IV.

Kun Vassia kuuli Helenan lupaavan tulla ylös hänen luokseen, hän säteili ilosta. Hän ei ollut laisinkaan odottanut mitään sellaista… Helena oli niin kaunis sinä iltana. Ja hän saisi Helenan yksin itselleen. Porrasaskelmien — jotka hän tavallisesti laski yksitellen — lukumäärä ei ollut vielä milloinkaan tuntunut niin pieneltä; koskaan eivät portaat olleet tuntuneet niin kevyiltä nousta.

Mutta tuskin hän oli tullut huoneensa ovelle, kun hänen ihmeellinen lumouksensa vaihtui mielipahaksi, joka miltei lähenteli kauhua. Helena ei ollut milloinkaan käynyt heidän luonaan. Sensijaan oli hänen tapanaan mennä Helenan neuloessa tämän luo lukemaan ääneen kirjoja, joita he molemmat rakastivat. Miten hän voisi ottaa Helenan vastaan tässä kauheassa huoneessa, johon varjostimeton sähkölamppu loi räikeää ja epäterveellistä valoaan?

Kaikkialla oli vanhoja esineitä, puoliksi kirjoitettuja paperiarkkeja. Pesutelineellä spriikeittimen vieressä oli suuria rasvaläiskiä ja kamferttiruisku. Miten köyhää, surullista ja vastenmielistä kaikki olikaan. Vassiasta tuntui siltä, kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt tätä huonetta. Siitä uhosi vanhan, epäsiistin ukon, kurjuuden ja sairauden haju.

— Mitä hän tästä ajatteleekaan? Mitä hän tästä ajatteleekaan?

Tämä kysymys, jota hän tuhannesti toisteli, yhä kiihkeämmin, yhä villimmin, kidutti häntä ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Hän koetti säälimättömimmästi kuvitella sen vaikutelman vastenmielisimpiä puolia, minkä tuo nuori tyttö saisi hänestä ja hänen isästään.

Ja äkkiä Aleksei Dmitritshin kasvot menettivät kaiken sen, mikä oli olemassa vain hänelle, Vassialle; hän näki ne sellaisina, jollaisina muiden täytyi ne nähdä. Kauniit kasvot, totisesti herpautuneet, voimattomat — ja kellahtavat hiukset!

Hän ymmärsi ajattelevansa kehnoja ajatuksia, mutta tunsi olevansa kykenemätön karkoittamaan niitä. Niin. Tuo punainen, veltto juopon nenä, lerppuvat sukat ja kaikki muu…

Hänet valtasi julma tunne, jota hän ei elämässään milloinkaan unohtanut ja joka sai hänet aina, milloin hän sen muisti, ähkymään häpeästä ja itseinhosta; mutta tuona hetkenä se täytti hänet kokonaan: hän ylenkatsoi isäänsä. Koko Aleksei Dmitritshin äidillisyys, koko hänen hellyytensä oli unohtunut sen epäjärjestyksen ja sen vanhuudenhajun vuoksi, jonka nuori tyttö pian huomaisi.

Kirkkaampana hetkenä Vassia oli käsittänyt, että vain hänen voimakas tunteensa Helenaa kohtaan sai hänet kieltämään isänsä. Mutta hän ei voinut enää nähdä selvästi sieluunsa. Hän oli onneton, kurja, täynnä halveksuntaa itseään kohtaan. Eikä hän säästänyt mitään eikä ketään, ei edes Helenaa. Se raivo, jolla hän oli mustannut isänsä kuvaa, kääntyi tyttöön sillä aikaa, kun hän kuumeisesti kokosi rääsyjä ja papereita, heitti ne nurkkaan ja peitti sanomalehdellä.

— Mahtaako hän tullakaan? ajatteli poika, myöntämättä itselleen, että olisi antanut paljon, jos tyttö ei olisi pitänyt lupaustaan. Niin, kyllä hän tulee, epäilemättä hän tulee, hänhän väittää, että hän aina pitää sanansa. Mutta vain sentähden, yksinomaan sentähden. Tuon almun hän on antanut minulle vain päästäkseen minusta. Aivan varmaan häiritsin hänen iloaan. Jo pelkän asuni vuoksi, — tämän kurjan päällystakin, näiden tohveleitteni.

