XIII.

— Voi saamari, että tuon Yrttiahon piti tulla kipeäksi! Niin mainio mies, kerrassaan verraton! päivitteli kapteeni Ristolle kajuutassa heidän syödessään päivällistä.

Risto ei vastannut mitään. Kaatoi vain viinaa jo toisen pikarin itselleen ja kulautti kurkkuunsa.

— Mutta tekään ette ole sama kuin ennen. Te näytätte väliin minusta siltä kuin te kärsisitte ja vielä kovasti kärsisitte. — Antakaapa minullekin viinaa! Mikä teitä vaivaa?

— Arvattavasti merielämän outous. Minua kyllästyttää jo tämä yksitoikkoisuus. Ei viikkoihin näe muuta ympärillään kuin vettä, vettä ja vielä sittenkin vettä.

— Niin — meri ei rakasta pikaista veljeyttä. Vasta vuosien päästä tullaan sen kanssa siksi, vakuutti kapteeni.

— Oletteko te mieluummin merellä kuin maalla?

— No kymmentä kertaa! Maalla nukutaan; merellä — täällä tehdään sitä silloin kuin sopii.

— Täällä tuota vasta saisikin nukkua.

— Niin tyhjäntoimittajat, sellaiset kuin te — suokaa anteeksi, minä sanon leikillä.

Tuo kapteenin leikki pisti taas Ristoa liian syvälle. Hän oli loinen tässä elämässä, tarkoitukseton ja hyödytön. Hän söi ilman ansiota toisen leipää, joi toisen juomaa. Se häntä vielä rasitti, vaikka hän hyvin kyllä tiesi, ett'ei kapteeni tuolle vieraanvaraisuudelleen mitään arvoa pannut. Hän oli rikas poikamies, kuletti omaa laivaansa ja elätti kotikaupungissa vanhaa äitiään kuin ruhtinatarta.

— Minäpä vien tuosta vähän Yrttiaholle portviiniä. Se ei tee pahaa sairaalle ja väkijuomista hän on aina pitänyt, tuumi kapteeni, otti viinipullon ja pikarin ja lähti kajuutasta.

— Viinasta se on Yrttiaho pitänyt jos pitänytkin. Eikö lie sillä itsensä heikontanutkin. Aina kun hän on satamassa, elää hän kuin sika maihin päästessään. Juo ja mässää, puuttui puheeseen kapteenin mentyä perämies, joka oli aivan ehdottomasti raitis ja vihasi juoppoa kuin kuoleman ruttoa.

— Yrttiaho on vielä nuori. Mies on pulska ja toverien suosikki. Ottaa lasin sieltä, toisen täältä. Tahtomattaankinhan sellainen pidetty mies humaltuu, puolusteli Risto.

— Kyllä saakeli se osaa itsekin ostaa. Saisitte tulitikun kanssa etsiä penniä häneltä, kun hän on kaupungissa ollut, ettekä löytäisi. Miehellä on kotona vanha äiti, joka saa sikareja ja nisusisia kaupitella pitkin porvarien pirttejä hengissä pysyäkseen. Poika juo kaikki, mitä irti saa, puhui tuimasti perämies ja katsoi vihaisesti Ristoa, joka jo kolmatta ryyppyä itselleen laitteli.

— Mutta merimies hän on mainio.

— Ensi sijassa hän on suuri juoppo. Ja joka kerran on sitä, on vähän muuta, sanoi perämies ja nousi ylös pöydästä mennäkseen omaan koppiinsa.

Tuo perämiehen puhe sai Riston vähän ajattelemaan omaa itseään. Tässähän hänkin tillikoi viinan kanssa kuten luuvaloinen matruusi — hän, joka oli naimaretkellä! Eikä Risto voinut kieltää sitä itseltään, että hän viime aikoina aina koetti päivällispöydässä saada itselleen pientä humalaa, sillä siten kului iltapäivä hauskemmin joko hereillään tai nukkumassa. Merellä tarjosi kapteeni harvoin iltasin totia.

Kapteeni tuli takaisin, valitti, että Yrttiahon tila käy vain pahemmaksi. Kuume nousee pelottavassa määrässä ja lääkäriä puuttuu. Hänen oma taitonsa on siinä suhteessa kovin vähäinen ja lääkkeetkin ovat vanhanaikuisia, mitä laivassa on. Sääli miestä! Sääli nuorta miestä, sellaista merimiestä! päivitteli kapteeni.

