VI.

Helsingissä vuokrasi Mustaparran leski itselleen kolme huonetta ja kyökin muutaman laitakadun varrella, huoneiden vuokrat kun olivat keskemmällä kaupunkia kovin kalliit. Katu loppui siinä pian suureen kivilouhokseen. Näköala huoneista oli pimeä ja iloton. Työkansan olutpuoteja ja ruokakauppoja oli läheisyydessä, joista ympäristöön levisi oma hajunsa ja ilmaan oma raskautensa. Talo missä hän asui, oli suuri puutalo, joka sisälsi noin kolmekymmentä huonetta. Ihmisiä siinä oli kaikellaisia, mutta paraasta päästä sellaisia puoliherramaisia käsityöläisiä, joiden puvuissa, niin pääkaupungin mallisia kuin olivatkin, loinen elukka ei ollut tapaamaton olento. He lemusivat omaa kotoista löyhkäänsä ja puhuivat paksuja tyhmyyksiä, mutta aina muistaen herrasarvonsa muka.

Väliin soi koko kartano riidasta ja torasta, huudoista ja kirouksista, kun eukkojen kesken oli syntynyt kina lapsistaan. Niitä olikin kokonainen armeija kartanossa, paljasjalkaisia, kuluneissa koristelluissa ketineissä, naamat liassa ja suut täynnä huutoa tai rumia sanoja. Se oli hirveää mellakkaa silloin, toinen ei kuullut toistaan, sähistiin vain vihasta punaisina, karjuttiin, poljettiin jalkaa ja syljettiin ikäänkuin he olisivat tahtoneet syödä toisensa. Ja silloin muuttuivat rouvattelemiset kamalimmaksi herjaukseksi ja muistettiin toistensa pahimmatkin synnit.

Riston äiti kuunteli rintojaan painellen tätä elämää. Mutta hänet sekotettiin joukkoon, kun oli ensi alussa joskus heidän kanssaan muutaman sanan vaihtanut. Lopulta näki hän paraaksi olla heille mykkä kuin kivi.

Heidän talonsa omisti eräs leski, joka miehensä kuoltua oli lisännyt maailmaa parilla uudella tulokkaalla. Se oli pulska ja lihava ihminen, verevä ja väkevä, joi olutta ja kulki erinomaisen koreassa puvussa. Oikein hakemalla etsi hän miesten seuraa, eikä niitä puuttunutkaan: nuoria kisälliä taskussa punssipullo, merimiehiä sievässä humalassa, lakki takaraivalla, ja elähtäneitä leskimiehiä huulilla tehty hymy. Ja aina oli leski rahan puutteessa. Riston äidiltäkin oli hän kerjennyt noplia hyvän summan edeltäpäin ja välillä oli olemassa kova vuoden vuokrasopimus, ett'ei päässyt hän pois muuttamaan, vaikka olisi sitä sydämmestään halunnut opittuaan tuntemaan talon tavat, sillä kaiken hyvän lisäksi asui vielä talossa muutamia sellaisia naisia, joiden luo issikat öisin toivat vieraita.

Äiti oli sanomalehdissä ilmoitellut itselleen ruokavieraita, ylioppilaita, jotka ovat vaatimattomia, mutta tahtovat puhtaan asunnon. Tulihan niitä katsomaan, moittivat huoneita pimeiksi, seutua ikäväksi ja menivät tiehensä. Tuli toisia, tinkivät maksusta ja tekivät samoin. Viimein sai hän neljä papiksi lukevaa, jotka tinkivät niin vähään, ettei hän voittaisi mitään, mutta pelosta, ettei hän saisi ketään, otti hän kuitenkin heidät. Saisihan edes huoneille vuokran. Ne asuivat puoli kuukautta, kauhistuivat kartanon elämää ja muuttivat pois. Pois olisi muuttanut Riston äitikin, mutta sitä tekemästä esti vuoden hyyrysopimus. Viimein sai Risto houkutelluksi pari omaa ylioppilastoveriaan heille asumaan. Äiti tiesi ne köyhiksi eikä hänen hellä sydämmensä sallinut ottaa niiltä enempää kuin että juuri tuli omilleen. Ne olivat vielä varattomampia kuin Risto. Kuinka hän sitte…?

