XII.

Oltiin Itämerellä. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Ruskotti kovasti ja tuulenhenki oli aivan lienteä, mutta ilmapuntari osotti myrskyä tulevaksi. Keväinen vesi on raatelevaa vanhalle alukselle, jollainen "Ahkera" oli. Sitä paitsi oli vielä liikkeessä ajojäitä, jotka päivisin kummittelivat kristallivuorilta. Kapteeni aikoi valvoa, mutta kehoitti Ristoa menemään levolle. Tavan mukaan oli Risto jungmannista kirjoitettu laivan kirjoihin, mutta itse asiassa oli hän kuin huvimatkustaja. Kun Risto leikin päältä oli koettanut ottaa osaa merimiehen varsinaisiin tehtäviin, oli kapteeni hänet karkottanut niistä kuin vaimoväki karkottaa pienen lapsen kyökistä sotkemasta ruokia. Ja Risto oli tyytyväinen kohtaloonsa, muisteli Suomaansa, jos missä hetkeksi jäi yksiksensä ja ihmetteli meren yksitoikkoisuutta, tuon saman meren, jota hän mielikuvituksessaan ennen oli niin kovasti ihaillut. Ilman kapteenin juttuja olisi hänelle pian aika käynyt aivan ikäväksi.

Risto meni kajuuttaan paneutuaksensa levolle. Mutta hän aavisti sielussaan jotain outoa, jota nyt ensi kerran olisi kestettävä merellä. Ei häntä tuntunut nukuttuvan. Hän silmäsi kirjoihinsa ottaakseen niistä jonkun makuullaan lukeakseen. Silmä osui siinä äidin lähettämään testamenttiin, sillä sekin oli tullut mukaan muiden joukossa. Hän otti sen käteensä ja hypisteli sitä moneen kertaan. Sitä tehdessään tuntui hänestä kuin syleilisi hän äitiänsä ja hän nyt ensi kerran tunsi outoa ikävää, heikkoa ensin, mutta muistojen avulla se alituisesti suureni. Tuo kirja oli ollut äidin käsissä, siinä oli hänen lämmintä henkeänsä, hänen suurta rakkauttaan ainoaan poikaansa…

… Miten se olikaan kuin hän oli lähtiessään merelle kirjoittanut vain lyhyesti äidilleen… "Koska omaiset ovat hyljänneet minut, niin hylkään minäkin heidät. Kun kotimaa ei huoli minusta, niin en minäkään huoli kotimaasta. Mutta löytyy maa, jossa ihmisellä on tilaisuus näyttää kykyään. Ja se maa on Amerikka. Sinne olen minäkin nyt matkalla, en suinkaan minään haaksirikkoisena, sillä menen omistamaan siellä itselleni suurimman onneni maan päällä, Suoma Molinin, jonka kanssa olen ollut lemmenliitossa siitä asti, kun hän lähti sieltä Teidän pikkusielujen kaupungistanne; hänkin siellä sai kärsiä ihmisten halpuuden tähden. Pappia ei minusta tule, niin ikävää kuin se ehkä teistä lieneekin. Ja kun minusta ei kerran sitä tule, jota sydämmestänne halajatte, niin lienee yksi ja sama millä puolella maanpalloa minä taivallan. Kirjeitä, jotka mielestänne lienevät köyhiä ja kylmiä, saanen lähettää periltä…" Sellainen se oli ollut se kirje, niin jähmeä tunteista ja pistelevän ärtynen… Millä äiti oli sellaisen kirjeen häneltä ansainnut? juolahti nyt hänelle mieleen. Hän huudahti tuskaisasti, heitti testamentin kädestään ja rupesi levotonna astumaan ahtaan kajuutan lattiaa.

Kajuutan lautaseinien läpi kuuli hän, miten meri jo lotisi laivan kupeita vasten. Sen ääni oli vielä lyhyen tahdikas kuin kellon käynti, mutta aaltojen lyönnin väliaika piteni alituisesti. Tuulen humunkin jo tunsi hän aristuneissa korvissaan. Kajuutan lattiakaan ei enää hänen kävellessään tuntunut vaakasuoralta ja katossa oleva lamppu ei ollut tasapinnassa itse katon kanssa.

… Nyt siellä kotikaupungissakin jo ovat nurmet paljaat lumesta. Ehkä jo vihertävätkin. Pari viikkoa vielä, niin Caltha palustris siellä jo kukkii, tuo aikainen kasvi, joka seuraa hankien liepeiden häviämistä siellä. Siellä on valoisa. Pohjolan juhlallinen suviyö siellä on jo alkanut… muisteli Risto kävellessään.

