HÄMMÄSTYTTÄVÄ SALAISUUS ELI SUUREN SALAPOLIISIN MUODONVAIHDOS

Suuri salapoliisi istui työhuoneessaan. Hänellä oli yllään pitkä, vihreä yötakki, johon oli nuppineuloilla kiinnitetty puoli tusinaa salaperäisiä merkkejä.

Kolme neljä tekopartaa riippui tekopartatelineellä hänen vieressään.

Tomusilmälasit, siniset silmälasit ja automobiilisilmälasit olivat pöydällä mukavasti käsille otettavissa.

Silmänräpäyksessä hän saattoi naamioitua tuntemattomaksi.

Litra kokainia ja kauha olivat tuolilla aivan hänen vieressään.

Hänen ilmeensä oli selittämätön.

Kirjoituspöydällä oli joukko salakirjoitussähkösanomia. Suuri salapoliisi avasi nopeasti toisen toisensa perästä, sai nopeasti selvän jokaisesta ja heitti ne sitten paperikoriin, joka oli hänen vieressään salakirjoitussähkösanomia varten.

Samassa koputettiin ovelle.

Suuri salapoliisi pukeutui kädenkäänteessä vaaleanpunaiseen dominoon ja tekopartaan sekä huusi:

»Sisään!»

Tulija oli hänen yksityissihteerinsä. »Haa!» sanoi suuri salapoliisi, »tekö se olitte?»

Hän poisti naamioituksensa.

»Sir», sanoi nuori mies äärimmäisen kiihtyneellä äänellä, »on tapahtunut jotakin salaperäistä!»

»Haa!» sanoi suuri salapoliisi, ja hänen silmänsä leimahtivat, »onko se sellaista, mikä panee poliisin pään pyörälle kautta koko maanosan?»

»Kyllä, sen minä takaan», sanoi yksityissihteeri, »siinä määrin pyörälle, että poliiseja makaa kokonaisissa kasoissa kokoonlyyhistyneinä; monet heistä ovat tehneet itsemurhan.»

»Vai niin», sanoi suuri salapoliisi, »ja onko tapahtuma täysin ainoanlaatuinen Lontoon poliisin aikakirjoissa?»

»Sitä se on.»

»Otaksun että asia koskee nimiä, joita tuskin uskalletaan henkäisemälläkään lausua, ainakaan käyttämättä äänenheikentäjää.»

»Aivan niin.»

»Ja minä otaksun että asia aiheuttaa mitä laajakantoisimmat valtiolliset seuraukset, niin että Englanti, ellemme me ratkaise arvoitusta, joutuu kuudentoista minuutin sisällä sotaan koko maailman kanssa?»

Yksityissihteeri, joka edelleen seisoi aivan hievahtamatta, vastasi jälleen myöntävästi.

»Ja lopuksi», sanoi suuri salapoliisi, »otaksun että se tapahtui keskellä päivää ja sellaisella paikalla kuin esim. Englannin Pankin sisäänkäytävän luona tai alahuoneen hallissa sekä lisäksi poliisin nenän alla?»

»Sitähän on aina ajateltava», sanoi yksityissihteeri, »kun on kysymyksessä salaperäinen tapahtuma.»

»Hyvä», sanoi suuri salapoliisi, »ottakaa tämä valepuku ja tämä ruskea tekoparta ja antakaa sitten kuulua, mitä asia koskee.»

Yksityissihteeri verhoutui siniseen, pitsireunaiseen dominoon ja kumartui sitten kuiskaamaan suuren salapoliisin korvaan:

»Württembergin prinssi on varastettu.»

Suuri salapoliisi ponnahti seisoalleen aivankuin altapäin potkaistuna.

Prinssi varastettu! Todennäköisesti joku Bourboneista! Euroopan jaloimman perheen jäsen varastettu. Siinä oli tosiaankin salaisuus, joka ansaitsi tulla hänen terävien aivojensa ratkaisemaksi.

Hänen ajatuskoneistonsa aloitti salamannopean työskentelynsä.