Tämä ajatus tunkeutui häneen poran tavoin, sietämättömällä kivulla: hän painoi kädellään suonenvedontapaisesti rintaansa jatkaen yksinpuheluaan yhä kiihkeämmin:

— Ja milloin hän aikoo tulla? Hän sanoi viiden minuutin kuluttua. Hän on jo valehdellut. (Vassiasta tuntui jo kuluneen äärettömän pitkä aika siitä, kun hän oli tullut huoneeseensa.) Ehkä saan odottaa tunnin tai vielä enemmän. Ja se on luonnollista, heillähän on niin hauskaa siellä alhaalla. Hän ei ajattele, että minä odotan, että jokainen silmänräpäys salpaa hengitystäni… Hän ei ole milloinkaan ollut sairas. Vieläkö hän laulaa? Ei, en kuule mitään. He pelkäävät, että minä tulisin takaisin. Mitäpä huvia sairaasta olisi kenellekään. Kun vain eivät säälisi minua. Voi, kunpa eivät, sitä minä en siedä… Enkä sitäkään, että he kohtelevat minua kuin lasta. Minä lähden alas. Minä sanon sen heille, sanon.

Hänen tavallinen hermokohtauksensa ei ollut enää kaukana, kun hän kuuli käytävästä kevyitä askeleita. Vassia riisui päällystäkin yltään, aivankin se olisi polttanut häntä, ja ryömi vuoteeseensa.

Kun Helena astui sisään höyryävä teekuppi kädessään, tutkisteli nuori mies palavin silmin hänen kasvojansa ilmettä.

— Hän osaa hillitä itsensä, ajatteli Vassia sarkastisesti, eikä näytä vastenmielisyyttään. Mutta minä tunnen hyvin, että hän ajattelee vain sitä, miten pääsisi takaisin toisten luo. Hän voi kernaasti lähteä, hän voi lähteä, en aijokaan pidättää häntä täällä.

— Tässä teenne, sanoi Helena. Haluatteko, että autan teitä? Olette varmaan väsynyt.

— Ei, kiitos, tulen toimeen yksin, en ole sairas.

Ellei Helenan olisi ollut niin luontaisen helppoa hillitä itseään, ei hän olisi voinut peittää hämmästystään. Miten epäystävällisiä olivatkaan Vassian sanat ja äänensävy, vaikka nuorukainen tavallisesti oli niin huomaavainen, kohtelias ja sävyisä! Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi tuota hullunkurista pukua, jossa hänet oli alhaalla yllätetty. Ja, itsekin ylpeänä, hän antoi Vassialle anteeksi, että tämä vielä kärsi siitä.

— Mutta enhän minä pidäkään teitä sairaana, hän sanoi hilpeästi. Sen te tiedätte hyvin.

— Minä en tiedä mitään, mutisi Vassia hampaittensa lomasta, en muuta kuin että olen täällä kaikkien taakkana.

— Älkää, rakas Vassia, rauhoittukaa nyt. Kaikkihan rakastavat teitä.

Vassia toivoi, että hän olisi lisännyt: "ja surkuttelevat teitä", mikä olisi antanut hänelle tilaisuuden päästää kaiken katkeruutensa valloilleen. Mutta Helena tyytyi vain etsimään tuolia istahtaakseen. Kun hän ei sellaista löytänyt, hän istuutui Aleksei Dmitritshin sohvalle. Sen jouset kirahtivat valittavasti.

— Ei erityisen pehmeä, yritti nuori mies pilailla. Mutta isäni on tyytyväinen siihen. Kun kerran olette niin ystävällinen, että olette tullut tänne, voinette myöskin sietää sohvan epämukavuutta pari minuuttia.

Kun tyttö ei vastannut mitään, vaan katseli häntä syvin ja rauhallisin silmin, käänsi Vassia päänsä poispäin ja oli puhuvinaan itsekseen:

— Kun Anja tulee tervehtimään minua, hän ei pelkää istua sängyn laidalle. Hän on hyvin suloinen, hän Anja, niin avomielinen, niin luonnollinen, että heti saattaa lukea hänen ajatuksensa.