Risto imasi vielä lasin viiniä, sytytti sikarin ja meni koppiinsa pitkälleen. Siinä maatessa tunsi hän, miten hänen henkensä tuoksahti väkevälle paloviinalle ja sikarille. Siitä ei varmaan Suoma pitäisi, juolahti hänelle mieleen. Sitä lemua juoksisi hän pakoon kuin tallin tuoksua. Mutta mietteissään luki Risto kaiken tuon hajun yksinomaan meren syyksi. Miksi se kiusasi ja kidutti häntä?

Riston ajatukset kävivät tuossa maatessaan alituisesti raskaammiksi. Hän näki vain edessään paksua tupakan savua ja tunsi nenässään paloviinan hajua, kunnes hän nukahti siihen päivällisen päälle.

Seuraavana päivänä sai elämä laivalla yleensä surullisemman muodon, sillä kaikki kumppanit ottivat osaa Yrttiahon kovaan kohtaloon. Tuo nuori mies, jonka kasvot olivat niin tumman väkevät kuin olisivat ne olleet pronssia, jonka huulet olivat niin täyteläiset, melkein lihalliset ja silmät vilkkaat ja kirkkaat kuin kauriilla, oli muutamassa päivässä muuttunut laihaksi, kalvakaksi olennoksi, jonka huulet olivat kiini hampaissa ja posket kuopalla. Sysimusta tukka, joka valui alas otsalle, oli ikäänkuin mustana hautatauluna tuon raunioituneen naaman päällä. Koko viime yön oli hän hourannut, puhunut hirveitä itsestään ja nakellut ruumistaan, jotta koppi oli ruskannut. Kapteeni viihtyi melkein isällisellä hellyydellä hänen luonaan ja tunsi Ristokin sääliväisyyttä miesparkaa kohtaan, sillä olihan se kerran pelastanut hänen henkensä.

Risto oli jotain puuhailemassa kajuutassa, kun kapteeni tuli sinne.

— Teidän pitää tulla lukemaan hänelle Jumalan sanaa. Hän sydämmestään pyytää sitä ja te olette siihen sopivin mies koko laivalla. Ei minusta ole eikä perämiehestä, tuskin muistakaan virren lukijaksi. Joutuun nyt! Teitä nyt todella täällä tarvitaan, puhui kapteeni.

Risto seisoi vaiti ja oli kuin hätääntynyt. Tuo oli outo pyyntö hänelle.

— Joutuun nyt! Eikö teillä ole uskonnollista kirjaa?

Kapteeni ja Risto kuulivat samalla laivan keulapuolelta kajuuttaan, jonka oven kapteeni tullessaan oli jättänyt auki, Yrttiahon tuskan huudahduksen. Risto vavahti. Hän rupesi selailemaan kirjojaan ja löysi niiden joukosta äidin lähettämän uuden testamentin. Sen kanssa he lähtivät, kapteeni ja Risto, Yrttiahon koppiin, mutta jokainen askel, jonka Risto sinne päin otti, oli hänelle vastenmielinen ja mielellään olisi hän sen peruuttanut. Yrttiaho oli muutettu kirvesmiehen erityiseen hyttiin pois muista miehistä jo sairautensa alussa. Siellä haisi kova kamvertti, johon seottui puusepänlakan löyhkä. Sinne nyt istuutuivat kapteeni ja Risto jonnekin sopivaan koloon.

— Voi, herra maisteri, lukekaa minulle Jumalan sanaa! Minua riivaa paholainen, minä olen jo kuin tulisilla hiilillä, ruumistani polttaa, sieluani karvastelee ja minä näen outoja näkyjä, hirveitä, mustia ja muodottomia olentoja, jotka minua ilkkuvat, läähätti Yrttiaho vuoteeltaan, jossa hän makasi likaisten merimiesriepujen seassa laivan isolippu peittonaan, sillä parempaa peitettä hän ei tarvinnut, kun hänellä muutenkin oli niin hirveän kuuma.

Risto alkoi lukea ääni melkein vavisten kohtauksen outoudesta: "Sillä jos sinä suullas tunnustat Herran Jesuksen ja uskot sydämmessäs, että Jumala on hänen kuolleista herättänyt, niin tulet sinä autuaaksi. Sillä sydämmen uskolla me vanhurskaaksi tulemme ja suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme. Sillä Raamattu sanoo: jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä häpiään tuleman. Ei ole yhtään eroitusta Juudalaisen ja Greekiläisen välillä, sillä yksi on kaikkein Herra, rikas kaikkein kohtaan, jotka häntä rukoilevat. Sillä jokainen kuin Herran nimeä avuksensa huutaa, tulee autuaaksi."

