KOTIOPETTAJATAR GERTRUD ELI VAIN SEITSEMÄNTOISTA

Oli myrskyinen ilta Skotlannin länsirannikolla. Sillä ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä mitään merkitystä, koska tämän kertomuksen näyttämönä ei ole läntinen Skotlanti. Ja mitä siihen tulee, oli Irlannin itärannikolla aivan yhtä paha ilma.

Mutta tämä kertomus on sijoitettu etelä-Englantiin ja tapahtuu osaksi Knotacentinum Towersissa (äännetään Nosham Taws), lordi Knotacentsin (äännetään Nosh) aateliskartanossa, osittain sen ympäristössä.

Mutta lukijan ei tarvitse ääntää mitään näistä nimistä.

Nosham Taws oli tyypillinen englantilainen herraskartano. Tärkein kartanon rakennuksista on punainen tiilirakennus Elisabetin ajoilta, mutta toinen, vanhempi rakennus, josta earli oli tavattoman ylpeä, oli ilmeisesti ollut normannilaislinna, jonka kylkeen oli Lancasterin hallitushuoneen aikana rakennettu vankila ja Plantagenet'n aikana kylpyhuone. Joka taholle rakennuksista ulottuivat muhkeat metsät ja puistot, joissa kasvoi ikivanhoja tammia ja jalavia. Lähinnä rakennuksia kasvoi vattupensaita ja kurjenpolvia, joita ristiretkeilijät olivat istuttaneet.

Suurenmoisen vanhan kartanon ympärillä oli ilma täynnä rastaiden viserrystä, kanakoiran vaakkumista ja peltovaristen suloisia ja meloodisia säveleitä, samallakuin villieläimet, antiloopit ja muut nelijalkaiset eläimet käyskentelivät ruohikoilla niin kesyinä että söivätkin aurinkokellon laudalta. Paikka oli oikeastaan eläinnäyttely.

Kartanon luota lähti puiston läpi leveä ja kaunis lehtokuja, joka oli Henrik VII:n istuttama.

Lordi Nosh seisoi matolla kirjastohuoneensa uunin edessä. Niin kouliintunut diplomaatti ja valtiomies kuin hän olikin, hänen totiset ja aristokraattiset kasvonsa hehkuivat kuitenkin raivosta.

»Poika», sanoi hän, »sinä menet naimisiin sen tytön kanssa tahi minä teen sinut perinnöttömäksi. Sinä et ole enää minun poikani.»

Nuori Ronald, joka seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään, suuntasi häneen katseen, joka oli yhtä luja kuin isänkin.

»Minä uhmaan sinua», sanoi hän. »Tästä lähin et sinä enää ole minun isäni. Hankin itselleni toisen isän. Menen naimisiin vain sen naisen kanssa, jota rakastan. Tuo tyttö, jota emme ole koskaan nähneet —»

»Houkkio», sanoi earli, »tahtoisitko hyljätä kartanomme ja tuhatvuotisen nimemme? Mikäli minulle on kerrottu, on tyttö kaunis; täti toivoo naimakauppaa; he ovat ranskattapa; pah, Ranskassa osataan järjestää sellaisia asioita.»

»Mutta nuo syyt —»

»En esitä mitään syitä», sanoi earli. »Kuuletko, Ronald, annan sinulle ajatusaikaa yhden kuukauden. Siksi ajaksi jäät tänne. Jos vielä sen kuluttua kieltäydyt noudattamasta tahtoani, saat matkapassit etkä killinkiäkään taskuusi.»

Lordi Ronald ei vastannut mitään; hän ryntäsi ulos, heittäytyi hevosen selkään ja ratsasti kuin mielipuoli kaikkiin mahdollisiin suuntiin.

Kun kirjastohuoneen ovi sulkeutui Ronaldin jälkeen, earli vaipui eräälle tuolille. Hänen ilmeensä muuttui kokonaan. Se ei ollut enää ylpeän aatelismiehen, vaan levottoman rikollisen ilme. »Hänen täytyy naida se tyttö», mutisi hän. »Pian saa hän tietää kaikki. Tutschemoffin on onnistunut paeta Siperiasta. Hän tuntee asian ja tulee puhumaan. Kaikki kaivokset lankeavat tytölle, samoin tämä tilus, ja minä — mutta kylliksi.» Hän meni tarjoilupöydän luo, tyhjensi lasin viiniä ja absinttia ja oli jälleen englantilainen ylimys.

