IX.

Oli joulun aatto. Sakke oli matkustanut pois, mutta Risto ei ollut lähtenyt, sillä matka oli kovin pitkä, talvi kylmä ja loma-aikaa oli siksikin vähäisen. Ja eipä siellä vaarin läheisyydessä kotona ollut niin erin hauska. Hyvin hän oli käyttänyt lukukautensa, ollut kovassa puuhassa ja ahkeruudessa, jotta mieli nyt oikein kaipaamalla kaipasi jotain virvoitusta ja iloa, sillä tuo syystalvi oli ollut niin kovin yksitoikkoinen taival.

Nytkin hän istui asunnossaan. Kirja oli nenän edessä, mutta silmät eivät siihen katsoneet. Ne haaveksien tähtäsivät kartanolla muutamaa miestä, joka siellä laittoi jalkaa joulukuuseen. Se oli tuuhea, pitkä kuusi, talven vihannoiva kasvi Pohjolan lumisilta kankailta. Se asetettaisiin illalla valaistuun saliin, lapsia, kiharatukkaisia poikia ja tyttöjä, tanssisi kuin pienet enkelit sen ympärillä. Se olisi koristettu monenvärisillä paperileikkauksilla, vahakynttilöitä palaisi sen oksilla, joista kuultelisi makeiset ja punervat omenat. Vanhemmat ihmiset sitä kauvempaa ihaileisivat teetä juodessaan ja kuullessaan lasten helläsointuista laulua, mikä kertoisi Bethlehemin tähdestä ja äsken syntyneestä Vapahtajalapsesta. He olivat kaikki iloisia, onnellisia: heillä oli joulu.

Mutta hänellä olisi ikävä. Ei ystäviä, ei toveria, ei joulukuusta, ei niin mitään. Hänen emäntänsä oli vain vanhapiika, yksinäinen ja iloton. Ja ehkä sekin menee jonnekin jouluaattoa viettämään jonkun toisen samallaisen yksinäisen tuttavansa luo. Silloin hän jää yksin, niin yksin koko rakennukseen, sillä tuokin joulukuusi kuului saman kartanon toisen rakennuksen väelle. Kaamea tyhjyyden tunne laskeusi Riston sieluun. Tulisiko todella hänen jouluaattonsa ikävämmäksi kuin kuritushuoneen vangin? Olisiko se arkipäiväisempi kuin harmain arkipäivä. Siltä se tuntui. Siksi se uhkasi tulla.

Outo ajatus ryöstäysi väkisten Riston mieleen. Jos ostaisi viiniä ja viettäisi sen ääressä hetkensä. Tekisi se ne lyhyemmiksi ja tarjoaisi nautintoa ikävässä. Tukkisi se surumieliset tunteet ja huuhtelisi se pois mielen karvaat mietteet. Koko lukukauden hän oli paastonnut huvituksista kuin vesileipäläinen ja antanut rauhassa ilojen vyöryä mahtavissa kuohuissa jalkainsa ohitse maistamatta niistä niin pisaratakaan. Mitä hän paastosi ja mitä kiusasi itseään kieltäymyksillä kovemmin kuin munkki? Mikä oikeus oli muilla nauttia elämästä? Miksi se häneltä olisi paremmin kielletty kuin muilta? Ehkä hän itse kiusasikin vain itseään luulotteluilla ja turhilla puhtauden intohimoilla? Eivätkö nautinnot ole pantu maailmaan ilahduttamaan murheellista mieltä ja hävittämään surulta sen kalvavimman kivun? Ikävyyttä ne on luotu poistamaan ja yksinäisyydelle seuraa luomaan. Nauti siis sinä elämän suloista erotettu sielu sen, mitä voit; juo väkevimmässä viinassa kaikkien yksinäisten kuohuton malja!

"Nauti, nauti nuorena; sydän jähtyy vanhana!"

Joulun hämärä alkoi laskeutua maan päälle; talvinen varjoisa iltahämy oli tulossa. Emäntänsä toi hänelle iltapäiväkahvia ja tuumi samalla, että hän laittaa illallisen valmiiksi saliin, jotta Risto saa syödä, milloin haluaa. Itse hän menee sukulaistensa luokse viettämään jouluaattoa.

Eikö hän ollut arvannut oikein? Hänkin menisi sukulaistensa luo. Niillä on sukulaiset ja tuttavat; niillä on seuraa ja ystäviä. Hän on vain yksin seuraton ja lemmetön.

Risto sivalsi palttoon selkäänsä, potkasi kalossit jalkaansa. Suoraa päätä oli hän menossa läheiseen viinipuotiin. Vastaan tuli ihmisiä, kaikki joulutouhussa paketteja käsissä ja muita kantamuksia. Ne antavat ja saavat joululahjoja. Hän antaa ja saa itselleen pullon hyvää Espanjan viiniä.