Helena oli yhä vaiti, mutta hänen kapeat, suorat kulmakarvansa vetäytyivät kevyesti kokoon. Hänen esiintymisensä saattoi Vassian hämmingin valtaan. Mihin hintaan tahansa hän tahtoi välttää hiljaisuutta, joka — niin hänestä tuntui — saisi Helenan yhä enemmän häntä halveksimaan. Sentähden hän kysyi:

— Oliko juhla onnistunut?

Helena arveli, että nuoren miehen hermostuneisuus oli ohi ja että nyt saattoi syntyä luonnollinen keskustelu. Hänen närkästyksensä hävisi. Hän sääli tuota onnetonta poikaa. Helena rakasti hänen moraalista puhtauttaan, hänen koskemattomuuttaan ja hellää pidättäväisyyttä, jota hänen esiintymisensä tavallisesti osoitti.

— Juhla epäonnistui kerrassaan, vastasi Helena sydämellisesti. Shuvalov oli tuonut mukaansa jonkun peräti kummallisen henkilön, oikean kulakin [rikastunut karkea talonpoika]. Mutta hän oli niin tomppeli, että turmeli minun koko iloni.

— Älkää millään muotoa vaivautuko minun takiani, huudahti Vassia pisteliäästi.

Mitä te oikein tarkoitatte? mutisi Helena kummastuneena.

— Ymmärrän kyllä, että te vain tahdotte säästää minua. Minulle, joka olen viettänyt uudenvuodenaattoa tässä viheliäisessä häkissä, te ette mielestänne voi kertoa, miten hauskaa teillä on ollut; ja vaikka te teeskentelettekin hyvin, näen, että teillä on vain yksi ajatus: pian takaisin sinne!

Helena ei hievahtanutkaan, vaikka kiukku ja sääli kuohuivat hänen mielessään. Häntä loukkasi julmasti se, että Vassia niin itsepintaisesti epäili hänen jokaista sanaansa ja liikettään, vaikka hän oli koko illan kärsinyt siitä, että Vassia oli yksin ja surullinen, ja vaikka hän oli ilolla ja vilpittömässä mielessä tullut hänen luokseen. Mutta samalla hänelle selvisi, että Vassia eli sellaista mieletöntä hetkeä, jolloin sairaat koettavat vyöryttää kuormansa koko maailman hartioille.

— Ja minä ymmärrän teidät hyvin, jatkoi onneton julman itsepäisenä, ikäänkuin epäoikeudenmukaisuuden ja vihan pyörteeseen joutuneena. En ole hauska, en kaunis enkä elegantti. Ei kukaan muu kuin isäni voi sietää minua. Vain me kaksi olemme luodut ymmärtämään toisiamme.

Äkkiä Helena nousi. Hän teki sen aivan vaistomaisesti keskeyttääkseen Vassian puheen. Pojan ääni ja katse ennustivat, että hän olisi alkanut pilkata Aleksei Dmitritshiä. Sellaisia muistoa ei saanut jäädä heidän kahden välille. Vassia ei olisi milloinkaan antanut sitä anteeksi itselleen.

— Minä luulen, että läsnäoloni on teille tänä iltana vain pahaksi, sanoi Helena ystävällisesti. Lienee parasta, että menen taas alas.

— Vain veruke, mutisi Vassia.

Mutta Helena laski aivan hiljaa toisen kätensä hänen huulilleen hivellen toisella hänen otsaansa. Kämmenet olivat raikkaat, sormet kevyet, elävät. Miten ihmeellistä mielihyvää ne tuottivatkaan Vassialle, miten lempeästi ne hälvensivätkään raivoisan, tuhoavan pyörretanssin hänen aivoistaan. Hän tunsi olevansa vapautunut, heikko ja nöyrä.

— Voi, minä rukoilen teitä, älkää menkö, hän huokasi. Hän tarttui Helenan käsiin, puristi ne omien polttavien kämmentensä väliin, painoi äkkiä päänsä niitä vasten, ja tyttö tunsi hänen kyyneltensä kostean lämmön.

— Miten saatoinkaan puhua teille sillä tavalla? kuiskasi poika kohottamatta päätään. Miten saatoinkaan? Antakaa minulle anteeksi, unohtakaa. Olin aivan suunniltani, olin ilkeä. Minä ajattelin… voi, jospa tietäisitte. Minusta tuntui, että te tunsitte minua kohtaan ylenkatseellista sääliä, että olin teille vastenmielinen… Ja sitten tämä huone… ja meidän kurjuutemme…

— Riittää, jo pikku Vassia… miksi kidutatte itseänne?

