja tyyntyi, ja vasta nyt havaitsi hän Helenan syvän kärsimyksen. Ja hän vapisi myötätunnosta. Silloin, kun hänen sydämensä ja järkensä olivat sovinnossa keskenään, ei kukaan osannut lohduttaa paremmin kuin hän. Helena nukahti pian. Kyyneleet olivat huuhdelleet ihomaalin hänen kasvoiltaan, niin että hän näytti huonostimaalatulta nukella. Stefan kirjoitti Irtitshille kirjeen, jossa hän kertoi kaiken ja pyysi rahaa.

Vastaus ei saapunut niin pian kuin Stefan oli arvellut. — Mutta se ei huolestuttanut häntä. — Vakuutettuna siitä, että hän oli menetellyt niinkuin pitikin, huvitteli hän edelleen Pigal'issa.

Vaikkei hän enää käynytkään Samovar'issa, ei hän nukkunut enempää kuin ennenkään. Miten hän olisi sitä voinutkaan Helenan huoneessa, joka oli täynnä Montmartre'in öisten valojen hehkua ja yöelämän kumeata melua? Ja mikä huumaava, kuumeinen elämä liukui Stefanin ikkunoitten ohitse! Miten olisi hän voinut olla sukeltamatta tuohon kiihoittavien lupausten virtaan?

Stefan saattoi Helenan Samovar'in ovelle. Sitten harhaili hän viekoittelevilla kaduilla, uneksi loistoravintoloitten edessä, joiden välkkyvät, salaperäiset ikkunat värisivät himmeästä musiikista. Vihdoin läksi hän Sans-Souci'hin.

Tämä pikku kahvila täytti ne tunnit, jolloin Stefanin oli odotettava Helenaa. Siellä oli pieni terassi, mahdollisimman ahdas, ja ohikulkijat tyrkkivät sen pöytiä. Mutta oli miellyttävää katsella viileässä elokuun yössä sivuitse lipuvia kasvoja, joiden piirteitä vääristivät hurjistelut ja mainoskilpien räikeät valot. Sitäpaitsi pistäytyivät Feodor ja Rizin tanssien väliajoilla usein siellä. He olivat Stefanin ainoat tähänastiset ystävät Pigal'issa.

Mutta pian sai hän ystäviä Sans-Souci'n kantavieraidenkin joukossa: neekereitä, eteläamerikkalaisia, ennen kaikkea venäläisiä; sillä kahvila oli ikäänkuin niiden ravintoloitten polttopisteessä, joissa he kaikki työskentelivät. Yön työttömille toimi se jonkinlaisena paikanvälitystoimistona. Siellä näkyi asianajajia, upseereja, jotka ennen olivat esittäneet romansseja salongeissa ja nyt toivoivat paikkaa jossakin kuorossa. Edelleen oli siellä kaukaasialaisia, aina tanssijoina toimivia vähävenäläisiä, juopottelun tähden erotettuja mustalaisia, "houkutuslintuja", jotka vainusivat sopivaa tilaisuutta, kitarransoittajia, jotka olivat juoneet soittimensa, laulajia, joiden äänen alkoholi oli särkenyt, ja muita, vielä kummallisempia olentoja, joista ei tiedetty mitään, synkkiä, levottomia kasvoja, jotka joka ilta jossakin kahvilan nurkassa punoivat pimeitä suunnitelmiaan.

Kaikki nämä ihmiset sulkivat pian Stefanin sydämeensä. Hänhän ei pyytänyt mitään. Hän ei etsinyt tointa eikä häirinnyt ketään. Tarkkaavaisesti ja kärsivällisesti kuunteli hän luottavaisia tunnustuksia. Ja kaikilla miehillä ja naisilla, jotka siellä kokoontuivat, oli niin loputtoman paljon kertomista. Jokaisen kasvoille oli kirjoitettu liikuttava elämäntarina. Jokainen katse kertoi kurjuudesta, kärsimyksestä ja tuskasta, siveettömyydestä, viinistä ja rakkaudesta.

Stefan kokosi kaikki nämä tarinat, sekoitti ne paloviinaan, paisutti niitä ja painoi ne mieleensä. Hänen ympärillään hälisi kahvila, hänen ohitseen solui keskeytymättä yhä uusia kasvoja, joiden otsien taakse epäilemättä kätkeytyi uusia tarinoita, ja jotka nopeasti sukelsivat takaisin hämärään. Ja kehottaessaan päätään näki hän vanhoja kukkienmyyjättäriä ja kookkaita kasakoita, jotka seisoivat vartijoina valaistun, uutimin peitetyn oven edessä.

Päivä sarasti aivan epäloogillisesti ja ikäänkuin unennäkönä. Helena saapui Samovar'ista Vera mukanaan ja he läksivät Esturgeon'iin, josta oli tullut heille voittamaton tottumus, kuin pahe. Ja senjälkeen nukahti Stefan rakastettunsa viereen, kunnes jälleen tuli aika lähteä Sans-Souci'hin.

Näiden kolmen paikan muodostaman taikakolmion sisässä kului kaksi viikkoa, kaksi huomaavaa ja hedelmällistä viikkoa Stefanille, kaksi tuskan ja onnen viikkoa Helenalle.

Katsella ja kuunnella kirjailijaa, tuntea hänet vieressään, ihailla kaikkea sitä, minkä hän katsein ja sanoin paljasti itsestään, ruumiillisesti yhtyä, häneen — kaikki se täytti Helenan suuremmalla riemulla kuin mitä kukaan muu nainen olisi voinut tuntea; sillä kaikkien hänen aistiensa ja tunteittensa vastaanottavaisuuden ja reaktiokyvyn olivat hänen elämäntapansa ja alkoholinkäyttö kymmenkertaistaneet. Kaikki ilmeni hänessä kohtauksittain. Kesken keskustelua tai laulua hän äkkiä syleili Stefania, ja näissä suudelmissa oli äidillistä, aistillista ja salaperäistä rakkautta, joka lähenteli hurmiota.

Mutta hän kärsi myöskin enemmän kuin kukaan muu silloin, kun intohimon ryöppy ei riittänyt hukuttamaan täydellisesti hänen ymmärrystään ja ajatuksiaan. Hän ei voinut unohtaa, millä itsensä alentamisella hänen oli täytynyt ostaa Stefanin jääminen. Eikä hän voinut olla näkemättä, että Stefan kaikesta ystävällisyydestään huolimatta jäi hänelle läpitunkemattomaksi ja vieraaksi. Vaikka he elivätkin yhdessä, olivat he kuitenkin vain niinkuin kaksi laivaa, jotka purjehtivat tyynellä merellä kylki kyljessä kiinni ainoastaan ensimmäisen tuulenpuuskan viriämiseen asti.

Helena ei voinut tietää, että Stefan, vaikka hän olisikin tutustunut häneen jo silloin, kun hän vielä oli viaton ja koskematon, olisi kiinnittänyt häneen yhtä vähän, ehkä vieläkin enemmän huomiota. Siksi luuli hän miehen käytöksen johtuvan hänen alennustilastaan. Mutta vaikka hän niinä hetkinä, jolloin hän tunsi syvimmin rappeutuneisuutensa, olikin valmis kuuluttamaan sen koko maailmalle, ei hän silti voinut sietää ajatusta, että joku — kaikkein vähimmin juuri Stefan — kohottaisi sen muuriksi heidän välilleen.

Ollessaan sidottuna samanlaiseen elämään kirottujen ihmisten parissa oli hän luullut voivansa palvella Samovar'issa ilman vastenmielisyyden tunnetta. Vieläpä saivat Vera ja Heridze hänet näkemään kauneutta ja suuruutta tässä ahnaiden jumalien palvelemisessa.

Mutta päästessään selville rakkaudestaan murtuivat hänen varmuutensa ja uhmansa. Hän tunsi olevansa alastomana ja ryvetettynä alttiina muiden katseille. Hän häpesi räikeää pukuaan, maksettuja laulujaan ja juopotteluaan. Mielellään olisi hän pukeutunut yksiväriseen, pitkähihaiseen, korkeakauluksiseen pukuun. Mielellään olisi hän pessyt kasvoiltaan ihomaalin ja sen mukana Pigal'issa vietetyt kuukaudet, ollakseen Stefanin silmissä muitten naisten kaltainen, kaikkien niiden naisten, joita kunnioitetaan. Mitä hepeniä hänellä olikaan yllään, hepeniä, joita hän ei aina ennättänyt edes riisua! Ne polttivat hänen ruumistaan. Nämä ajatukset kiusasivat ja kiduttivat häntä. Sitäkin enemmän, kun Stefan ei pystynyt niitä ymmärtämään. Jos hän olisi niin tehnyt, käsittänyt sen, mitä hän pelkäsi ja mikä haavoitti ja repi häntä, olisi hän varmasti yrittänyt tehdä parhaansa tyynnyttääkseen häntä. Mutta Stefanille ei ollut olemassa moraalia, ei ennakkoluuloja, ei hyveellisiä eikä langenneita naisia. Juuri hänen täydellinen kyvyttömyytensä tunteeseen, jota Helena oli hänelle kuvannut, esti häntä millään tavalla auttamasta tyttöä hänen kärsimyksissään.