Ristoa nauratti tuo ajatuksensa. Tehtyään puodissa ostoksensa viillätti hän takaisin ja asetti saaliinsa kauniisti loukkoon odottamaan illan tuloa. Kun rikkaiden ja onnellisten ensimmäiset joululahjat lenteleisivät, niin silloin pistäisi hän poskeensa ensimmäiset pikarit. Hän tahtoi pilkata tätä elämää, joka toisille on niin antelijas ja toisille pahin saituri. Miksi esim. hänen piti syntyä köyhässä kodissa, miks'ei jossain hyvin arvokkaassa perheessä kaikkien hellimänä ja hoivaamana?

Kun kello lähenteli seitsemää, avasi Risto viininsä. Hän sytytti kynttilät pöydällä palamaan ja asetti vielä lampun niiden keskelle valaisemaan. Pitäisi olla häikäisevää ja iloisaa kuten suurissa juhlissa. Hän imasi lasillisen voimakasta. Espanjan mehua. Sytytti sitte hyvälle tuoksuvan sikarin. Nakkausi keinutuoliin keinumaan ja koetti oikein tekemällä tehdä hauskaa. Hän taas maistoi ja juoma alkoi jo tehdä tuntuvan kiertokulkunsa ruumiissa: se uuvutti ja virkisti samalla kertaa. Se lamasi lihaksia, mutta kiihotti hermoja. Ja hän hyräili:

"Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; ken hullu siis huolista huolisikaan!"

Mutta silti tuntui yksinäiseltä tämä ryypiskely. Menisikö hakemaan seuraa? Ajatus oli varma päätös. Hän lähtee koluamaan Helsingin kapakat jouluaattoiltana. Juoman jätti hän kotiin, mutta sikareja kourasi hän mukaansa. Ei hän viitsi kävellä. Hän huutaa issikan ja käskee ajaa ravintolasta ravintolaan, minne vain sisälle pääsee.

Ajaessaan pitkin katuja näki Risto selvästi kuin näyttämöltä Helsingin rikkaiden joulun loistoisuutta. Akkunoista säteili valot kruunuista ja joulukuusista. Siellä sisällä puikkelehti ilosta loistavia kasvoja. Ne olivat seitsemännessä taivaassa, ne omaistensa ja sukulaistensa parissa verrattuina häneen, joka issikan reessä matkaili kapakasta kapakkaan hakemaan jotain ihmisen tapaista, jolle voisi jonkun sanan puhua, edes kuiskata, että kyllä on kuiva jouluaatto. Tekisikin hyvää löytää, yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. He ymmärtäisivät toisensa, sopisivat toisilleen sellaisessa vuorovaikutuksessa kuin kastenoppa janoavan kasvin kuvulle.

Tässä oli auki muuan ravintola. Ei erin hieno, mutta ei aivan huonoimpiakaan. Samapa se, kunhan on joku. Risto työntyi sisään ja maksaessaan antoi issikalle juomarahaa. Hän tahtoi olla rennolla tuulella; ehkä sekin kasvattaisi sisäistä tyytyväisyyttä. Ravintolassa oli muutamia nuoria miehiä, jotka joivat olutta. Hyi! Min proosallista juomaa jouluaattona! Risto tilasi puoliskon viiniä ja asettui sen viereen muutaman pöydän ääreen. Sitte rupesi hän tarkastelemaan noita nuoria miehiä, kenen niistä saisi tämän illan toveriksi.

Mutta niidenkin puheista kuului, että niillä oli meno sinne ja sinne. Eivät ne olleetkaan yksinäisiä ja toveria vailla. Kohta ne lähtivätkin, mutta yksi jäi tuonne huoneen loukkoon tuutingin ääreen. Ja se näytti miettivältä ja raskaalta kuin tuntisi sisässään maailman kauheimmat tuskat. Se oli hänen miehiään, se kuului samaan yksinäisten komppaniaan tänä jouluaattoiltana kuin hänkin. Yhtään aivan yksinäistä ei silti ole maailmassa, mietti Risto, kohosi paikaltaan ja meni miehen luo. Se oli vanhempi kuin hän, täyteläinen, velttokasvoinen nuori mies. Risto esitteleihe hänelle ja kuuli nimen olevan Kotisaari, hämäläinen ylioppilas. Risto pyyteli häntä tulemaan omaan pöytäänsä. Miehen silmät kirkastuivat, hän katseli mielihyvällä Riston paremmin hienonpuoleista pukua ja antoi katseensa nautinnolla viivähtää hänen komeassa kellonperässään. Heistä tuli pian hyvät tuttavat, sinut, veljet.

— Sinä kai olet vasta nuori civis? puheli Kotisaari ja imasi kuiviin viinilasinsa.

— Paremmin nuori. Toista vuotta.

— Ja olet joulua täällä Helsingissä? Taidat olla pohjolainen, kun et ole mennyt kotiisi?

— Niin olen.

