VIII.

Kapteeni Hanka oli kuollut. Riston oli hankittava toinen takaaja tuohon viime kesänä tekemäänsä viiden sadan markan velkaan. "Muffa" taas heittäytyi puhumattomaksi, sillä hän pelkäsi, että Risto häntä pyytäisi. Mutta Risto kylmästi sivuutti hänet. Hän meni entisen rehtorinsa luo, puhui hänelle asiansa ja niin oli hän autettu.

Mutta nyt oli ruvettava puuhaamaan uutta velkaa. Äidilleenkin oli hän kieltäytynyt jyrkästi rupeamasta papiksi. Jos hän sen tekisi, niin tekisi hän samalla henkisen itsemurhan, oli hän sanonut. Ja ei suinkaan äitikään sitä häneltä tahdo.

Nyt turvausi Risto noihin merimiehiin siellä niemekkeellä, jossa vanha koti oli ollut. Hän kävi kysymässä lainaa pankista ja sieltä luvattiin, kun on vain kelvolliset takuumiehet: Olihan niillä pienet talot noilla merimiehillä ja omistaan olivat eläviä. Mutta pankki vaati niitä kymmenen takuuseen, ennenkun antoi tuhannen markan lainaa. Tosissaan piirsivät merimiehet velkakirjaan puumerkkinsä ja varoittelivat kymmeneen kertaan Ristoa säännöllisten korkojen maksamisesta. Risto marssitti kymmenen takaajaansa pankkiin, jätti velkakirjan ja sai tuhat markkaa.

"Muffa" jäi vähän nolona katsomaan häntä, kun hän heti suoriutui pääkaupunkiin. Yksin sinne nyt Risto meni.

* * * * *

Juna työntyi kohti pääkaupungin asemaa. Se toi tullessaan Ristoakin tuolta etäisestä maaseutukaupungista. Rauhallisena meni hän väkivirran muassa asemahuoneeseen, painui sieltä issikkaan ja katosi pian valkolakkineen pääkaupungin hämärään syysiltaan. Hotelliin hän ajoi, tilasi huoneen, jätti käsistään kantamuksensa ja lähti ulos. Siinä kävellessään mietti hän, että hänen pitää saada siisti ja hiljainen asunto, ikkuna mieluummin kartanolle päin. Mutta sen täytyy olla kodikkaan, että siellä hyvin viihtyy eikä mieli yhtään pala hupipaikkoihin, sillä pitää olla varovainen. Seuran takia rupeaa hän asumaan jonkun toisen kanssa. Kovin tulee ikäväksi olla paljon kotona yksinään. Mutta hänen huonekumppaninsa tulee olla siivon ja säädyllisen. Risto mietti entisiä koulutovereitaan, asetteli niitä ajatuksissaan riveihin ja tarkasteli kiireestä kantapäähän.

Mutta tuossahan menee mies, joka sopii huonekumppaliksi. Se oli Sakke Auma, puhdasverinen teoloogi ja kotikaupungin kaikkien hurskasten naisten suosikki. Oli saarnannut jo siellä kirkossa viime kesänä pari kertaa. Se ei välittänyt ilomielisestä maailmasta, eikä se Sakesta. Tuon miehen kanssa olisi turvallista. Hän kiiruhti askeleitaan puolijuoksuun miehen perään, joka mennä viiletti kuin kaupungin lähetti. Sakke oli varaton ja ulkomuodostaan hyvin vähän huolta pitävä nuori mies.

Viimein sai Risto hänet kiinni hengästyneenä ja veret poskilla. Hän veti hänet istumaan viereensä esplanaadipenkille. Siinä kuhisi hämärässä, millä ei kuitenkaan ollut pimentävää voimaa, väkeä monellaista läpi puiston.

— Vai olet jo sinäkin täällä? tuumi Sakke.

— Olenhan minä.

— Mutta minulla ei ole aikaa tässä olla. Enkä minä pidä muutenkaan istumisesta esplanaadipenkeillä näin hämäröissä.

— Et sinä nyt tässä pahene. Minulla on sinulle vähän asiaa.

— Sano sitte heti!

— Missä sinä asut?

Sakke ei puhunut ensin mitään, mutta sitte tuumi:

— Olen päättänyt sitä olla näin lukukauden alussa ilmoittamatta, kun sen voi salassakin pitää. Käyvät juoksemassa ja mankumassa nimeä osakunnan rahastoon. Niistä on tuskallista päästä erilleen. Mitä sinä minun asuntoni tiedolla teet?

— Aivoin tässä pyrkiä sinun kanssasi yhdessä asumaan.

— Sinäkö? Elä nyt!

— Etkö ota?

— Et sinä pääse.

— Et ota?

— Ei se ole minun vallassani. Minä asun "himmelissä".

— Eivät kai ne ole aivan hupaisia asuntoja, kun niin ylhäällä ovat — onhan siellä jo ikuinen talvi, nauroi Risto.

