VII.

Suoman isä, konttorinhoitaja Molin, oli päättänyt siirtyä perheineen Amerikkaan. Hänen asemansa oli käynyt ikäväksi kotimaassa ja Amerikkaa oli hän aina pitänyt mielikuvituksessaan sinä toivojen maana, missä ei ole mikään liian rohkeaa. Siellä on tilaisuutta yritteleväisyydelle ja siellä on luonto auliimpi palkitsemaan työntekijää. Tuolla Lännen suurilla ruohomailla uskoi hän onnensa kukan istuttavansa pehmosempaan multaan, jossa se on puhkova uusia silmuja ja syöttävä juuriinsa uuden elämän voiman. Hän aikoi ryhtyä Amerikassa maanviljelykseen, ruveta farmariksi. Köllerin palveluksesta oli hän joutunut pois vanhan Köllerin kuoltua. Vielä lisäksi oli hänen nimensä joutunut ilkeiden huhujen esineeksi. Ihmisillä oli paljon puhumista hänestä ja asiata katseltiin puolelta jos toiseltakin.

Hänen poikansa olivat huonosti onnistuneet koulussa ja olivat nyt apteekkipalveluksessa. Siinä toimessa saisivat ne edullisia paikkoja Amerikassa. Suoma oli käynyt kotikaupungissaan naisten käsityökoulun ja siellä saadulla taidollaan uskoi hänkin Amerikassa jotain ansaitsevansa. Kaikilla heillä oli toivoja ja uusia harrastuksia. He olivat koettaneet niitä oikein tekemällä tehdä, sillä ihmisten kylmä pilkka oli heitä viime aikoina ympäröinyt.

Noita huhuja oli kuullut Ristokin, mutta ei hän niitä uskonut tai paremmin sanoen ei tahtonut niitä uskoa. Suomaa ei hän ollut tavannut hyvään aikaan ja siitä hän epäili kyllä perheessä jotain erinomaista tapahtuneen. Köllerin palveluksesta tiesi hän Molinin olevan poissa, mutta uskoi hänen itsensä eronneen, nuori Köller kun yleensä oli tunnettu kelvottomaksi mieheksi.

Mutta muutamana iltana sai Risto kirjeen Suomalta, jossa hän pyysi Ristoa tulemaan määrätyllä ajalla kaupungin ulkopuistoon hyvästeille, sillä hän seuraavana päivänä lähtisi — Amerikkaan. Risto hämmästyi. Hän kulki huoneessaan, mietti ja kulki odottaessaan määrättyä aikaa. Kirje oli aivan lyhyt; ei se selittänyt mitään. Pitäisikö heidän erota —? Sekin vielä lisäksi tulla kuorman päälle hänelle!

Tuumailuissaan sai Risto lopulliseksi päätökseksi sen, että hän esiintyy reippaana ja huoletonna. Sellaisesta käytöksestä Suoma kuitenkin pitää ja tämä ilta voi olla aivan ratkaiseva heidän suhteessaan. Risto oli jo tullut siihen elämänkokemukseen, että naiset varsinkin, sellaisella parhaiten voitetaan. Ja kun vain jaksaa esiintyä sellaisena, niin se on parasta, mitä voi elämässä omaksi onnekseen tehdä.

Huolekkaana, mutta silti iloisuutta teeskennellen meni Risto kaupungin ulkopuistoon. Hän tapasi siellä heidän lempipaikallaan Suoman nyyhkimässä nenäliinaansa syrjäisellä penkillä. Suoma ei vielä häntä huomannut. Hän jäi pehkon siimekseen. Ja piilopaikastaan katseli hän Suomaa kuin näyttelijätärtä teaatterilavalla jonkun suuren murhenäytelmän jännittävimmässä kohtauksessa: sydän kovasti lyöden ja hengitys ahdistuneena kohtauksen välittömästä vaikutuksesta. Hän voi hyvin tarkastella Suomaa, joka oli puettuna mustaan vaatteukseen. Suoman silmissä helmeili kirkkaita kyyneleitä ja niiden tummissa terissä oli itkun verho. Rinta, täyteläinen ja pyöreä, eli ja hän nojasi väsyneesti selkäänsä penkin nojaa vasten. Leningin korkea kaulus esitti silti hartiat vielä voimakkaampina ja suupielten päättävät viivat veti itku kaksinkertaisiksi! Otsatukka oli huolella käherretty ja pitkä palmikko lepäsi etupuolelle heitettynä leveällä silkkinauhalla solmittuna helmassa. Hänen varjonsa kuvastui auringon paisteessa kokonaisena hiedikkoon ja se oli kuin tumma piirros jostain sadun prinsessasta, joka on eksynyt korpeen peikkojen pariin ja nyt itkee huolensa yksinäiselle metsälle.