Siksi täytyi Helenan aivan yksinään puolustautua tässä elämässä, jota he rinnakkain viettivät. Mutta miten hän niinollen pystyi pitämään päätöksensä olla juomatta enää? Hän kärsi alennustilastaan; hän tiesi, että viini vei häntä yhä alemmaksi, mutta humalassa hän ei tajunnut sitä. Silloin vapautui hän siitä sietämättömän masentavasta tunteesta, josta Stefanin katse sai hänet värisemään. Kun alkoholin demooni kohisi hänen ohimoissaan, poltti hänen rinnassaan, piiskasi hänen halujaan, silloin tunsi hän olevansa kaikkien muitten miesten ja naisten kaltainen, silloin oli hän rohkea, ylpeä ja voimakas kuin Bakkuksen papitar.

Eräänä aamuna tuli Helena yksin noutamaan Stefania Sans-Souci'sta.

— Entä Vera? kysyi kirjailija.

Mustalainen oli lähtenyt Rizinin mukana. Aivan suunniltaan oli tämä rukoillut Veraa lähtemään Ludmillan luokse, joka jo muutaman päivän oli ollut sairas. Astuessaan yli kadun oli Helena päättänyt kertoa tämän kaiken Stefanille. Hän aikoi myöskin sanoa, miten levoton hän oli pikku tanssijattaren puolesta. Mutta hänen rakastettunsa kysymys tuotti hänelle liian syvän pettymyksen. Ja tämä pieni mustasukkaisuuden laine sai kaikki hänen kärsimyksensä, jotka kuukauden ajan jo olivat vieneet hänet pois tasapainosta, tulvahtamaan yli.

Kaikkien Sans-Souci'n venäläisten ja kimeiden huutojen sisään houkuttelemien ohikulkijoitten kuullen pani hän Stefanin kanssa toimeen mielettömän kohtauksen. Valittaen ja huutaen ilmaisi hän vihansa, rakkautensa, ylpeytensä, pelkonsa ja epätoivonsa. Hän ei ollut niin humalassa, ettei hän olisi huomannut raivonsa törkeyttä; mutta juuri siksi menetti hän vielä viimeisenkin rippeen itsehillinnästään. Hän hekumoi hysteerisesti ja nauttien kurjuudellaan, ja tuskissaan olisi hän halunnut kiemurrella katukivityksellä. Mutta mikään ei saanut häntä lopettamaan. Iljettävänä virtana tulvi hänen huuliltaan sanoja, joita hän ei muuten edes ajatuksissaan olisi lausunut, kauheita sanoja, joilta hän öisin, oli kaikin voimin pyrkinyt sulkemaan korvansa. Oli kuin hänen olisi ollut pakko huutaa ne julki kuin likaiset, perkeleelliset loihtusanat, jotka yksin voisivat pysähdyttää sen hävittävän heilurin, joka kuljetti häntä mielettömästi toivottoman rakkauden ja kuolettavan häpeän välillä ja hämmensi hänen järkensä.

— Nyt, lopetti Helena hengästyneenä ja hermot pilalla — nyt ole tyytyväinen, olen puhunut sinulle kuin "portto". Ei ole enää mitään erehtymismahdollisuuksia.

Hän purskahti nauruun, jota Stefan ei voinut kestää. Hän raivasi itselleen tien uteliaiden katsojien lävitse. Päämäärättä riensi hän pois, vain päästäkseen kuulemasta Helenan kimeitä huutoja. Hämmentyneenä katseli tyttö ympärilleen. Kaikkialla vieraita, uteliaita ja vahingoniloisia kasvoja. Hän huudahti kauhistuneena ja juoksi Stefanin jälkeen.

— Älä jätä minua, älä jätä minua, huusi hän hampaat kalisten. — Etkö nähnyt? Ne ovat naamioita, koirannaamioita! Puolusta minua, puolusta minua!

Aikaisemmin kuin tavallista palasivat he kotiin. Helena itki hiljaa.

Kaksi päivää lepäsi hän vuoteessa. Hän oli laittanut kylmän kääreen otsalleen; sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hänen päänsä olisi täynnä palavia hiiliä. Tämä hallusinatio oli niin voimakas, että hän tuon tuostakin laski, miten paljon hiiliä oli. Stefan hoiti häntä tottumattomin ja ujoin käsin. Syvässä epätoivossaan oli hän kuin lapsi, joka on kulkenut liian kauaksi metsään eikä enää löydä paluutietä.

Onnettomuudeksi ei kuume eikä delirium ollut riittävän ankara viemään Helenalta muistot tapahtuneesta. Ja kun hän jälleen palasi takaisin yöelämäänsä, muisti hän ne ihmiset, jotka Sans-Souci'ssa olivat seisoneet hänen ympärillään, seuranneet häntä alhaisen jännittynein ja halveksivin katsein, jotka hän usein oli nähnyt porttojen välisiä tappeluita katselemassa. Ja tämä yhä lisäsi hänen itseinhoaan. Hän tunsi itsensä sisäisesti rikkinäiseksi, halveksittavammaksi ja iljettävämmäksi kuin juopuneet, vanhat naiset, jotka aamuhämärissä hyräilivät puoliääneen Pigal'in porttoloiden edustalla.

Ennen Samovar'iin lähtöään hän tuskin uskalsi puhutella Stefania. Vihdoin sen tehtyään oli hänen äänensä masentunut ja hänen silmänsä pelokkaat. Mutta heti astuttuaan yli Samovar'in kynnyksen oli hän kuin järjetön. Mitä mitättömin määrä alkoholia nosti hänet hurjaan humalaan. Hän oli niin alkoholin turmelema, että pieninkin pisara oli hänelle myrkkyä. Tähän aikaan hän riiteli Veran kanssa. Hän loukkasi julmasti ja aiheetta Feodoriakin. Tuskin kului yötäkään, ettei hän aiheuttanut skandaalia. Näinä mielipuolisuuden hetkinä pystyi vain hovimestari, jonka hyväntahtoisia, koruttomia kasvoja hän rakasti, hiukan häntä rauhoittamaan. Silloin pakeni hän tämän turviin ja nyyhkytti hänen leveää rintaansa vasten.

— Pikku tyttöni, sanoi tämä hänelle, — tulkaa minun luokseni maalle. Kastelette siellä puutarhaani ja kaikki menee ohi.

— Mutta minä rakastan häntä, minä rakastan häntä liiaksi, voihki Helena.

Ja äkkiä ryntäsi hän Sans-Soucihin, niissä Stefan istui uneksien, kuunnellen tarinoita, ja syleili häntä hurjasti. Sitten riensi hän säteilevänä takaisin Samovar'iin; mutta saatuaan muutaman pisaran viiniä oli hän jälleen suunniltaan.

Tällä välin saapui Irtitshin vastaus. Stefan vavahti hiukan nähdessään kirjaimet, joita ei oltu kirjoitettu, vaan piirretty lapsellisella, huolellisella innolla. Hän vilkaisi säikähtyneenä Helenaan, ikäänkuin hänen olisi ollut tehtävä tytöstä tili jollekin, joka näkymättömänä oli läsnä. Tyttö makasi vuoteellaan alastomana, sillä ilma oli hyvin kuuma, ja poltti ahneesti. Hänen poskensa olivat painuneet kuopalle ja olivat kelmeät kuin vaha. Hänen leukansa vapisi hiukan. Stefan huokasi ja avasi kirjeen. Seteleitä putosi lattialle.

"Rakas Stefan Matvejevitsh", kirjoitti Irtitsh. "Et ole ilmoittanut minulle uutta osoitettasi. Minun on täytynyt pyytää sitä Maksimilta. Liikeasiani menestyvät hyvin. Syksyllä tulen jälleen Pariisiin vielä laajentamaan niitä. Älä ollenkaan murehdi rahojen vuoksi. Tämä on toistaiseksi käsikirjoituksestasi. Syleilen Sinua ja toivon Sinulle kaikkea hyvää."

Ja hänen kömpelön nimikirjoituksensa alla oli:

"Estä häntä juomasta, niin hyvin kuin vain voit."