— Ei — paremminkin ikuinen kesä. Sinne kokoontuvat kaiken maailman höyryt.

— Sinä et siis suosi asuntoasi?

— Mutta hyvä se on ilmaiseksi.

— Se on sen rikkaan pohatan kivitalon viidennessä kerroksessa?

— Niin.

— Ruvetaan asumaan yhdessä! Ei se tule kalliiksi! ehdotteli Risto.

— Mitenhän olisi? Olisihan hauskempaa kuin olisi vapaa, kunnon asunto.

— Niin minäkin arvelen. Huomenna me hankimme asunnon.

Taidan suostua. Eihän sitä ruokaa saa tuollakaan ilmaiseksi. Ja on se niin poikkipuoleista.

— Suostuthan sinä?

— Suostun. Hankitaanpa vain yhdessä!

Sakke oli Ristoa vanhempi ylioppilas. He saivat hiljaisen asunnon laitapuolella kaupunkia. Ja nyt alettiin uuttera elämä kirjain ääressä. Kummallakin oli oma ikkunansa ja oma pöytänsä. Ainoa maallisten nautintojen tuoksu oli huoneessa vain alati leijaileva paksu savu, niin merkitsevä ja ominainen huoneessaan pysyvien ylioppilaiden asunnossa. Uutterasti käytiin luennoilla, mutta harvoin osakunnan kokouksissa. Ristokin oli sitä mieltä, ett'ei hänellä ole aikaa ruveta tuolla osakunnassa jahkailemaan poikamaisuuksia, sillä sellaisiahan ne kiistat siellä paraasta päästä olivat. Ja hänellä, jolla jo oli morsian ja kynsin hampain taisteltava tulevaisuutensa eteen, ei ollut haluakaan antautua kaikemmoisten pikkumaisuuksien ritariksi. Näin hän koetti itselleen tehdä esteitä pysyäkseen kirjain ääressä, mutta silloin harvoin, kun osakunnassa oli jotain tärkeämpää, oli hän siellä nuorista ylioppilaista ensimmäisiä.

Yksitoikkoiselta alkoi ajan pitkään tuntua Ristosta tämä olo. Tuntui kuin hengityskin kävisi vain omaan poveen, ei sen edemmäksi, tuntui kuin tahallaan tuhlaisi hän nuoruutensa iloiset mielialat ikävään yksitoikkoisuuteen. Hänen vilkas mielensä ei voinut olla tyytyväinen näissä oloissa. Kun olisi täällä edes äiti tai Suoma! Niin — Suoma! Häntä muistaessa pehmeni Riston mieli tunnelmiin, suloisiin haaveisiin, mutta ne kohta karkotti Sakke häneltä löyhyyttämällä suuresta piipustaan hänet savupilven keskelle, jotta kurkkua karvasteli.

Varsinainen ja ainoa nautinto tässä kovassa työssä oli Ristolla haaveksiminen. Kun hän oli sytyttänyt paperossin ja heittäynyt vähän levähtämään keinutuoliin ja hän oli huoneessa yksin, antautui hän kokonaan haaveiden valtaan. Hän ikäänkuin nukkui haaveihinsa tuossa keinutuolissa, mikä hiljalleen väsyi liikkeessään yhteen kohti. Yhden voimakkaan mielikuvan toisensa perästä vieritteli sieluun kuvitusvoima. Milloin hän nuorena sulhasmiehenä ihaili Suoman kanssa valtameren kuutamoa suuren Atlantilaivan peräkannelta, milloin istui hän omassa sievässä ja maukkaassa kodissaan pehmosella salin sohvalla varjostetun lampun valossa ja kuunteli, miten äiti viereisessä huoneessa opetti hänen — heidän — esikoistaan puhumaan. Suoma nauroi — hän nauroi — äiti nauroi — kaikki he nauroivat. Ja häntä ympäröi kodin rauha ja sulo ja omaistensa rakkaus. Äiti ei ainoastaan rakastanut Suomaa, mutta kunnioitti häntä. Ja molemmat he olivat niin sanomattoman onnelliset. Tuon onnen hän oli luonut, entinen Risto-nulikka, joka paljasjalkaisena meni lyseoon pyrkimään…

Toisinaan kuvitteli hän olevansa oikeudessa puolustamassa turvatonta syytettyä. Asia oli sekava ja hämärä. Hän pani liikkeelle kaiken puhekykynsä ja syvän oppinsa. Ja hän pelasti syytetyn, jota jokainen oli epäillyt ja josta sanomalehdet olivat kertoneet pitkiä rikoshistorioita…

Niinkuin väsynyt peltomies saa uusia voimia unesta ja ravitsevasta illallisesta seuraavan pitkän päivän uuvuttavaan työhön, niin sitä imi Ristokin näistä mielikuvistaan. Haaveksittuaan alkoi hän uudelleen kahta lujemmin lukemaan ja usein luki itsensä niin uuvuksiin, että nukkui vaatteet päällä tuolilleen pöydän ääreen.