»Odottakaa!» sanoi hän. »Kuinka saitte asiasta tiedon?»

Yksityissihteeri ojensi hänelle sähkösanoman. Se oli Pariisin poliisipäälliköltä ja kuului seuraavasti: »Württembergin prinssi varastettu. Todennäköisesti lähetetty Lontooseen. Saatava takaisin ennen näyttelyn alkua. 1000 punnan palkinto.»

Vai niin! Prinssi oli siepattu juuri kun hänen esiintymisensä kansainvälisessä näyttelyssä piti olla käänteentekevä valtiollinen tapahtuma.

Suurelle salapoliisille ajatteleminen toimimista ja toimiminen ajattelemista.

»Pyytäkää sähköteitse Pariisista prinssin tuntomerkit.»

Yksityissihteeri poistui kumartaen.

Samassa kuului ovelta hiljaista raapimista

Vieras astui sisään. Hän eteni nelinkontan ryömien. Pöydänalusmatto, joka oli heitetty pään ja hartioiden yli, teki hänet täysin tuntemattomaksi.

Hän ryömi keskelle huonetta.

Sitten hän nousi seisomaan.

Taivaan jumala!

Hän oli Englannin pääministeri.

»Te!» sanoi salapoliisi

»Minä», sanoi pääministeri.

»Te olette tullut tänne Württembergin prinssin ryöstön johdosta.»

Pääministeri säpsähti.

»Kuinka te sen tiedätte?» sanoi hän.

Suuri salapoliisi hymyili selittämätöntä hymyään.

»Niin», sanoi pääministeri, »minä en tahdo salata mitään. Olen intresseerattu, syvästi intresseerattu asiasta. Jos te saatte selvän Württembergin prinssistä ja toimitatte hänet vahingoittumattomana Pariisiin, minä puolestani lisään 500 puntaa jo ennestään luvattuun palkintoon. Mutta kuulkaa», sanoi hän ennen poistumistaan erikoisen painokkaasti, »katsokaakin ettei mitenkään yritetä muuttaa prinssin ulkomuotoa tai typistää häntä peräpuolesta.»

Vai niin! Suuren salapoliisin päässä meni sekaisin. Vai niin, liuta lurjuksia oli siis lyöttäytynyt yhteen typistääkseen — mutta ei, eihän se toki voinut olla mahdollista.

Taas koputettiin ovelle.

Uusi vieras tuli huoneeseen. Hän kiemurteli sisään melkein mahallaan. Hän oli verhottu pitkään, purppuranpunaiseen kaapuun. Hän nousi pystyyn ja pisti päänsä esiin vaipan poimuista.

Taivaan jumala!

Hän oli Canterburyn arkkipiispa!

»Teidän korkea-arvoisuutenne!» huudahti hämmästynyt salapoliisi. — »Minä pyydän, älkää seisoko. Olkaa hyvä ja pankaa pitkäksenne tai istukaa, mutta älkää seisoko.»

Arkkipiispa otti hiipan päästään ja asetti sen väsyneen näköisenä tekopartatelineelle.

»Te olette täällä Württembergin prinssin asian johdosta.»

Arkkipiispa säpsähti ja teki ristinmerkin. Oliko tuo mies noita?

»Niin», sanoi hän, »paljon riippuu siitä, saadaanko hänet takaisin. Mutta minä olen tullut tänne ainoastaan sanoakseni, että sisareni haluaa tavata teitä. Hän tulee tänne. Hän on ollut äärettömän varomaton, ja hänen kohtalonsa riippuu prinssistä. Toimittakaa prinssi takaisin Pariisiin, sillä muutoin pelkään sisareni joutuvan perikatoon.»

Arkkipiispa pani taas hiipan päähänsä, teki uuden ristinmerkin, kietoutui suureen kaapuunsa ja ryömi ulos nelinkontan sekä kehräten kuin kissa.