Tämä lause ilahdutti Stefania, mutta tuotti samalla hänelle tuskaa. Irtitsh ei ollut hänelle vihainen hänen suhteensa vuoksi Helenaan, mutta ei myöskään antanut hänelle hänen vapauttaan takaisin. Hänen tehtävänsä tytön luona ei siis vielä ollut päättynyt. Miten kauan täytyi hänen vielä sitä toimittaa? Hän katseli kirjettä kauan, niinkuin Irtitshin sanat voisivat paljastaa hänelle hänen tulevaisuutensa. Sitten vilkaisi hän jälleen Helenaan. Tyttö tupakoi yhä, välinpitämättömänä ja sammuneena. Hän ajatteli pikku Ludmillan enkelinkasvoja. Tyttö oli viikko sitten kuollut keskenmenoon. Mutta kun Stefan oli ilmoittanut hänelle, että hän nyt voisi tulla jälleen Samovar'iin hänen kanssaan, tunsi tyttö niin syvää ja kirkasta riemua, että Stefan oli aivan ymmällään.

Tämä ilo varjeli Helenaa ensimmäisinä öinä. Hän sopi Veran kanssa, pyysi anteeksi Feodorilta, istui Stefanin vieressä ja joi vain vettä, johon oli sekoitettu hiukan samppanjaa. Hänen kasvonsa olivat liikuttavan huolestuneet ja viisaat kuin lapsen, joka on tehnyt virheen ja haluaa hyvittää sen.

Mutta eräänä iltana huudahti Stefan iloissaan hänen muuttumisestaan:

— Anton Ivanitsh on oleva minuun tyytyväinen.

Hän ei huomannut, että Helenan kulmakarvat vetäytyivät yhteen hänen kysyessään:

— Ja miksi?

Hän vastasi:

— Tiedätkö, että siinä kirjeessä, jossa hän lähetti minulle rahaa, pyysi hän minua, että estäisin sinut juomasta.

— Ah, todellako, sanoi Helena tuntien kurkussaan kuristavan. — Sinä siis olet täällä valvoaksesi minua hänen puolestaan? Ja vastapalvelukseksi hän elättää sinua?

— Mitä? Mitä nyt? Mutta kuulehan toki.

— Vaikene, vaikene, sanoi Helena kovemmin. — Sinun on täytynyt kirjoittaa hänelle, että minä juon. Ja olet valittanut sitä. Siis täytyy kaikkien ihmisten tietää, että sinä kohtelet minua kuin juoppoa.

Hän purskahti nauruun, joka jo kerran ennenkin oli saanut Stefanin pakenemaan, ja jatkoi:

— Silloin haluan minä saada siitä ainakin yhden edun. Anna minulle viiniä.

— En, sanoi Stefan päättäväisyydellä, joka oli hänelle outoa. Ja lujin käsin piti hän kiinni tytöstä tämän yrittäessä tarttua pulloon.

— Ah, mutta sinä todellakin pelkäät työnantajasi puolesta!

— Miksi loukkaat minua, rakas, kun…

— Loukkaan sinua? Ja mitä sinä olet tehnyt siitä asti, kun olemme olleet yhdessä? Mutta kun on mustalainen, ei tarvita sinua eikä sinun mushikkaasi! Katsohan!

Hän suuntasi askelensa pöytää kohti, jossa oli vain miehiä, hymyili heille herttaisesti ja viittasi kitarransoittajalle. Hän lauloi kauan. Joka romanssin välillä tarjottiin hänelle lasi samppanjaa, ja ennenkuin hän tyhjensi sen yhdellä siemauksella, kääntyi hän joka kerran Stefaniin päin ja huusi:

— Anton Ivanitshin malja, eikö niin?

Hän ei lähtenyt pöydästä, ennenkuin hän jälleen tunsi itsessään öittensä demoonin.

Silloin pyysi hän juomarahaa, suuteli miestä, joka sitä antoi ja palasi Stefanin luokse.

Lamaantuneena kauhistuksesta oli tämä tarkkaillut häntä.

— Sinä et ole menetellyt oikein, et olisi saanut tehdä noin, kuiskasi hän kuumeisesti Helenalle.

— Miksi? Olenko kenties pettänyt sinua? huusi hän nauraen, jatkuvasti nauraen. — Olemmehan me yhdessäkin juopotelleet useammin kuin yhden kerran, eikö totta? Silloin pidit sinä sitä aivan luonnollisena, kun et ollut saanut tuota kirjettä. Mutta millä oikeudella, millä oikeudella se mies vahtii minua? Sano se minulle, rakkaani!

Hän oli puhunut niin kovalla äänellä, että kaikkien katseet kääntyivät heihin. Stefan halusi tyynnyttää häntä ja sanoi:

— Rakkaani, etkö sitten ole nähnyt, että hän rakastaa sinua, että hän tarkoittaa hyvää sinulle? Hän on sanonut minulle aikovansa kanssasi naimisiin, ja hän, hän ei ole minun kaltaisena ihminen. Hän on arvokas, hän…

Stefan keskeytti äkkiä. Helena oli puristanut lasin niin lujasti käteensä, että se särkyi. Huomasiko hän sitä? Tunsiko hän jotain villiä nautintoa haavoittaessaan itseään? — Hän puristi yhä lasinsiruja verisessä kädessään.

— Mitä sanot? huusi hän äkkiä. — Hän on arvokas? Olette samanlaisia. Hänellä ei liikeasoittensa vuoksi ole aikaa minua varten, ja siksi voit sinä nukkua vieressäni kunnes luovutat minut hänelle. Peto! Peto!

Hän kohotti vertavuotavan kätensä ja iski kaikin voimin Stefania kasvoihin. Samassa tunsi Stefan rautaisen kouran nostavan itsensä ylös. Hovimestari kuiskasi hänen korvaansa:

— Suokaa anteeksi, mutta lähtekää pian pois, Stefan Matvejevitsh, pyydän sitä hartaasti! Tehkää se tytön vuoksi. Miten onnetonta, etten voinut tulla nopeammin. Mutta niin kauan kuin te olette täällä, en voi vastata tytöstä.

— Hyvä, hyvä, eversti, sopersi kirjailija, — mutta sanokaa hänelle, että kaikki on lopussa. En voi enää, en todellakaan voi enää!

— Tehkää miten haluatte, Stefan Matvejevitsh, mutta ajatelkaa myös sitä, että hänen ylpeytensä saattaa hänet tekemään kaiken tämän.

Hän työnsi toisen ovelle.

Stefan kulki yli kadun ja istuutui itsekään tajuamatta sitä Sans-Souci'n terassille. Tarjoilija pyysi häntä ensi töikseen poistamaan veriset sormenjäljet poskeltaan. Kylmä vesi rauhoitti häntä hiukan, mutta päätöstään hän ei muuttanut: hän ei enää halunnut nähdä Helenaa. Hän selittäisi Irtitshille, että hän oli loppuun asti yrittänyt kaikin voimin, mutta että enää hän ei jaksanut.

Hänen mietiskelynsä keskeytti Rizin:

— Olen hyvin iloinen tavatessani teidät täällä, sanoi hän pakotetusti hymyillen. — Minun on välttämättä puhuttava kanssanne.

— Oh, ruhtinas, olen itsekin iloinen nähdessäni teidät. Tehän tunnette naiset. Te voitte antaa minulle neuvon. Mutta miksi ette kolmeen päivään ole tullut Samovar'iin ja ilman smokingia? Miksi?

— Ettekö tunne juttua vielä kysyi ruhtinas. — Pian kuulette kaiken, rakas ystävä.

Hän näytti iloiselta ja rauhalliselta, teeskentelemättä enää mitään. Kuitenkin värisi hänen äänessään hermostuneisuutta. Ja Stefan, herkempi äänille kuin sanoille, havaitsi sen heti. Samalla näyttivät hänestä ruhtinaan kasvot kokonaan muuttuneilta: nyt niinkuin ainakin olivat ne elottomat, mutta entisen velttouden ja välinpitämättömyyden sijasta olivat ne nyt kovat, miehekkäät ja kauniit. Stefan huomautti siitä Rizinille.

— Oletteko huomannut sen? kysyi toinen osoittamatta mitään ihmettelyä. — Ettekö näe syvemmälle? Ette? Se on kummallista. Kuvittelen, että jokaisen pitäisi se huomata. Ja ennen kaikkea teidän, sillä te olette kauhea ystävä, se teidän on vihdoinkin tiedettävä. Te ette jätä sieluja rauhaan. Voisi sanoa, että käsittelette niitä niinkuin valokuvaaja käsittelee levyjään pimeässä huoneessa. Minuun nähden se ei tietenkään merkitse mitään, mutta katselkaapa vain hiukan muita.

Stefan ihmetteli yhä enemmän. Ei vielä milloinkaan Rizin ollut puhunut hänen kanssaan näin kauan ja ennen kaikkea näin älykkäästi. Ja millaisen varman, melkein ylpeän sävyn hän olikaan omaksunut. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut takaisin kaikki säätyennakkoluulonsa.

