SUUREN SIELUN SURUT JA KÄRSIMYKSET ELI MARIE LÖRRPPÄKOFFIN MUISTIINPANOT

(Kirjoituskoneella suoritettu käännös venäjänkielisestä alkutekstistä)

Katsotteko te joskus kasvojanne kuvastimesta?

Minulla on tapana katsoa.

Joskus voin seisoa tuntikausia kuvastimen ääressä ja tuijottaa kummastellen kasvojani. Toisinaan käännän ne ylös ja taas alas ja katselen niitä kiinteästi koko ajan. Minä koetan ajatella mitä ne ilmaisevat. Ne näyttävät suurine ruskeine silmineen katselevan minua ikäänkuin ne tuntisivat minut ja tahtoisivat puhua kanssani.

Minkätähden koskaan synnyin?

En tiedä sitä.

Minä kysyn kasvoiltani tuhannen kertaa päivässä, mutta en saa mitään vastausta.

Joskus, kun väki kulkee huoneeni läpi — kamarineitsyt Nitnitzka tai palvelija Jakub — ja näkee minun puhelevan oman kuvani kanssa, luullaan minua hassahtavaksi.

Mutta minä en ole hassahtava.

Joskus heittäydyn sohvalle ja kätken kasvoni pieluksiin. En edes silloin voi selittää, miksi ollenkaan synnyin.

Olen seitsemäntoista.

Olenkohan milloinkaan kuusikymmentäseitsemän? Ah!

Tai seitsemänkymmentäseitsemän? Oi!

Ja kun pääsen niin pitkälle, saatan ehkä päästä kahdeksaankymmeneenseitsemäänkin?

Sitä en osaa sanoa.

Usein havahdan yöllä unesta ja jään ajattelemaan, olenko koskaan kahdeksankymmentäseitsemän.

* *

Seuraavana päivänä.

Päiväkävelylläni kuljin erään kukan ohi. Se kasvoi niityllä lähellä joen äyrästä.

Se huojui ja uneksi pitkän vartensa päässä.

Minä tiesin sen nimen. Se oli tschupvskja. Minä pidän kauniista nimistä.

Minä kumarruin puhelemaan sen kanssa. Kysyin siltä, oppiiko minun sydämeni koskaan tuntemaan rakkautta. Se sanoi että se luuli niin.

Kotimatkalla kuljin sipulin ohi.

Se oli tiellä.

Joku oli polkenut sen varrelle ja musertanut sen. Miten se olikaan mahtanut kärsiä. Minä painoin sen rintaani vasten. Se lepäsi koko yön päänaluksellani.

* *

Eräänä toisena päivänä.

Sydämeni ikävöi rakkautta. Mistä johtuu että en voi rakastaa ketään?

Olen koettanut, mutta en voi. Isäni — Ivan Ivanovitsh — on niin suuri ja hyvä, ja kuitenkaan en voi rakastaa häntä; äitini — Katuscha Katuschovitsh — on yhtä suuri ja karkea, ja kuitenkaan en voi rakastaa häntä. Ja veljeäni — Dimitri Dimitrievitsiä — en myöskään voi rakastaa.

Ja Alexis Alexovitsh!

En voi rakastaa häntä. Ja kuitenkin minun täytyy mennä naimisiin hänen kanssaan. He ovat määränneet hääpäivänkin. Tasan kuukauden päästä. Kuukausi. Kolmekymmentä päivää. Miksi minä en voi rakastaa Alexia? Hän on pitkä ja vankkarakenteinen. Hän on sotilas. Hän palvelee tsaari Nikolai Romanoffin kaartissa, ja kuitenkaan en voi rakastaa häntä.

* *

Kaksi päivää myöhemmin.

Miksi he ovat sulkeneet ja vanginneet minut tänne — Ivan Ivanovitsh, isäni, ja äitini (en tällä hetkellä muista hänen nimeään) ja ne kaikki muut.

En voi hengittää.

He eivät tahdo päästää minua.

Joka kerran kun yritän tehdä itsemurhan, he estävät minut siitä.

Eilen illalla yritin taas.

Panin lautasellisen rikkihappoa yöksi sänkyni viereen.

Se oli siinä vielä aamulla.

