YLÄMAAN HANNAH ELI LOCH AUERLOCHERTYN LAIRDI
Uuno Kailas translation
Geeliläisen kansanlaulun säveleet kaikuivat niin raikkaina ja meloodisina aamuilmassa.
Laulajatar oli Ylämaan-Hannah. Hän poimi hummereita purosta, joka virtasi laakson läpi.
Hänen ympärillään levittäytyi tyypillinen ylämaanmaisema. Villit vuoret törröttivät kahden puolen jokea seitsemänkymmenenviiden jalan korkuisina. Niitä peitti taaja ylämaanmetsä, joka ulottui sata metriä joka suuntaan. Puro laski kauniiseen skotlantilaiseen järveen, joka päilyi etäämmällä kukkuloiden keskellä. Niiden takana aukeni aava meri. Laakson läpi pitkin puron vartta, jossa Hannah seisoi, kiemurteli tie, joka pian taas kiipesi kallioille kulkeakseen pitkin meren rantaa.
Ylämaihin saapuvat matkailijat eivät voisi tavata mistään kauniimpaa paikkaa kuin Auerlocherty-laakso.
Eikä liioin koko Skotlannissa ole paikkaa, johon liittyisi uljaampia muistoja.
Juuri tässä laaksossa oli tuo elämäniloinen Charlie-prinssi piileskellyt Cullodenin tappion jälkeen.
Melkein samassa paikassa on vieläkin se suuri vyörykivimöhkäle, jonka takana Bruce piileskeli Bannockburnin taistelun jälkeen.
Tämän laakson läpi oli Montrose tehnyt vaarallisen matkansa Killiencrankiehen; ja vieläkin näytetään matkailijoille kalliota, jonka takana William Wallace oli vaihtanut housuja paetessaan Rob Royn vihaa.
Sellaisia kauheita muistoja laaksoon liittyi.
Tosiaankin olivat useimmat Skotlannin historian tärkeimmistä tapahtumista sattuneet tässä laaksossa, samallakuin tuo pieni järvi oli ollut muutamien Grampianvuoren historian huomattavimpien meritaistelujen näyttämönä.
Mutta tuossa huhtikuunaamuisessa rauhallisessa maisemassa ei näkynyt ketään, joka olisi muistellut laakson veristä historiaa. Laakson liepeillä kasvoi nyt tiheässä keltaruusuja, saksanheisiä, tomaatteja ja muita kasveja, ja ympäröivät metsät olivat täynnä rastaiden, hamppuvarpusten, harakoiden, naakkojen ja muiden Ylämaan laululintujen ääniä.
Oli ihanan kaunis skotlantilainen anivarhainen aamuhetki. Sade valui tyynenä ja hiljaisena, tuoden mukanaan kosteutta ja melkein märkyyden tuntua maan pehmeään sammaleeseen. Harmaat usvat häilyivät sinne tänne, tuoden mukanaan virkistävää, raakaa ilmaa, joka melkein toi mieleen kosteuden tuntua.
Muisto sellaisesta aamusta saattaa houkutella kyyneleitä skotlantilaisen silmään pitkien maanpaossa vietettyjen vuosien perästäkin. Skotlantilaista sydäntä, oi lukija, liikuttaa aivan pohjia myöten sadepisaran näkeminen tai märän rievun aikaansaaman lisahtavan äänen kuuleminen.
Ja Hannah, kaunis ylämaantyttö, lauloi. Hänen kirkas nuori äänensä kuului selvästi sateen keskeltä. Yksinpä linnutkin tuntuivat vaikenevan sitä kuullakseen, ja kun ne kuuntelivat geeliläisen kansanlaulun koruttomia sanoja, he vierähtivät oksaltaan ja putosivat mätkähtäen maahan.
Siinä seisoessaan oli ylämaantyttö kuin kaunis taulu.
Hän seisoi avojaloin purossa, jonka läikkyvä vesi huuhteli hänen kehräsluitaan. Hummerit leikkivät hänen jalkojensa juurella tai imeytyivät liikuttavan lujasti kiinni hänen varpaihinsa, ikäänkuin ne eivät olisi mielellään jättäneet vettä kerääntyäkseen hänen sinisen esiliinansa poimuihin.
Näky olisi syvästi miellyttänyt jotakin Burne-Jonesia tai jotakin Alma Tademaa ja muuten ketä tahansa, joka pitää hummereista.