Se johtuu varmasti hänen puvustaan, hänellähän ei ole nyt virkapukuaan yllään, mietti Stefan katsellen toisen kevyttä takkia, joka teki hänet paljon nuoremman ja hennomman näköiseksi.

— Lähtisin mielelläni kanssanne pikku ajelulle Bois de Boulogne'iin, sanoi Rizin äkkiä.

Kun Stefan epäröi ajatellessaan Helenaa ja päätöstään, jatkoi ruhtinas itsepäisesti:

— Teidän täytyy. Vakuutan teille, että teidän täytyy.

He ajoivat läpi valoja tulvivan Montmartre'in puhumatta sanaakaan. Mutta mitä pimeämmiksi bulevardit muuttuivat, sitä syvemmin hengitti ruhtinas.

— On. kuukausia siitä, mutisi hän, — kun olen hengittänyt tällaista ilmaa. Miten hyvää se tekeekään!

Hän pisti käden taskuunsa ikäänkuin vakuuttautuakseen, että jokin tärkeä esine yhä oli tallella.

— Haluatteko savukkeen? kysyi Stefan.

— Ei kiitos, en vielä.

He ajoivat pitkin Avenue du Bois'ta. Kuutamossa oli se salaperäinen ja leveä kuin puistokäytävä. Rizin kumartui ulos ikkunasta ja virkkoi varmalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä:

— Ennen sotaa ajoin usein naisten seurassa tätä katua pitkin vaunuillani. Jonkun aikaa jo olen muistellut liian paljon menneitä, niin, siitä saakka, kun me tapasimme toisemme jälleen täällä. Tiedättekö, miten paljon te loukkasitte minua sinä ensimmäisenä yönä? Oh, en ollut teille siitä vihainen. Ette tarkoittanut sillä mitään, mutta se herätti minut kuitenkin. No, on totta, että annoitte minulle Ludmillan takaisin, mutta hän oli raskaana Feodorille ja hän kuoli minun luonani, minun luonani. Niin, tiedättehän, että pokerissa on eriä, jolloin teidän vastustajallanne on aina neljä ässää kädessään, kun teillä itsellänne on neljä kuningasta. Niin tapahtui minulle hautajaisten jälkeisenä aamuna. Onhan kyllä totta, että pelaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka usein itse hiukan auttavat onnea, mutta milloinkaan ette näe minua Jockey'ssä, eikö totta? No, kun nyt minun täytyy maksaa välttääkseni skandaalia, laskin hiukan väärin jakaessani juomarahoja. Eversti huomasi sen, ja hän oli hyvin ystävällinen. Kummallista on, että jo heti silloin ajattelin teitä. Sanoin itselleni, että te olette ainoa ihminen, joka ei halveksisi minua. Olin siitä varma. Ja vain siksi saatoin tehdä päätökseni, sellaisen kuin minun täytyi. Siinä se on.

Stefan vaikeni raskain sydämin: Miksi nämä tunnustukset? Mistä halusi tuo mies saattaa hänet vastuuseen?

— Pidän teistä hyvin paljon, Stefan Matvejevitsh, jatkoi ruhtinas. — Kenenkään muun kanssa en olisi voinut lähteä tälle ajelulle. Katsokaapa vain ympärillenne, on kuin jossakin teidän kirjassanne.

Puiden lomitse puikahtelivat kuunsäteet hehkuen ruohikossa. Hirvet pakenivat kuin varjot.

Rizin mutisi vielä hiljemmin:

— Tarttukaa käteeni, Stefan Matvejevitsh, ja puristakaa sitä lujasti. Hyvä, kiitos. Nyt nousen vaunuista ja neljännestunnin kuluttua tulette noutamaan minut.

— Ei, ei, en päästä teitä.

— Uskokaa minua, minun täytyy olla yksin.

Ruhtinas koputti lasiin, hypähti ulos ja heitti oven rämähtäen kiinni.

— Ajakaa eteenpäin, huusi hän kuljettajalle.

Auto ei ollut kulkenut vielä sataakaan metriä, kun pamahti laukaus.

— Jälleen nuo kirotut renkaat, murahti kuljettaja ja jarrutti.

Stefan kiiruhti paikalle, jossa ruhtinas äsken oli seisonut.

Toimittaessaan ruumiin lähimmälle poliisiasemalle ja hoitaessaan kaikki muodollisuudet ajatteli Stefan vain Helenaa.

— Hän tekee aivan samoin, hän tekee sen varmasti, toisti hän itsekseen. Ja hän oli kuulevinaan Irtitshin äänen: "Säästä häntä kaikin tavoin".

Kun kaikki oli ohi ja hän palasi Pigal'iin, ei hän uskaltanut heti mennä Helenan huoneeseen. Hän pelkäsi tapaavansa tytön makaamassa siellä huulet raollaan ja silmät jäykkinä, niinkuin Rizinillä oli ollut. Mutta Feodor odotti häntä Sans-Souci'ssa ja kertoi, että hänen oli täytynyt viedä tyttö vuoteeseen, kun tämä oli ollut aivan tajuttomana humalassa. Hän ilmoitti myöskin, että Terhan oli eroittanut Helenan.

Stefan ei nukkunut minuuttiakaan. Huomatessaan, että Helena pian heräisi kuolemankaltaisesta unestaan, värisi hän vastenmielisyydestä ajatellessaan, että edellisen illan kohtaus varmasti jälleen uudistuisi. Mutta tyttö painautuikin kiinni häneen ja kuiskasi:

— Ah, sinä oletkin täällä, minä niin pelkäsin!

Sitten lisäsi hän:

— Minun on jano.

Stefan aikoi noutaa hänelle lasin vettä, mutta tyttö kietoi hänet jaloillaan niin ettei hän voinut liikahtaakaan. Kauan lepäsi tyttö niin.

— Minun on pääni niin kipeä, virkkoi hän vihdoin, — mitä eilen oikeastaan tapahtui? Mitä merkitsee tämä side kädessäni?

Hän avasi sen nopeasti; hänen kämmenensä oli täynnä haavoja, jotka eivät vielä olleet menneet umpeen.

— Ah niin, jatkoi Helena, — minähän puristin lasiani liian kovaa. Mutta miksi?

Vähän toinnuttuaan ihmetteli hän sitä, että hän niin selvästi saattoi muistaa käytöksensä, mutta vain sen, mikä oli ruumiillista laatua, mutta hänen käytöksensä syyt jäivät hänelle hämäriksi. Ensimmäisen kerran oli humalan seurauksena hänelle tällainen muistamattomuus. Ensimmäisen kerran oli hänellä nyt myöskin tällaisia haavoja. Se pelästytti häntä. Oli kuin hän olisi äkkiä irtaantunut ruumiistaan ja puolueettomana katselijana mittaisi lankeemuksensa syvyyttä.

— Stefan, rakkaani, rukoili hän, mitä nyt on tapahtunut? Minun täytyy saada tietää!

Varovaisin sanoin kertoi Stefan hänelle yön tapahtumat mainitsematta syytä heidän riitaansa. Hän ei uskaltanut myöskään puhua Rizinistä. Helena kuunteli häntä pää kumarassa ja kädet kylminä. Kuullessaan, että Terhan oli eroittanut hänet, vapisi hän raivosta.

— Niinkuin piian, mutisi hän.

Mutta huomatessaan Stefanin olevan hellemmän ja huomaavaisemman kuin milloinkaan ennen, tunsi hän sydämessään toivotonta kiitollisuutta tätä miestä kohtaan, jonka hän kaikesta huolimatta halusi jäävän luokseen. Helena kumartui hänen ylitseen ja sanoi intohimoisesti:

— Ansaitsen, että minua koko elämäni ajan laahataan pitkin katuja kuin koiraa, jota ihmiset inhosta viskelevät kivillä, kuuletko, jos vielä kerran uskaltaisin käyttäytyä sinua kohtaan niin.

Stefan hyväili hänen paljasta olkapäätään. Tyttö tyyntyi hiukan ja jatkoi vähemmän kiivaasti:

— On hyvä, etten enää saa mennä tuohon Terhanin kirottuun ravintolaan. Silloin ei enää mikään pakoita minua juomaan eikä vetämään ylleni noita rääsyjä, jotka myrkyttävät vereni.

Halveksivasti viittasi hän mustalaisvaatteisiin, jotka lojuivat vuoteen vieressä lattialla. Hän värisi häpeästä ajatellessaan, että Feodorin oli täytynyt viskata vaatteet lattialle riisuttuaan hänet.

Kuka tahansa muu olisi voinut ottaa minut, ajatteli hän, ilman että olisin sitä edes muistanut tänään.

Hän heittäytyi Stefanin syliin ja huudahti:

— Älä jätä minua koskaan, sinähän et tiedä!