Parikin huonetta jäi asukkaitta. Niiden tyhjyys pelotti äitiä, kun hän ajatteli, että aivan hukkaan menee kallis hyyry. Hän ilmoitti taas sanomalehdissä: konttoristeille tai muille siivoille nuorille herroille. Sydän ahdistuksessa odotti hän uusia vuokralaisia. Kohta tulikin muuan nuori mies. Hän puhui huonosti Suomen kieltä, sanoi olevansa insinööri ja teki varsin vaativia huomautuksia huoneista ja niiden sisustuksesta. Kysyi, onko ilmanvaihdostorvia, ovatko lattiat kylmät ja kuinka monenlaista lajia on päivällisessä. Äiti koetti selittää, kaunistellakin, vaikka olikin varma, ettei noin suuri herra tulisi hänen luokseen asumaan eikä hän osaisi sitä majoittaa. Mies oli hyvin arvosteleva, sanoi maksavansa vähän enemmänkin, kunhan hän saa kelpo hoidon ja puhalteli huoneet täyteen sikaarin savua. Sitte hän lähti. Ensi näkemältä näytti insinööri Punkt, jonka hän sanoi nimensä olevan, hienolta herralta äidistä, sillä hänen pukunsa oli muotikas ja koko hänen olentonsa käskevän ylimyksellistä. Eikä äiti uskonut, että hän tulisi uudeksi asukkaaksi, vaikka hän lähtiessään lupasikin ottaa yhden kammarin ja tulla tavaroineen huomenna. Mieliksi hän lie vain sen sanonut, mietti äiti.

Mutta seuraavana päivänä hän tuli ja talottui. Äiti ihmetellen katseli hänen tavaroitaan, joita oli pienonen, höyläämätön laatikko, jollaisessa lasitehtaat lähettävät tuotteensa maailmalle, tyhjä sikaarilaatikko ja muutamia poria, meisseleitä ja pistimiä siinä.

Sillä aikaa kun äiti oli valmistelemassa kahvia uudelle tulokkaalle, kerkesi tämä asettaa koko ammattinsa ikkunalle: pari suurta mustaa pulloa, joissa oli jotain hapon seotusta, niissä nauhoilla ympäröittyjä metallilankoja, jotain sähkön valmistamiskommervenkkiä, muutamia posliinisia telefooninastoja, pari sähkösoittokelloa ja telefoonin kuulostin. Ja ikkunaan oli tuota pikaa liisteröitynä valkonen paperikaistale seuraavalla kirjoituksella: "Telefonmekanikern ingeniören Agis Punkt uppsätter och reparerar alla slags elektriska apparater. Stort lager af elektriska varor."

Ja kun Mustaparran leski toi kahvea, tuumi herra insinööri osottaen laitoksiaan:

— Eikö se otta kaunis ulos?

Äiti oli valkonen ja punanen, tuskin pysyi tarjotin hänen kädessään ja kun hän pääsi kyökkiinsä, päästi hän ilmoille kaikella jännityksellä tukahduttamansa naurun, jotta seinät järisivät. Ihmetellen hän kertoi miehestä Ristolle hänen tultua luennolta. Risto otti hiivoja asiaksi, meni esitteleimään hänelle ja palasi kohta sydänalaansa naurusta pidellen.

Kyllä nyt olemme saaneet oikein sankari Agiksen asukkaaksemme, nauroi Risto äidille palattuaan kyökkiin mahtavassa honotuksessa, jonka äärimmäiset ääniaallot heikkona hyminänä kuuluivat herra Agiksenkin huoneeseen, joka paraikaa galvanoi — kuten hän Ristolle sanoi.