Hän silmäsi samalla hajamielisesti katossa roikkuvaan öljylamppuun, mikä heikosti valaisi ympäristön ja aina väliin sädehti tuulen tähden.

… Toista se olisi kun olisi siellä soutelemassa! Kaikki niin tutunomaista, jott'ei rannikon merikään ilkeäisi vanhaa tuttuaan hukuttaa. Puut jo siellä vihertävät. Tähän vuoden aikaan hän ennen kävi kirkkomaalla äidin kanssa laittamassa isän hautaa… myöhäseen illalla siellä aina oltiin, sillä silloin oli vilposempi. Isän hautaa äidin kanssa… Voi jos äiti kuolisi… siellä kotona nyt hänen poissa ollessaan…!

Laiva omituisesti venähti. Tuuli koetteli kovasti sen sivuja. Sekalaisia ääniä kuului ulkoa kannelta. Ne olivat komentokäskyjä, jotka toistuivat miehestä mieheen. Jotain raskasta siellä nyt putosi. Risto avasi kajuutan ovea. Raakaa, suolaista, kosteaa ilmaa lehahti hänelle vastaan. Hän erotti kannella möhkäleitä, jotka liikkuivat. Hän tunsi ne miehistöksi. Hän kuuli kapteenin huutavan:

— Pram-purje on rikki ja raaka vioittunut. Miehiä ylös pärjäämään!

Risto säikähti. Samalla suuri hyöky huuhteli yli laivan.

— Perkele! Kuka siellä kajuutan ovea pitää auki? Ovi kiinni! huusi raa'asti perämies.

Risto veti oven kiinni arkana kuin olisi hänet juuri pahan teosta tavattu. Sydän kovasti lyöden jäi hän kuuntelemaan ulkoisia ääniä. Sieltä kuului kiroussanoja, käskyä ja uhkaa.

— Jumalattomat kun vielä kiroilevat! ajatteli Risto itseksensä ja mietti, uskaltaisiko mennä joukkoon, sillä ehkä hänen apunsa olisi tarpeen.

Kuului askeleita kajuutan ovea kohti. Se avattiin. Risto kerkesi huomata vain kapteenin, jonka koko alapuoli oli saappaina, kun samalla lamppu sammui. Risto sytytti tulen siihen.

— Pelkäättekö? kysyi kapteeni ja pani tyyneesti piippuun.

Risto ei tiennyt, miten olisi vastannut.

— Tuntuuhan se vähän oudolta, sanoi hän lopulta miedosti.

— Itämerikin on näin keväällä pahankurinen. Ja purjelaivoissa ei matkusteta sillä ensi luokan mukavuudella, millä höyrylaivoissa. Ei saamari teistä latinanlukijasta tulisi merimiestä, sanoi kapteeni lopuksi ja kääntyi naama naamaa vasten suoraan Ristoon.

Risto tunsi melkein häpeävänsä.

— Mutta nyt se tuntuu alkavan vähän moijata. Liekö sitte se uuden paremman puuskan valmistusta vai mitä? puheli kapteeni polttaen ja kaataen rommia kahteen lasiin, itselleen ja Ristolle.

— Kippis, herra latinanlukija. Tämä on myrskyssä parempaa ainetta kuin gramatiikka. Mutta yhden neuvon minä teille annan. Elkää lähtekö koskaan merelle, jos teillä on paha omatunto! Myrskyssä on sellaisen ihmisen kauhea olla.

Risto punastui ja käänsi pois katseensa, mutta ei kapteeni sitä huomannut, sillä tarkka havaantojen tekijä ei hän ollut ollut koskaan, sitä vähemmän nyt.

Taas kuulosti tuulen voima yltyvän ja kajuutan katto ropisi sateen putoamisesta siihen.

— Nyt se vasta myrsky alkaakin, koska se tulee sateen muassa. Nukkukaa te, jos vaan voitte, minun pitää mennä ulos kannelle, sanoi kapteeni mennessään.

Risto tunsi hermostuvansa. Kapteenin puhe oli kuin ilkkunaa hänen korvissaan. Jos hän nyt olikin tottumaton merielämään, niin ei siltä häntä tarvinnut kohdella kuin kuustoistavuotiasta tyttöä. Uskaltaa hänkin tulla ulos…

Risto lähti kapteenin jälkeen.

— Minne te? kääntyi kapteeni kysymään. Risto ei kerjennyt mitään vastata.