Ajatellen Rizinin kuolemaa luuli Stefan, että hän mietti itsemurhaa ja alkoi hermostuneena vapista.

— Pyydän sinua, rukoilen sinua, voihki hän.

— Niin, niin, olet oikeassa, anna anteeksi, en enää tee sitä. Tärvelen sinun elämäsi hysteerisillä kohtauksillani, poika parkani. Mutta nyt se on ohi, se on todellakin ohi. Saat nähdä, miten tyyni ja kiltti minä osaan olla. Ja minä ajattelen ainoastaan sinua.

Hän vaikeni. Sitten pukeutui hän jälleen siihen yksiväriseen pukuun, joka hänellä oli ollut yllään Mesureux'n täysihoitolassa. Ja näiden vaatteiden mukana syntyi uudelleen se rauhallinen, siisti Helena, joka oli ohjannut Natalia Borissovnan elämää niin lempeällä pakolla. Stefanin täytyi laskea jäljellä olevat rahat. Helena laski, että he voisivat elää niillä kymmenen päivää, ja Stefanin täytyi luvata hänelle, ettei hän kuluttaisi päivittäin muuta kuin määräsumman, siksi että hän löytäisi työtä, aivan erilaista kuin Samovar'issa.

Iloisena alistui Stefan tähän tahtoon, joka nyt vaikutti vain hänen ulkonaiseen elämäänsä. Hän kuvitteli olevansa kuin pikku järvessä, jonka lämmin vesi hyväili häntä. Enää ei ollut hurjia öitä, ei mitään narrimaisia syrjähyppyjä säädyllisestä elämästä. He menivät nykyisin levolle jokseenkin aikaisin, ja heidän tervehtyneemmät ruumiinsa yhtyivät suuremmalla riemulla kuin milloinkaan ennen.

Tämä toi heidän päiviinsä suloisen, aistillisen jälkimaun. Oli juuri markkinain aika. He viettivät päivänsä telttojen luona. Place Barbés'lta Place Clichy'lle asti oli ihmetelttoja, jotka viehättivät Stefania. Innostuneena katseli hän kaikkia näytöksiä. Ampumakojujen naamioidut olivat hänen ystäviään. Salaisesti hämmästyneenä kuunteli hän eläintenkesyttäjäin taikasanoja.

Viikon elivät he sovinnossa kuin porvarilliset, viisaat rakastavaiset. Mutta kumpikaan heistä ei ajatellut, että he voisivat jättää Pigal'in. Stefan ei vielä ollut nauttinut sitä lääkettä kylliksi. Hän tarvitsi räikeitä, kylmiä valoja, irstaita rytmejä, dramaattisia kasvoja, jotka sukeltautuivat kuolevan kesän kauniista iltahämärästä kuin polyypit. Ja Helena puolestaan ei edes ajatuksissaan halunnut näyttäytyä missään muussa kaupunginosassa, sillä hän uskoi alentavien öittensä jokaisen hetken ainaiseksi painuneen kasvoihinsa.

Mutta heidän rahansa hupenivat, ja tyttö alkoi etsiä työtä, joka ei pakoittaisi häntä juomaan. Hänelle tarjottiin paikkaa Esturgeon'issa. Pikku ravintola oli saanut sellaisen menestyksen, että isäntä oli vuokrannut naapurisalinkin. Hän oli antanut repiä väliseinän pois, eikä hän enää aikonut avata ravintolaa vain aamuisin mustalaisille, vaan tehdä työtä koko yön, vieraina myöskin ulkomaalaisia.

Kunnioittavasti pyysi hän Helenaa laulamaan sinne. Kun hänen piti olla ainoa laulajatar, saattoi hän tarjota hyvän palkan. Ei puhuttu pulloista tulevista prosenteista eikä mustalaispuvusta. Siksi otti Helena mielellään vastaan kunniallisen paikan, jonka tämä hyvä ihminen hänelle tarjosi. Hän pyrki perheineen eteenpäin kunniallisella tavalla, ja kaikki Pigal'in venäläiset saivat hänen luonaan hyvän vastaanoton ja luottoa.

Päivät vierivät yksitoikkoisina. Vaikeudetta oli Helena saanut luvan lähteä Esturgeon'ista silloin kun mustalaiset saapuivat sinne, (silloinhan oli laulua jo muutenkin kylliksi). Sitten vei hän Stefanin hellästi kotiin. Tämä vietti yönsä Esturgeon'issa ja Sans-Souci'ssa.

Eräänä aamuna tuli Heridze heidän luokseen. Kuten tavallisesti olivat ruhtinaan suupielet kyynillisessä hymyssä, mutta silti oli uusi, pehmeämpi loiste hänen muuten niin kovissa, kylmissä silmissään, jotka näyttivät sillä, niinkuin hän voisi kotkan tavoin katsoa niillä aurinkoon sokaistumatta.

— Rakkaat lapset, hän sanoi, — teidän täytyy tänään nousta ylös hiukan aikaisemmin. Tänään on Jacquot'n nimipäivä ja teidän on tultava päivälliselle hänen luokseen. Se on teille suuri kunnia. Sinne tulevat myöskin Vera, Olga ja Feodor (hän mutisi kirouksen). Valitettavasti on se hölmö ihastunut niin hullusti suureen espanjalaiseen tammaansa, että minun on kutsuttava hänetkin. Sitä pahempi hänelle itselleen, pitäköön itse huolta hänestä.

Heridze asui Rue Pigalle'in varrella hotellihuoneessa, joka oli suunnilleen Helenan huoneen kokoinen, mutta näytti tytöstä paljon avarammalta. Sen kalustona oli nimittäin vain lapsenvuode ja muutamia pieniä huonekaluja. Patja, jolla Heridze itse nukkui, oli kokoonkierrettynä nurkassa ja peitetty persialaisella kankaalla. Muuten ei mikään osoittanut hänen oleskeluaan tässä huoneessa, paitsi oven luona riippuva suuri revolveri. Huone oli aivan täynnä halpoja leikkikaluja ja kuvakirjoja. Kaikki oli kiusallisen puhdasta. Kun Helena ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, nauroi vanha seikkailija lapsellisesti ja onnellisesti.

— Tämä on Jacquot'n huone, hän sanoi, — ei minun. Minä olen hänen palvelijansa. Mutta hänen kamarineitsyensä on emäntä. Hän pukee juuri tyttöä uusiin vaatteisiin.

— Sitä parempi, vastasi Helena, — silloin voin ainakin rauhassa avata lahjapakettini.

Hän avasi Stefanin tuoman käärön ja otti esiin pörröisen karhun ja suuren nuken.

Olga ja Vera saapuivat yhdessä. Heilläkin oli mukanaan lahjoja, jotka olivat vieneet heidän muutaman päivän tulonsa. He syleilivät juhlallisesti Heridzeä ja onnittelivat häntä. Hän otti vastaan heidän onnentoivotuksensa vakavasti ja kauniisti hymyillen.

Feodor odotutti itseään melkoisen kauan. Vihdoin hän saapui. Mutta hän oli kuormittanut itsensä ruokatavaroilla, viinillä ja leikkikaluilla, ja sulki vanhan ruhtinaan niin lämpimästi syliinsä, että tämä antoi anteeksi hänen seuralaiselleen. Feodor oli hyvin rakastunut kookkaaseen, leveälanteiseen tangotanssijattareen, nainen kohteli häntä kuitenkin huonosti ja vain Feodorin voima vaikutti häneen.

Tarjoilija toi huoneeseen seitsemälle hengelle katetun, kukin koristetun pöydän. Stefanin aikoessa istuutua, sanoi Heridze hänelle puolittain vakavasti, puolittain leikillä:

— Sinä elät todellakin kuussa, kurja kirjailija! Aiotko istuutua ennen talon emäntää? Olkoon äitisi…

Hän ei lopettanut kauheata lempikiroustaan, vaan kääntyi niinkuin pahassa teossa tavattuna ovea kohti. Kynnyksellä seisoi kuusivuotias tyttönen, erinomaisen kookas ja voimakas. Hänen suuret, ahneet ja rohkeat silmänsä katselivat vieraita ja kiintyivät sitten vuoteella hajallaan oleviin leikkikaluihin. Pienokainen juoksi Olgan ja Veran luo ja syleili heitä; sillä he olivat vanhoja tuttavia. Sitten tervehti hän muita nopeasti, mutta sievästi niiaten ja alkoi penkoa leikkikaluja.

— Hän on hyvin kaunis, sanoi Stefan, vilpittömästi.