Suuren salapoliisin kasvot ilmaisivat syvintä myötätuntoa. Ne vetäytyivät ryppyihin ja silisivät taas — myötätunnosta. »Vai niin», mutisi hän, »arkkipiispan sisar, Dashleyn kreivitär». Niin perehtynyt kuin olikin ylhäisön elämään, suuri salapoliisi tunsi kumminkin että tämä oli tavallista sekavampi asia.

Taas koputettiin ovelle.

Ja sisään astui Dashleyn kreivitär. Hän oli kokonaan turkiksiin kietoutunut.

Hän oli Englannin kaunein nainen. Majesteetillisesti hän otti tuolin ja istui sille majesteetillisesti.

Hän otti jalokividiadeemin otsaltaan ja pani sen viereensä diadeemijalustalle, irroitti helminauhansa ja asetti sen helmiripustimeen.

»Te olette tullut», sanoi suuri salapoliisi, »Württembergin prinssin takia!»

»Se kirottu pikku penikka!» sanoi Dashleyn kreivitär inholla.

Vai niin! Yhä sekavampaa. Kaukana siitä että Dashleyn kreivitär olisi rakastanut prinssiä; päinvastoin hän kutsui tätä penikaksi.

»Luulisin hänen intresseeraavan teitä.»

»Intresseeraavan minua!» sanoi kreivitär. »Kyllä, tietenkin. Minähän olen kasvattanut hänet.»

»Te — olette —», läähätti suuri salapoliisi, ja hänen tavallisesti niin kylmäkiskoisille kasvoilleen nousi hehkuva puna.

»Minä olen kasvattanut hänet», sanoi kreivitär, »ja riskeerannut hänen takiaan 10,000 puntaa, joten ei ole ihmeteltävää, jos tahdonkin saada hänet takaisin Pariisiin. Kuulkaahan», sanoi hän, »jos ne ovat saaneet prinssin käsiinsä ja typistäneet häntä tai poistaneet merkit hänen selästään, niin hän voi yhtä hyvin jäädä kokonaan kadoksiin.»

Suuri salapoliisi hoiperteli takaperin ja nojasi seinää vasten. Vai niin! Kauniin naisen kylmäveriset sanat saivat hänen hengityksensä hetkiseksi salpautumaan. Nainen oli itse nuoren Bourbonin äiti, epäsäätyisessä avioliitossa Euroopan parhaimman suvun jäsenen kanssa, riskeerannut omaisuutensa kuningasmielisessä salaliitossa, ja kuitenkin hänellä oli niin vaistomaisen varma Euroopan politiikan tuntemus, että hän tiesi prinssin syntymämerkkien poistamisen riistävän häneltä Ranskan kansan myötätunnon.

Kreivitär otti jälleen diadeeminsa.

Ja sitten hän poistui.

Yksityissihteeri palasi.

»Minulla on kolme sähkösanomaa Pariisista», sanoi hän. »Ne kehittävät asiaa edelleen.»

Hän ojensi ensimäisen sähkösanoman.

Se kuului seuraavasti:

»Württembergin prinssillä on pitkähkö, kostea kuono, leveät silmät, hyvin pitkä ruumis ja lyhyet takajalat.»

Suuri salapoliisi näytti joutuvan ymmälle.

Hän luki toisen sähkösanoman:

»Württembergin prinssin tuntee helposti hänen syvä-äänisestä haukunnastaan.»

Ja sitten kolmas:

»Württembergin prinssin voi helposti tuntea selkärangan suuntaisesta valkoisesta karvajuovasta.»

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Salaisuus oli niin läpitunkematon, että se saattoi tehdä hulluksi.

Suuri salapoliisi puhui.

»Antakaa minulle domino», sanoi hän. »Näitä johtolankoja täytyy seurata», ja sitten hän vaikeni hetkiseksi antaakseen aivojensa eritellä ja koota yhteen ilmoitetut tuntomerkit — »nuori mies», mutisi hän, »tietenkin nuori — pitkä, kostea kuono, (haa, omiaan juomarille), selkärangan suuntainen valkoinen karvajuova (ensimäinen merkki hillittömien elintapojen seurauksista) — niin, niin», jatkoi hän, »näitä johtolankoja seuraten voin helposti löytää hänet.»