Samalla hetkellä voitiin nähdä Nosham Tawsiin johtavalla lehtokujalla korkeat dogeart-ajoneuvot, joita lordi Noshin livreaan puettu tallirenki ohjasi. Tallirengin vieressä istui nuori tyttö, melkein lapsi vielä.

Hän oli — tarvitseeko meidän sanoa sitä? — kotiopettajatar Gertrud, jonka samana päivänä piti astua palvelukseen Nosham Tawsissa.

Samalla hetkellä kuin dogcart oli ehtinyt lehtokujan toiseen päähän, ilmestyi toiseen päähän eräs ratsastaja, nuori mies, jonka pitkähköt, aristokraattiset kasvot ilmaisivat hänen syntyperänsä ja joka ohjasi ratsua, jonka kasvot olivat vielä pitemmät kuin hänen omansa.

Kuka oli tämä pitkäkasvuinen nuorukainen, joka askel askeleelta lähestyi Gertrudia, ah, kuka, kuka? Minä ihmettelisin, jos joku lukijoistani osaisi arvata, ettei se ollut kukaan muu eikä kukaan sen vähäisempi kuin lordi Ronald.

Kohtalo oli määrännyt, että näiden molempien täytyi kohdata toisensa. He tulivat toisiaan yhä lähemmäksi. Ja lyhyen silmänräpäyksen kuluttua he kohtasivat toisensa. Ja sillä hetkellä, kun he sivuuttivat toisensa, Gertrud kohotti silmänsä, ja molemmat nuoret vaihtoivat katseita, joista täydellä syyllä saattoi sanoa että ne olivat katseita.

Oliko se rakkauden aamusarastusta? Odottakaamme, niin saamme nähdä. Emme saa etukäteen pilata kertomusta.

* * * * *

Puhukaamme Gertrudista. Gertrud de Mongmorenci Mc Figgin ei tuntenut äitiänsä eikä isäänsä. Molemmat olivat kuolleet useita vuosia ennen hänen syntymäänsä. Äidistään hän tiesi vain sen, että tämä oli ranskatar ja tavattoman kaunis sekä että hänen esi-isiensä ja myöskin heidän liiketuttaviensa oli täytynyt menettää henkensä suuressa vallankumouksessa.

Ja kuitenkin Gertrud kunnioitti vanhempiensa muistoa. Rinnallaan hän kantoi medaljonkia, jossa oli pienoisvalokuva hänen äidistään; selkäpuolella, vaatteiden alla riippui daguerrotyyppikuva hänen isästään. Kainalonsa alla hän säilytti tätinsä kuvaa sekä serkkujensa kuvia kengissään, ja vihdoin — mutta kylliksi, aivan kylliksi.

Isästään Gertrud tiesi vielä vähemmän. Että hän oli ylhäissäätyinen englantilainen, joka oli oleskellut monessa maassa — oli kaikki mitä hän tiesi. Hän oli jättänyt Gertrudille perinnöksi vain venäjän kieliopin, romanialaisen tulkkikirjan, kulmamittauskojeen sekä erään teoksen kaivosopin alalta.

Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Gertrud ollut tätinsä kasvattina. Täti oli huolellisesti opettanut hänelle kristilliset uskonkappaleet. Varmemmaksi vakuudeksi hän oli vielä antanut tytön suorittaa kurssin muhametinopissa.

Kun Gertrud oli seitsemäntoista vuoden vanha, hänen tätinsä kuoli vesikauhuun.

Olosuhteet olivat salaperäiset. Eräänä päivänä oli hänen luonaan käynyt venäläisittäin puettu parrakas muukalainen. Hänen lähdettyään Gertrud oli tavannut tätinsä sisäheiton vallassa, mikä kehittyi loppuheitoksi, josta hän ei enää tointunut.

Jotta ei olisi syntynyt skandaalia, kutsuttiin sitä vesikauhuksi. Gertrud oli sitten yksin maailmassa. Mihin hän nyt ryhtyisi? Siinä kysymys, jota hän nyt katsoi kasvoista kasvoihin.

Hänen näin hauteessaan kohtaloaan osui hänen silmiinsä seuraava ilmoitus:

»Kotiopettajattaren paikka haettavana. Taidettava ranskaa, italiaa, venäjää, rumaniaa, soittoa ja kaivosoppia. Palkkaa 1 punta, 4 shillinkiä ja 4 1/2 pennyä vuodessa. Tavataan klo 11,30—11,35 n:ossa 41 A Belgraviaterassin varrella. Kreivitär av Nosh.»

