IV.

Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Kalevala ensi kerran ilmestyi kirjan muodossa. Sen johdosta vietettiin Kalevala-juhlia ympäri maan. Ristonkin kotiseudun ylioppilaat panivat semmoisen kansanjuhlan toimeen omalla paikkakunnallaan. Täällä ylhäällä pohjoisessa olivat kansanjuhlat vielä aivan tuntemattomia. Vapaaehtoinen palokunta oli vain tätä ennen pannut toimeen vuosijuhliaan luonnon helmassa suurten olutkorien ja sirkusmaisen ohjelman kanssa. Mutta nämä juhlat olivat tuntuneet kaupungin sivistyneistä raskailta ja raaoilta. Käsityöläinen aines ne väritti ja niiden ohjelma päättyi osaa ottavien humaltumiseen. Sivistynyt yleisö olikin sentähden niistä poissa, vaikkapa siellä aina tavallisesti esiytyikin juhlapuhujana, vaikka tosin hyvin kansanomaisena, kaupungin ainoa valtioneuvos.

Ylioppilaat tahtoivat antaa kansanjuhlalleen toisen muodon. Eivät he suostuneet pitämään sitä edes samalla saarellakaan, millä palokunta oli juonut juhliensa muistoksi. He etsivät uuden paikan, vaikkapa se olikin etäämmällä. Santasaarella oli mainio nurmikko, tasanen kenttä, vereksiä havu- ja lehtipuita ympärillä sekä matka sinne sievää vesitietä. Siellä se oli oikea Kalevalan juhlan viettotanner, häpäisemätön ja neitseellinen. Siellä sopi esi-isien koruton runous isännöidä ja siellä nuori polvi ihmetellä sen ihanuutta.

Juhlapuhujaksi oli valittu Risto, vaikkapa hän olikin vasta ensi kesän ylioppilas. Mutta hän sopi siksi erinomaisesti. Ulkomuoto oli hänellä edullinen, ääni kantava ja tottumusta esiintymään puhujana. Viime aikojen yhtenäinen menestys oli puristanut hänestä aivan kuiviin kaiken entisen kaihomielisyyden. Hän oli mies, joka kulki silmät auki ja korvat hereillä. Hän oli sellainen ensi kesän ylioppilas, jossa ei ole mitään keltanokkaa: varma, leikkiä lasketteleva ja arvosteluissaan osaava oikeaan naulaan.

— Antaapa pojan esiintyä, tuumivat vanhemmat ylioppilaat juhlaa valmistettavassa kokouksessa ja menivät esitteleytymään sinuksi Ristolle.

Risto otti tuon toimen ilolla vastaan. Ei hän pukeutunut frakkiin, sillä se olisi ollut kokonaan ylimyksellistä kansan ja Kalevalan juhlassa. Veti sen sijaan pieksut jalkaansa, varret housujen päälle, suuren tuppivyön puukkoineen uumilleen ja Suomen villaa päälleen vaatteet. Mutta ohimoilleen hän asetti valkoisen ylioppilaslakin, jossa sädehti auringon paisteessa kultainen lyyra. Astuessaan puhujalavalle, sammalilla ja metsäruusuilla köynnöstetylle, herätti hän tällä puvullaan toisissa rajatonta myötätuntoisuutta, mutta toisissa ivahymähdyksiä.

— Taas on Mustaparta konstailemassa, tuumi toverilleen se komea herraspoika, Alvar Antman, sieltä koulun viime luokilta.

— On kuin tervajätkä, ensi karaatin tervajätkä, kun ottaisi pois tuon valkoisen lakkinsa, myönnytteli toinen, joka siinä oli saapuvilla ulkomaisessa urheilupuvussaan, polvihousuissa ja sääryssukissa.

Risto puhui ujostelematta, vapaasti. Kertoi, ett'ei Suomen kansan tarvitse muilta kerjätä oman sivistyksensä perustuksia, sillä sillä on Kalevalansa, Kantelettarensa. Siinäkin on se onnellisempi ja itsenäisempi monia muita maailmassa. Jo kaukaisessa muinaisuudessa, ehkäpä kohta silloin, kun sumuinen kaaos oli selvennyt ihanaksi luomakunnaksi, oli Suomen suvulla oman sivistyksen edellytykset — tässä hän itsekin tiesi laskevansa liikoja, mutta tahtoi silti niin puhua — ja nämä edellytykset ne ovat ikihongikoissa kajahdelleet niinä tunteen ilmauksina, iloina ja suruina, joita me nimitämme Kalevalaksemme, Kantelettareksemme. Suomen sivistyksen juuret ovat vuosituhansien vanhat. Se sivistys, jonka me saimme Ruotsista kristinopin muassa ja joka tässä maassa yksinomaan isännöi ennen Kalevalan ja Kantelettaren tulemista koko sivistyneelle maailmalle ihailtavaksi ja meille suomalaisille siksi kultaiseksi kulmakiveksi, jolla lepäävät nuoren sivistyksemme tanakat nurkkapylväät, ei ollut meidän, vaan muiden. (Kuului nurinaa kuulijajoukosta.) Suomen oman kansallisen sivistyksen tosi historia alkaa vasta Kalevalan ilmestymisestä…

Joukko silkkihattuisia herroja ja naisia, hienoja ja hoikkia, oli jo siirtynyt kentän toiseen laitaan ja sinne parveilu myötään kasvoi.