Suuri salapoliisi nousi seisomaan.

Hän kietoutui pitkään, mustaan viittaan ja varustautui valkoisella parralla ja sinisillä silmälaseilla.

Täysin tuntemattomaksi naamioituneena hän lähti ulos.

Hän aloitti tutkimuksensa.

Neljän päivän kuluessa hän kävi jokaisessa Lontoon kolkassa.

Hän pistäytyi kaikissa Cityn kapakoissa. Jokaisessa hän joi lasin rommia. Muutamissa hän esiintyi merimiehen valepuvussa. Toisiin hän meni sotilaana. Joihinkin hän tunkeutui pappina. Hänen naamioituksensa oli täydellinen. Kukaan ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota häneen, kun hän seisoi lasiaan tyhjentämässä.

Tutkimukset osoittautuivat tuloksettomiksi.

Kaksi nuorta miestä pidätettiin prinssiksi epäiltyinä; heidät päästettiin kuitenkin kohta vapaiksi.

Yhtäläisyys oli kumpaisessakin tapauksessa epätäydellinen.

Toisella oli tosin pitkä, kostea kuono, mutta ei karvajuovaa selässä.

Toisella taas oli karvoja selässä, mutta hän ei osannut haukkua.

Kumpikaan heistä ei ollut nuori Bourbon.

Suuri salapoliisi jatkoi tutkimuksiaan.

Ei mikään voinut hillitä häntä.

Pimeän tultua hän käväisi salaa pääministerin asunnossa. Hän tutki talon kellarista ullakkoon saakka. Hän mittasi kaikki ovet ja ikkunat. Hän merkitsi muistiin lattioiden pinta-alat. Hän tarkasteli katon rakennetta. Hän tutki huonekalut.

Mutta hän ei löytänyt mitään.

Yhtä salaisesti hän tunkeutui arkkipiispan palatsiin. Hän tutki sen kellarista ullakkoon. Kuoripojaksi pukeutuneena hän otti osaa jumalanpalvelukseen. Mutta hän ei löytänyt mitään.

Rohkeuttaan kadottamatta suuri salapoliisi hankki itselleen pääsyn kreivitär Dashleyn kotiin. Kamarineitsyeksi pukeutuneena hän pääsi kreivittären palvelukseen.

Vihdoinkin hän löysi johtolangan, jota seuraten saattoi ratkaista arvoituksen.

Kreivittären budoaarin seinällä riippui suuri kehystetty kuva.

Se oli valokuva.

Sen alle oli kirjoitettu:

Württembergin prinssi.

Valokuva esitti mäyräkoiraa.

Pitkä ruumis, leveät silmät, leikkaamaton häntä, lyhyet takajalat — kaikki sopi.

Sekunnin murto-osan kuluttua oli suuren salapoliisin salamannopea käsityskyky tunkeutunut salaisuuden ytimeen.

Prinssi oli koira!!!

Hän heitti suurimmalla kiireellä viitan kamarineitsyenpukunsa ylle ja ryntäsi kadulle. Hän pysähdytti ohikiitävän auton ja oli seuraavassa hetkessä kotonaan.

»Nyt minä sen keksin», huohotti hän hengästyksissään yksityissihteerilleen, »arvoitus on ratkaistu. Olen sommitellut yhteen eri yksityiskohdat. Pelkän analyysin avulla olen selvittänyt salaisuuden. Kuulkaahan — takajalat, karvaa selässä, kostea kuono, penikka — sanooko se teille mitään?»

»Ei mitään», sanoi yksityissihteeri, »on toivotonta yrittää arvata mitään.»

Suuri salapoliisi, joka jo oli toipunut mielenjärkytyksestään, hymyili hiukan.