— Ei, ei, teidän täytyy saada se tietää. Olen mustannut teitä mielessäni, raastanut teidät alas, ja se koskee minuun kovin. Puhuin äsken Anjasta, se ei ole totta, en välitä hänestä vähääkään! Hän nauraa aiheettomasti ja lörpöttelee. Kun sitävastoin te… Minä tarvitsen teitä. Voi, jos olisin terve, jos voisin ansaita elatukseni, niin minulla olisi teille paljon sanottavaa.

Helena katseli kapeaa niskaa, joka nytkähteli liikutuksesta, hän kuunteli poikamaisesti änkytettyjen sanojen ääntä, joka tuntui valuvan hänen sormiensa lomitse. Ja hänet valtasi jonkinlainen syvä murhe, ikäänkuin hän olisi ottanut kannettavakseen hyvin raskaan mutta hyvin jalon taakan.

— Te siis luulette, kysyi hän hitaasti, että sairaus tai köyhyys voisivat säikyttää minua?

Vassia kavahti äkkiä istualleen ja katseli häntä suu raollaan, kykenemättä ajattelemaan mitään.

Kiivas koputus ovelle havahdutti pojan tuosta lumouksesta.

— Sisään, sanoi hän koneellisesti.

Tulija oli Shuvalov.

— Tulen ryöstämään teidät, Helena Borisovna, selitti hän.

Vassia huomasi heti, että Shuvalovin silmät olivat liian loistavat ja että hän puhui liian kovalla äänellä.

— Ryöstämään minut? kysyi nuori tyttö. Ettekö siis jääkään tänne?

— Tännekö? Kaikki toiset ovat jo Montmartre'illa, mutta ei tahdota jatkaa juhlaa ilman teitä. Minulla on määräys ottaa teidät mukaan, vaikkapa väkisin, jos vastustelette.

Hän alkoi nauraa meluavasti ja lisäsi:

— Älkää välittäkö, vaikka olenkin vähän tuulessa. Saivat minut juomaan. Eikä minulla ole heidän tottumustaan.

Helena epäröi. Hänen katseensa kääntyi Vassian äkkiä kalvenneista kasvoista Shuvaloviin. Hän ymmärsi, että tämä oli siksi juopunut, että panisi mieluummin toimeen skandaalin kuin sallisi hänen jäädä kotiin.

— Hyvä, minä tulen, hän sanoi vältellen sairaan katsetta.

— Tiesin sen heti, kuiskasi poika niin masentuneesti, että se koski Helenaan kipeämmin kuin kaikki hänen pilkkansa.

Tyttö sanoi Shuvaloville:

— Pankaa autonne käyntiin, minä tulen heti.

Miehen lähdettyä hän kysyi arasti:

— Ettehän ole pahastunut minuun, Vassia, ettehän? En voinut kieltäytyä. Näittehän itse, millaisessa tilassa hän oli.

Hänen muutoin niin lujan äänensä epävarmuus liikutti nuorukaista, mutta tämä ei kuitenkaan voinut estää katkeruutensa viimeistä ripettä purkautumasta ilmoille:

— Pahastunutko teihin? hän sanoi. Ja millä oikeutuksella? Se, mitä teette, on vain luonnollista. Valoa, musiikkia ja ihmisiä, jotka ovat paljon hauskempia kuin minä.

— Mitä ihmisiä? Shuvalovin olette nähnyt, ja tuo toinen, josta puhuin teille, on minusta vastenmielinen, niinkuin jo sanoin.

— Mutta siellä on myöskin ruhtinas Ashkeliani. Hän on kaunis, hän… erittäinkin tänä iltana, smokingissa.

Nuo sanat liikuttivat Helenaa. Niissä paljastui niin yksinkertaisesti lapsellinen, saavuttamaton toive.

— Kuulkaa nyt tarkkaan, rakas pikku Vassia, sanoi hän pakoittaen pojan katsomaan suoraan silmiinsä. Te tiedätte että en koskaan valehtele. Nyt minä sanon teille, että — Natashaa lukuunottamatta — ei ole ketään, joka olisi minulle niin kallis kuin te. Ja nukkukaa nyt. Älkääkä olko mistään huolissanne.