Mutta herra Agis oli hyvin mieltynyt asuntoonsa, haki taskuistaan jotain paperossin päätä ja asettui sitä sitte tyytyväisenä imemään. Nyt alkoi hän asettaa kaappiin vaatteitaan tuosta omituisesta lautalaatikosta ja syventyi hetkeksi niiden kehnoutta tutkimaan. Mutta murheen hän ei antanut rasittaa mieltänsä, vaan vihelsi iloista marssia ja asteli huoneen lattiaa kuin onnellisin olento maailmassa.

— Jasso pöytä olla valmis! sanoi hän iloisesti äidin kutsumukseen ruoalle ja astui saliin aterioimaan yhdessä Riston ja hänen tovereittensa kanssa. Risto esitteli herra insinööri Agis Punktin tovereilleen, jotka katselivat miestä arvonannolla, sillä hänen ulkomuotonsa oli sievä ja päällä oleva puku soma. Sen lisäksi oli käytöksessä kaunis pyöreys ja hänen tapansa syödä ylimyksellinen. Herra Agis oli käytöksellään pannut nuo talonpoikaisylioppilaat ujoilemaan itseään, mutta Risto tuskin voi olla nauramatta muistaessaan hänen purkkejaan ja yli olkansa hän kohteli herra Agista. Kun sitte päivällisen jälkeen Risto kertoi tovereilleen sen ympäristön, jossa tämä hieno sielu majaili, niin nauroivat he yhdessä, mille herra Agis varmaan olisi suuttunut. Itseään häntä ei enää nähty sinä päivänä. Oli vain varoittanut äitiä, ettei hänen tavaroihinsa saataisi koskea, sillä ne olivat hengenvaarallisia ja kuolema voisi olla seurauksena.

Sitten oli hän mennyt ulos. Ja kun äiti seuraavana aamuna meni viemään kahvia hänelle, tapasi hän matot lattialla kummallisesti läjässä, yhden vaatekappaleen siellä ja toisen täällä, itse herra Agiksen poksahtelemassa syvintä unta sängyssään ja tyhjän pullon sängyn vieressä. Äiti ymmärsi jo, kummoinen on hänen uusi asujamensa.

Mitään kauppaystäviä ei herra Agiksella näkynyt. Risto niitä odotteli hartaimmalla halulla ja käski äidinkin osottaa hänellekin, jos hän sattuisi huomaamaan. Mutta ei tullut ketään. Päivillä herra Agis jotain viilaili huoneessaan, mutta yöt hän oli melkein aina poissa. "Karhuja" hänen luonaan kävi ja renttumaisia herrasmiehiä. Äiti odotti maksoa huoneesta ja ruoasta puoli toista kuukautta, ennenkun meni velkomaan. Herra Agis ei ollut muistanutkaan, että on jo kulunut kuukausi. Hän lupasi viikon takaa maksaa, söi ja joi rentona vain.

Sitte muutamana päivänä tuli hänen luokseen hirveän äkäisenä eräs kaupungin räätäleistä. Ja hänen käyntinsä päättyi siihen, että hän vei mennessään herra Agikselta päältä hänen uuden muodikkaan pukunsa. Nyt otti äitikin hänet lujemmalle. Mutta sitte eräänä iltana hän lähti ulos eikä enää palannut. Sinne hän oli jättänyt huoneeseensa purkkinsakin isännättömiksi ja tuon melankoolisen lautalaatikon. Risto työnsi suutuksissaan purkit ja muut resut lautalaatikkoon, niin hengenvaarallisia kuin ne olivatkin, otti ikkunasta siihen liisteröidyn paperin ja painoi sen liistereineen ilmoituksineen laatikon kylkeen ja muutamana pimeänä iltana kuletti laatikon asiaankuuluvilla tiedonannoilla poliisikammariin. Sinne se jäi, mutta miehestä ei kuulunut sen enempää kuin että hän oli muutaman överstin poika ja ollut ennen teknillisen koulun oppilaana, mutta että kotonsa oli hänet hyljännyt.

Silloin saivat huoneet taas olla tyhjinä. Koko ympäristö kidutti äitiä päivä päivältä. Hän olisi jo mielellään lähtenyt pois koko kaupungista, mutta vuoden vuokrasopimus pidätti. Outo hän oli kaupungissa, ei tuntenut sen oloja ja tapoja ja sentähden hän ei voinut menestyä.