Suoma katsoi kelloaan. Hän kohousi hopusti ylös, oikasi pukuaan, laittoi hattuaan ja kuivasi huolella kasvonsa. Veti sitte pari syvää henkäystä keuhkoihinsa tuoretta ilmaa ja lähti kävelemään.

Samassa kohosi Risto piilopaikastaan. Suoma kovissa ajatuksissaan säikähti häntä, mutta tyyntyi pian, naurahti ja sanoi:

— Sinä olet nähnyt kaikki, nähnyt minun heikkoudessani?

— Onko se pahoin?

— Ei silti. Mutta itse asiassa minä vihaan kyyneleitä.

— Et usko, Suoma, miten kaunis sinä olit tuossa surressasi!

— Tahdotko tulla tänne vielä istumaan? Tämä paikka on niin yksinäinen ja hiljainen ja puiden ympäröimä. Ei kai tuolla puistossakaan ole ketään kävelijöitä.

— Ei ole.

— Tule tänne sitte!

He istuivat. Risto tarttui Suomaa kädestä ja kysyi häneltä tähdäten silmästä silmään:

— Miksi sinä itkit?

— Se on salaisuus.

— Itkitkö itsesi tähden?

— En.

— Muiden?

— Äitini tähden. Minä rakastan häntä niin sanomattomasti, mutta isääni —.

— Minä tiedän, Suoma.

— Ei hänkään ole syyllinen, mutta heikko ja pelkuri. Pakenee ennemmin kuin asettuu avoimin kasvoin rehelliseen taisteluun. Mutta tämä on perhesalaisuus.

— Ja sinä seuraat häntä myös tuonne Atlantin taakse?

— Seuraan äitinikin vuoksi. Ja haluan minä itsekin päästä näkemään maailmaa, kiitämään yli suuren meren oloihin, jotka eivät ole niin pieniä kuin täällä.

— Jätät kaikki — minutkin?

— Niin.

— Minäkin olen ollut kovissa mietteissä seurata äitini pyyntöä ja ruveta papiksi.

— Niinkö? Sinäkin olet heikko!

— Mutta tahdothan sinäkin noudattaa äitisi mieltä.

— Minä voin sen tehdä ilman erityistä uhrausta.

— Mutta eikö rakkaus äitiin kyllä kannata uhrauksia?

— Kyllä, jos se on oikea. Mutta äitikin voi erehtyä.

— Sinä et tahtoisi minun rupeamaan papiksi.

— Eihän minulla ole oikeutta määrätä, miksi sinun pitää ruveta. Puhun vain yleisiä ajatuksia. Jos minun äitini tahtoisi viedä minut vastoin tahtoani vaimoksi jollekin pohatalle tuonne suureen länteen, niin silloin en seuraisi. Ymmärrätkö?

— Sinä olet ajatellut tuota asiaa paljon?

— Tietysti kun on elämänsä risteyksessä.

— Niin minäkin olen päättänyt, että minä en rupea papiksi. Minä en tunne Jumalaa…

— Vai niin.

— Kerran sinä lupasit antaa minulle rakkautesi, jos minä olen "jotain". En ymmärrä, mitä tuolla tarkoitit.

— Sitä että jos sinä olet itsenäinen. Alku on sinulla ollut hyvä. Sinä olet seurannut taipumustasi tähän asti, mutta —

— Ja seuraan vastakin.

— No sitte sinä olet "jotain".

— Ymmärrän. Saanko pyytää —?

Risto silmäsi innostuneena Suoman alasluotuihin silmiin.

— Saat, jos et rupea papiksi, vastasi Suoma hiljaan. Raivokas ilo valtasi Riston. Hän yritti vetämään Suomaa syliinsä, mutta tämä hypähti ylös ja sanoi vakavasti:

— Et sinä ole mikään sulhanen! Hyi sinua!

— Sinä nyt vasta olet ihmeellinen! Enkö minä ole mikään sulhanen, kun juuri lupauduit minulle?