»Se merkitsee aivan yksinkertaisesti tätä, rakas ystävä. Württembergin prinssi on koira, mäyräkoira. Dashleyn kreivitär on kasvattanut hänet, ja hän on 25,000 punnan arvoinen lukuunottamatta niitä 10,000 puntaa, jotka hänen piti voittaa Pariisin koiranäyttelyssä. Kummastuttaako teitä se että —»

Suuren salapoliisin puheen keskeytti samassa naisen kirkaisu.

»Taivaan jumala!»

Dashleyn kreivitär syöksyi huoneeseen kuin nuoli.

Hänen kasvonsa olivat vääristyneet.

Hänen jalokividiadeeminsa oli epäjärjestyksessä.

Hänen helmensä tippuivat permannolle.

Hän väänteli käsiään ja suorastaan ähki.

»Ne ovat leikanneet häneltä hännän», läähätti hän, »nyhtäneet pois kaikki karvat hänen selästään! Mitä minä nyt teen? Minun tuhoni on tullut!»

»Madame», sanoi suuri salapoliisi tyynenä kuin pronssikuva, »rauhoittukaa. Minä voin vielä pelastaa teidät.»

»Te!»

»Minä!»

»Kuinka niin?»

»Kuulkaahan. Selitys on tämä. Prinssin piti ottaa osaa Pariisin näyttelyyn?»

Kreivitär nyökkäsi.

»Te olette riskeerannut omaisuutenne hänen takiaan?»

Kreivitär nyökkäsi jälleen.

»Koira oli varastettu, tuotu Lontooseen, sen häntä oli leikattu ja tuntomerkit hävitetty.»

Hämmästyneenä suuren salapoliisin kyvystä tunkeutua niin tyynesti salaisuuden ytimeen kreivitär saattoi nytkin vastata ainoastaan nyökkäämällä.

»Oletteko te joutunut perikatoon?»

»Olen», läähätti hän ja lyyhistyi permannolle helmikasaan.

»Madame», sanoi suuri salapoliisi, »ei mitään ole menetetty.»

Hän ojentaikse täyteen pituuteensa. Hänen kasvonsa ilmaisivat talttumatonta tahdonvoimaa.

Olihan kysymys Englannin kunniasta ja Englannin kauneimman naisen omaisuudesta.

»Minä teen sen», mutisi hän.

»Nouskaa, armollinen rouva», jatkoi hän. »Älkää pelätkö. Minä tulen esiintymään koirana.»

Samana iltana voitiin nähdä suuri salapoliisi Calais-laivan kannella. Hän oli kontallaan pitkän mustan loimen alla, ja hänen yksityissihteerinsä piti häntä kiinni vitjoista.

Hän haukkui iloisesti aaltoja ja nuoli yksityissihteerinsä kättä.

»Niin kaunis koira», sanoivat matkustajat.

Naamioitus oli pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka erehdyttävän täydellinen.

Suuri salapoliisi oli sivelty kumiliimalla ja sitten häneen oli kiinnitetty koiran karvat. Selän tuntomerkkejä oli erehdyttävän hyvin matkittu. Hänen automaattisella vaihteella varustettu häntänsä heilui sopusoinnussa jokaisen ajatuksen kanssa. Hänen syvät silmänsä olivat täynnä intelligenssiä.

Seuraavana päivänä hän otti osaa kansainvälisiin kilpailuihin mäyräkoirien osastossa.

Hän voitti kaikkien sydämet.

»Quel beau chien!» huudahti Ranskan kansa.

»Ach, was für ein Dog!» huudahtivat espanjalaiset.

Suuri salapoliisi sai ensimmäisen palkinnon!

Kreivittären omaisuus oli pelastettu.

Pahaksi onneksi oli suuri salapoliisi lyönyt laimin huolehtia koiraveron maksamisesta, jonka vuoksi koiravahdit ottivat kiinni ja ampuivat hänet. Mutta tämä ei tietenkään kuulu edelläolevaan kuvaukseen, joten se mainittakoon ainoastaan kuriositeettina.