II.

Kun suomalainen kansallisuus viho viimeinkin oli murtaunut historian näyttämölle luomaan uutta alkuperäistä kulttuuria, niin oli ensimmäinen ehto, että löytyi suomenkielisiä kouluja, ahjoja, joissa taottaisiin se täysilukuinen pyhä falangi, mikä teossa uskaltaisi toteuttaa aatteet. Eri kaupunkeihin puuhasivat sellaisia kansallismieliset miehet, jotka itse olivat saaneet sivistyksensä Ruotsin kielellä. Ristonkin kotikaupunkiin oli sellainen saatu pystöön yksityisillä varoilla ja suurin osa sen koulun oppilasmäärästä oli maaseutujen pimeistä talonpoikaispirteistä ja laitakaupungin ahtaista kammioista. Talonpoikaisylioppilaita täältä lähetettiin parvi joka vuosi yliopistoon. Se houkutteli varsinkin kaupungin vähävaraisia työntämään poikiaan kouluun eivätkä opettajatkaan olleet välinpitämättömiä haaliessaan niitä sinne, varsinkin lahjakkaimpia.

Riston koti oli kaupungin merenpuoleisessa laidassa. Siellä oli hän ollut juuri tukilla seilailemassa, kun hän avojaloin oli lähtenyt äidin käskystä ja hänen kanssaan koetutkintoon päästäkseen suomalaiseen lyseoon. Äidinkin päähän oli ajautunut tuollainen omituinen pisto laittaa Risto lyseoon, kun se kansakoulussa oli niin hyvin edistynyt.

Tuolla Riston kodin luona kaupungin laidassa oli semmoinen varsinaisesta kaupungista ulkoneva niemeke ikäänkuin aallonmurtaja, jonka molemmille kupeille laineet löivät. Se niemeke oli täynnä merimiesten asuntoja, niiden vallassa se oli ollut monet miesmuistit. Siellä olivat ihmiset keskenään kuin veljiä ja sisaria, joskin väliin riitaiset ja toraiset, mutta hetkeksi vain. Tämän niemen asujamet olivat yhteisellä mielihyvällä seuranneet Riston menestystä koulussa. Merimiehet, joiden kaikkien kanssa Risto oli kuin omainen, ilveilivät vielä maailmassa hakevansa niemekkeelleen kaupungin oikeudet ja silloin anovansa Riston pormestariksi. Suvisen illan suussa oli usein sellaista leikkiä laskettu. Ja nyt kun Risto seisoi yliopiston kynnyksellä, ymmärsivät merimiehet niin paljon, että Risto oli tuottava kunniaa koko niemekkeelle.

Seuraavana päivänä lisääntyi vielä Riston arvo hänen omissakin silmissään. Etevinnä laskettiin hän ulos koulusta. Pari poikaa oli hän siinäkin suhteessa lyönyt pois laudalta. Ja kun lähtevät kävivät heittämässä hyvästejä opettajilleen, kääntyi niistä itsekukin erityisesti kysymään Ristolta, mitä hän aikoi lukea yliopistossa. Lakitiedettä, vastasi hän. Hän aikoi tulla asianajajaksi. Hän oli tunnettu väittelytaidostaan, jotenka hänellä asianajajana olisi varma menestys. Niin uskoi Risto ja niin uskoivat Riston toveritkin. Ja nämä pari viime päivää olivat lisänneet Riston itseluottamusta tavattomasti.

Risto tuli kotiinsa hyvästijätöltä opettajien luota. Siellä kotona olisi laitettava vaatteet matkakirstuun ja tehtävä muut valmistelut, sillä huomenna oli lähdettävä kohti Helsinkiä. Kotona oli äidin luona muutamia naapuriston vaimoja vieraina, sillä äiti oli heitä erityisesti kutsunut Riston lähtijäisille. Kahvea juotiin kolmenlaisen leivän kanssa. Risto näytteli heille todistustaan ja kaikki sitä ihmettelivät.

Siklanterska, joka oli joukosta varakkain, aukasi säämiskäkukkaronsa ja pyysi saada tarjota Ristolle viisi markkaa lahjana. Saisi Risto käydä Helsingissä jossain hupipaikassa. Toiset vaimot seurasivat samaa esimerkkiä, paitsi että kipeäsilmäinen Ervastin emäntä antoi kolme markkaa, hänellä kun ei sattunut olemaan enempää. Risto otti lahjat kiitellen vastaan. Mustaparran leski oli sydänjuuriinsa asti liikutettu ja kertoi vesissä silmät, ettei se Jumala silti ole häntä kokonaan hyljännyt, joskin niin surullisella tavalla otti häneltä pois miehen.

