X.

New York 1 p:nä tammik. 18—.

Kelpo Ristoni!

Kun sain sinun neljännen eli viimeisen kirjeesi tänne matkamme jälkeen, niin olimme juuri lähdössä tänne suureen maailman kaupunkiin viettämään täällä joulua sedän luona, jonka laiva parasta aikaa on New Yorkin satamassa. Hän kutsui meitä erityisesti tulemaan ja koska rautatiematka ei ollut kovin pitkä, suostui isä lähtemään sittenkuin setä oli ilmoittanut maksavansa matkakustannukset — huomaat, että isä noudattaa ankarinta säästäväisyyttä. Lähdimmekin isä, äiti, Aloys ja Fretu ja minä. Aloys ja Fretu ovat nyt päässeet apteekkipalvelukseen ja he kovasti uskovat vielä olevansa apteekkareita täällä suuressa lännessä. Niin — me tulimme tänne suureen pesään, jonka läpi jo kerkesimme aika paljon kuljeskella Suomesta tänne saavuttuamme. Setä oli ottamassa asemalla vastaan ja vei meidät laivaansa. Siellä oli juuri jouluvalmistukset. Meri loiskahteli vapaana laivan kuvetta vasten. Heillä oli joulupuukin. Ei se ollut Suomen havupuu, vaan Amerikan lehtevä saarni. Sen olivat merimiehet koristelleet parhaan taitonsa mukaan. Ja jouluaattona oli juhlallista. Setä tarjosi merimiehilleen lasin totia munalla höystettynä. Miehet lauloivat jouluvirren ja toverillinen mieliala oli vallannut kaikki. Se oli silti hauska joulu. Söimme riisiä, porsasta ja torttuja. Voi täälläkin viettää joskus hauskan hetken, kun unohtaa kaikki ja vaipuu vain nykyisyyteen. Mutta eipä Amerikan luonnossa ole Suomen runollisuutta eikä ihmisissä kotiseudun tuoksua. Lunta on tullut hiukan, mutta se on likaista ja pian häviävää. Ei täällä kilise joulukulkuset eikä ajeta reellä koristeltu ketunnahka heitettynä reen perälle niinkuin siellä kotona. Siellä maalla meillä on ilma tuoreempaa kuin täällä, mutta olo on silti yksitoikkoista. Ja voi niitä kauheita sikalaumoja, joita isä täällä on ruvennut kasvattamaan! Ne ovat minulla aina silmissä ja niiden ärinä kiusaa minua. Suo anteeksi mauton kirjeeni, mutta en voi niistä olla kirjoittamatta, kun ne alituisesti minua vaivaavat!

Teen työtä siellä kotona aamusta iltaan. Kauppala siellä maatilamme läheisyydessä kasvaa aika vauhtia ja yhtä suuressa määrässä minun ompelukouluni. Minulla on jo kuusi oppilasta. Ne ovat talonpoikaistyttöjä suomalaisista siirtolaisperheistä kauppalasta. Minä saan heille antaa henkistäkin opetusta ja siihen olen erinomaisesti innostunut. Ajattele että suomalainen kansallisuus täällä voisi vielä maailmassa yletä upeampana kuin kotimaassa!

Täällä Amerikassa minä olen tehnyt sen huomion, ett'eivät ihmiset täällä koeta niin kaikemmoisia salateitä tunkeutua toistensa olosuhteisiin. Itsekullakin on tekemistä omain asiansa kanssa. Ja se on kaunis havainto. Se tyynnyttää entisetkin pahat mielet ja arpeuttaa vanhat haavat. Luulen että kun olisi Amerikassa pienestä lapsesta elänyt tai kun olisi Amerikassa syntynyt, niin viihtyisi täällä mainiosti. Mutta se kotimaa —!