Vielä sai äiti asukkaikseen toisia: konttoristeja, virkaheittoja ja palkattomia, jotka syötyään aikansa näkivät paraaksi jättää maksamatta. Lopullinen tieto, minkä hän useastakin kuuli sitte, oli se, että nyt ovat jättäneet kaupungin. Äiti istahti silloin itkemään, mutta Risto puri hammastaan.

Seuraavan kesän loppupuolella oli mennyt sekä äidin säästö tuhat että Riston viisisataa markkaa. Eläneet he nyt olivat melkein vuoden pääkaupungissa ja Risto saanut hyvän alun luvuissaan. Mutta kun he sitte molemmat tulivat kohti pohjoista kotiaan, oli heidän käsityksensä Helsingin ruokavieraista kokonaan vastakkainen kuin heidän sinne mennessään.

"Muffa" veret laihoilla poskillaan pauhasi, että niinhän hän oli ennustanutkin. Mutta ei uskottu häntä, mentiin vain sinne.

— Joko nyt oot päässyt tuon pojan tuumien perille?, ärhenteli hän äidille.

Taloonsa hän otti heidät asumaan, sillä äiti saisi alkaa pitää huolta kaupasta. Ja mihinkäpä se Ristokaan meni. Hänet otti vaari luokseen asumaan melkein samoilla tunteilla kuin pelkuri ottaa verimadon ikeniinsä. Ensi viikkona ei hän puhunut mitään Ristolle, katseli häntä ilkeästi syrjäkareittain ja koetti pysytellä loitolla hänestä. Äidin asema oli talossa kuin hienosen lastun kahden järeän myllykiven välissä.

Salaa ukolta koetti hän taivuttaa Ristoa kääntymään papin uralle, niin ukko leppyisi ja antaisi rahojakin. Risto ei kieltänyt, ei myöntänyt, kulki hajamielisenä päivät pitkät, eikä hänkään etsinyt ukon seuraa.

Itsekseen hän mietti papiksi rupeamista. Mielikuvituksessaan puki hän itsensä mustaan, polviin ulottuvaan papin takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin. Niin — pianhan tuon puvun voisi hankkia itselleen: pian papillisen opinarvon. Mutta, entäs papin sydämmen? Mistä sellaisen mielen hän saisi, että itse täydellä vakaumuksella uskoisi ja voisi muita saattaa uskomaan yliluonnollisia. Se ei ollut luettavissa, ei ostettavissa. Se oli lahja niille, joilla se oli, jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Leivän tähden alkaa lukea papiksi, häntä kauhistutti.

Oli ollut aika, jolloin hän oli ollut jyrkkä jumalankieltäjäkin. Se oli tuossa koulun viime luokilla, jolloin lapsuuden viimeiset ja vitkaimmat jätteet olivat hänestä irtautuneet. Umpeen oli painunut viimeinenkin hatara jäännös uskonnollisuuden läpitunkemasta lapsuudesta, jolloin äiti oli opettanut häntä rukoilemaan. Ja miten palavasti hän oli rukoillut Jumalalta isää eloon, kun vainaja tönkkänä ruumiina nostettiin jäävedestä horneaan huoneeseen ja häntä koetettiin henkiin virvoittaa! Hän oli itkenyt ja vapissut ja rukoillut. Ja miten hän lapsena oli rakastanut Jumalaa persoonallisella rakkaudella, koonnut hänelle erityistä joululahjaakin, minkä hän sitte jouluna kirkkoon mennessään oli pannut "säästölaatikkoon köyhille" kirjakaupan puodin oven kupeessa!