— Onpa hyvä poika kasvamassa ja kyllä se teidät elättää, puhui Siklanterska.

— Eipä ole sellaista muuta näidenkään toisten joukossa, vaikka on rovastin, jos tuomarinkin lapsia, lisäsi Ervastin emäntä rääsäten nuuskansa kanssa.

Risto meni kammariin laittelemaan matkakirstua valmiiksi. Tuolin selustimella lepäsi frakkipuku. Risto melkein häpesi sitä ja kuvitteli mielessään olevansa naurettavin olento siinä asussa. Mutta kun se sellainen maailman tavan mukaan kuuluu pitävän olla, niin olihan se pitänyt laittaa, niin kallis ja vastenmielinen kummitus kuin se olikin. Ja siinä tuolilla oli kolme kappaletta kiiltopaitaakin kovassa tärkkelyksessään pinta maidon valkoisena. Oli se koko herrastavaraa, jota nyt ensi kerran piti laitella matkakirstuun. Äiti käväsi toisesta huoneesta tarkastamassa Riston puuhaa ja toi sitte toisetkin vaimot kammariin ihmettelemään frakkipukua.

— Kun maksaa sata markkaa tuommoinen puku, jossa ei ole takissa etuakaan! päivitteli Ervastin emäntä ja vihelsi kahta kättä yhteen lyöden.

— Niin ne maksaa, kyllä minä tiedän, puheli vakuuttavasti Siklanterska ja kehui verkaa hyväksi, sillä hän oli asiantuntija, kun oli ennen nuorempana ollut puotineitinä muutamalla kauppiaalla.

Vaimot menivät ottamaan lisää kahvea toiseen huoneeseen. Huoltaen etteivät kiiltopaidat ryvettyisi, koetti Risto sovitella ne matkakirstuun niin mukavasti kuin tila salli. Lomiin asetti hän nenäliinoja ja päälle muuta tavaraa. Kohta olikin pari viikkoa viipyvän matkailijan kirstu täydessä kunnossa.

Nyt minä menen sanomaan "muffalle" hyvästiä, puhui Risto mennessään ulos ovesta.

"Muffaksi" nimitettiin yleensä Mustaparran perheen tuttavien keskuudessa Riston äidin isää, joka eli vielä. Hän oli vuosikymmenet harjoittanut pienoista kauppaa ja hänen talonsa, vanha ränstynyt rakennus, jonka kohdalla kulkiessa katuristikin tuntui pitemmälle tavallista, oli kokonaan toisessa puolessa kaupunkia. Hän oli jo vanha mies ja yksinään eläjä, sillä hänen vaimonsa oli vuosikymmeniä jo maannut turpeen alla. Itse toimitti "Murron ukko", joksi kansa "muffaa" nimitti, talousaskareensa. Hän oli nuorena miehenä ollut kokkina merellä, mutta sitte ruvennut pienoista kauppaa pitämään. Hänellä ei ollut muuta lasta ollutkaan kuin Ulla, Riston äiti, joka oli mennyt naimisiin jo elähtäneelle Mustaparralle, merimiehelle, jonka tuoni oli korjannut vuosia sitte hänen mennessään omassa rannassaan liian heikolle jäälle. Siinä oli semmoinen nielevä kuoppa, kuten kansa kertoi, ja sinnepä se oli Mustapartakin suistunut, vaikka oli aina ivaillut kaikkia kansan juttuja. "Muffa" oli kerettiläinen, joka luki ja veisasi ja kävi kirkossa. Ensi leskimiehen vuosinaan piti hän verhon takana puodissaan uunin aukossa päivittäin alituista tulta pienen viina-astian alla, josta hän silloin tällöin naukkasi ryypyn suolasen lihan kanssa, puoti kun muka oli kovin kylmä. Mutta sittemmin oli hän siitäkin tavasta luopunut.

Täällä se "muffa" istui puodissaan Riston tullessa. Pysyvä hajunsa oli siinä: tupakan, ryytein, petroolin ja maalin yhteen seottunut, pistävä tuoksu. Tavallisesti näki siellä samoja naamoja lähiseudun työmiesluokasta ja ostajat tekivät melkein aina samat kaupat: puoli naulaa kahvia ja sokeria yhteensä, yksi pötky purutupakkaa, viiden pennin edestä lakritsaa j.n.e. Mutta silloin tällöin osui puotiin aivan outokin ja se ikäänkuin virkisti ukkoa.