Gertrudilla oli luonnostaan tavattoman nopea käsityskyky eikä hänen tarvinnut miettiä puolta tuntia enempää tätä ilmoitusta, kun hän jo oivalsi, miten ihmeellinen yhteensattuma oli haluttujen ja hänen omien tietojensa välillä.

Hän ilmoittautui asianmukaisesti Belgraviaterassin varrella. Kreivitär otti hänet vastaan niin miellyttävästi että se kohta ihastutti tyttöä.

»Tehän hallitsette ranskaa?» kysyi hän.

»Oh, oui», sanoi Gertrud vaatimattomasti.

»Ja italiaa?» jatkoi kreivitär.

»Oh, si», sanoi Gertrud.

»Ja saksaa?» sanoi kreivitär ihastuneena.

»Ach, ja», sanoi Gertrud.

»Ja venäjää?»

»Yaw.»

»Ja rumaniaa?»

»Jep.»

Hämmästyneenä tytön perusteellisista kielitaidoista kreivitär katseli häntä tarkoin. Missä hän oli ennen nähnyt nämä piirteet? Hän kohotti ajatuksiinsa vaipuneena käden otsalleen ja sylkäisi lattialle, mutta ei, hän ei voinut päästä siitä selville.

»Riittää», sanoi hän; »minä hyväksyn teidät heti paikalla; te matkustatte huomenna Nosham Tawsiin ja alatte lukea lasten kanssa. Lisään, että teidän tietenkin tulee avustaa earlia hänen venäjänkielisessä kirjeenvaihdossaan. Hänellä on Tschminskissä hirveän suuria kaivospuuhia.»

Tschminsk! Miksi tämä sana soi niin ihmeelliseltä Gertrudin korvissa? Miksi? Niin, siksi että sama nimi oli kirjoitettuna isän käsialalla hänen kaivosoppia käsittelevään kirjaansa. Mikä salaisuus tässä mahtoikaan piillä?

Päivää myöhemmin Gertrud ajoi lehtokujaa pitkin kartanoon.

Hän astui alas dogcartista, kulki pienen, livreapukuisen, seitsemään riviin järjestäytyneen palvelija-armeijan ohi, antoi kullekin palvelijalle kultapunnan ja astui sisälle Nosham Tawsiin.

»Tervetuloa», sanoi kreivitär auttaessaan Gertrudia kantamaan tämän matkalaukkua portaita ylös.

Tyttö tuli pian jälleen alakertaan ja hänet vietiin kirjastoon, missä hänet esitettiin earlille. Heti kun earli sai nähdä uuden kotiopettajattaren kasvot, hän säpsähti selvästi. Missä hän oli ennen nähnyt nuo piirteet? Missä se oli? Joissakin juoksukilpailuissa? — teatterissa? — raitiovaunussa? — ei. Joku hienompi muistosäije liikkui hänen sielussaan. Hän astui tarjoilupöydän ääreen ja tyhjensi puolitoista juomalasia konjakkia sekä oli jälleen täydellinen englantilainen ylimys.

Sillävälin kun Gertrud on ylhäällä lastenkamarissa tutustumassa niihin kahteen pieneen, hentoon ja kultakiharaiseen lapseen, joista tulee hänen oppilaitaan, käytämme tilaisuutta sanoaksemme yhtä ja toista earlista ja hänen pojastaan.

Lordi Nosh oli oikea englantilaisen ylimyksen ja valtiomiehen perikuva. Ne vuodet, jotka hän oli viettänyt diplomaattisessa toimessa Konstantinopolissa, Pietarissa ja Suolamerikaupungissa, olivat antaneet hänen olennolleen harvinaisen hienostuneen ja ylhäisen leiman, samalla kuin pitkä oleskelu S:t Helenalla, Pitcairn-saarella Polynesiassa sekä edelleen Hamiltonissa ja Ontariossa olivat tehneet hänet luoksepääsemättömäksi ulkoisille vaikutuksille. Kreivikunnan miliisin sijais-rahostonhoitajana hän oli nähnyt sotilaselämää sen vakavammalta puolelta, samallakuin hänen perinnöllinen toimensa vaatekammion hoitajana kuninkaallisia sunnuntaihousuja varten oli saattanut hänet läheiseen kosketukseen itse kuningassuvun kanssa.