Tytön kultaiset kiharat liehuivat hänen päänsä ympärillä, koottuina palmikoksi, joka oli sidottu rautalangalla.
»Saanko ostaa yhden hummereistanne?»
Hannah katsahti ylös. Muutaman askelen päässä hänestä seisoi purossa nuori mies.
Kaunis ylämaantyttö katseli häntä lumottuna.
Mies näytti olevan korkeamman asteen olento.
Hänellä oli kädessään verkko ja kalakassi. Hän oli puettu englantilaisen gentlemannin lohenkalastuspukuun. Lohenkalastussaappaat ulottuivat reisiin saakka, ja kalastajapusero oli vyötäröiden kohdalta löysästi sidottu kalastajavyöllä. Ja päässään hänellä oli pieni kalastajalakki.
Hänen kassissaan ei ollut yhtään kalaa.
Hän lähestyi lähestymistään ylämaantyttöä.
Hänet nähdessään Hannah ymmärsi heti, että hänen täytyi olla Ian Mc Whinus, uusi lairdi.
Jo ensi hetkestä Hannah rakasti häntä.
»Tervetuloa tänne, sair», sanoi hän ojentaen nuorelle miehelle kauneimman hummerinsa.
Mies pani sen kassiinsa.
Ja sitten hän otti puseronsa taskusta kuudenpennynrahan ja antoi sen tytölle.
»Teidän täytyy sallia minun maksaa siitä», sanoi hän.
Hannah otti lantin ja piti sitä hetkisen kädessään, mutta punastui ja sanoi ylämaalaisen aidolla ylpeydellä:
»En mie myö kaloi rahal.»
Tytön äänensävyssä oli jotakin mikä tunkeutui suoraan nuoren miehen sydämeen. Hän ojensi tytölle puoli kruunua. Hän lähti hiljaa vihellellen nousemaan puron äyrästä. Hannah seisoi ja katseli hänen jälkeensä aivan hurmautuneena. Hänet herätti haaveiluista vihainen ääni, joka huusi hänen nimeään.
»Hannah, Hannah», huusi ääni, »oikenetkos kotiin; oleks pähkähullu, tyttö; seisothan siin töllistämäs Mc Whinuksen perään!»
Silloin Hannah ymmärsi, mitä hän oli tehnyt.
Hän oli puhunut Mc Whinuksen kanssa — yksikään Mc Shamus ei ollut tehnyt sitä sataanviiteenkymmeneen vuoteen. Lähes kahden vuosisadan ajan oli Mc Shamus- ja Mc Whinus-sukujen välillä vallinnut sukuviha; Skotlannin kansan on pirstonut ja aina pirstoo sukuviha.
Ristiriita näiden sukujen välillä oli saanut alkunsa uskonnollisten katsomusten eroavaisuudesta eräässä suuressa juhlassa kuusi sukupolvea takaperin, tuona kautena jolloin ajan vapaa luonne ilmeni rajuissa orgioissa, joiden aikana uskonnolliset kiistat riehuivat aivan hillittöminä. Shamus Mc Shamus, paatunut kalvinisti, oli — ehkä määrättömästä juomisesta puoliksi järjiltään joutuneena! — väittänyt että ikuisen tuomion voi saavuttaa ainoastaan uskon kautta. Whimper Mc Whinus puolestaan oli ollut sitä mieltä että ikuinen tuomio voidaan myöskin ansaita hyvillä töillä. Juomisesta kiihtyneenä oli Mc Shamus lyönyt Mc Whinusta ohimoon kaurakakulla ja tappanut hänet. Mc Shamus oli haastettu oikeuteen. Vaikka hänen puolustajanaan toimi eräs Auerlochertyn etevimpiä asianajajia, hänet oli kuitenkin vapautettu. Samana iltana kuin hänet oli vapautettu, oli Whangus Mc Whinus, murhatun poika, piileskellyt Shamus Mc Shamusta odottamassa eräässä rotkossa laaksotien varrella, juuri siinä missä se kiipeää kallioille, ja ampunut hänet säkkipillillään. Siitä lähtien oli sukutaistelu riehunut hillittömän katkerana puolitoista vuosisataa.