Mutta tämän maan politiikka on Merenpuoleista. Se on liian vapaata, niin sanoakseni siveetöntä. Minä olen aina ihaillut suoraa ja rehellistä politiikkaa, semmoista kuin meillä siellä Suomessa. Siellä pysähdytään kiistoihin ja väittelyihin, mutta täällä mennään pahimpiin herjauksiin ja tahdotaan vastustaja lyödä lauvalta hinnalla millä tahansa. Äskettäin julisti muuan sanomalehti vastapuolueen presidenttiehdokkaasta, että se on ollut jossain kaupungissa kadulla humalassa, kun se oli saanut äkkinäisen pahoinvointikohtauksen. Mutta vaalitilaisuudet ovat täällä kadehdittavia. Usein menen läheiseen kaupunkiin, kun tiedän siellä olevan jonkun vaalin. Voi sitä pyhää innostusta! Jos ei siihen samaan jossain määrin seottuisi keinottelua, niin olisi se jotain sellaista, jollaiseksi aina olen kuvitellut valan keilihuoneessa Versaillesissa suuren vallankumouksen aikana. On täällä naisillakin vaikutusta vaaleihin. Senkin huomion olen tehnyt, että naisena täällä on paljon parempi olla kuin miehenä. Mies on täällä kuluva remeli suurteollisuuden palveluksessa, mutta naisen asema on mallikelpoinen sekä kodissaan että ulkona sitä. Amerikkalaisessa miehessä ei olekaan tuon tähden ihanteellisuuksia, mutta sitä enemmän intohimoja. Nainen on osannut yhdistää itseensä tunteellisuuden ja älyn, ja hän on monessa suhteessa miehen herra. Muutenkin täällä kaunis silmäpari on paljon, paljon suuremmasta arvosta kuin siellä Suomessa. Täällä olisikin tilaisuutta rakastua vaikka mustaan neekeriin…

Lienet paljon edistynyt luvuissasi? Kerrot olevasi välinpitämätön kaikesta ympärilläsi olevasta. Miksi niin? Onko sinustakin tullut itsekäs? Enpä sitä uskoisi. Itsenäisyyden ja itsekkäisyyden väli on pitkä, mutta voi yhteenkin sattua. Onko sinulle käynyt niin? Minä päinvastoin seuraan erinomaisella tarkkuudella ympäristöäni — luontoakin, vaikka siitä puuttuu runollisuutta. Äsken lahjoitti pappa minulle ponyn ja sillä minä ajelen katselemassa ympäristön elämää. Väliin on pienonen neekeripoika kuskina ja hän sanoo sydämmestään pitävänsä "missistä", joka on opettanut hänet lukemaan. Oletko sinä saanut tuollaista aikaan? Uhrauksia tehdä muille, mutta silti olla itsenäisenä ja vapaana, se on tässä maassa aivan mahdollista ja siinä minä aina näen korkeimman onneni täällä, vaikka minua silti rasittaakin alituinen kaipuu — ketä, arvaa!

Kirjeistäsi ei täällä kukaan tiedä ja minä koetan ne huolellisesti salata. Tämä kirje tuopi sinulle kai leuhauksen prääri-ilmaa täältä. Haluaisin vastaukseksi tuoksahduksen Suomen täysinäistä talviluontoa. Kirjeesi saat osottaa maatilallemme.

Suomasi.

— — —

Helsingissä 1 p:nä helmik. 18—.

Sulo Suomani!

Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu alas — minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala tuttuna — sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina enemmän sisäänpäin — jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni — ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon, että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki kielletty —, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä, puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun kauvas, olemattomiin.

Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää. Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä vastaiseksi.

Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.

Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!

Ristosi

— — —

Mich. U. S. of America toukok. 3 p:nä 18—.

Risto-parka!

Kirjoitatpa sinä kuin mustalainen. Tehnyt siveellisen lankeemuksen, raskasmielinen ja kova myrsky tulossa sieluelämässäsi, jonka lämpömittari on luisumassa nolla-asteen alapuolelle! Onhan siinä kerraksi sulattamista minullekin. Mutta lienet nyt silti viettänyt hauskan Vapun rakkaiden toverien seurassa, toverien, jotka ymmärtävät, mikä on Suomen ylioppilas. Varista, nuori mies, itsestäsi untelo sielun usva, terästä katseesi ja rynnistä mukaan elämään! Vaikka lienet jo niin tehnytkin; lupaathan niin kirjeessäsi.