… Vieraat ja oudot harrastukset pääsivät muutamiksi vuosisadoiksi temmeltämään meidän rakkaassa isänmaassamme ja seottamaan käsityksiä omasta isänmaasta ja omasta kansasta. Se ilma oli paksumpaa kuin tuon tähän näkyvän Pohjanlahden sumu. Mutta nämä usvat karkoitti Kalevala. Alussa tosin vain vähän syrjemmäksi. Mutta se tuuli, joka alkoi yhä voimakkaammin liehtomaan tuosta maailman mainiosta Kalevalasta, on puhaltanut ja yhä puhaltaa aina kauvemmaksi ne, kunnes ne yön pahoina aaveina kaikkoavat pois kuin varjot aurinkoa pakoon. Silloin on Suomen nuorella niemekkeellä selkeä, kirkas, kuultava, kesäinen aamu.

Mutta meiltä vaaditaan tahtoa ja työtä tämän tuulen lietsomiseen Kalevalasta aina voimakkaammaksi, jotta kerran Suomen itsenäiselle, vapaalle kansalle koettaisi satoisa, hedelmärikas kesän korjuuaika. Nyt on jo Suomella ja suomalaisuudella kevyt keväinen ilma, jonka läpi niin kuuluvasti lainehtii suomalaisen ja kansallisen sivistyksen ehtymättömän, eteenpäin rientävän kosken kohina… Samoin kuin itsenäinen yksilö on kunnioitettavin ihmisistä, samoin itsenäinen kansa kansoista —

Siihen suuntaan se puhe juoksi, kunnes lopulta puhujan huulilta ryöpsähti voimakkaaksi eläköön-huudoksi Suomelle. Puhujan kuulijakunta oli harvennut harvenemistaan ja kiitokseksi kuului vain vähälukuisen joukon hartaat käsien paukutukset pitkän aikaa.

Esitettiin Kalevala-laulua entisen ajan tapaan, annettiin kuvaelmia Kalevalasta ja muuta ohjelman täytettä. Nuokin hienot sielut, jotka puheen aikana siirtyivät kentän toiseen laitaan eri ryppääksi, uskalsivat jo tulla keskemmälle juhlatannerta ja seottuivat muihin juhliviin.

Mutta yht'äkkiä tuonne nurmikon yhteen kulmaan rakentui piiri ja siellä ruvettiin tanssimaan. Laulettiin ruotsalaisia piirilauluja ja nuoret rilliniekka-herrat, äskeiset hienot sielut, siellä pyörittelivät neitejä, joiden kesäisten pukujen värien kuumuus huikasi silmiä. Tuo piirijoukko näytti tahtovan pysyä niin rajoitettuna ja erillään muista.

Suomenmieliset ylioppilaat lähettivät sinne pyrkimään muutaman kansan nuorukaisen, mutta sitä ei huolittu piiriin. Silloin kohosivat heleät veret Riston poskille. Suoma seisoi siinä hänen vieressään kansallispuvussaan. Hän oli ollut yksi innokkaimmista taputtamaan käsiään Riston puheelle. Risto tarttui häneen toisella kädellään, toisella kahmasi muuatta pojantorveloa ja alkoi laulamaan suomalaista piirilaulua. Tuossa paikassa oli laaja, suuri piiri käynnissä ja suomalainen laulu peitti kokonaan ruotsalaisen.

Iloja pitäessä oli jo hiostuttu läpimäriksi, niin että ruumis illan tullen vavahteli uupumusta. Mutta silti hypittiin vielä sydän väsyksissä. Jo alkoi laumoittain nuoriakin lähteä pois, sillä olikin jo yö alkamassa.

Höyryaluksella lähtivät Risto ja Suomakin jo kaupunkiin. He olivat jo täydet tutut. Yhteinen seurustelu oli alkanut aina siitä saakka, kun Risto ylioppilaana palasi pääkaupungista. Karsain silmin sitä seurustelua kyllä katseltiin Suoman kotona, mutta molemmat antoivat sen asian olla semmoisenaan.

Kun he pääsivät kaupungin rantaan, erkautuivat he joukosta aivan kahden kesken. Suoma oli pukeutunut yön kolakkuutta vastaan ohueen sadetakkiin, joka kokonaan peitti hänen kauniin kansallispukunsa, mutta sen sijaan esitti hänen vartalonsa kaikessa pehmeässä pyöreydessään.

He eivät vielä menneet suoraan kotiinsa, vaan nousivat kosken parrasta ja kävelivät hiljalleen ruohoista puistoa. Kesäinen auer leijaili lehdikkokankailla tuolla ulompana. Kalojen pyydystäjiä souteli vielä kosken alapuolella, vaikka juuri kirkon kello helähdytti kahtatoista. Kohta perästä löi vartija kolmikulmaan lyhyeen ja kiirehtivästi.