Se intohimo, jolla hän antautui urheiluelämään kotinsa ulkopuolella, oli tehnyt hänet alaistensa rakastamaksi. Hän kunnostautui kettujahdissa, koirajahdissa, sikajahdissa, kartunheitossa ja muissa ajanvietteissä, joihin hänen yhteiskuntaluokkansa jäsenet olivat mieltyneitä.

Lordi Ronald tuli isäänsä viimeksimainitussa suhteessa. Jo varhaisesta nuoruudestaan oli poika antanut mitä kauneimpia lupauksia. Etonissa hän oli kunnostautunut kartun ja sulkapallon käsittelijänä ja Cambridgessä hän oli ollut numero yksi koruompelun alalla. Jo kuiskailtiin hänen nimeään Englannin ping-pong-mestaruuden yhteydessä — saavutus, joka epäilemättä toisi mukanaan paikan alahuoneessa.

Ja nyt oli Gertrud siis toistaiseksi kotiutunut Nosham Tawsiin.

Päivät ja viikot kuluivat.

Kauniin isättömän ja äidittömän tytön teeskentelemätön sulous voitti kaikkien sydämet. Hänen kahdesta pikku oppilaastaan tuli hänen orjiaan. »Minä pidän niin tinutta», oli pienen Rasehellfridan tapana sanoa ja samalla painaa kultakiharainen päänsä Gertrudin polville. Palvelijatkin jumaloivat häntä. Ylipuutarhuri toi aina kimpun ihania ruusuja hänen huoneeseensa, ennenkuin hän oli noussut ylös, toinen puutarhuri muutamia varhaisia kukkakaalinpäitä ja kolmas puutarhuri nipun myöhäisiä parsoja j.n.e. aina kymmenenteen ja yhdenteentoista puutarhuriin, jotka toivat pienen rehujuurikkaan tai sylyksen heiniä. Hänen huoneensa oli siihen aikaan päivästä aivan täynnä puutarhureita; vanhalla hovimestarilla, jota liikutti turvattoman tytön yksinäinen asema, oli sen sijaan tapana iltaisin hiljaa koputtaa hänen ovelleen ja tuoda hänelle whiskygrogi tai muuta sellaista. Vieläpä viattomat eläimetkin näyttivät omalla mykällä tavallaan ihailevan häntä. Mykät varikset istahtivat hänen olkapäilleen, ja talon ainoa mykkä koira kulki hänen perässään.

Ja Ronald! Niin, juuri Ronald. He olivat tavanneet. He olivat puhuneet.

»Niin synkkä aamu», oli Gertrud sanonut. »Quel triste matin! Was für ein allverdammter Tag!»

»Niin, hirveä», oli Ronald vastannut.

»Hirveä!!» Sana kaikui Gertrudin korvissa koko päivän.

Tästä lähin he olivat alituiseen yhdessä. He pelasivat tennistä ja ping-pongia päivisin, ja illalla he istuivat talon jäykkien perinnäistapojen mukaan pelaamassa kahdenkymmenenviiden sentin pokeria, ja vielä myöhemmin he istuivat yhdessä verannalla ja katselivat, miten kuu kulki taivaanrannalla.

Pian huomasi Gertrud, että lordi Ronaldin tunteet häntä kohtaan olivat syvempiä kuin ping-pongiin tavallisesti liittyvät. Joskus, varsinkin päivällisen jälkeen, saattoi nuorukainen hänen läheisyydessään vaipua syviin vähennyslaskuihin.

Kerran kunakin iltana, kun Gertrud oli vetäytynyt huoneeseensa ja ennenkuin hän riisuutui ja ryhtyi muihin valmistaviin toimenpiteisiin makuulle käymistä varten, hän avasi ikkunan ja katseli lordi Ronaldin kasvoja. Tämä istui orjantappurapensaassa hänen ikkunansa alla ja hänen kasvonsa olivat tuskallisen kalpeat.