Näitä hän nyt muisteli ja koetti kasvattaa sydämmeensä uuden uskonnollisen elämän itua. Mutta noita lapsuuden yleviä uskonnollisia tunnelmia ei hän enää saanut kodittumaan sieluunsa. Niitä ei voinut tekemällä tehdä. Kyllä hän voi erityisellä nautinnolla lukea "Vuorisaarnan" ja "Jeesuksen hyvästijätön opetuslapsilleen", mutta vain sentähden, että niissä oli niin paljon runollista lämpöä. Kun äiti joka ilta vuodetta hänelle valmistaessaan sanoi "Jeesus siunaa", kuulosti se Ristosta joltain taikasanalta, jota tuskin äiti itsekään ajatteli. "Muffan" jumalisuus ei ollut elävää, siitä oli Risto olevinaan varma.

Kaiken tuon tähden se lämmin uskonnollinen tunnelma-elämä, jossa hän väliin lapsena oli oikein uimalla uinut, ei enää palannut häneen. Se tuntui paenneen ijäksi pois samaten kuin se ihana satumaailmakin, jossa hän lapsena oli elänyt hiiloksen hohteessa ikäistensä parissa. Elämä oli varistanut sen niinkuin uskonnollisuudenkin.

Lopulta turvautui Risto hiljaiseen yksinäisyyteen. Hän viihtyi luonnossa ja koetti sen monemmoisissa ihanuuksissa oppia tuntemaan Jumalaa, sillä omissa teoissaanhan pitäisi Luojan välittömämmin ilmestyä. Hän käveli kauvan yksinään etäällä meren hiedikkorannalla, kuuli aaltojen kohinan korvissaan, tunsi niiden vilvottavaa koskettelua hiestyneissä jaloissaan ja katseli ihastellen laineiden yhtäjaksoista johdonmukaisuutta. Hän hautautui metsän synkkään syliin, tarkasteli eri puulajien kaavamaista samankaltaisuutta, vertaili lintujen lauluja ja miten samoilla marjoilla oli samallainen maku. Hän lepäili etäisten ahojen kukkaisilla rinteillä, tutki niiden kasvistoa ja uuvutti itsensä niiden tuoreeseen tuoksuun. Miksi kaikki oli noin kuin se oli, siihen luonnontieteet tiesivät hänelle vastata. Jumalaa ei hän niiden takaa löytänyt.

Muutamana suviyönä pakeni hän kalmiston rauhaan rukoilemaan isän haudalle. Tämä hauta oli äidin lempipaikka ja joka kesän alussa hän sitä laittoi, istutti siihen kukkasia, kävi niitä kastelemassa usein ja hoiti niitä yhtä huolella kuin monikymmenvuotista mustaa juhlapukuaan. Kirkkomaan tyyni rauha vallitsi kaikkialla, jokainen hautakivi kertoi kuolemasta. Haudoilla kasvavat kukat vain tuoksuivat nuoruutta ja elämää.

Risto istahti syvissä mietteissä isän haudan luona olevalle penkille. Hänen päällään oli musta puku ja kasvoilla vakava väsymys. Hän istui siinä kauvan, sillä mikään ei häntä herättänyt mietteistään. Ja siinä hän rukoili, että Jumala todella ilmoittaisi itsensä hänelle. Sanoja ei ollut paljon, mutta ne olivat syviä ja ne putoilivat vitkaan hiljaisina hänen huuliltaan. Yö ne kuuli, mutta ei Jumala. Mitään vastausta rukoukseensa ei Risto tuntunut saavan. Ei se häntä virkistänyt. Toiveissaan oli hän nytkin pettynyt.

Kuitenkin tahdottiin häntä rupeamaan papiksi, sen olemassaolon julistajaksi, jota hän ei itsekään tuntenut eikä päässyt tuntemaan parhaimmallakaan tahdolla. Äitikin niin tahtoi. Mutta Risto antoi sen hänelle anteeksi. Ja lopputuumailuissaan tuli hän siihen päätökseen, että hän on papiksi liian intohimoinenkin ja kiihkoilija. Häneltä puuttuu peräti se jumalallinen tyyneys, mikä oli pääominaisuus hänelle, joka asetti myrskyn ja rajuilmat. Kylmä maallinen laki se häntä taltuttaa ja asianajajan toimessa saa hän tyhjentää kaiken väittelytaitonsa. Hän aikoi seurata omia taipumuksiaan.