V.

Tuittuisena palasi Risto vaarin luota. Siellä oli nyt oikein väellä oteltu, miksi mieheksi Risto vasta maailmassa rupeaisi. Lakimieheksi! Lakimieheksi!, oli Risto huudahdellut.

— Mutta minä en anna penniäkään, ell'et ala papiksi lukea, sanoi vaari varmaan ja lujasti kuin olisi lapiolla tyyneesti asettanut viimeisen leivän uuniin ja sitte pistänyt pellin kiinni yhtä tyyneesti ja tasaisesti.

— Minäkö papiksi? En koskaan —!, oli Risto huutanut lähtiessään.

Ja hän tuli vihaisena kotiinsa, viskasi lakkinsa jonnekin syrjään, paneutui pitkälleen sohvalle ja sanoi:

— Äiti! Tuo teidän isänne on lurjus. Minä en tästä lähtien tunnusta häntä enää sukulaisekseni. Hyi! Hän on puistauttava kuin sillit hänen puotinsa tynnyrissä. Hän on —, niin hän on sanalla sanoen lurjus.

— Etköhän nyt silti liiaksi parjaa? Jumala sen tiennee, eiköhän hän liekin oikeassa.

— Äiti! Tekin? Mistä se ukko näitä asioita ymmärtää? Ei niin mistään! Olisi edes päivänkään ollut koulussa.

— Mutta näkee sitä elämässä paljon syrjästäkin.

— Tekin olette niin pelkuri, niin saamarin pelkuri! Enkä minä tahdo vaarilta kopeikkaakaan, en killinkiäkään. Pitäköön markkansa! Ne ovat homeessa ja liekö, tuo niitä rehellisesti ansainnutkaan.

— Mutta millä sinä luet? Ei suinkaan minulla ole antaa.

— Kyllä nerokas mies saapi. Minä puhallan kultaa kouristani, noin kämmenistäni. On maailmassa kultaa, mutta ei niinkään kykyä.

— On sitä, mutta harvoilla sitä on.

— On sitä monella — jokaisella lurjuksella. Ja lurjuksista ei tässä maailmassa ole suinkaan puutetta.

— Minä olen tässä uskonut ja luulotellut, että sinä minut vanhoilla päivilläni elätät. Mutta taitaa kohta saada ruveta epäilemään. Kuka sinua auttaa, kun sinä hylkäät ensimmäisen tarjouksen?

— Äiti näkee aina parhaakseen kajota tuohon elättämiseen. Luuletteko sitten, ett'en vielä pysty elättämään? Kyllä sen teen. Hankin teille patjat haahkan untuvista, jott'ei ota vuoteessa kipeälle raihnautuneessa ruumiissanne. Ja siihen kannan teille pannukakkua ja piirakaisia. Eikö sovi sitte lökötellä, kun poika on herra?

Risto nauroi jäi äidin suukin jo kääntyi hymyyn.

— Kyllä kai sinä puhua osaat, kunhan osaisit muutakin.

— Osaan minä tehdä rahaakin.

— Väärää taitaa tulla.

— Eipä vain. Oikeaa Suomen mynttiä. Sellaista jossa on keisarin kotka. Minä kirjoitan velkakirjoja ja vaihdan ne joillekin hupsuille rahaksi.

— Vai sillä tavalla. Lue, Risto-rakas, sitte papiksi! Minunkin on sitte hauska pastorin äitinä laskea juustoja ja munia, punnita voita ja läskiä, kun sinulle anteja tuodaan. Ja papiksi kun luet, pääset aivan velatta.

— Olisihan se, äiti, mojoa sekin, kun ei olisi ollenkaan sydäntä, vaan suuri vatsa, noin suuri vatsa, niin silloin täyttäisi Limingan rovastin leveän tuolin.

Risto osotti kädellään kyynärän verran ulos vatsastaan. Äiti nauroi vedet silmissä.

— Juopa nyt tässä kahvia, hunsvotti, sitten!

— Te sitä saatte lähteä sinne Helsinkiinkin minulle kahvin keittoon. Lähdettehän?

— Kun olisikin tilaisuutta lähteä, niin sen tekisin mielelläni.