Se ei ollut ottanut minua hengiltä.

He ovat kieltäneet minua hukuttautumasta.

Miksi?

Minä en tiedä miksi. Turhaan kysyn ilmalta ja puilta, miksi en saa hukuttautua. Ne eivät näe mitään syytä, mikä minua siitä estäisi.

Ja kuitenkin janoan vapautta; tahtoisin olla vapaa, vapaa kuin nuoret linnut, kuin kaikkein nuorimmat niistä.

Näen lehtien leijailevan ilmassa ja tahtoisin olla lehti.

Ja kuitenkin ne täällä tahtovat, että minun pitää syödä!

Eilen söin yhden banaanin! Hyi!

* *

Seuraavana päivänä.

Tänään tapasin kävelymatkallani pienen kaalinkerän.

Se oli pensasaidan kulmassa. Ilkeät pojat olivat kivittäneet sen siihen.

Se oli kuollut, kun nostin sen maasta.

Aivan vieressäni oli kananmuna.

Sekin oli kuollut. Voi miten minä itkin —

* *

Tänä aamuna.

Kuinka minun sydämeni pamppailee. Tänään meni MIES ohitseni. Hän meni ohitseni — sanan täydessä merkityksessä meni ohitseni.

Ikkunastani näin miten hän meni ohi puutarhaveräjän ja alas niitylle jokivartta pitkin, missä minun tschupvskjakukkani kasvaa!

Miten hyvän näköinen hän oli! Ei pitkä kuten Alexis Alexovitsh, oh ei! mutta niin lyhä ja leveä ja pyöreä, ja hänellä oli suussaan pitkävartinen piippu, eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset kuten Alexin, vaan lempeät ja kauniit, ja niillä leikki hymy kuin kuutamo ikkunankitillä.

Rakastanko häntä? Minä en osaa sanoa. En vielä. Rakkaus on arka taimi. Sitä ei voi pakoittaa kasvamaan.

Kun hän kulki ohi, minä kurkottauduin ulos ikkunasta ja heitin häntä ruusunnupulla.

Mutta hän ei huomannut sitä.

Sitten minä heitin saippuanpalasen ja hammasharjan hänen jälkeensä. Mutta en osannut kohti, ja hän meni menojaan.

* *

Eräänä toisena päivänä.

Rakkaus on tunkeutunut elämääni. Se täyttää sen. Olen nähnyt HÄNET jälleen. Olen puhunut hänen kanssaan. Hän istui joen rannalla kenttätuolissaan. Kuinka kauniilta hän näyttikään siinä istuessaan — kuinka väkevältä hän näytti ja kuinka heikolta se pikku tuoli, jolla hän istui.

Hänen edessään oli maalausjalusta ja hän maalasi par'aikaa. Minä puhuttelin häntä.

Nyt tiedän hänen nimensäkin.

Hänen nimensä! Kuinka sydämeni pamppaileekaan, kun kirjoitan sen — ei, en voi kirjoittaa sitä, minä kuiskaan sen — se on Otto Dinkelspiel.

Eikö se ole kaunis nimi? Oi!

Hän maalasi kankaalle — ihanilla väreillä, punaisella, keltaisella ja valkoisella, ihanin, opaalinhohtoisin siveltimenvedoin joka suuntaan.

Ihmetellen katselin sitä.

Vaistomaisesti puhuttelin häntä. »Mitä te maalaatte?» kysyin. »Onko se taivaan enkeli?»

»Ei», sanoi hän, »se on lehmä.»

Silloin katsoin taas kankaalle ja voin nähdä, että se oli lehmä.

Minä katsoin häntä suoraan silmiin.

»Se jää meidän salaisuudeksemme», sanoin. »Kukaan muu ei tule sitä tietämään.»

Ja minä tiesin silloin, että rakastin häntä.

* *

Viikkoa myöhemmin.

Joka aamu menen katsomaan Ottoa joen rannalle.

Hän istuu maalaamassa, ja minä istun kädet polvien ympärillä ja puhun hänen kanssaan. Minä kerron hänelle kaiken mitä ajattelen, kaiken mitä luen, kaiken mitä tunnen, kaiken mitä en tunne.