Risto keskeytti. Hänen oli melkein tuskallista jatkaa. Oma sydän raivosi rinnassa ja tuolla lavitsalla läähätti toinen sydän. Se janosi Jumalan sanaa. Hänestä itsestään tuntui, että sen kalleus hänen huuliltaan hupeni mitättömiin; hän saastutti sen kelpaamattomaksi kuin myrkkyhappo terveen ilman.

— Lukekaa lisää, pyysi sairas.

— Lukekaa lisää, säesti kapteeni hytin yhdestä loukosta, jossa hän istui kädet ristissä polvillaan.

Risto jatkoi. Hytissä oli äänettömyys, koko laivassa äänettömyys, sillä kaikki tiesivät, mitä tehtiin kirvesmiehen hytissä. Ja tuo pieni hytti oli tuota pikaa muuttunut vähäiseksi kirkoksi, jossa Jumalan sana kaikui seinästä seinään ja vielä uloskin siitä. Se kokosi hytin ovelle merimiehiä, jotka hartaina kuuntelivat lukemista. Risto lämpeni lukiessaan. Hänen äänensä kohosi. Hartaushetkelle antoi syvempää arvoa sairas tuossa, joka minä hetkenä tahansa voi olla ruumiina. Se oli silmien edessä oleva todistus elämän arvottomuudesta ja kuoleman voimasta. He pitivät hartaushetkeään kuin vereksellä haudalla, jolla olevat kaikki äsken ovat saaneet tuntea piston siitä, kuinka lyhyt on ihmiselämä. Enin liikutettu oli sairas. Hän nyyhkytyksillään säesti lukua, kyynel tipahti jo jonkun toisenkin hellätuntoisemman merimiehen silmästä.

Yrttiaho pyysi saada puhua kahden kesken Riston kanssa. Muut poistuivat. Kapteeni lähti vitkastellen kuin karhu pesästään, sillä hän ihmetteli, mitä tämä merkitsisi. Oliko heillä ollut joitakin yhteisiä tuumia? Vai tahtoiko Yrttiaho laivassa asettaa Riston ensimmäiseen sijaan ja hänen toiseen? Mutta äkkiä valkenikin kapteenille. Se uskottelee Ristoa papiksi lukevaksi ja pyytää synninpäästöä. Ristolta synninpäästöä, joka ei suvainnut papeista puhuttavankaan!

Ristoa itseäänkin vaivasi jääminen yksin Yrttiahon kanssa. Sairas ei aluksi puhunut mitään. Katsoi vain ajattelevasti hyvin matalaan kattoon, jossa roikkui pieni, nuoritettu puulaiva, siirsi siitä sitte silmänsä jalkapohjiinsa ja oli vaiti. Mutta jotakin hän aikoi puhua. Kasvojen piirteet olivat levottomat ja ulkomuoto hermostunut. Nyt katsahti hän arasti Ristoon, jonka silmät olivat lattiassa ja joka odotti Yrttiahon puhuvan hänelle jotain ahdistavaa kuulla.

Jo rohkeni Yrttiaho alkaa puhua. Hän paljasti Ristolle kuin sielunpaimenelle ainakin koko syntisen elämänsä, kertoi hänelle historioita sen yksityiskohdista, miten hän oli valhetellut, pettänyt, juonut…

Risto havahti. Kohtaus alkoi pian tulla liian painavaksi hänelle.

— … ja… ja äidistään ei hän ollut ollenkaan pitänyt huolta… Nyt hän kuolee… mutta saako hän anteeksi syntinsä…?

Risto ei voinut vastata. Mielellään olisi hän karannut ulos koko hytistä.

— Niin… en… minä… saa… anteeksi! vaikeroi Yrttiaho.

Nyt Risto lähti pakostakin. Tuossa hytissä oli hän kuin elävältä ruumisarkussa. Hän ei voinut siinä hengittää, hän tukehtui…

— Voi elkää jättäkö minua yksin! kuuli hän mennessään Yrttiahon vaikeroimisen.

Kiireen pikaa kävi hän hakemassa kapteenin Yrttiahon luo. Itse hän pakeni kajuutan syrjäisimpään soppeen ja purskahti siellä valtavaan, äänekkääseen itkuun.

Siellä viipyi hän kauvan oman itsensä tutkistelemuksissa. Kun hän meni sitte kajuutan ruokasaliin, tuli sinne juuri kapteeni ja ilmoitti, että Yrttiaho on kuollut. Tuliko hän millään tavalla lohdutetuksi, ei Risto uskaltanut kysyä.