Polvi polvelta oli molempien sukujen välinen kiukku vain kiihtynyt. Näillä suvuilla oli erilainen käsityksensä kaikista mahdollisista asioista. He kutoivat ruudulliset villakankaansa eri mallin mukaan, kääntyivät eri pappien puoleen, joivat eri tehtaiden whiskyä ja kannattivat eri uskonoppeja ikuisesta tuomiosta.
Päällepäätteeksi Mc Whinus-suku oli tullut rikkaaksi, joten tietysti Mc Shamus-suvun oli oltava köyhä.
Vähintään kerran kunkin sukupolven aikana oli joku Mc Whinus tai joku Mc Shamus ammuttu kuoliaaksi ja aina laaksotien käänteessä, siinä missä se kiipeää kallioille. Vihdoin oli Mc Shamus-suku kaksi sukupolvea sitten tullut huomattavan rikkaaksi, sillä sen maa-alueelta löytyi hiilikaivos. Osoittaakseen ylenkatsettaan Mc Shamus-sukua kohtaan Mc Whinus-suku oli lähtenyt laaksosta ja muuttanut Amerikaan. Osoittaakseen ylenkatsettaan Mc Whinus-sukua kohtaan Mc Shamus-suku oli jäänyt laaksoon. Sukutaistelu eli yhä heidän muistossaan.
Ja nyt oli Mc Whinus-suvun jälkeläinen tullut takaisin ja ostanut Auerlochertyn lairdin maatilan laakson läheisyydestä, Ian Mc Whinus ei ollut selvillä sukutaistelusta. Hän oli kasvanut kokonaan toisessa ilmapiirissä, eivätkä skotlantilaiset traditiot merkinneet hänelle mitään. Hän oli täysin degeneroitunut. Hänen silmissään oli ylämaalaishame ainoastaan kappale värjättyä kangasta. Hän käytti sellaista ainoastaan naamiaispukunaan, ja sadeilmalla hän käytti sadetakkia. Hän ei ollut enää skotlantilainen. Ja lisäksi hän oli tuonut Amerikasta mukanaan kauniin vaimon, valkoverikin, jonka kasvot olivat kuin taikinaan muovaillut, sitä ihastuttavan pyöreää muotoa, joka tuo mieleen Chicagon silavapakkaamon. Ian Mc Whinus oli hänen orjansa. Hänen tähtensä Ian Mc Whinus oli ostanut hummerin. Hänen tähtensä Ian Mc Whinus oli luonut niin tutkivia katseita kauniiseen ylämaantyttöön, sillä hänen vaimonsa tahtoi viedä skotlantilaisen kamarineidon mukanaan Chicagoon.
Ja sillävälin Hannah, heräävän rakkauden päihtymys sydämessään, seurasi isäänsä, Oyster Mc Oyster Mc Shamusta, tupaan. Oyster Mc Oyster oli vielä vanhoilla päivilläänkin skotlantilaisen miehen perikuva. Ollen nyt yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta vanha hän lähestyi jo sitä ikää, jolloin monet saman maan miehistä alkavat osoittaa vanhuudenheikkouden oireita. Mutta hän oli vielä suora kuin seiväs, samallakuin hänen kookas vartalonsa ja sen kauniit muodot pääsivät skotlantilaisessa kansallispuvussa oikeuksiinsa. Tämän puvun muodostivat pikimusta samettipusero, joka ulottui olkapäiltä puoliväliin selkää ja jonka jatkona oli paita (paitakangas oli Mc Shamus-suvun vanhaa sukumallia), joka ulottui vyötäisiltä reisien puoliväliin. Vähän alempana puku jatkui lyhyinä sukkina, jotka ulottuivat puoliväliin säärtä. Hänen puolikenkänsä ulottuivat puoliväliin jalkaa ja niitä piti kiinni ylämaalaissolki. Päässä päälaen ja korvien puolivälissä hänellä oli skotlantilainen lakki, josta strutsinsulka kohosi puoliväliin ilmaa.
Kainalossaan hänellä oli säkkipilli, josta hän kulkiessaan puhalsi syviä, valittavia säveleitä, jotka olisivat saattaneet kuuntelijan alakuloisen ja alistuvan epätoivon valtaan.
Tuvan ovella hän kääntyi katsomaan tytärtään silmiin.
»Mitä Ian Mc Whinus sanoi sulle purol, häh?» sanoi hän katkerasti.