Me vietimme täällä Vappuna yhden oppilaani häät. Minä puin morsiamen ja onnistui se mainiosti. Sulhanen oli neekeri, suutari ammatiltaan, minun kuskini vanhempi veli. Hän on erinomaisen hieno, mielisipä sanoa elegantti, kun hän on juhlapuvussaan: mustassa frakissa, paidan edus lumivalkoinen, kalvosimet parkinkarvaisissa käsivarsissa ja kiiltävä silkki kähäräisessä tukassa. Ainoastaan lihanväriset huulet ovat liiaksi paksut. Ne olivat hauskat häät. Minä tanssin sulhasen kanssa ja koetin parhaimmalla taidollani sulautua heidän iloonsa, mikä oli seottamaton ja terve. Äiti nauroi sulhaselle salaa ja siitä minä olin pikastua häneen. Äiti puolusteli itseään sillä, että onhan se ihmeteltävää, kun valkoinen tyttö huolii neekeristä. Siitä minä enemmän pikastuin. Onhan rakkaus sielullinen ominaisuus eikä se tunne mitään raja-aitoja ollessaan säädyllinen. Mutta silti siellä Suomessa ei varmaan syntyisi tällaisia avioliittoja. On Amerikassakin jotain kadehdittavaa. Tosin tällainen tapaus näillä paikkakunnilla Amerikassakin on harvinainen. Mutta etelävalloissa kuuluu se olevan tavallinen.

Sinä olet ruvennut taas harrastamaan asioita ulkopuolella itseäsi. Se on hyvän luonteen merkki ja se on tuova sinulle puhdasta virkistystä työssäsi. Olet huomannut oikean pelastuksen keinon, millä karkottaa ikävyyttä ja raskautta. Ja siinä voitte tekin, talonpoikaisylioppilaat, onnistua. Ettehän te ole seuraelämän ritareja, joista sinä tunnut kateudella puhuvan, vaan kansan ja rahvaan valistajia. Tuo voi kyllä väliin tuntua ikävältäkin, mutta pitäisihän teissä olla tuoretta voimaa, mikä kestää.

Muuten ehtymätön elämän lähde on itsekunkin omassa itsessään. Sieltä se kyllä pulppuaa, jos ei sitä tahallaan keskeytetä. Voi sekin kyllä väliin pakostakin jäätyä umpeen, mutta vain satunnaisesti. Yksi ainoa kevätpäivä sen lämmöllään sulattaa ja sellaisia kevätpäiviä ei silti puuttune keneltäkään. Se paha vika meissä ihmisissä on, että me annamme ympäristön liiaksi vaikuttaa itseemme. Emme voi olla vapaita, vaikka kuinkakin siihen pyrkisimme. Individualiteettimme on aina saamassa iskuja yhdeltä ja toiselta puolelta.

Minua on täällä kehotettu perustamaan koulua siirtolaistemme lapsille. Siinä olisi suuri tuuma, mutta siihen ei minulla ole voimia. Kotimaa lähettää tänne kyllä paljon hukkaan joutunutta kykyä, mutta sillä ei täällä tehdä mitään. Amerikka on tavallaan haaksirikkoutuneiden Siperia. Ja se on suuri vika. Kotimaani sivistyneet naiset kauhistuvat Amerikkaan asettumista. Mutta se ei ole mitään muuta kuin heikkoutta.

Ehtineekö tämä kirje enää sinulle Helsinkiin. Mutta kyllä kai se sinut tapaa. Kirjoita nyt, miten aikomuksiesi kanssa on käynyt! Muistelusi on minulle mieluisa. Jos menet suveksi kotikaupunkiin, niin vie minulta sille äänetön tervehdys!

Suomasi.

— — —

Turussa kesäk. 15 p:nä 18—.

Armas Suoma!

Kiitos kirjeestäsi! Sain sen tänne Turkuun. Olen täällä sanomalehtimiehenä — kesätoimittajana. Poissa on unteluus ja raskaus. Kaikki on taasen hyvin. Opettajatoimeni Helsingissä ja suurempi osanottoni osakunnan elämään virkisti minut heti. Olen taas mies, jolla on uskallusta ja rohkeutta. Iloinen olen sanomattomasti siitä, että sain hankituksi itselleni kesätuloa. Saan koko paljon palkkaa, sillä kirjoituksistani pidetään erinomaisesti.