— Pysykää vain siellä, sillä meillä on täällä kannella nyt muutakin tekemistä kuin pitämistä huolta teidän hengestänne. Toiste, kauniilla päivällä sitte kannelle! kapteeni sulki hänet kuin linnun häkkiin.

Risto purasi hammasta. Tällaisessa asemassa ei hän vielä ollut ollut. Hän koetti uudelleen avata kajuutan ovea, mutta tunsi, että se oli ulkopuolelta haassa. Tämä kohtelias lukitseminen oli kai seuraus siitä, että hän äsken oli pitänyt auki kajuutan ovea, mietti Risto. Olipa tämä miehelle alentavaa! Akkaväelle ehkä sopisi, mutta hänelle! Nyt ymmärsi Risto, kummoiset ajatukset merimiehillä on latinanlukijoista. Ensi iltoina kun oli istuttu totilasin ääressä kannella kapteenin kanssa pääkaupungista lähdettäessä miedon myötätuulen leikkiessä purjeissa, oli hän niin miehevänä lausunut kapteenille Horatiuksen runoa sille laivalle, joka lähti kuljettamaan Virgiliusta Välimerellä. Leikillään hän oli sitä lausunut, mutta samalla itsetunnolla tuolle punakalle merikarhulle, joka joskus maailmassa oli taivuttanut "amo" verbiä lyseon ensi luokalla. Mutta nyt se vuorostaan näytti suuruutensa Ristolle ja näytti tavalla, että tuntui.

Risto kuuli, miten rautaiset vantit ratisivat, miten sinkkiköydet, joilta toinen halkaisiapurje oli pärjätty, vihelsivät tuulessa ja miten koko elämä laivassa oli vain yhtä ainoaa suurta ääntä, johon yhtyi pieniä sivusointuja. Ja väliin nykäsi laivaa kupeista kuin olisi se katkennut.

Kapteeni tuli hakemaan jotain kajuutasta ja tuumi tullessaan:

— Mistä ihmeestä tällainen myrsky meillä on Itämerellä?

— Minä olen teillä Joonas, heittäkää minut mereen ja se tyventyy, puhui Risto ja oli kohta aukaisemaisillaan koko sydämmensä kapteenille.

— Ette te aivan saamaton ole, kun voitte tällaisessa myrskyssä leikkiä laskea, vastasi kapteeni, sillä ei hän yhtään osannut käsittää Riston mielialoja.

Tuo kapteenin puheelle antama käänne sinetöi kohta Ristonkin suun, joka jo oli tekemäisillään täyden tunnustuksen.

Kirkas salama valaisi samalla kajuutan joka loukon ja kohta oli koko taivas yhtenä jyrinänä.

— Yhä parempaa! mutisi kapteeni partaansa ja meni kiiruusti kannelle. Ja nyt seurasi Risto jälessä.

— Tuletteko tekin?

— Tulen.

— Nyt näette sitte meren silmästä silmään.

Ensi askeleillaan horjahteli Risto kannella, sillä niin epävakaista siinä oli olo. Salaman valaistessa kiilsivät likomärät miehet kuin olisivat he olleet gummivaatteissa. Toisten kasvoilla oli pelkoa, toisten ylimielistä rohkeutta.

Tuli ankara myrskyn tuoma tuuliaispää. Se repäsi alas takamaston huipun, minkä tuuli heitti laivan etupuolelle.

— Pärjätkää takamaston iso purje! komensi kapteeni.

Pari miestä kiipesi mastoon. Risto meni perässä. Hänkin tahtoi näyttää olevansa mies. Naurua kuuli hän jälkeensä. Mutta hän kapusi muiden muassa nuorarappuja, pääsi raa'alle ja alkoi kääriä purjetta kuten toisetkin. Hän näki allaan kauhean syvyyden, mustan meren, jota hän melkein jaloillaan kosketti laivan kallistuessa. Hän oli pyörtyä ja unohtaa kokonaan asemansa. Tottumaton oli hän purjetta sitomaan kiini. Hän antoi tuulelle tilaisuutta päästä sen poimuihin ja se olisi viskannut hänet suin päin mereen, ell'ei samalla varma käsi olisi tullut avuksi. Se sai purjeen vedästyksi kokoon ja Risto oli pelastettu kuolemasta. Risto silmäsi pelastajaan. Se oli Yrttiaho, nuori, laivan sukkelin mies ja kapteenin erityinen suosikki. Purje saatiin pärjätyksi ja Risto palasi alas muiden muassa.