— Myödään tämä pöksä ja muutetaan pääkaupunkilaisiksi! Lähtekää te pitämään sinne ylioppilaita ruokavieraina ja kiskotaan niiltä niin paljon, jotta molemmat elämme kaupantekijäisiksi!

— Eipä minusta ole herroille ruuan laittajaksi.

— Vai ei! Osaattehan te keittää; kahven varsinkin niin erinomaisen.

— Kun en olisi niin vanha, niin lähtisin koettamaan.

— Ei vanhuus haittaa. Ei vanhoja tapeta Helsingissäkään.

— Mutta mitähän sitte, jos lähtisinkin.

Äiti istuutui miettimään käsi poskelle sitä asiaa, taisihan sitte olla Riston parissa, tarkastella hänen elämätään ja varoittaa, jos on syytä. Ehkä sitte vaarikin saisi oikean pitkän nenän.

— Lähdetään vain me kaksi! Käytäisiin sanomassa "muffalle" hyvästit ja valitettaisiin, että on niin paljon rahaa, jotta täytyy lähteä kahden hengen sitä Helsinkiin kuluttamaan, kun täällä ei ole tilaisuutta. Sopisi ehkä ukolle tarjota samalla pientä summaa lainaksi. Mainiota! huudahti Risto lopuksi ja näpsäytti sormeaan.

— Mutta minäpä mietin sitä asiaa.

— Miettikääpä! Milloin saa odottaa päätöstä? Risto seisahti juhlallisesti äidin eteen, joka ei voinut olla nauramatta hänen tempuilleen.

— Näin sitä, äiti, pian keinot keksitään, kun on älyä tuolla!

Risto naputti osottaen sormellaan otsaansa.

* * * * *

Äiti oli päättänyt seurata Riston neuvoa. Varsinkin mielistyi hän tuumaan sentähden, että saisi heti alussa olla Riston kintereillä siellä suuressa pääkaupungissa. Ukko oli häntä viime aikoina niin paljon pelotellut Riston tähden, että hän oli aivan tuskautunut päästämään yksinään Ristoa Helsinkiin. Eihän sitä kehtaisi enää elääkään, jos tuosta pojasta roivaaja tulisi ja saamaton epatto, tuosta, jota niin ainoilla penneillään on koettanut viedä eteenpäin koulussa ja vielä ensi alussa naapurin akkojen pilkatessa. Olisipa niillä sitte tilaisuutta soittaa suutaan ja hivoa hampaitaan hänen kustannuksellaan, jos Ristostakin tulisi sellainen kuin Kaikkosen Konstusta. Ja olisihan se tukalaa kuin lienteästi oman lihansa kärventäminen istua pitkä talvi ilman Ristoa yksinään ja aina olla murheissaan sentähden, kun se on poissa silmistä. Eikä sitte Risto olisi laskemassa sukkeluuksiaan, nauramassa ja laulamassa! Ei muuta kuin syys- ja talvipimeässä aina silmien edessä tuo rannan äkkisyvyys, jonka päällä väikkyy Riston isän haamu ja joka talvellakaan ei tahdo jäähän sulkeutua. Hyi! Sehän olisi hänelle yksinäisyydessään alituinen kyynelten silmäke, mistä lakkaamatta uhoisi murheen usvaa hänen sieluunsa. Teki hyvää jo ajatellakin, että pääsee Riston mukaan sinne ihmisten seuraan, nukkumaan yönsä lähellä oman poikansa sänkyä.

Risto oli tehnyt velkakirjan ja kulki sen kanssa kaupungin herroissa. Muutamat katselivat kultasankasten silmälasiensa takaa ihmetellen häntä, että hän tuollaisissa asioissa kulkee heidän luonaan: Ikäänkuin he olisivat velkapäitä jokaista auttamaan. Muuan ruotsikko-pohatta huomautti jo Ristolle, että sellainen mies, joka pitää niin itsenäisiä puheita suomalaisesta sivistyksestä kuin Risto siellä Kalevalan juhlassa, kai häpeäisikin ottaa lainaa häneltä.

Se pisto otti kipeälle. Mutta Risto purasi hammasta, lähti hyvästiä heittämättä ja iski rämisten oven kiinni.

— Huonon kasvatuksen merkki, arveli, pohatta vihaisena.