Päivät kuluivat. Tawsissa noudatettiin samaa elämänjärjestystä kuin suurissa englantilaisissa herraskartanoissa yleensä. Kello 7 antoi gonggong herätyssignaalin, klo 8 kutsuttiin torvea puhaltamalla ensimmäiselle aamiaiselle, klo 8,30 ilmoitti vihellyspilli aamuhartauden aikaa, klo 1 hinattiin lippu puolitankoon lunchin merkiksi, klo 4 kutsui kanuunanlaukaus iltapäiväteelle, klo 9 kehoitettiin kellonsoitolla aloittamaan pukeutuminen päivällistä varten, klo 9,15 soitettiin toisen kerran sen merkiksi että pukeutumista piti jatkaa, ja klo 9,30 viskattiin raketti ilmaan osoitukseksi siitä että päivällinen oli valmis. Päivällinen päättyi klo 12, ja klo 1 kutsui soittokello palvelusväkeä iltarukoukseen.

Siten kului kuukausi, jonka earli oli myöntänyt lordi Ronaldille ajatusajaksi. Oli jo heinäkuun 15 päivä, päivän tai parin sisällä olisi heinäkuun 17 päivä ja melkein välittömästi senjälkeen heinäkuun 18 päivä.

Earli saattoi joskus, kun hän hallissa kulki Ronaldin ohi, sanoa ankarimmalla äänellään: »Muistappas, poika, ajatella alistumista, taikka teen sinut perinnöttömäksi.»

Ja mitä earli ajatteli Gertrudista? Siinä oli ainoa pisara koiruohoa tytön onnenpikariin. Jostakin syystä, jota tyttö ei voinut aavistaa, earli osoitti ilmeisen vastenmielisyyden merkkejä.

Kun Gertrud kerran kulki ohi kirjastohuoneen oven, earli heitti häntä saapaspihdeillä. Erään toisen kerran, kun he istuivat lunchilla kahden kesken, hän löi tyttöä rajusti makkaralla keskelle kasvoja.

Gertrudin tehtäviin kuului kääntää earlille tämän venäjänkielinen kirjeenvaihto. Turhaan hän yritti päästä salaisuuden perille. Eräänä päivänä saapui earlille venäjänkielinen sähkösanoma. Gertrud käänsi sen hänelle ääneen.

»Tutschemoff käynyt naisen luona. Tämä on kuollut.»

Kun earli kuuli tämän, hän muuttui raivosta kalpeaksi; juuri samana päivänä hän löi Gertrudia makkaralla kasvoihin.

Eräänä toisena päivänä, kun earli oli lepakonpyynnissä, löysi Gertrud, joka herttaisen, naisellisen uteliaisuusvietin ohjaamana kävi läpi hänen kirjeenvaihtonsa, äkkiä salaisuuden avaimen.

Lordi Nosh ei ollutkaan Tawsin oikea omistaja. Eräs hänen kaukainen sukulaisensa vanhempaa sukuhaaraa, oikea omistaja, oli kuollut venäläisessä vankilassa, jonne earlin sinetit, tämän ollessa lähettiläänä Tschminskissä, olivat hänet passittaneet. Tämän sukulaisen tytär oli Nosham Tawsin laillinen omistaja.

Gertrud oli nyt täysin selvillä koko perhehistoriasta, lukuunottamatta sitä ainoata poikkeusta, ettei asiakirja hänen edessään antanut tietoa laillisen omistajattaren nimestä.

Naisen sydän on ihmeellinen esine. Tunsiko Gertrud nyt inhoa earlia kohtaan? Ei. Hänen oma surullinen kohtalonsa oli opettanut häntä tuntemaan myötätuntoa.

Mutta salaisuus ei ollut kuitenkaan selvillä! Miksi earli ilmeisesti säpsähti joka kerran, kun hän katsoi hänen kasvojaan? Joskus hän säpsähti aina neljä senttimetriä, joten sen selvästi huomasi paljain silmin. Sellaisissa tapauksissa hän saattoi kiireesti siemaista lasillisen rommia ja vettä ja olla taas moitteeton englantilainen gentlemanni.

Ratkaisu tulikin pian. Gertrud ei unohtanut sitä milloinkaan.