Hänen vartalonsa ei ollut vielä kovin käyrä, mutta hiukset olivat jäkälän väriset ja päälaelta pois varisseet. Silmissä oli paksu, tylsä katse ja koko leuka aivan sileäksi ajettu. Pukuna oli hännystakin malliin tehty nuttu, jossa napit retkottivat kohonneina ompeluksistaan ja kaulassa kaunistin, molemmat likaiset kuin hänen puotinsa lattia.

"Muffan" talossa oli useita hyyryläisiä ja hänen omassa hallussaan yksi suurempi huone, kyökki ja puoti. Ei hän ollut varaton. Elämänsä pitkään oli hänellä aina ollut toinen käsi kiinni rahassa. Puodin tulot olivat kyllä olleet päivässä muurahaisen kantamuksia, mutta vuosikymmenien kuluessa oli niistä karttunut aimo mätäs, jonka kupeet olivat hopeaa ja huippu väärentämätöntä kultaa. Muuten oli hän itse aina puotinsa hoitanut. Suuremmilta kaupungin kauppiailta hän ottikin käteisellä rahalla tavaransa ja antoi köyhän kansan maksaa hänelle tavarain pienentelemisestä.

"Murron ukko" tunnettiin laajalti kaupungissa. Hänellä oli omat mieltymyksensä ja niistä tiesi moni kertoa. Jos kaupungissa kuoli joku herrassäätyläinen, niin varmasti puikkelehti ukko jossain katuristeyksessä ruumissaattoa katsomassa. Joka sunnuntai kävi hän kirkossa ja tiesi sentähden aina tarkasti luetella kuolleet, kuulutetut ja syntyneet. Ruotsia hän mielellään puhui, niin töykeästi kuin se kävikin häneltä, eikä hän suvainnut yhtään kissoja. Kerran pimeässä oli hän sellaista elukkaa hirveästi säikähtänyt ja siitä saanut niihin ikuisen kammon. Muutenkin oli hän kovasti taikauskoinen. Kaupungissa ei pidetty yhtään huutokauppaa, jossa ei ukko olisi ollut saapuvilla ja "Murron markasta" niissä tavallisesti alettiin huutamaan. Hänellä oli alahuoneet täynnä kamaa, jota hän niistä oli ostanut. Siellä oli tavaraa herrasneitien hienoista silkkisistä tanssikengistä rikkinäiseen pataraniin saakka. Voipa sanoa, että ukolla oli erityinen makasiini oman kaupunkinsa viimeisen parin kolmenkymmenen vuoden muodeista ja käytetyistä tavaroista. Usein sai hän niitä hirveän kasan yhdellä markalla ja tavallisesti huusikin hän sellaista, mikä ei muille kelvannut. Hänen luonteessaan oli jotain vanhojen kalujen kokoilijan kiihkoa.

Silmälasit nenällä istuskeli "muffa" avattu virsikirja edessään Riston tullessa puotiin.

— Tulin sanomaan "muffalle" hyvästiä, kun tässä tulee huomenna Helsinki-matka.

— Joko ovat paperit selvinä?

— Tässä on pesti.

— Vai tämmöinen. Osaako tätä meikäläinen lukea? Ohoo. Hyviä numeroita — neljä kymmenistä — viisi yhdeksäistä… Mutta matkarahat — mistä ne?

— Ovat valmiit, kun vaihdetaan vain pienemmiksi.

— Käypä tänne sisälle, puhui ukko, viimeisen sanan kahdenkertaisella pehmennyksellä, sillä häneltä olivat hampaat poissa edestä.

Risto tuli sisälle suureen huoneeseen, johon ei ollut hienostusta laitellut mikään naiskäsi. Päällystetyn sohvan vaate oli hajalla ja pisti niin ärsyttävästi silmiin. Ikkunoilla kitui pari kukanruokoa eikä toisia ikkunoita vielä oltu otettu pois. Ilman havuja oleva sylkilaatikko oli uunin edessä täynnä kaikkea pientä heittotavaraa ja katto oli hämähäkin verkoista yltäkylläinen.

— Istupa nyt, niin minä keitän kahvea.

Ukko köpyytti puotiin verhon taakse ja pisti tulen petrooli-keittiöön kahvipannun alle. Kyökkiä ei hän koskaan käyttänyt, vaikka se olikin hänellä, vaan piti kylmillään kauppatavaran säilytyspaikkana.

Kohta tarjoskeli ukko vieraalleen kahvia, jonka hän tapansa mukaan höysti voilla itselleen.

— No tuota — minä olen tässä miettinyt, että se kai on parasta, että sinä rupeat papiksi puhui "muffa" ja työnsi aivasteltuaan nuuskaa nenäänsä.