— Jospa tietäisit, miten hän tanssii ja laulaa, vaikkei hänelle ole kukaan sitä opettanut, mutisi Heridze, jonka rakastunut katse seurasi tyttöä. — Minä jo pelkään. Hänen äitinsä, se portto, oli kuitenkin mustalainen. — No, rakas Jacquot, jatkoi hän, kun tyttö oli katsellut kaikki lahjansa, — etkö ajattele, että olisi aika jo käydä pöytään?

Hänen puhuessaan tytölle oli hänen äänensä kohtelias ja hieno, mitä hänen tavallisesta, kiukkuisesta ja murisevasta puheestaan päätellen oli vaikeata uskoa. Sen, joka tunsi tämän vanhan, hurjan miehen, jonka koko elämä oli kulunut sodassa, ryöstöissä, hurjissa orgioissa ja pelissä ja joka yhä joka aamu saapui puolijuovuksissa kotiin, täytyi kysyä itseltään, miten paljon rakkautta ja suurenmoista itsehillintää hänen oli pitänyt osoittaakaan voidakseen opettaa tyttärelleen tuollaisen ylhäisen käytöksen ja jalon ryhdin.

— Isäni ei tarvitsisi punastua hänen vuokseen, sanoi Heridze usein Veralle, — isäni, joka kuolinpäivänään, kun vanha ranskalainen opettajattaremme oli kääriytynyt rumaan, karmosiininpunaiseen villahuiviin, sanoi tälle: "Punainen sopii teille sangen hyvin, neiti Pantin". Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Jacquot istuutui tuolille, jolle oli pantu useita tyynyjä, ja sanoi:

— Istu minua vastapäätä, isä, Olgan ja Veran väliin. Ja hänet minä tahdon viereeni.

Hän näytti Stefania. Koko aterian aikana, joka kului toverillisen, iloisen tunnelman vallitessa, eivät he lakanneet lörpöttelemästä keskenään.

Samana iltana, kun Stefan ja Helena kymmenen tienoissa läksivät Sans-Souci'hin, kuulivat he lähemmäksi päästyään tahdikasta musiikkia. He kiiruhtivat käyntiään ja tunkeutuivat kuuntelijajoukon lävitse. Sisällä näkivät he puujalkaisen, nukkavieruun takkiin puetun miehen, joka löi tamburiinia.

— Ah, sehän on uralilainen kasakka, sanoi Stefan. — Hän tuntee kaikki Turkestanin sadut.

— En ole nähnyt häntä vielä koskaan, huomautti Helena.

— Siksi, että hän tulee tavallisesti vasta myöhemmin, ja on käynyt täällä vasta muutamina päivinä. Mutta milloinkaan ennen ei hän ole ottanut tamburiinia mukaansa.

— Hiljaa, mutisivat jotkut ympärilläseisojista kärsimättöminä.

Siellä oli ainoastaan kasakoita ja mustalaisia leveine hartioineen ja ruskeine, hurjine kasvoineen. Alkuperäisen soittimen räikeät ja nopeat tahdit näyttivät lumonneen heidät. Mies, joka taitavin, pitkin sormin löi tamburiinia, oli laiha kuin isännätön koira. Hänen vartalonsa, joka nojasi vahingoittuneeseen lonkkaan kuin jalustaan, oli hämmästyttävän solakka. Hän näytti olevan täynnä samaa elämää kuin kellojen reunustama, kilisevä nahka. Hän keinui melkein kiusallisen tarkasti soittimen tahdissa. Mutta pää oli aivan liikkumatta. Hänellä oli voimakkaat slaavilaiset huulet ja Aasian kapeat, loistavat ja salaperäiset silmät.

Myöskin laulu, jota puujalkainen kasakka esitti, oli kotoisin Aasiasta. Hän heilutti tamburiinia yksitoikkoisesti ja salamyhkäisesti. Tuo sävel pystyi lumoamaan käärmeet ja kiihoittamaan dervishit tanssimaan. Siksi kuuntelivat kaikki nämä hurjat ihmiset sitä täynnä salaperäistä levottomuutta. Ja paljon äärettömämpien ja alastomampien arojen kuin ne, joilla he olivat kasvaneet, huuto sai heidät vapisemaan, kun tamburiininsoittaja alkoi laulaa.

Oliko tämä laulua, tämä ikuisesti vain kahden sävelen muodostama ääni, vai oliko se yli-inhimillinen valitus, hiekan, lakastuneen ruohon ja armottoman auringon synnyttämä?

Helenakin tunsi, miten hänessä heräsi jotakin kiihoittavaa, epämääräistä ja katkeraa, kuin muistoja satojen vuosien takaa, kun huoneessa kaikui tämä sieluton ja armoton sävel, muodoton, eläimellinen valitus.

Mies lauloi kauan. Ehkä olisi hän laulanut koko yön. Mutta eräs pieni nainen, vaatimattoman työläisen tavoin pukeutunut, jota Helena ja Stefan eivät olleet huomanneet kuulijoitten tiheässä laumassa, astui miehen luo ja sanoi ranskaksi ujosti:

— Meidän täytyy istua, Grisha. En jaksa enää.

Mies nauroi hänelle, heilautti tamburiinia ja löi viimeisen tahdin puujalallaan. Kuuntelijat hajaantuivat vaieten, päät raskaina.

— Hei, Grisha, juotko lasin kanssani? kysyi Stefan.

Toinen suostui iloisesti lausuen:

— Tämä on minun vaimoni, hyvä nainen. Hänen nimensä on Elisa; mutta hän ei puhu ollenkaan venättä, hän on ranskatar.

Pieni työläisnainen tervehti kömpelösti ja istuutui Helenan viereen.

— Mutta kuka on opettanut sinut laulamaan noin? huudahti Stefan.

Kasakka nauroi:

— Mistä minä tietäisin? hän vastasi. — Nämä laulut ovat ilmassa. Ja sitten oli äitini bashkiirilainen, joten…

Sillävälin jutteli Elisa aivan hiljaa Helenan kanssa. Hän oli onnellinen löytäessään tässä venäläisten muodostamassa piirissä jonkun, joka puhui hänen kieltään niin hyvin. Ja yksinkertaisten ihmisten uskoutumistarpeen pakottamana hän sanoi:

— Me tutustuimme toisimme eniten hänen onnettomuuttaan, matkalla tehtaaseen. Me miellyimme toisiimme ja menimme naimisiin. Myöhemmin menetti hän jalkansa. Mutta kun hän on erinomaisen kätevä, alkoi hän tehdä kenkiä täkäläisille tanssijoille. Se tuottaa hiukan. Nyt hän on aivan muuttunut jouduttuaan yhteen täkäläisten kanssa. Oh, ei ole kysymyksessä mitään rakkausjuttuja tai muita naisia, sillä hän on niin vakava kuin vain suinkin saattaa ajatella. Hän ei juo ja rakastaa minua tavalla, jollaisella ei ainuttakaan ystävättäristäni, rakasteta. Ja miten oikeudenmukainen ja uskollinen hän onkaan! Mutta hän on surullinen. Usein jättää hän työnsä kesken ja katselee tyhjyyteen. En tiedä minne, mutta silloin ei hän näe mitään, ei minua eikä mitään muutakaan. Se alkoi sen jälkeen, kun hän rupesi käymään täällä. Hänelle se tekee hyvää, mutta minä, minä pelkään kaikkia näitä miehiä puukkoineen ja patrooneineen.

— Niin, voin kyllä kuvitella sen, virkkoi Helena miettiväsi. — Varmaankin teillä on pieni, matalakattoinen, pihanpuolella oleva asunto.

— Mutta meillä on niin hauskannäköistä, vastasi kasakan vaimo vilkkaasti. — Ja kaikki niin siistiä. Sen saatte uskoa.

— Pihalle päin, toisti Helena ja katseli miehen kapeita, kauas katsovia silmiä.

— Hyvää iltaa, Helena Borissovna, mikä kauhea kuumuus, virkkoi Helenan takana, ääni, jonka kuuleminen sai hänet iloiseksi.

Shuvalov istuutui Helenan viereen ja heitti yltään rasva- ja öljytahrojen peittämän sadetakkinsa.

— Mutta tehän olette smokingissa! huudahti Helena

Tämä huudahdus sai Stefanin katsahtamaan ylös. Hän oli niin innoissaan udellut Grishalta baskiirien taikamenoja, ettei hän ollut huomannut autonkuljettajan tuloa.

— Todellakin, Maksim, olette hyvin muhkea, hän sanoi.

— Mutta minkä kunniaksi?

— Se on kummallinen juttu. Kuvitelkaapa, toissa aamuna sain kyydittäväkseni herran, joka tuli Palermosta, parin askeleen päässä täältä. Minusta tuntui, etten nähnyt häntä ensi kertaa. Oli jo päivä, ja hänen maksaessaan me tunsimme toisemme. Hän on eräs hyvin kuuluisa ranskalainen kirurgi, joka sodan aikana kävi Venäjällä ja jolle minä esittelin erään kenttäsairaalan. Tänään olin hänen luonaan illallisella. Siellä oli ainoastaan virkaveljiäni. Minä olin äärettömän iloinen saadessani koko ajan puhua lääketieteestä.