Myrskyä kesti, mutta tyyntymään päin se oli. Kun aamu valkeni, oli jo tavallinen ilma. Laiva oli kuin pesty, niin oli kaikki veden liottamaa ja huuhtelemaa. Kapteeni jakoi miehille rommia. Kajuutassa kaataessaan Ristolle lasin sanoi hän vain lyhyesti:

— Poika näkyy silti perineen isänsä verta.

Risto oli niin väsynyt, että tuo vähäinen rommitilkka meni hänen jäseniinsä. Hän meni levolle ja näki unta, että hän kotonaan ylpeydellä kertoi äidilleen ensimmäisestä merimiehen kasteestaan. Mutta äiti vain itki…

Siitä myrsky-yöstä alkaen vaivasi Ristoa omantunnon pistokset. Syyttäjänä oli hän itse ja mielikuvituksessaan näki hän joka päivä äidin huolekkaat silmät seuraavan hänen askeliaan. Koko äidin runsas rakkaus, jota hän pitkin elämää oli jakanut ainoalle pojalleen, oli nyt soimaavana, alaspainavana taakkana hänen hartioillaan. Hän koetti sitä Suoma-muisteluilla viskata pois, mutta silti se painoi, oli lähtemätön ja kidutti häntä.

Joka toinen tunti muisti hän kotinsa vilkkaankin keskustelun aikana. Mutta joka tunti poistui hän yhä etemmäksi tuosta kodista. Millä oikeudella? Se koti oli uhrannut hänelle kaikki; hän ei sille mitään. Se koti oli hänet kasvattanut, kouluttanut, tehnyt itsekieltäymyksiä hänen tähtensä; mitään vastapalvelusta ei hän ollut sille osottanut. Hän pakeni velvollisuuksiaan kuin kurjin raukka, pakeni äitiään, joka kuitenkin minä hetkenä tahansa odotti häntä ojennetuin käsin luoksensa. Hän oli kiini kasvanut äitinsä sydämmeen — sen hän kyllä tiesi — ja siitä irti reväistäksensä itsensä, täytyi hänen samalla repiä tuota sydäntä. Ja millä oikeudella? kuuluivat alituisesti hänen korvissaan syyttäjän soimaukset.

Päivä meni toisensa perästä, kuukausia meni, käytiin monessa ulkomaan kaupungissa, joista kyllä Risto olisi voinut kirjoittaa äidilleen ja ilmoittaa kohta tulevansa hänen luoksensa, mutta kun hän tunsi kaupungin maaperän jalkainsa alla, oli hän jälleen sama uppiniskainen Risto, joka syytti omaisiaan, että ne ovat hänet hyljänneet, haaveksi ravintoloissa viinilasin ääressä Suomasta, joka kaiken lopuksi hänen mielestään kuitenkin oli hänen pelastajansa, ainoa ihminen, joka häntä rakasti, joka häntä ihaili.

Ja kun ulkomaan viini väärentämätönnä kihelmöi hänen ohimoitaan, kun se laski ohuen haaveiden harson hänen silmiensä eteen, niin silloin näki hän ruusut Suomansa poskilla kahta kauneimpina, tytön silmien säihke oli hänestä pyhää innostuksen tulta, mikä paloi ihmishyväntekeväisyyden alttarilla ja hänen huuliensa luja ja hekumaton ilme ehkäisi häntä joutumasta likaisempiin kiusauksiin, joita näissä ulkomaan kaupungeissa olisi ollut muuten pahakin välttää, sillä laivatoverien ajatukset uiskentelivat useinkin niissä.

Mutta kun päästiin merelle, missä ajatukset kävivät arkipäiväisemmiksi, elämä yksitoikkoisemmaksi ja ympäristö vereksiä vaikutuksia luomattomaksi, niin silloin palasi entinen soimaaja. Se palasi eikä lähtenyt pois, ennenkun ensimmäisessä satamakaupungissa, jossa hän taas viinillä kasteli murheisen sydämmensä juuria ja näki mielikuvituksessaan Suomansa suuret silmät niin kirkkaina ja hänen povensa aaltoilevan lemmen yltäkylläisyydestä häneen.

Mutta merellä myrskyn alkaessa oli hänen aina hirveä olla. Vielä kauheammaksi olisi käynyt hänen sieluelämänsä sen kestäessä, ell'ei hän olisi koettanut hääriä kannella muiden mukana, joll'ei muuna niin kapteenin apulaisena, minä oli valmis hakemaan yhtä ja toista tarvittavaa kajuutasta.