— Et. Sinä olet vasta ehdokas. Jos täytät ne ehdot, mitkä minä olen sinulle pannut, niin sitte, — mutta ei muuten. Minusta ei pidä koskaan tulla papin rouvaa.

— Istu nyt kuitenkin tähän!

— Ehdolla, että annat minun olla rauhassa.

— Minä istun kyynärän päähän. Suoma naurahti ja istui.

— Me eroamme pitkäksi aikaa, alkoi Risto.

— Vuosiksi. Mutta sittepä voimmekin kypsyä.

— Sinä otat tämän lähdön aivan kylmältä kannalta.

— Kylmältä? Voi, elä sano niin!

— Itkitkö sinä äsken sentähden?

— Sen ja muun. Tämä sydän, vaikka se on tytön sydän, on oikea huolien pesä.

— Mitäs tyhjää. Ei siellä ole muuta kuin jähmeitä tunteita.

— Niinkö? Suoma kiivastui.

— Mistä sinulla olisi niitä huolia niin?

— Siitä että näkee ympärillään vain heikkoutta ja että kaikki menee alaspäin, luisuu luisumistaan, kunnes tulee — perikato.

— Elä nyt puhu noin syvästi! Et sinä ymmärrä, mitä sinä puhut.

Suoma teki ylpeän liikkeen, mutta oli vaiti.

— Sinusta tulisi, Suoma, mainio opettajatar, sellainen pienten lasten tukistelija. Sinä otat kaikki asiat niin sanoakseni periaatteen kannalta ja sinussa on jotain tehtyä ankaruutta, mikä muistuttaa koulumamsellia. Etkö otakin? En uskalla tarjota sinulle leivoksiakaan.

— Niitä minä en haluakaan. Minulla on kyllä leivoksia pureksittavina, mutta ne ovat toisellaisia paloja.

— Sinä puhut niin salaperäisesti. Kuinka sinä noin?

— Luuletko, ettei minulla voi olla salaisuuksia ja taisteluja, suurempia kuin sinulla?

— Enpä minä sitä oikein usko. Mistä niitä sinulla? Sanot isäsi olevan viattoman ja itsekin haluavasi Amerikkaan suurempiin oloihin. Miksi sitte suret?

— Voi et sinä tiedä, Risto, kummoista se voi olla elämä minullekin!

— Sielläkö Amerikassa? Menet sinne kauniisti suurella, pulskalla laivalla, jossa on kaksi savupiippua ja neljä mastoa. Pääset aivan onnellisesti valtameren poikki. Isäsi ostaa viljavan maatilan Amerikan lakeuksilla. Sinä siellä kuljeskelet lehtoloissa ja kun tulee surullinen mieli, niin muistelet minua —.

— Huh! Oletko sinä noin itserakas?

— Kuinka sitte? Kai sinä minua siellä muistelet?

— Pitääkö sinun siitä tässä oikein itse kehua? Minä muistelen ennen kaikkea sitä, että onkohan sinussa sanasi pitäjää.

— Voitko epäillä, ett'en minä olisi mies? Minä vannon —.

— Voi niitä on elämässä sellaisia pyöryttäviä hetkiä, jolloin koko olemus tuntuu raunioituvan! Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten mieheksi, lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien olojen taistelussa? Voi elä mitään rupea vannomaan! Pyri, koe vain olla se, mikä tahdot, ja vakuuta sitä itsellesi, mutta elä muille! Silloin sinä olet se Risto, joksi minä olen sinua kuvitellut, silloin sinä ansaitset sen naisen rakkauden, joka sinun tähtesi sallii koko oman perheensä ja kotinsa joutuvan parjattavaksi. Kuule, Risto! Ole luja! Taistele, voita! Minä seuraan aina sinun elämäsi pyrintöjä tuolla Atlantin toisella puolella niin lämpimästi, niin myötätuntoisesti, niin osaa-ottavasti —.

Kuuma kyynel vierähti Suoman poskelle ja hänen äänensä sortui. Mutta pian oli hän voittanut mielenliikutuksensa ja jatkoi:

— Kun minä tein päätöstäni, viimeistä ja lujaa, niin muisto sinusta silloin puhujana siellä Kalevalan juhlassa sai minut tekemään sen sellaisen kuin tein ja josta nyt tämä kaikki on seurausta. Päätöstä punnitessani minä itkin katkerasti, häpesin sitä itsekin, mutta kyyneleet vuotivat vastoin tahtoani. Yöni olivat unettomia ja päivät kuluivat kuin kynttilä ristituuleisessa eteisessä. Milloin kärventi rintaa toiselta puolelta, milloin toiselta. Mutta nyt minä olen lujasti todistanut, että minä rakastan sinua, Risto, enimmän kaikkea maailmassa. Näytä, että sinä olet sen ansainnut!