Hän kuuntelee, silmissään tuo kauastähtäävä katse, jota olen oppinut rakastamaan ja joka merkitsee, että hän on vaipunut syviin ajatuksiin; joskus näyttää siltä kuin hän ei ensinkään kuulisi.

Meidän sielujemme harmonia on ihmeellinen. Me kiihoitamme toistemme ajatustoimintaa.

Otto on mestarini ja minä hänen opetuslapsensa!

Eilen kysyin häneltä, Hegelin, Schlegelin vaiko Whegelin elämänkäsitys oli oikeutetuin.

Hän sanoi ettei hän tietänyt. Minun Ottoni!

* *

Tänään.

Otto hipaisi minua! Hän hipaisi minua!

Kun vain muistelenkin sitä, kulkee autuuden väristys lävitseni.

Minä seisoin hänen vieressään joen partaalla, ja kun me puhuimme keskenämme, minun päivänvarjoni kädensija sattui hipaisemaan hänen liiviensä alinta nappia.

Se poltti minua kuin tuli.

Huomenna vien Oton kotiini ja esittelen hänet isälleni.

Mutta tänä iltana en voi ajatella muuta kuin että Otto on hipaissut minua.

* *

Seuraavana päivänä.

Otto on tutustunut isääni. Hän koetti vipata häneltä kymmenen ruplaa. Isäni on suunniltaan. Minä en tiedä mitä »vippaaminen» merkitsee.

Vein Oton mukanani kotiin. Hän jutteli isäni, Ivan Ivanovitshin kanssa. He istuivat yhdessä iltapäivällä. Ja nyt on isäni vimmoissaan. Hän sanoo, että Otto yritti vipata häneltä.

Miksi hänen pitää olla vimmoissaan?

Mutta Ottoa on kielletty astumasta taloon, ja minä voin tavata häntä vain ulkona niityllä.

* *

Kaksi päivää myöhemmin.

Tänään Otto pyysi minulta souvenir'iä. [Souvenir = muisto] Tarjosin hänelle yhtä hattuneuloistani. Mutta hän sanoi ei. Hän on sensijaan ottanut timanttinapin vyöstäni.

Minä ymmärrän hänen ajatuksensa.

Hän ajattelee, että minä olen hänen silmissään kuin timantti halpa-arvoisempien esineiden rinnalla.

* *

Tänä aamuna.

Eilen Otto pyysi minulta uutta souvenir'iä. Otin laukustani kultaruplan ja sanoin, että hänen pitäisi taittaa se kahtia ja kumpikin saisi pitää oman puolikkaansa.

Mutta Otto sanoi ei. Minä aavistin hänen ajatuksensa. Jos murtaisimme rahan kahtia, se loukkaisi meidän rakkauttamme.

Hän tahtoo säilyttää sen meidän molempien laskuun, ja sen pitää jäädä eheäksi ja kokonaiseksi kuin meidän rakkautemme.

Eikö se ole ihastuttava ajatus?

Otto on niin huolellinen. Hän ajattelee kaikkea.

Tänään hän kysyi, oliko minulla vielä kultaruplaa.

* *

Seuraavana päivänä.

Tänään minulla oli mukanani kultarupla Otolle.

Hänen silmänsä loistivat rakkaudesta, kun hän näki sen.

Hän puolestaan on antanut minulle kuparisen kopeekan. Meidän rakkautemme tulee olla puhdas kuin kulta ja luja kuin kupari.

Eikö ajatus ole ihanan kaunis?

* *

Myöhemmin.

Minä niin pelkään, että Alexis Alexovitsh tulee taas.

Minä pelkään, että Otto tappaa hänet, jos hän tulee. Otto on niin rauhallinen etten uskalla ajatellakaan, mitä tapahtuu, jos hänen vihansa purkautuu esiin.

* *

Seuraavana päivänä.

Olen kertonut Otolle Alexista. Olen kertonut hänelle, että Alexis on sotilas ja palvelee tsaarin kaartissa ja että minä olen kihloissa hänen kanssaan. Ensin ei Otto tahtonut kuunnellakaan minua. Hän selvästi pelkäsi että viha voittaisi hänet. Hän alkoi työntää kokoon kenttätuoliaan.