Hän mietti hetken ikäänkuin selvittäen vaikutelmiaan.

— Mutta omituista, hän jatkoi, — että tunnen oloni paremmaksi täällä kapakassa kuin siellä. Kun väänsin autoni käyntiin, täytyi minun laulaa.

Kuten tavallista siirtyi hän yleisempiin asioihin jatkaen:

— Me olemme sentään aivan erilaisia kuin ranskalaiset. Ennen meidän luhistumistamme en vielä ollut siitä selvillä. Tehän tiedätte, että olen aina ollut ihastunut länsimaihin ja halveksin niitä, jotka puhuivat slaavilaisesta sielusta. Mutta nyt tunnen hyvin, että emme ole muitten kaltaisia. Me olemme vastaanottavaisempia. Ettekö ole samaa mieltä, Stefan? Niin, niin, eikö totta, vastaanottavaisempi on juuri oikea sana. Nopeammin ja täydellisemmin kuin ketkään muut joudumme me hetken vaikutelmien valtaan. Ne muovailevat meitä. Se on vaarallista, jos kehitys käy tavallista, rauhallista kulkuaan, sillä me emme voi olla sellaisia. Mutta nykyisessä asemassamme on se siunaus. Ja mistä muusta rodusta te löydätte jonkun Helena Borissovnan, sellaisen, jonka minä tunsin vain muutamia kuukausia sitten, ja josta nyt on tullut eräs Pigal'in parhaista mustalaisista? Ja Feodorin, tanssijan? Ja everstin, hovimestarin, ja miksei, minut, yöautonkuljettajan? Ja kaikki tämä tapahtuu aivan itsestään ja rauhallisesti, ikäänkuin meillä ei olisikaan mitään menneisyyttä.

Hän keskeytti ja katseli terassilla olevien kasvoja keksiäkseen vielä joitakin väitteensä tueksi sopivia. Hänen katseensa liukui kadulle, ja äkkiä tarttui hän Helenan käteen.

— Katsokaa, katsokaa, hän sanoi, minä en erehdy!

Hän näytti kurjaa varjoa, joka pelokkain askelin saapui Rue Pigalle'ilta. Hänellä oli sanomalehtipinkka kainalossaan.

Tyttö alkoi vavista.

— Se on Vassian isä, mutisi hän.

— Noin kaksi kuukautta sitten hän hävisi täysihoitolasta, selitti Shuvalov. — Viime aikoina hän ei enää tullut alas huoneestaan, ja usein kuuli koko talo hänen ulvovan kuin koira. Luulen, että hän joi paljon.

Vanhus astui kahvilaan.

— Älkää taivaan nimessä kutsuko häntä tänne, kuiskasi Helena.

Aleksei Dmitritshillä ei ollut kaulusta. Värittömän paidan sisästä pisti mustien suonien peittämä kaula esiin. Hänen silmänsä vetistivät. Hän kulki tarjoilupöydän ääreen ja tilasi suuren lasin punaviiniä. Nain vaivoin sai hän sen huulilleen käsien suonenvetoisesti väristessä. Sitten kulki hän ravintolan ympäri tarjoten venäläisiä sanomalehtiä. Ne olivat aamulehtiä. Hän pyyteli lapsellisesti anteeksi, niinkuin koko hänen elämästään olisi jäänyt jäljelle vain tämä sanomalehtimiehen häpeä myydä aamulehtiä illalla.

— Aloitin vasta tänä iltana, eikä minulle annettu muita, hän sanoi. — Saan nämä halvemmalla.

Muutamia käsiä ojentui. Hän kulki Shuvalovin ja Helenan ohi tuntematta heitä.

Tytön katse seurasi häntä kuin lumottuna, kunnes hän hävisi. Hän, hän oli tehnyt miehestä tuollaisen. Ja miksi? Hänen silmänsä liukuivat Stefaniin. Tämä oli tuhannen penikulman päässä hänestä, opetellen bashkiirien taikamenoja.

Ja kuitenkin, mietti Helena, — jos minun pitäisi vielä kerran alkaa, menettelisin aivan samoin.

Hänen mietteensä keskeytti Feodorin saapuminen rakastettunsa kanssa. Hän oli iloinen ja säteili jälleen kauneutta. Hänen intohimonsa espanjattaren ruumiiseen oli lopettanut unettomat yöt ja päivät, jolloin hänen poskensa jo olivatkin ehtineet käydä lyijynkarvaisiksi ja kuopalle. Mutta kun hänen lihansa oli joustava kuin pedon, oli jo kolmen viikon suhteellinen lepo palauttanut hänen kasvoilleen terveen värin.

— Ihanaa elää nyt! huusi hän jännittäen voimakkaita lihaksiaan. — Tässä kuussa on kuuma kuin Kaukaasiassa.

Helena katseli häntä kateellisena. Häneen joka tapauksessa sopi Shuvalovin teoria. Epäilemättä oli hän uuden elämänsä ensi kuukausina kärsinyt, mutta nyt oli hän jo täysin tottunut siihen. Hän tanssi, joi ja rakasti. Hänen voimansa olivat kuuluisat koko Pigal'issa. Hän ei ollut matelevainen eikä rahalla ostettavissa, pukua, joka oli hänen yllään, oli hänen sukunsa kantanut miespolven ajan, ja yöt olivat kuumat kuin hänen rakastajattarensa — mitä muuta hän tarvitsi?

— Kas vain, sanoi Feodor, — ensi kerran elämässäni näen vanhan ruhtinaamme tyttärensä kanssa kadulla tähän aikaan.

Todella astui Heridze, taluttaen Jacquot'ta, Sans-Souci'n terassille. Huomatessaan Stefanin hän huusi:

— Ansaitsisit, että löisin kallosi mäsäksi, senkin kirottu noita. On sinun syytäsi, etten saa tätä pikku paholaista tänä iltana vuoteeseen. Hän kertoi, että päivällisellä olit alkanut jonkun tarinan, eikä hän voi nukkua ennenkuin hän on kuullut sen lopunkin. Tänään on hänen nimipäivänsä, minun täytyi siis ottaa hänet mukaan. Siis jatka, senkin ihmesäkki, äläkä venyttele sitä loppumattomiin. Sinulle ei makseta siitä rivien mukaan.

Stefan nosti tytön syliinsä ja alkoi jutella hiljaisella äänellä. Toiset jatkoivat jälleen keskusteluaan, jota säesti Rue Pigalle'ilta sisään tunkeva autojen ja jalankulkijoitten melu. Äkkiä kuulivat he katkelman kirjailijan ja tytön keskustelusta:

— Pikku paimen, — puheli Stefan, — oli saapunut metsään, jonka omisti maailman väkevin mies.

— Oliko hän väkevämpi kuin isä? kysyi lapsi.

— Kymmenen, niin, tuhat kertaa voimakkaampi.

— Se ei ole totta, huusi Jacquot. — Miksi sinä valehtelet?

Koko pöytäseurue purskahti nauruun.

— Mitä pienokainen sanoo? kysyi Feodorin rakastettu. Feodor tulkitsi keskustelun hänelle, jotta tanssijatarkin saattoi ottaa osaa muitten riemuun. Mutta vihaten Heridzeä hän sanoi vain lyhyesti:

— Ja sinä, oletko samaa mieltä kuin Jacquot?

Feodor kohautti olkapäitään.

— Siitä ei ole kysymys. Lapsen luottamus isäänsä on kaunista.

— Entä jos minä luotan sinuun samalla tavalla? sanoi tanssijatar hellästi.

Heridze oli kuullut kaksinpuhelun. Hän rypisti kulmakarvojaan, jotka olivat yhtä harmaat ja tuuheat kuin hänen vanhan turkislakkinsa karvat.

— Annapa kätesi, sanoi hän äkkiä Feodorille. — Kumpi ensin painaa alas toisen käden?

Nuori mies epäröi. Hän rakasti ja kunnioitti Heridzeä liiaksi ryhtyäkseen kevyesti moiseen leikkiin. Mutta hänen rakastettunsa ei päästänyt katsettaan hänestä. Miten voisi hän kieltäytyä haasteesta?

— Antakaa olla, ruhtinas, sanoi hän puoliääneen.

Heridze puolestaan epäröi silmänräpäyksen. Feodorin äänessä oli sekä rakkautta ja varoitusta. Mutta vanha seikkailija kohtasi Jacquot'n jännittyneen, vakavan katseen.

— Vai niin, murisi hän, — näillä nyrkeillä olen lyönyt lattiaan kymmenen miestä yhtä haavaa, ja sinä, keltanokka… no, odotatko pyhää henkeä? huusi hän Feodorille.