— Olet varmaan juristi?

— Olen.

— Juristit ovat miehiä. Ja varsinkin pohjolaiset juristit, ihanteli Kotisaari.

— Oletko sinäkin juristi?

— Olen.

— Tutkinnot jo suorittanut?

— Par'aikaa suorittelen. Minulla on ollut vähän vastoinkäymisiä, että on viivähtänyt, selitti Kotisaari ja solautti viiniä suuhunsa. Minulla oli näet morsian ja se petti minut. Surussani minä hullausin juomaan, että on mennyt aikaa turhaan.

— Vai semmoisia vastoinkäymisiä?

— Niin — noihin naisiin ei tarvitseisi luottaa.

— Ovat yhtä pettäviä kuin yhden yön jää, säesti Risto.

— Niin ovat.

— Mutta sinulla on hyvää viiniä. Tämmöistä sen olla pitää joulujuoman.

Kotisaari kuivasi taas huulillaan yhden lasin putipuhtaaksi. Ristoa hiukan nauratti miehen viinin halu. Pian kosti viini surmaajalleen. Kotisaaren kieli alkoi ennen pitkää sammaltaa.

— Etkö sinä, nuori ystävä, tilaa illallista? Minulla on hiukan ahtaat raha-asiat tällä kerralla.

Risto jo ymmärsi, mitä lajia tämä mies oli. Mutta samapa se nyt tälle illalle. Onhan tuolla kuitenkin suu, jolla puhuu ja aivot, joilla ajattelee. Enempää ei Risto vaatinutkaan nyt toveriltaan.

— Tilataanpa vain?

— Tilaa kotlettia ja ryypyt! Ryyppy on erinomainen sen kanssa, kehotti Kotisaari ja hänen pienet silmänsä nauroivat tyytyväisyydestä.

Risto huomasi, että Kotisaarelle oli tällainen jouluilta erinomainen onnen sattuma: ylempänä toivojen. Ja kun Risto vielä veti taskustaan hänen nenänsä eteen sikareja, niin nauroi Kotisaari ääneen. Miehen tyytyväisyys teki hyvää Ristolle ja hänet valtasi vastustamaton halu ruokkia sitä kaiken maailman hyvyyksillä kuin syöttöporsasta. On nautintoa nähdä, kun se sitte säteilee hyvinvoinnista. Ja Kotisaari ei antanut itselleen kahdesti tarjota.

He söivät illallisen viinan ja oluen kanssa. Kotisaari jo heltyi hyvin tunteellisiin mielialoihin. Hän kertoi syntynsä, kotinsa ja kaikki. Itki, että on tullut aikaa tuhlatuksi, mutta pian potaltaa hän nyt hovioikeuteen ja varatuomariksi.

— Mitä tutkinnoita hän nyt oli suorittanut?

— Ei vielä mitään, mutta juuri aikoi. Ja kun hän saisi raha-asiansa reilaan, niin menisi hän naimisiin. Hänellä on jo uusi morsian. Se on nuori leski täällä pääkaupungissa.

Risto ei saanut selvää, puhuiko mies totta vai valetta. Mutta aika kului silti ukkoa kuunnellessa ja hän huomasi pian, että kyllä tuo mies on sentään häntä paljon, paljon onnettomampi.

Kohta saivat he kolmanneksi seuralaisekseen ravintolaneidin, sillä hän oli huomannut Riston anteliaisuuden ja tahtoi hänkin hyötyä pojasta. Ja nyt heille vasta hauskuus alkoi. He siirtyivät piaanohuoneeseen. Neiti sulki kapakan.

Nytpä Kotisaari vasta näytti suuruutensa. Hän istahti piaanon ääreen ja antoi yhden sävellyksen toisensa jälkeen helähtää sormiensa kosketuksesta tangetteihin. Ja hän lauloi samalla. Hänellä olikin kirkas tenoori, vaikka vähän ruostunut. Risto katseli hiukan ihastellen miestä. Hän saikin kuulla, että Kotisaari on säveltäjäkin ja vanha ylioppilaslaulaja. Se oli koko nero mieheksi. Risto ja ravintolaneiti tanssivat. Oo — tämä oli hauskaa!

Mutta sitte tuokion takaa nousi Kotisaari ylös piaanon äärestä ja kuiskutti Riston korvaan:

— Nyt sinun, nuori ystävä, arvosi vaatii ottamaan samppanjaa. Etkö huomaa tytöstä?

Risto ei mitään huomannut tytöstä, mutta Kotisaari viskutteli hänelle korvaan. Hän olikin perin pohjin syventynyt Helsingin ravintolaelämän salaisuuksiin. Mutta silloin välähti kuin kirkas salama Riston pimittyneissä aivoissa. Hän haki lakkinsa, päällysnuttunsa ja kalossinsa. Riensi sitte juoksujalassa kotiinsa pakoon jotain likaista ja ilettävää.