Risto meni entisten opettajiensa luo. Ne olisivat auttaneet, mutta eivät voineet. Suuret perheet — paljon ennestään takuita — hirveitä maksuja tätä nykyä, ja lopuksi makeita sanoja. Risto kiitteli, kosteli, kumarteli ja pyysi anteeksi.

Tästä ympärikulustaan ei Risto puhunut sanaakaan äidilleen, joka par'aikaa oli talonkauppojen hieromisessa ja oli sitä mieltä, ettei Risto tarvitsisikaan nyt ensi hädäksi hakea velkaa. Risto oli taas niissä ajatuksissa, ett'ei hän enää Helsingissä kuluta penniäkään äidiltään, vaan suorittaa hänelle asunnostaankin ja ruuastaan kuin vieras ikään. Hän aikoi lähteä vielä toiselle kiertokululle.

Parin viikon takaa sonnusti hän itsensä uudelleen. Hän meni muutaman vanhan merikapteenin luo, jota isä ennen merellä oli palvellut jonkun vuoden. Ei se ollut mikään pohatta, vaan kuitenkin omistaan elävä. Hän otti koko asian kevyeltä kannalta, kirjoitti empimättä nimensä viidensadan markan velkakirjan alle ja tarjosi vielä rommia Ristolle. Meri-ilma lehahti niin tuorekkaana ja raittiina tuosta miehestä, se pudotteli suustaan sanoja tulvimalla ja oli iloinen kuin käki. Se käsitti elämän laajalta, ei takertunut pikkumaisuuksiin eikä valitellut asioitaan. Koko miehen ympäristö virvotti Ristoa kuin suolanen merituuli ja sen huomasi, että tuo mies oli tinkinyt elämässään paljon suurempien pulmien kanssa kuin yhden viidensadan markan takuun. Lähtiessä toivotti hän onnea Ristolle, käski tulla vastakin tarpeessa eikä ujoilla köyhyyttään.

Siinäpä oli mallimies! Tuollaisia se Atlantin aalto muovailee, täysiä, kokonaisia luonteita, joista ei irvistele vastaan joka puolelta pikkumaisuus, mietti Risto pois tullessaan.

Tässähän oli muuan rikas poikamies, kauppias, joka oli ollut hänen kumminsa. Sillähän kerrotaan olevan satoja tuhansia, mitähän jos koettaisi saada toiseksi takaajaksi.

Risto puikahti sisälle konttoriin. Siellä se ukko istuskeli kalotti päässä ja tohvelit jaloissaan. Yksinään souti keinutuolissa. Huoneessa oli pehmeä hämärä ja hiostavan raskas ilma. Ikkunan verho oli alhaalla suojaamassa päivän kilolta. Väsyneesti visersi kanarialintu häkissään heikkoja liverryksiä. Täällä oli tuohon äskeiseen verraten kuin lastiruumassa, jossa ilma on huonoa ja päivän valo niukkaa. Ukko oli jo elämän pilalle potkaisema rahjus ja kanarialintu vankilassaan äänensä pilalle soittanut. Ukko kaipasi terveyttä, mutta lintu viileää metsää.

Risto kumarteli. Ukko tähtäsi häntä. Sitte otti hän pois silmälasinsa, kohousi ylös tuolistaan ja tuli oikein likeltä katsomaan kuin kädestään. Ristoa mieli naurattamaan kohtaus. Hän ihmetteli ukkoa ja kanarialintua.

— Kuka sinä o'ot? sai ukko viimein kysyneeksi.

— O'onpa häntä muuan ylioppilas.

— Jassoo studentti. Täällä on tuolia. Minä vanha mies en osaa olla kohtelias nuorille… —

Ukko koetti saada kasvoihinsa nauruntapaista.

— Ja tupakkaa on tuolla pulpetilla.

— Kiitoksia.

Risto paneutui taloksi ja veteli haikuja. — Vai olette te Mustaparran poika.

— Olen.

— Mustaparta oli kelpo merimies.

— Herra patruuni suo anteeksi, mutta minä pyytäisin vähän avustusta —, alotteli Risto.

Ukko pysähtyi kuin säikäyksen lyömänä kävelystään. Ei ollut sitte kuulevinaan, vaan jatkoi kävelyään. Risto mietti mennä huutamaan hänelle korvaan, että rupeaako se herra patruuni takuuseen.