»Ei hän suuria sanonut», sanoi Hannah. Ja koska totuus merkitsi hänelle enemmän kuin isän viha, hän lisäsi: »Hän antoi mulle kuus pennyä kalast.»
»Lantin!» ärjyi ylämaalainen. »Mc Whinus lantin Mc Shamuksel!»
Hannah antoi hänelle kuudenpennyn lantin. Oyster Mc Oyster paiskasi sen kiukuissaan maahan, otti sen sitten ylös ja heitti kaikin voimin tuvan ovea vasten. Sitten hän otti sen taas ylös ja työnsi sen vihan vimmassa paitansa taskuun.
He menivät tupaan.
Hannah ei ollut milloinkaan nähnyt isänsä kasvoilla niin taipumattoman kovaa ilmettä kuin tänä iltana.
Heidän kotinsa tuntui aivan muuttuneen.
Hannah sekä hänen äitinsä ja isänsä istuutuivat tänä iltana aivan äänettöminä yksinkertaiselle illalliselleen, johon kuului kaurajauhopuuro ja whiskyä. Aterian jälkeen äiti istahti rukkinsa ääreen. Hän ahersi työnsä kimpussa uskollisesti, sillä se oli rakkaudentyötä. Hänen esikoisensa, Jamie, makaili Edinburgin yliopistossa ja luki papintutkintoa varten. Hänet vihittäisiin pian papiksi, ja hänen äitinsä kutoi hänelle housuja suurta päivää varten. Ne alkoivat jo muodostua housuiksi. Oyster Mc Shamus istui lukemassa vanhaa testamenttia, ja Hannah katseli liedessä palavaan turvevalkeaan sekä ajatteli nuorta kaunista lairdia. Vain kerran ylämaalainen sanoi:
»Mc Whinus on tullut takaisin», ja hänen katseensa suuntautui vanhaan piilukko-väkipyssyyn, joka riippui seinällä. Sinä iltana Hannah näki unta sukutaistelusta, laaksosta ja purosta, rakkaudesta, hummerista ja Loch Auerlochertyn lairdista. Ja kun hän aamulla nousi ylös, hänen silmissään oli miettivä ilme, eikä hän tänään ensinkään laulanut.
Päivät kuluivat.
Kaunis ylämaantyttö näki joka päivä nuoren lairdin, vaikka hänen isänsä ei tietänyt siitä.
Hän näki lairdin aamupäivisin, kun tämä tuli kalastamaan purolle. Joskus hänellä oli yllään kalastuspukunsa, ja joskus hänellä oli avarat polvihousut ruudullisesta villakankaasta sekä paita, niinikään ruudukas. Hänen tähtensä pukeutui kaunis ylämaantytär vieläkin kauniimmaksi. Joka aamu hän kiinnitti skotlantilaisen ohdakkeen hiuksiinsa ja kimpun takiaisia sydämensä kohdalle.
Ja joskus lairdi puhutteli häntä. Miten suuressa arvossa Hannah pitikään hänen sanojaan. Eräänä päivänä, kun lairdi näki etäältä hänen isänsä, hän kysyi, kuka tuo vanha paidassa kulkeva livekala oli, ja tyttö oli ilosta vavisten sanonut, että se oli hänen isänsä, sillä kalastajan tyttärenä hän oli ylpeä siitä että hänen isäänsä pidettiin kalana.
Toisen kerran lairdi kysyi häneltä, oliko hän perehtynyt talousaskareihin. Miten Hannahin sydän olikaan pamppaillut sen kysymyksen takia! Hän päätti valmistaa lairdille housut veljelleen Jamielle valmistettavien housujen mallin mukaan.
Ja joka ilta auringonlaskun aikaan tapasi Hannah salavihkaa katsella tuvan ikkunasta nuorta lairdia, joka automobiilillaan ajoi tietä pitkin merelle päin. Lairdi hiljensi aina vauhtia jyrkässä tienpolvekkeessa ylhäällä kalliolla. Kuuden sukupolven aikana ei kukaan Mc Whinus ollut pimeän tultua kulkenut tuon paikan ohi hengissä. Mutta Ian Mc Whinus ei tietänyt mitään sukutaistelusta.
Joskus saattoi Oyster Mc Oyster nähdä hänen ajavan ohi ja tiellä seisoen singota geeliläisiä kirouksia hänen päänsä yli.