Silloin sanoin hänelle, ettei Alexis tulisi vielä muutamaan aikaan, ja hän rauhoittui heti.

Olen kerjännyt ja rukoillut häneltä lupausta, että hän minun takiani jättäisi Alexin tappamatta. Hän on luvannut sen.

* *

Eräänä toisena päivänä.

Ivan Ivanovitsh, isäni, on saanut kirjeen Alexilta. Hän tulee neljäntoista päivän perästä. Hänen tulonsa jälkeisenä päivänä ovat häämme.

Minulla on siis neljätoista päivää aikaa rakastaa Ottoa.

Minun rakkauteni on täydellinen. Se saa minut toivomaan kuolevani. Eilen yritin taas tehdä itsemurhan. Miksi minun pitäisi elää, kun kerran olen tullut tuntemaan täydellisen rakkauden? Minä panin kotelollisen ammuksia yöksi sänkyni viereen. Minä heräsin vahingoittumattomana. Ne eivät tappaneetkaan minua. Mutta minä tiedän, mitä se merkitsee. Se merkitsee, että Oton ja minun pitää kuolla yhdessä.

* *

Myöhemmin.

Sanoin tänään Otolle, että meidän täytyy ottaa itsemme hengiltä, että meidän rakkautemme on niin täydellinen, ettei meillä ole oikeutta elää.

Aluksi hän näytti niin kummalliselta.

Hän ehdotti, että minä ottaisin ensiksi itseni hengiltä ja hän sitten nääntyisi nälkään hautani ääressä.

Mutta minä en voinut ottaa vastaan sitä uhria.

Tarjouduin sensijaan auttamaan häntä hirttäytymään joen toiselle puolelle.

Hän tulee ajattelemaan asiaa. Ellei hän hirttäydy, hän ampuu itsensä. Olen lainannut hänelle isäni revolverin. Miten kiitolliselta hän näyttikään sen saadessaan.

* *

Seuraavana päivänä.

Miksikähän Otto näyttää välttelevän minua? Onkohan hänellä jokin salainen suru, jota minä en voi jakaa? Tänään hän muutti kenttätuolinsa toiseen päähän niittyä. Hän istui korkeassa ruohikossa seljapensaan takana. Ensin häntä en huomannutkaan. Luulin hänen hirttäytyneen. Mutta hän sanoi ei. Hän oli unohtanut hankkia nuoraa. Hän sanoi, että hän oli yrittänyt ampua itseään. Mutta hän oli ampunut ohi.

* *

Viisi päivää myöhemmin.

Me emme kuolekaan, Otto ja minä. Me elämme ja rakastamme aina toisiamme! Me matkustamme yhdessä kauas avaraan maailmaan. Kuinka onnellinen olenkaan!

Otto ja minä pakenemme yhdessä.

Kun Alexis tulee, me olemme poissa, me olemme kaukana poissa.

Minä olen sanonut Otolle, että minä pakenen hänen kanssaan, ja hän on myöntynyt.

Minä sanoin hänelle, että me lähdemme yhdessä ulos maailmaan; me lähdemme pois tyhjin käsin ja uhmaamme maailmaa. Minä sanoin, että hänestä tulee minun vaeltava ritarini, minun paladiinini.

Otto sanoi, että se hänestä tulee.

Hän on suostunut. Mutta hän sanoo, ettei meidän pidä lähteä ulos maailmaan tyhjin käsin. En tiedä miksi hän niin arvelee, mutta hän pysyy lujana päätöksessään, ja minä myönnyn herrani ja mestarini tahtoon. Hän pitää huolen kaikista valmistuksista.

Joka aamu vien mukanani niitylle pienen mytyn tavaroitani ja jätän sen vaeltavan ritarini huostaan, ja hän ottaa sen mukanaan majataloon, jossa asuu.

Viime viikolla vein jalokivilippaani ja eilen otin hänen pyynnöstään rahani pankista ja annoin ne paladiinilleni. Ne ovat hänellä varmassa tallessa.

Tänään hän sanoi, että minä tulen kyllä tarvitsemaan muutamia pikku esineitä muistona isältä ja äidiltä, kun kerran olemme poissa. Sentähden otan isäni kultakellon, kun hän nukkuu. Sankarini! Miten hän aina ajattelee minun onneani!