Ukko käveli. Risto oli vaiti ja mietti uutta alkua. Ukko toi juomapöydältä pallean vesikarahvin ja sanoi Ristolle:

— Menisitkö hakemaan vettä tähän?

— Mistä? kysyi Risto ehdottomasti.

— Sieltä jostain kartanolta.

Risto lähti. Ehkä tuo sitte rupeaa takuuseen, kun näkee, että hän on nöyrä. Risto meni kyökkiin, iski karahvin vanhan palveluspiian nenän eteen ja tuumi, että patruuni tarvitsee vettä. Piika toimitti Ristoa laskemaan kartanolta vesitynnyristä.

— Mutta, hyvät ihmiset, enhän minä ole teidän palvelijanne.

— Ka, minä en huomannutkaan.

Piika juoksi laskemaan vettä. Vei sen sitte sisälle patruunille. Risto seurasi perässä ihmetellen huoneiden vanhaa rakennusmallia ja niiden viimevuosisataista sisustamista.

Kohta jäivät taas kahden patruuni ja Risto. Ukko maisteli vettä, valitti sitä kylmäksi ja taas imasi.

— Minulla on aikomus lähteä syksyllä Helsinkiin jatkamaan lukujani ja minä pyydän patruunia toiseksi takaajaksi viiden sadan markan summalle, puhui Risto palavissaan, sillä huoneessa oli niin tuskauttavan kuuma.

Jo kuuli ukko. Mutta lähti taas kävelemään. Harppaili moneen kertaan lattian kuin kuumilla hiilillä ja tuumi sitte kärsimättömästi:

— Ei se passaa.

— Miks'ei?

— Ei se passaa. Minä olen jo niin vanha, ett'ei minun nimeni kelpaa pankkiin.

— Patruuni antaa sitte puhdasta rahaa.

— Ei minulla ole kuin viisi markkaa. Patruuni näytti kukkaroaan Ristolle.

— Kyllä patruunin nimi kelpaa. Sopiihan koettaa.

— Ei se passaa. Kuka on toinen takuumies?

— Kapteeni Hanka.

— Ei se passaa.

Ukko lähti taas kävelemään. Kääntyi sitte Ristoon päin ja sanoi:

— Ei se passaa.

— Hyvästi sitte.

Risto lähti. Hän pääsi ulos vähän matkaa katuristiä, kun patruuni avasi ikkunansa ja huusi takaisin. Risto meni, oli hyvillään, että jo heltyi.

— Kuinka suuri summa oli?

— Viisi sataa.

— Ei se passaa.

— Hyvästi sitte toistamiseen!

— Mutta kuule!

— Kyllä.

— Sata markkaa minä voisin sinulle taata.

— Miksikä minä sillä tulen?

— Mutta jos kapteeni Hanka kirjoittaa minulle kahden sadan propri-takauksen, niin minä annan sen sinulle pariksi vuodeksi lainaan.

— Ei se passaa, sanoi nyt vuorostaan Ristokin ja läksi.

Risto oli jo tullut ukosta siihen vakuutukseen, että se on ensi luokan saituri. Istui vain kultainsa päällä ja lämmitteli siinä itseään kanarialintuparan laulaessa itsensä näännyksiin hänen huvikseen. Saisi rosvo hangessa mokomaa kävelyttää paljain jaloin jonakuna hyvin, hyvin kylmänä pakkasyönä, jotta oppisi tietämään hänkin, mimmoinen on hätä-huuto, nöyrä avunpyyntö lähimmäiseltään.

Olihan se jo yksi takaaja, mutta mistä sieppaa hän toisen. Hän meni takaisin Hangalle ja kertoi hänelle koko jutun. Kapteeni nauroi ukolla vesissä silmät ja tuumi:

— Paraalta se herra Mustaparta kävikin pyytämässä.

— En todella tiedä, mitä minä teen, päivitteli Risto.

— Jaa — se on tosi, sanoi kapteenikin vakavasti.

Hän seisoi ikkunassaan, helisti avaimia taskussaan ja katsoi ajattelevasti ulos kadulle.

— Jos herra Mustaparta jättää sen velkakirjan tänne, niin minä koetan hankkia toisen takuumiehen. Täytyyhän nuorukaista auttaa, joka par'aikaa purjehtii kovimmassa Atlantissa. Ehkäpä ne tulevat pasaadi-tuulet vielä teillekin.