Kerran, kun isä ei ollut kotona, Hannah seisoi tien varrella, ja Ian pysähdytti automobiilinsa ja otti hänet rinnalleen ja antoi hänen ajaa kappaleen matkaa. Autuudesta sykkivin sydämin Hannah oli kuunnellut, kun lairdi selitti, miten ajoneuvot olivat rakennetut. Jos hänen isänsä olisi tietänyt että hän oli sillä tavoin istunut Mc Whinuksen vieressä, hän olisi varmasti tappanut hänet siihen.
Mutta Hannahin rakkaustragedia kiiruhti päätöstään kohti.
Jok'ainoa päivä hän kohtasi nuoren lairdin puron varrella.
Jok'ainoa päivä hän antoi lairdille parhaimman hummerinsa. Ja jok'ainoa päivä hänellä oli uusi ohdake hiuksissaan.
Ja jok'ainoa yö hän äidin nukkuessa kutoi uuden kierroksen lairdin housuihin.
Ja kun nuori lairdi tuli kotiin, hän sanoi vaaleanlihavalle rouvalleen, ettei se kalastajatyttö ollut puoleksikaan niin hullu kuin näytti.
Ja sitten tuli se kohtalokas iltapäivä.
Hän seisoi tytön vieressä puron partaalla.
»Hannah», sanoi hän tyttöön päin kumartuen, »minä haluan ottaa sinut mukaan Amerikkaan.»
Hannah vaipui pyörtyneenä hänen käsivarsilleen, Ian asetti hänet seisomaan erästä puuta vasten ja meni kotiin.
Tuntia myöhemmin, kun Hannah astui tupaan, hänen isänsä seisoi tulisijan edessä. Hän tuijotti hellittämättä tuleen ja hänellä oli piilukko-väkipyssy kädessään. Vanha kova ja katkera taistelukatse paloi hänen silmissään ja hän mutisi kirouksia huuliensa välistä. Hänen vaimonsa Ellen pidätti häntä käsivarresta koettaen turhaan rauhoittaa häntä.
»Piru hänet periköön», mutisi hän, »mie ammun hänet illal, kun hän ajaa ohi sil pahuksen pelil.»
Silloin Hannah ymmärsi että Oyster Mc Shamus oli nähnyt hänet yhdessä Ianin kanssa puron varrella. Hän kääntyi ovelta ja pakeni kotoaan. Hän juoksi suoraan Auerlochertyn kartanoon varoittamaan Iania. Hänen ainoana ajatuksenaan oli pelastaa lairdi isänsä vihalta. Pimeys kietoi ylämaantytön vaippaansa. Sadepilvet ja yltyvä rajuilma asiaankuuluville salamanleimahduksineen kohisivat yhtä mittaa hänen päänsä yllä. Mutta hän juoksi yhä. Häntä huumasi ukkosenjyrinä ja tulvivan puron uhkaava kohina. Ja sitten rajuilma alkoi painia pimeyden kanssa ylämaanrajuilman talttumattomalla vimmalla. Elementtien julma leikki halkaisi taivaan. Mutta Hannah juoksi kuitenkin eteenpäin. Salama iski häneen kerran toisensa perästä, mutta hän juoksi yhä eteenpäin. Hän teki kuperkeikkoja kiviin, kompastui tien kärrynraiteisiin, juoksi päistikkaa pensasaitoihin ja syöksyi kuin kanuunankuula kiviseiniä vastaan. Mutta milloinkaan hän ei pysähtynyt. Hän juoksi yhä nopeammin. Rajuilma oli kauhea. Hän oli joka taholta salaman ja ukkosen ympäröimä. Puut taittuivat, aidat alkoivat pyöriä, lintuihin iski salama. Koirat, lampaat ja myöskin suuret raavaseläimet lensivät korkealle ilmaan.
Hän oli päässyt perille kartanoon ja pysähtyi hetkiseksi portin edustalle. Myrsky oli asettunut, sade lakannut, ja lyhyen silmänräpäyksen kuluttua oli kaikki tyyntä ja hiljaista. Talon ikkunoista virtasi valoa. Hannah seisoi aivan hiljaa. Äkkiä pahat aavistukset täyttivät hänen sydämensä. Hänen tarkka kuulonsa oli eroittanut naisäänen. Hän hiipi ikkunan luokse ja katsoi sisään. Niinkuin maahan naulittuna ylämaantyttö seisoi ja katseli ikkunanruudun läpi.