Se tapahtui sinä iltana, kun Nosham Tawsissa pidettiin suuria tanssiaisia, joihin koko naapuristo oli kutsuttu. Miten Gertrudin sydän olikaan pamppaillut pelokkaista aavistuksista ja millä tuskalla hän olikaan käynyt läpi puutteellisen vaatekammionsa. Hän ei mistään hinnasta tahtonut näyttää arvottomalta lordi Ronaldin silmissä. Hänen varansa olivat tosin vähäiset, mutta hänen kykynsä pukeutumisen alalla, jonka kyvyn hän oli perinyt ranskalaissyntyiseltä äidiltään, tuli hänelle nyt hyväksi avuksi. Hän kiinnitti yhden ainoan ruusun hiuksiinsa ja valmisti itse muutamista vanhoista sanomalehdistä ja päivänvarjokankaasta puvun, joka olisi herättänyt huomiota hovitanssiaisissakin. Miehustalleen hän sitoi yhden ainoan säkkinuorasta valmistetun punoksen. Ja korvalehdestä riippui hienossa rihmassa palanen vanhaa pitsiä, joka oli kuulunut hänen äidilleen.

Gertrud oli kaikkien ihailevien katseiden esineenä. Kun hän musiikin tahdissa liehui esiin, ei kukaan voinut hurmaantumatta katsella hänen olentonsa neitseellistä suloutta.

Tanssiaiset olivat saavuttaneet huippukohtansa. Oli melkein eloisaa!

Ronald ja Gertrud seisoivat pensaikossa. He katsoivat toisiaan silmiin.

»Gertrud», sanoi lordi, »minä rakastan sinua!»

Tämä yksi ainoa sana saattoi jokaisen säikeen tytön puvussa vapisemaan.

»Ronald»! kuiskasi hän kietoen kätensä nuorukaisen kaulaan.

Samalla hetkellä tuli earli näkyviin. Hän seisoi kuutamossa aivan heidän vieressään. Hänen ankarat kasvonsa olivat vääristyneet vihasta.

»Vai niin!» sanoi hän Ronaldin puoleen kääntyen, »minusta näyttää että sinä olet jo tehnyt valintasi!»

»Niin olenkin», sanoi Ronald ylväästi.

»Pidät siis parempana mennä naimisiin tämän rutiköyhän tytön kuin sen perijättären kanssa, jonka minä olen valinnut sinulle?»

Gertrud katsoi kuin huumaantuneena isästä poikaan.

»Pidän», sanoi Ronald.

»Tapahtukoon sitten niin», sanoi earli ja tyhjensi suuren lasillisen viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan, ja saavutti jälleen tyyneytensä. »Teen sinut perinnöttömäksi. Lähde tästä talosta äläkä koskaan tule takaisin.»

»Tule, Gertrud», sanoi Ronald hellästi, »paetkaamme yhdessä.»

Gertrud seisoi heidän edessään. Ruusu oli pudonnut hänen hiuksistaan. Pitsi oli pudonnut hänen korvastaan, ja purjelankapunos oli irtautunut ja pudonnut hänen vyötäröiltään. Hänen sanomalehtensä olivat niin rypistyneet ettei niitä enää voinut lukea. Mutta niin ratkennut ja mahdoton lukea kuin olikin, hän säilytti kuitenkin kaiken aikaa mielenmalttinsa.

»Ei koskaan», sanoi hän lujalla äänellä. »Ronald, sinun ei tarvitse minun tähteni tehdä tätä uhrausta.» Sitten hän sanoi earlille jääkylmällä äänellä: »Sir, tässä rinnassa asuva ylpeys on yhtä suuri kuin teidän omanne! Metschnikoff Mc Figginin tytär ei kerjää kenenkään suosiota!»

Ja sitten hän onki kainalonsa alta isänsä dagyerrotyyppikuvan ja painoi sen huulilleen.

Earli säpsähti kuin olisi saanut pyssynpanoksen peruukkiinsa. »Tämä nimi!» parahti hän, »nämä kasvot! tämä valokuva! seis!»

Ei tarvitse sanoa enempää; lukijani ovat jo kauan sitten aavistaneet asian oikean laidan. Gertrud oli perijätär.

Rakastavaiset vaipuivat toistensa syliin. Earlin ankarat kasvot muuttuivat lempeiksi. »Jumala siunatkoon teitä», sanoi hän. Kreivitär ja vieraat riensivät puutarhaan. Aamusarastus valaisi iloista onnentoivotuskohtausta.

Gertrudin ja Ronaldin kihlaus julkaistiin. Heidän onnensa oli täydellinen. Tarvitseeko meidän sanoa mitään enempää? Niin, ainoastaan tämä. Earli sai muutamia päiviä myöhemmin metsästysretkellä surmansa. Kreivittäreen iski salama. Molemmat lapset vierivät kaivoon. Tällä tavoin oli Gertrudin ja Ronaldin onni täydellinen.