— Sinä puhut kuin yksinäsi! Enhän minä sinua yhtään ymmärrä. Kenelle sinä olet todistanut?

— Omalle itselleni!

— Mutta missä taistelussa ja missä asiassa sinä olet päätöksen tehnyt?

— Kauppaneuvos Köllerillä on isäni ollut jo toista kymmentä vuotta konttoripäällikkönä.

— Tiedänhän minä sen.

— Tunnet myös nuoren Köllerin?

— Tunnen. Hieno naama, mutta huonot tavat.

— Kun vanha kauppaneuvos kuoli vuosi takaperin, uskoi hän poikansa erityisesti isäni huostaan. Sitäpaitsi antoi hän isälle kahden kesken muutamia lahjoja, arvopapereita ja joitakin kalleuksia kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Näitä ei silti mainittu testamentissa. Nyt on nuori Köller suuttunut isään, pannut hänet pois palveluksesta ja on levittänyt huhua, että isä on nuo arvopaperit ja kalleudet varastanut kauppaneuvoksen sairastaessa talosta. Muutamana päivänä lähetti isäni ne kaikki takaisin Kölleriin.

— Häpeä sellaista lurjusta! Olen minä hänestä kuullut —

— Hän pääsi suuttumaan isään siitä, että minä en ruvennut hänelle vaimoksi. Kyllä isä ja äiti puhuivat minulle siihen suuntaan, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin, mutta minua inhotti koko mies. Viime talvena tuli hän kerran meille, näki minut ja oli sitte alituinen vieras. Hän lähetti lahjoja, kävi hakemassa ajelemaan ja konsertteihin minua, mutta minä pysyin kylmänä. Ja lopullisen vastauksen sai hän kieltävän. Siitä hänen ylpeytensä meni niin yli äyräiden, että pani isän pois ja levitti kaikki valeet. Muuan rouva, joka hänelle tyttöään kauppaa, on ollut hänelle tässä salainen kiihottaja. Nyt onkin hän kihloissa sen tytön kanssa. Mutta meidät on häväisty, meitä on haukuttu, pilkattu. Minä olisin voinut tämän kaiken torjua, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin sinua, ja viime päätöstä tehdessäni johtui mieleeni erityisesti sinun puheesi Kalevalan juhlassa, kuinka sinä olit rohkea ja miehevä. Nyt äiti itkee tuota häpeää ja minun käy häntä kovasti sääliksi. Ei hän silti suinkaan soimaa minua. Tulihan se tuo koko tapaus vain pahana sattumana. Isä tahtoo paeta Amerikkaan, ei rupea julkiseen vastarintaan, sillä hän kunnioittaa Köllerin nimeä eikä hänellä ole riittäviä todistuksia. Mutta miksei hän rupea? Hän on liian heikko.

— Oletko sinä todella tehnyt noin suuria uhrauksia minun halvan, köyhän, vähäpätöisen ylioppilaan tähden?

Ristolle tulivat vedet silmiin.

— Olen. Minä olen aina uskonut sinua jalommaksi muita.

— Mutta, kallis Suoma, en minä ole tuollaista ansainnut. Olisit ottanut rikkaan pohatan, pelastanut omaisesi ja elänyt lengosti kuin ylimys ainakin. En minä ole ansainnut tuollaista rakkautta. —

— Tähän asti olet sen tehnyt. Mutta miten käynee vastedes. Sentähden en minä rupea papin rouvaksi, että vanhin sisareni on ollut kihloissa muutaman papin kanssa ja saatuaan häneltä rukkaset surrut itsensä mielipuoleksi. Hän on ollut jo Lapinlahden sairashuoneessa kuusi vuotta ja on parantumaton hullu.

— Sehän on hirveää!