Ian loikoi sohvalla. Hänen yksinkertainen yönuttunsa tehosti hänen kasvojensa kalpeaa kauneutta. Hänen vieressään istui vaaleanlihava nainen, joka syötti häntä suklaanapeilla. Hannah ymmärsi. Ian oli leikitellyt hänen rakkaudellaan. Ian oli ostanut hänen hummereitaan voittaaksensa hänen sydämensä — mutta ainoastaan heittääkseen sen jälleen pois.
Hannah poistui ikkunan luota. Hän tempasi ohdakkeen kaulaltaan ja heitti sen maahan. Ja hänen katseensa osui automobiiliin, joka oli vajassa.
»Kirotut ajopelit!» mutisi hän, ja aito ylämaalainen raivo salamoi hänen silmissään. Ja sitten hän riensi biilin luo ja veti pois tervavaatteen. »Sie saat kyl maalin luodilles, Oyster Mc Shamus», huudahti hän.
Silmänräpäystä myöhemmin kiiti hiili Hannahin ohjaamana mielettömällä vauhdilla tietä pitkin alas laaksoon. Vauhti oli suurin mahdollinen, ja puoleksi mielipuolinen tyttö tarrautui kouristuksenomaisesti ohjausrattaaseen, kun vaunu tärisi ja jyrisi mäkeä alas. Rajuilma oli taas alkanut riehua, ja ukkosenjyrinä säesti hiilin jyrinää sen mielettömällä vauhdilla syöksyessä merta kohti. Automobiilin suuri silmä valaisi tietä pitkältä edestäpäin. Sen kauhea valo osui puihin ja puroon niiden lentäessä vastaan, osui sokaisevana Oysteriin, kun hän seisoi supisuorana kalliolla väkipyssy kädessään, katsellen salamannopeasti etenevää valoilmiötä, vanhan ylämaalaisveren noustessa hänen suoniinsa.
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä — häikäisevä salama, väkipyssyn laukaus, taivaanlaukaus; ja automobiili ja perikatoon tuomittu tyttö syöksyivät suin päin kallionjyrkänteeltä alas.
Sieltä alhaalta se löydettiin seuraavana aamuna. Se makasi liikkumattomana kupeellaan, puoleksi hiekkaan hautautuneena, sinisen ylämaantaivaan alla, joka nyt oli taas kirkas, kun rajumyrsky oli lakannut riehumasta. Se makasi siinä hiljaa ja rauhallisena. Merilinnut näyttivät pysähtyvän lennostaan katselemaan sitä. Paikalle kertynyt pieni parvi skotlantilaista maalaisrahvasta katseli sitä vavistuksella ja kunnioituksella. Kukaan ei yrittänytkään ryhtyä sitä korjaamaan. Putket olivat vääristyneet ja kiertyneet, bentsiinisäiliö mennyt rikki, pyörät irtautuneet ja ohjausratas auttamattomasti turmeltunut.
Sillä biilillä ei enää koskaan ajettaisi.
Hetkisen kuluttua he havahtuivat surustaan ja ryhtyivät etsimään Hannahia. He löysivät hänet. Hän makasi hiekkaan ja meriruohoon puoliksi hautautuneena, ihana tukka bentsiinissä virutettuna. Hetkisen kuluttua he ryhtyivät etsimään Oyster Mc Shamusta. Hänet he myöskin löysivät puoliksi meriruohoon hautautuneena, whiskyssä uitettuna. Senjälkeen he etsivät Elleniä. He tapasivat hänet makaamasta kotinsa kynnyksellä, puoliksi hautautuneena Jamien housuihin.
Senjälkeen heidät kaikki kannettiin sisään. Elämä ei ollut vielä sammunut. He hieroivat heidän käsiään. He hankasivat heidän jalkojaan. He asettivat lämpimiä tiilikiviä heidän vatsalleen. He kaatoivat lämmintä whiskyä heidän kurkkuunsa. He herättivät heidät jälleen henkiin.
Tietenkin. Niin ne aina tekevät.
He kaikki toipuivat.
Mutta sukuviha oli lopussa. Sen oli Hannah saanut aikaan.