— Herra kapteeni on liian hyvä, suoraan sanoen, minulle.

— Mustaparta, isänne, oli kelpo mies. Tuleeko pojasta samallainen? Syytä on toivoa, kun annetaan hänelle tilaisuutta tulla sellaiseksi. Mutta murtumaton teidän pitää olla kuin tammilaivan kuve. Elämä on väliin kovaakin…

Risto jätti velkakirjan ja lähti. Tultuaan kotiinsa ei hän taaskaan puhunut äidilleen mitään. Kahden päivän takaa saisi hän kapteenilta lopullisen vastauksen.

Äiti oli jo myönyt talonsa. Hänelle jäi ylitse lähes tuhat markkaa, kun hän suoritti pois velkansa. Sillä hän nyt mietti alkaa uuden elantonsa Helsingissä. Liiat irtaimetkin hän möi.

"Muffa" ei ollut pitänyt äidin aikeesta yhtään. Oli sättinyt Riston siellä kotonaan pahanpäiväiseksi ja vakuutellut äidille, että turmiotasi kohden nyt menet Mutta äiti oli pannut korvansa tukkoon hänen puheilleen. Hänellä oli oikein hyvä mieli, kun nyt pääsi Riston kanssa yhdessä lähtemään.

Muutamana päivänä tuli Risto kotiin ja ihmetteli, että hän on löytänyt kummasti suuren rahasumman. Samassa painoi hän pöydälle äidin nenän eteen viiden sadan markan setelin.

— Onko tämä raha vai onko tämä jonkinlainen liinapakan merkki? Minä en sitä oikein ymmärrä, mutta rahaksi luulen, puhui hän naama totisena.

— Tämähän on, hyvä Risto, viiden sadan markan seteli!

— Siksi minäkin sitä katselin.

— No, hyvä isä, mistä sinä tuon löysit. Kopeutitko kadulta vai mistä?

— Kai se on suurempien herrain rahoja.

— Pitää ilmoittaa siitä sanomalehdessä.

— Elkää!

— Aiotko salata? Hyi sinua!

— Omiksi tarpeikseni murennan sen.

— Et se soi murennakaan! Äiti jo kiivastui.

— Murennanpa tietenkin! Katsokaa, äiti, miten minä puhalsin rahoja kämmenistäni!

— Mutta löysitkö sinä tuon sitte?

— En tiedä muuta, mutta helposti se lähti. En olisi koskaan uskonut, että rahoja saa niin helposti, aivan vaivatta ja noin vain niin sanoakseni ilmaiseksi.

— Ota sinusta taas selvä! Mistä se on tuo raha?

— Se on, äiti, pankista. Mutta keittäkääpä nyt sitä teidän mainiota kahvianne, kun löydettiin näin suuri rahakin!

— En keitä ennen mitään kuin saan tietää, mistä se tuo raha on.

Risto sytytti paperossin, paneutui sohvalle nojalleen ja tuumi vakavasti savun sekaan:

— Se on, äiti, minun ensimmäinen velkani. Minä tässä kävin vaihtamassa velkakirjalla. Takaajat ovat Hangan ja Björkqvistin kapteenit.

— Ja uskoivat?

— Vielä tuota kysytte!

— Mutta eihän sinun olisi tarvinnut nyt vielä ottaa velkaa?

— Omasta takaa on aikomus tästä puoleen elää.

— Etkä minulle puhunut mitään. Taisit pelätä, ett'et saakaan.

— Oho! Se ei koskaan johtunut mieleenikään. Mietin vain, otanko viisi tuhatta vai viisi sataa, keksi Risto leveästi.

Äidille oli mieluista kuulla ja nähdä Riston puuhia. Osottihan tuo oikeaa miehen kuntoa, yritteliästä mieltä.

Syyslukukauden alussa matkusti Risto äitineen Helsinkiin, hän itse lukemaan lakitiedettä, mutta äiti pitämään täyshoitolaisia. Taas sai hän lähtiessä Suomalta kukkakimpun, mutta ei mitään muuta, vaikkapa hän olikin koettanut tinkiä tytöltä ikuista rakkauden valaa itselleen.