Feodor tarttui huokaisten Heridzen ojenneltuun käteen. Heti koskettaessaan toisiaan tunsivat he olevansa yhdenvertaisia. Molemmilla oli sama oikea, luja ote ja kovat, sitkeät lihakset. Muutamiin sekunteihin eivät heidän kyynärvartensa liikkuneet tuumaakaan. He olivat keskittäneet kaiken voimansa ranteisiinsa. Yhteenpuristetuissa leuoissa oli voitontahtoa.

Mutta pian tunsi Feodor voittavansa. Hän ei osannut sanoa, mistä tämä varmuus johtui; sillä Heridzen kämmenet ja sormet eivät antaneet myöten. Mutta hänestä näytti, että ruhtinaan kasvoilla vilahti nopeasti ja terävästi rukous, kuin katkeavan miekan salama. Suuri sääli kouristi hänen sydäntään. Hän tiesi, ettei seikkailija koko elämässään ollut joutunut kaksinkamppailussa tappiolle. Hän kunnioitti ruhtinasta tämän sukuperän, iän ja säikkymättömän rohkeuden vuoksi. Ja nyt hänen täytyi, vuosiltaan puolta nuorempana, loukata häntä näin.

Hän vilkaisi rakastettuunsa, mutta tämä hymyili häijysti. Feodor käsitti, että tyttö halveksi häntä siksi, että hän vitkasteli niin kauan. Hän sulki silmänsä, ja ilottomasti, kuin pyöveli, painoi hän Heridzen käden alas.

Vanhuksen kasvoille kohosi tumma puna. Hän virkkoi kumeasti:

— Tässä ranteessa on kaksi kuulaa.

Hän ei uskaltanut katsoa tytärtään kasvoihin. Sitten hän huusi:

— Minä vaadin hyvitystä, kuuletko! Tulehan tänne, niin väännän sinut lattiaan!

Hän työnsi pöydän syrjään ja asettui keskelle kahvilaa.

— Oletko järjiltäsi, ruhtinas? Onko tämä siihen sopiva paikka? sanoi Feodor.

— Ahaa, sinä pelkäät tappelua, espanjattaren tohvelisankari!

Silloin seisoi nuori mies jo hänen vieressään.

— Itse sinä tämän tahdot, hän lausui.

He tarttuivat toisiinsa. Jännittyneinä muodostivat Sans-Souci'n kantavieraat piirin heidän ympärilleen, sillä kaikki tiesivät heidän voimansa ja olivat heti huomanneet, että kyseessä oli mitä vakavin tosi.

Heti liikahdettuaan olivat molemmat täydessä taistelussa. Molempien veri oli liian kuumaa, jotta he toisen vastarinnasta kiihoittuneina eivät olisi käyttäneet kauheiden lihastensa voimaa kokonaan. Punainen takki kamppaili mustan kanssa. Heidän liikkeensä olivat niin nopeita että heidät saattoi eroittaa toisistaan vain takkien väristä. Heridze oli puolta päätä Feodoria pitempi. Hän oli myöskin leveäharteisempi, raskaampi ja taitavampi. Ashkeliani omasi — lukuunottamatta nuoruuttaan — sen hämmästyttävän voiman, joka ilmeni hänessä hänen hypähtäessään hevosen selkään tai esiintyessään lesghinkassa. Silloin valtasi hänet ikäänkuin maanalainen voima, joka vei häneltä järjen ja itsehillinnän. Tuntiessaan tämän kauhean voiman nousevan itsessään, tuki hän kantapäänsä lujasti lattiaan, tarttui Heridzeä vyötäisistä ja nosti hänet ähkyen ylös.

Puujalkainen kasakka nousi kuin hurmion vallassa. Aivan itsestään heilahteli tamburiini hänen kädessään barbaarisen rytmin mukaan. Mutta lujempana kuin bashkiirin voittolaulu kajahti Jacquot'n epätoivoinen, mieletön huuto.

— Lyö toki hänet maahan, isä, lyö!

Mitä tapahtui silloin Heridzen sielussa? Hän jännittäytyi hurjasti, tarttui Feodorin kurkkuun ja pusersi.

Hänen kasvoissaan oli niin paljon murhaa, että puujalkainen kasakka linkutti askelen eteenpäin ja huudahti:

— Onhan sinulla tikari, tyhmyri!

Tuskin oli hän sen sanonut, kun salissa syntyi kumea murina. Nopean, vastustamattoman vaiston ajamana oli Feodor seurannut hänen neuvoaan. Tikari välähti hänen vyöstään ja painui Heridzen olkapäähän.

Iskun voima eroitti miehet. Kului monta sekuntia Feodorin tuijottaessa veristä tikarinterää. Kukaan ei uskaltanut liikahtaa.

Heridze horjahti. Hän nojautui pöytään. Toiset aikoivat rientää avuksi, mutta hän torjui heidät.

— Ansaitsin sen, sanoi hän puoliksi itsekseen. — Ja minulla oli onnea. Tuo keltanokka ei osaa iskeä paikalleen.

Hän oikaisi vartalonsa, irvisti ja lisäsi:

— Se tekee kipeää, mutta menee ohi.

Hän aikoi avata takinkauluksen, mutta oikea käsi ei totellut.

— Auttakaa nyt minua, senkin kanat! huusi hän.

He avasivat hänen takkinsa. Sen alla ei ollut mitään muuta. Hänen arpinen rintansa oli litteä ja kova ja hyvin suuriluinen.

— Pistäkää lautasliina reikään, sanoi hän. Laittakaa se hyvin paikoilleen, ei tarvitse arastella.

Hän nousi muuttamatta ilmettäkään, ja virkkoi:

— Nyt on kaikki kunnossa, hoidan kyllä itse loput.

Sitten äkkiä raivostuen huusi hän Feodorille:

— Ja sinä olet juuri yhtä tyhmä kuin taitamatonkin! Laita itsesi tiehesi täältä! Et kai halua vankilaan, vai miten, kaukaasialainen prinssi?

Feodor hätkähti, pudotti tikarinsa ja syöksyi ovelle.

Mutta liian myöhään. Poliisi lähestyi juoksujalkaa. Vihellykset leikkasivat ilmaa. Ohikulkevat ahtautuivat yhteen.

— Niitä on liian paljon, sanoi Heridze istuutuen jälleen, — mutta katselenpa asiain menoa. Poika on minun maatani.

Feodor oli väistynyt seinään asti. Ei milloinkaan hän ollut tuttavistaan ollut niin kaunis. Seisoessaan punaisessa takissaan voimakkaana ja jäntevänä, piirteet jännityksestä kuin kiveen hakattuina näytti hän viidakon pedolta. Äkkiä hyppäsi hän lähestyvien univormujen kimppuun. Nyrkit, pää ja hampaat, kaikki toimivat aseina. Kolme kertaa vierivät hänen vastustajansa lattialle, kolme kertaa riistäytyi hän irti kiinni pitävistä käsivarsista.

— Senkin roisto, roisto, miksi haavoitit käteni! huusi ruhtinas liikutuksesta nyyhkyttävällä äänellä. — Kahden me selviytyisimme!

Vihdoin Feodor voitettiin. Murtunein luin kannettiin muutamia poliiseja paikalta. Tuntiessaan käsirautojen kilahtavan kiinni ranteissaan, jännitti hän lihaksiaan. Heridze luuli näkevänsä voitonriemua hänen silmissään.

Vanha seikkailija oli yhtä kokenut paossa kuin taistelussakin.

Hän halusi estää vangitun tekemästä nyt, sopimattomalla hetkellä mitään. Ja ollen varma, että vain venäläiset ymmärsivät häntä, huusi hän Shuvaloville, Feodoriin päin kääntyneenä:

— Maksim, pane autosi käyntiin ja aja tuonne toiselle puolelle katua, missä on vähemmän ihmisiä.

Feodor laski kätensä ja astui vastustelematta ulos. Utelias lauma seurasi häntä. Poliisit pitivät hänestä vain heikosti kiinni ollessaan varmoja hänen voimattomuudestaan. Hän kulki mahdollisimman hitaasti suunnilleen viisikymmentä metriä.

Sitten kokosi hän kaikki voimansa ja ojensi käsivartensa. Ketjut kilahtivat lyhyesti ja katkesivat. Käsivarsiensa ympärillä olevan raudan painolla nakkasi Feodor poliisit maahan, päästi hurjan dshigiittihuutonsa ja hyppäsi Shuvalovin autoon. Vaunu katosi kadun pimeyteen.

Heridze siveli Jacquot'n hiuksia ja sanoi:

— Siinä näet, mihin sinun silmälasipäisen ystäväsi sadut johtavat.