Sinä kirjoitat paljon ympäristöstäsi. Suonet minunkin piirtää jonkun sanan. Ei täällä ole tosin neekerihäitä eikä paljon muutakaan. On silti jotain. Täällä on Suomen entisyys eikä kukaan suomalainen saisi olla Turkua tuntematta. Kupittaan puistossa olen käynyt läpi Suomen historian ja juonut kesäkuumassa vettä Pyhän Henrikin lähteestä. Mutta varsinaisen huvin tähden astelen usein Ruissaloon Choraeuksen lähteelle. Siellä voi istua ja nauttia kesäisestä luonnosta. Täällä ovat nuo kuuluisat satavuotiset tammet ja täältä pääsee höyryaluksella kaupunkiin pitkin juhlallisen tyyntä Auraa. Se matka on nautintoa oudolle. Aina sunnuntaisin käyn Turun vanhassa linnassa ja sen historiallisessa museossa. Linnan komeroissa saa siirtyä monta sataa vuotta takaperin ajassa. Sitte tuo juhlallinen tuomiokirkko, mikä varsinkin Aura-sillalta katsoen näyttää ylevältä ympäristössään, Samppalinnan ja Observatoorion mäet sekä viileät puistot — kaikki virkistävät erinomaisesti. Melkein jokainen kivi lähiseudulla on historiallisesti merkillinen. Ainoastaan sitä valitan, että meren aavan ulapan sulkee kaikilta puolilta tiheä saaristo.

Mutta ihmiset ovat täällä liian vanhoillisia. Se on heille anteeksi annettavaa, sillä eläväthän he muistojen pyhässä kylässä. Kun täällä olen suven ansainnut, menen taas Helsinkiin syksyllä.

Ristosi

— — —

Mich. U. S. of America elok. 15 p:nä 18—.

Kun kuulin sinun olevan sanomalehtimiehenä, innostuin minäkin niin yhteisen hyvän palvelukseen, että nyt olen koulumamselli, kasvattaja, opettaja ja mitä kaikkea lienenkään. Olen perustanut pienten lasten koulun, mutta on minulla yksi suurikin oppilas, joka samalla on opettajana koulussani, ja itse asiassa pitäisi tietää enemmän kuin minä. Mutta elämän ensimmäisistä alkeista hän ei ole ollut oikein selvillä omaan itseensä nähden. Hän on ylioppilas sieltä kotimaasta sivistyneestä perheestä. Hänkin on täällä hakemassa onneaan, jonka hän itse on hävittänyt. Minä isken häneen siveyslain yksinkertaisia pykäliä kahden kesken. Hän kuuntelee ja — itkee. Tuo tekee minuun omituisen, kaihomielisen tunnelman ja minä muistan — sinua. Voiko ihmisellä olla niin vähän arvostelukykyä, ett'ei huomaa, ennenkuin kaikki on lopussa: unelmat, toiveet ja omantunnon puhtaus? Minulla olisi hänestä apua koulussani, mutta suurin tuskani on vain pitää häntä erillään väkijuomista.

Suurin onni, Ristoni, elämässä on saada toimia. Ja korkein onni on voida toimia muiden eduksi silti pysymällä omana itsenään. Itsensä säilyttäminen on jokaisen elävän olennon luonnollinen vaisto, mutta tämä säilyttäminen ei suinkaan saa ihmisessä tapahtua toistaan vahingoittamalla. Se ihminen on onnellinen, joka voi ehyenä ja kokonaisena säilyttää itsensä hyödyttämällä muita. Tässä nykyisessä asemassani minä tunnen itseni sellaiseksi, vaikkakin ympärilläni kotoisissa oloissani näen murheen usvien kohoavan kammottavassa määrässä. Isän taloudellinen asema heikkonee —.

Täälläkin voisin minä uhrautua perheeni eduksi, kotilaisteni hyväksi. Saisin vaikka milloin myödyksi itseni sieluineni ja ruumiineni itsenipainoisesta kultamöhkäleestä. Muuan rikas leskimies maanomistaja on saanut minut horisonttiinsa ja varmana kaikesta on hän minua oikein ylimysten tavalla kosinut ensiksi isältäni. Sieltä tuli tietysti myöntymys, mutta täältä —. Minä olisinkin täällä jotenkin onnellinen, ell'en olisi alituisesti jonkun hännystelijän kiusattavana. Uhrautua on kyllä jaloa, mutta usein on se heikkouttakin. Ainoastaan yhdessä suhteessa tunnustan minä oikeaksi uhrautumisen. Siinä käy jo luontokin edellä esimerkillä.

Suomasi.