— Sinä Suoma et uskaltaisi lähteä kävelemään nyt yöllä tuota jokiviertä ylös, puhui Risto ja katsoi veitikkasilmällä Suomaa.

— Jopa nyt! Miksi en uskaltaisi?

— Mutta etkö sinä kunnioita isiltä perittyjä hyviä tapoja ja pelkää huhuja?

— Luuletko nyt? Minä nyt uskaltaisin lähteä sinun kanssasi vaikka pimeimpään metsään. Ja vaikka kenen kanssa.

— Oho!

— Minä olen varma itsestäni — ja muistakin.

— Niin sinä sanot. Koetetaanpa, uskallatko!

— Koetetaan vain! Vaikka ei silti nyt, kun minä tulen olleeksi poissa kotoa kohta kaksitoista tuntia.

— Katsos nyt! Jänestyspä kohta tulikin!

— Minulleko? Tule vain!

Ja Suoma hyppäsi lähdön merkiksi muutaman askeleen etemmäksi Riston edelle, joka nauraen seurasi perässä. Mentäessä piti Suoma Ristolle pienen, naisia koskevan siveellisen esitelmän, jossa hän tuli siihen loppupäätökseen, että nainen on yhtä vapaa kulkemaan mielensä mukaan kuin mieskin, jos hän vain luottaa itseensä. Risto huomasikin jo, että tällä tytöllä ovat hermot jotain toista ainetta kuin tavallisilla.

He kävelivät aina ylemmäksi jokivierustaa. Tulivat viimein pieneen kuusikkoon, missä ranta putosi alas jyrkkänä kuin seinä. Siinä oli penkki ja siihen he istahtivat. Risto sytytti paperossin ja siihen he jäivät hetkeksi äänettöminä katsomaan jokea. Se virta kulki mahtavasti kuin vallat ajaen nelipyöräisillä. Ei se puikkelehtanut kuin puronen aina jostain sopivasta kolosta, vaan suoraan ja varmasti suunnitti kulkuaan mereen.

— Menetkö sinä, Risto, syksyllä Helsinkiin?, alotti Suoma puheen.

— Niinhän olisi aikomus.

— Miksi sinä oikein aiot lukea?

— Olen tässä vähän kahdella päällä. Kotiväki tahtoisi, että minun pitäisi ruveta papiksi, mutta minä itse lukisin mielelläni lakitiedettä.

— Lue lakia!

— Niinkö sinäkin ajattelet?, kysäsi Risto nopeasti, silmissä elävä kirkkaus.

— Kuka nyt papiksi?, ja Suoma nauraen katsahti häneen.

— Luuletko, ett'en siksi sopisi?

— En juuri luule sitäkään, mutta —

— Mitä mutta?

— Onhan niitä muita papiksi rupeavia. Elä nyt sinä…!

— En todella minä itse tahtoisikaan, mutta kun muut —.

— Muutko määräävät sinun elämän suuntasi? Risto punastui.

— Ei nyt niinkään. Mutta on niillä muillakin sanomista —.

— Etpä sinä enää muista edes äskeistä puhettasikaan. Itsenäisyydestähän sinä siinä niin erinomaisesti puhuit.

Risto ei vastannut sanaakaan. Tuntui siltä hänestä, että hän oli joutunut alakynteen.

— Ethän sinä pahastune, että minä sekaun asioihisi. Eikähän minulla ole siihen oikeuttakaan, mutta tulin leikin vuoksi vaan kysyneeksi.

— Kyllä sinulla on, Suoma, oikeutta…

Risto siirtyi lähemmäksi tyttöä, joka punastui ja katseli hajamielisesti.

— Lupaatko, Suoma, minulle tämän kätesi?

— En minä tule papin rouvaksi, nauroi Suoma vastaan posket verenhelakkaina.

— No jos et papin, niin muun —.

— Kylläpä minä kerkeän lupautua toiste, sitten kun sinäkin olet jotain.

— Mitä sinä tuolla "jotain" tarkoitat?

— Kyllä sen sinulle vielä selvitän.

— Mutta on minulla kuitenkin toivoa.

— On, vastasi Suoma nauraen.

— Mutta tätä vartenko sinä minua tänne viekottelitkin?

— Juuri tätä.

Suoma silmäsi pieneen kultakelloonsa, rippikoululahjaan.

— Voi et arvaa, kuinka paljon kello on jo.

— Neljä, nauroi Risto.

— Alottaa kahta.

Suoma hypähti kiivaasti ylös ja alkoi mennä rientoaskelin. Risto pysytteli muassa.

— Tämä on jo liikaa, puhui Suoma.

— Taidat saada nuhteita.

— Olisiko kumma, jos saisinkin. Ja saankin —.

— Kyllä minäkin saan olla vielä kontrollin alla tänä iltana, nauroi Risto.

— Kenen?

— Äitini. Ei hän pane koskaan ennen maata senjälkeen kun tulin ylioppilaaksi, ennenkun minä olen tullut kotiin. Arvaathan mitä varten?

Suoma naurahti.

— Hän rakastaa sinua niin paljon.

— Ei kai se valvominen vihasta lähde, myönsi Ristokin.