— Miksi niin parasta?

— Niinpä sitä minä olen arvellut.

— Mutta miksi?

— Monestakin syystä. Sinä sovit papiksi: sinulla on hyvä messuääni ja hyvä ulostuonti.

Vaikkapa olisikin.

— Ja muisteleppa, miten Jumala sinulta otti pois isän! Voi Risto, kun sinä et osaa ajatella, että jo silloin sinua kutsuttiin papiksi.

— Mistä "muffa" sen niin tietää? Ja tehän olette muuten olleet kovasti vastaan minun koulunkäyntiäni ja nyt noin puhutte!

— Sinä oot vielä liian nuori etkä ymmärrä. Lapsille on hyvä neuvo aina tarpeen. Luulin sinua ennen pölkkypääksi, ja sentähden vastustin sinun kouluun panemistasi, sinä kun kävit täällä puodissa tekemässä kaikellaista ilkeyttä. Muistatko, että kerrankin kokonaisesta sillitynnyristä laskit suolaveden maahan? Ja jotka ovat sellaisia lapsina, eihän niistä kukaan uskoisi oikeaa miestä tulevan, ei ainakaan pappia.

Risto naurahti ja tuumi:

— Mutta lakimiehiä niistä tulee hyviä.

— Vai lakimiehiä — soo — oh!

Risto koetti vakuuttavasti selittää ukolle, miten hän itse, toverit ja opettajat uskovat hänen parhaiten soveltuvan lakitieteen alalle.

— "Elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", vastasi vain ukko, otti hurskastelijan aseman ja oli pyyhkivinään kyyneltä silmistään.

— Mutta eikö se todella ole yksistään minun päätettävä, miksi minä rupean? kysyi Risto varmasti.

— Olkoon! Mutta ellet rupea papiksi, niin en minä anna penniäkään, en. En uskalla antaa! Muut ylioppilaat juovat, mässäävät kuin Beliaalin palvelijat. Ja sellainen tulee sinustakin, jos et rupea papiksi. Ja minä käytän rahani uskonnon tarkoituksiin. Ennen rakennan vaikka hihhuleille kirkon kuin heitän niitä Helsingin kapakoihin. Nii-in minä teen. Hiellä ja väellä olen niitä koonnut, valvonut öitäkin ja nytkö…

Vesiä pursuili ukon silmistä.

— Minulle tekee niin pahaa, ettet sinä tottele minua. Mutta uppiniskainen sinä olet aina ollut… Aina ennen minä tahdoinkin, että sinut olisi ajettu merelle, niin siellä sinusta olisi mies tullut. Tai laitettu sinulle hevonen ja kärryt ja pantu sinut vedättämään kauppiaille jauhoja ja muuta tavaraa. Kovassa työssä oppii kyllä nöyräksi, mutta kun saa vuosikymmeniä laiskuudessa herrastella, niin sitte ei tottele ketään — ei vanhaa "muffaakaan", joka kuitenkin aina sinun parastasi tarkoittaa…

Risto ojensi sanaa puhumatta kylmästi kättänsä ukolle hyvästiksi ja aikoi poistua. Mutta ukko ei siihen tarttunut. Risto otti askeleen, pari, mennäkseen. Silloin ukko hypähti ylös ja tarttui häneen kiini pajattaen hengästyneenä:

— Minulla on Risto kymmenen tuhatta markkaa ja kaikki saat, kun rupeat papiksi. Muuten et mitään.

Risto koetti melkein työntää ukkoa ulommaksi itsestään, sillä hänen kuuma hengityksensä ja nuuskahajunsa teki häneen noin likeltä ilettävän vaikutuksen. Ja hän lähti, sillä ukko oli hänen mielestään sietämätön.

Päästyään ulos puistatti häntä koko kohtaus. Mutta ikuiseksi jäi hänelle mieleen se katse, jonka ukko heitti häneen hänen lähtiessään. Siinä oli vihaa, uhkaa, oikeaa karvasta sappea. Se katse oli vainoava ja se poltti vieläkin häntä.

Papiksi! Hän papiksi! Sellaista ei hän ollut edes koskaan johtunut ajattelemaankaan. Ja nyt ukko tahtoi ostaa hänet papiksi! Jos se olisi ollut joku toinen, niin korvalle olisi hän häntä antanut. Nyt toki pitäisi olla vapaa ja itsemäärääväinen olento, mietti Risto.

Kohtauksestaan "muffan" kanssa selitti Risto vain äidilleen sen, että ukko olisi halunnut hänen papiksi rupeavan.