— Sentähden en minä suosi pappeja enkä tahdo heistä kuulla puhuttavankaan. Kun olemme lupautuneet tässä toisillemme, niin olen sinulle kaikki kertonut. Me lähdemme Amerikkaan aivan varattomina. Isä aikoo siellä ostaa maatilan, mutta hänellä on vähän rahoja. Meillä on ollut niin suuri perhe. Mutta pääasia on, että me pääsemme täältä pois, kun kerran isä ei rupea repimään alas Köllerin nimeä. Minullakin tulee tuolla uudessa kotimaassa kova työnteko, mutta olenhan minä nuori ja voimakas. Ja siellä teen minä työtä kahta suuremmalla halulla kuin täällä, jos sen merkitystä ei kuitenkaan tahdottaisi ymmärtää.

— Huomenna sinä lähdet?

— Huomenna laivalla. Mutta elä tule minua saattamaan. Elä ainakaan tee sitä julkisesti, sillä se on eduksi meidän liitollemme. Antaa sen hiljaisuudessa kypsyä, antaa sen olla salaisuus, josta ei tiedä muut kuin me kaksi.

— Minä olen vakuutettu, että sinä, joka olet täällä kestänyt moisia otteluja minun tähteni, olet minulle siellä Amerikassakin uskollinen. Kirjeissä saadaan puhua. Minä tulen huomenna heiluttamaan sinulle nenäliinallani viimeistä hyvästiä jostain syrjästä, mitä ei kukaan huomaa, lausui Risto.

— Niin. Ja nyt, Risto, hyvästi. Emme saa lähteä yhdessä pois täältä. Se voisi herättää huomiota.

Heidän hyvästinsä oli näennäisesti kylmä. Lyhyt, mutta luja käden puristus ja silmät kyynelettöminä — niin he erosivat. Suoma lähti, mutta Risto jäi puistoon. Tuomen tertun olivat he antaneet toisilleen viimeiseksi lahjaksi.

Kun Suoma oli kadonnut näkyvistä puiden taa, valtasivat Riston ristipäiset tunteet. Toiselta puolelta hurmasi häntä rajattomasti ja häneen iski kiihkeä ajatus juosta perästä, temmata Suoma raivokkaaseen syleilyyn ja suudelmien seasta huutaa hänelle: "Elä mene, jää tänne! Minä kannan sinut korkeimmankin vuoren, kovimmankin kosken yli, kunhan vaan olemme yhdessä! Elkäämme erotko, vaan yhdessä rakentakaamme rakkautemme tulevaisuuden maja! Meidän rakkaudellemme ei ole mikään mahdotonta! Ei mikään! Ei mikään!" Ja hänestä tuntui, että sitä se oli Suoma häneltä odottanutkin, tuollaista rajatonta antaumista lemmelle, kaikki-luottavalle ja kaikki-voittavalle lemmelle. Mutta hän oli nahjus, ei ymmärtänyt tulevaisuuttaan eikä tytön mielialoja…

Mutta samalla hän muisti, miten tiukasti tyttö oli kieltänyt häneltä ensimmäisenkin suudelman ja tuo lemmen raivo, joka oli hyökynä kuohahtanut hänen päälleen, väsähti. Jännitys hänestä laukesi ja hänen mielensä herpautui. Hän tunsi nyt kaipuuta, hellää ja vienoa. Hänen mielensä kävi suruisaksi ja hän lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin mihin Suoma oli mennyt. Ja kaipuu suureni, suureni, se jäyti hänen sydäntään ja painui alas hänen jäseniinsä. Se ikäänkuin laskeutui ympärillä olevaan luontoonkin, väritti kaikki ja sitä huokui kaikkialta. Kaipuusta haapa tuossa värisi, kaipuusta lauloi koski kupeella ja iltakaste, joka helmeili ruohistossa, kyynelöi kaipuuta…

Ja huomenna olisi Suoma jo menossa pois… pois…

Tällaisia tunnelmia seurasivat taas uudet, voimakkaammat. Siten hän voi näyttää Suomalle lempensä lujuuden ja päästä toiveittensa perille, että hän syöksyy suin päin työhön ja puuhaan, lukee yöt päivät, suorittaa tutkinnot ja sitte naipi hänet. Sieltä Amerikasta hän hänet noutaa, se paluu on oleva yhtenäistä naurua ja laulua, sillä silloin on kaikki saavutettu…

Nyt häntä ei mikään murra, eivät rautaiset siteet, eivät teräksiset kahleet. Hän panee liikkeeseen kaiken tarmonsa, kaiken tahtonsa, jokaisen veripisaransa, jokaisen hermosäikeensä, kaikki luomaan toiveiden suurta tulevaisuutta.