Ei tänä päivänä olla syöty, ei juota, vaikka oli jo iltaan päästy. Laivan keittäjä alkoi laitella kajuuttaan illallista ja valmisti sen, mutta yksinään sai perämies nyt sitä syödä. Kapteeni ja Risto eivät huolineet ruuasta.

Olisi ollut Yrttiahon vuoro olla vahtina kannella. Risto tarjoutui hänen sialleen, sillä nukkua ei hän kuitenkaan saattaisi. Ennen ei hän ollut ollut vahdissa, mutta nyt hän tahtoi olla. Se oli pyhä palvelus vainajalle, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä. Kun oli aivan rasva tyven, laittautui vahti-vuorossa oleva toinenkin puoli miehistöä pitkälleen ja Risto jäi yksikseen valvomaan, sillä tuulta ei tulisi arvattavasti ennenkuin auringon noustessa.

Oli pimeä kuin pussissa. Signaalilamput kiiluivat laivan kupeilla, mutta niiden hehku oli kuin kiiltomadon hohde öisessä, pilkkopimeässä seudussa. Ne vilkkuivat kyllä kauvas yön silminä, mutta ympäristöään ne eivät päässeet valaisemaan. Kaikki oli laivassa niin hiljaan, jotta Risto kuuli oman sydämmensä lyönnin. Koko ympäristö oli niin hengetön ja sanaton, ett'ei kuulunut edes yhtään huokausta, ei nukkuvan kuorsaustakaan. Meri oli vaiti, ja vaiti olivat laivan purjeet. Ei edes nuorat vavahtaneet. Eikä näkynyt mitään muuta kuin signaalilamppujen hienon hieno valojuova, mikä heijastui kohdalle meren pintaan. Oli kuin kuoleman ja tyhjyyden henkäys olisi käynyt yli koko ympäristön. Ja sitte vielä tiesi Risto kirvesmiehen hytissä olevan kylmän ruumiin…

Ääntä saadakseen kulki hän laivan kannella. Hän kuuli nyt omien saappaidensa tahdikkaan astunnan. Sekin tuntui vieraalta ja vaivasi häntä. Hän jäi yhteen kohti hyräilemään laulua. Mutta äänessä kajahti kummallinen, vieras sointu. Risto mietti, että on parasta olla hiljaa tässä läpinäkymättömässä pimeydessä, jossa itse voi itseään pelotella.

Hänestä tuntui kuin joku näkymätön paha henki vaanisi häntä ja tuossa paikassa heittäisi verkkonsa hänen päälleen. Rintaan nousi hänellä pelokas alakuloisuuden tunne. Hän oli kuin vieras itselleen ja hänen sielunsa tuntui karkaavan pimeyteen, hajoavan tuohon sanattomaan ja kaameaan ympäristöön. Kaikki paha, mitä hän oli tehnyt, alkoi elää hänen silmissään. Se kouristeli hänen sydänraukkaansa, mikä oli pelosta kitistynyt, sillä Yrttiahon haamu oli takaapäin kuiskaavinaan hänen korvaansa: "En saanut anteeksi minä, etkä saa sinäkään!" Risto vapisi kuin pakkasessa. Hänen mielensä teki huutaa pelosta, sillä joka hetki oli hänen päälleen putoavinaan joku raskas paino, joka uhkasi lytistää hänet hengettömäksi. Nyt varmaan joku kuiskutteli hänen korvaansa. Hän huudahti säikähdyksestä ja kaatui pyörtyneenä laivan kannelle…

Kun hän tointui, löysi hän itsensä seljällään makaamassa kannella silmät kohti nousevaa kuuta, joka virtanaan valoi hopeaa äänettömälle merelle. Kaikki oli vielä laivassa hiljaa. Kukaan ei siis tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän hypähti ylös, tunsi voimainsa palautuvan ja asettui nuoritusta vasten katsomaan kuuta, jonka kylmä hohde virkisti häntä.

Seuraavana päivänä laskettiin Yrttiahon ruumis laivan isoon lippuun käärittynä kirvesmiehen kokoonkyhäämässä, höyläämättömässä arkussa mereen. Kapteeni pakotti Riston lukemaan hautausluvut. Sen teki hän kuin unissaan. Hänen piti olla pappina — vastoin tahtoaan.

Koko loppumatkan oli Risto murrettu mies. Hän rakasti yksinäisyyttä ja puhui vähän.