* *

Seuraavana päivänä.

Kaikki on valmiina. Huomenna kohtaan Oton niityllä ja vien mukanani kellon ja muut esineet.

Huomenna me pakenemme yhdessä. Minä pujahdan ulos puutarhan pikku veräjästä, ja Otto on siellä odottamassa.

Tänään olen kulkenut hyvästelemässä kaikkialla talossa ja puutarhassa. Olen sanonut hyvästi tschupvskjakukalleni ja linnuille ja mehiläisille.

Huomenna on kaikki ohi.

* *

Seuraavana iltana.

Kuinka voisinkaan kirjoittaa kaikesta siitä mitä on tapahtunut! Minun sieluni on pohjia myöten rikkiraadeltu.

Mitä eniten pelkäsin, on tapahtunut! Kuinka jaksan enää elää?

Alexis on taas tullut. Hän ja Otto ovat taistelleet keskenään.

Oi Jumalani! se oli kauheaa.

Kun me seisoimme siinä, käännyin ja näin Alexis Alexovitshin tulevan pitkin askelin ruohikolla meitä kohti.

Miten pitkältä ja sotilaalliselta hän näyttikään! Aivojeni läpi kulki heti se ajatus, että jos Otto tappaisi hänet, hän jäisi siihen makaamaan kuolleena ja hengettömänä.

»Mene, Otto», huusin minä, »mene, sillä jos sinä jäät tänne, niin sinä tapat hänet.»

Otto katsoi samaan suuntaan kuin minäkin ja huomasi, että Alexis tuli meitä kohti; hänen ilmeessään kuvastui selittämätön aikomus.

Ja niin hän juoksi — minun tähteni! Miten jalolta hän näyttikään, kun hän juoksi tiehensä. Urhoollinen sydän! hän ei uskaltanut jäädä, sillä hän olisi voinut vihan vimmassa menettää mielenmalttinsa.

Mutta Alexis saavutti hänet.

Ja niin alkoi heidän taistelunsa joen äyräällä. Ah! oli kauheaa nähdä heidän kamppailevan keskenään. Eikö olekin hirveää, kun miehet tappelevat keskenään?

Minä saatoin ainoastaan seisoa käsiäni väännellen ja katsoa kauhuissani.

Ensin Alexis sieppasi häntä vyöhihnasta ja heilutti häntä ilmassa ympäri, ylt'ympäri. Saatoin välistä nähdä Oton kasvot, kun hän pyöri ilmassa; niille oli kirjoitettu sama mykkä rohkeus kuin silloinkin, kun hän lähti juoksemaan tiehensä. Alexis pyöritti Ottoa ilmassa, kunnes vyöhihna katkesi ja hän lensi pitkäkseen ruohikkoon.

Se oli taistelun ensimmäinen näytös.

Sitten Alexis asettui ruohikossa makaavan Oton viereen ja potki tätä takalistoon, ja he tappelivat tovin tällä tavoin. Tämä oli taistelun toinen vaihe. Sitten seurasi kolmas ja viimeinen vaihe. Alexis otti maalausjalustan ja löi taululla Ottoa päähän. Se jäi hänen kaulansa ympärille kuin suuri kaulus. Sitten Alexis nosti Oton tauluineen maasta ja heitti hänet jokeen.

Hän kellui! Minun paladiinini!

Hän kellui!

Minä saatoin nähdä hänen ylöspäin kohotetut kasvonsa, kun hän kellui niityn halki jokea pitkin! Niillä oli syvän resignation ilme.

Sitten Alexis Alexovitsh tuli minun luokseni ja otti minut käsivarrelleen ja kantoi minut niityn halki — hän on niin pitkä ja väkevä — ja kuiskasi minulle, että hän rakasti minua ja suojeli minua huomispäivästä lähtien koko maailmaa vastaan. Ja sillä tavoin hän kantoi minut käsivarrellaan ruohon ja kukkien keskitse aina talon luo, ja siellä ottivat isä, Ivan Ivanovitsh, ja äiti, Katuscha Katuschovitsh, meidät vastaan. Ja huomenna menen naimisiin Alexin kanssa. Hän on noutanut rahani ja jalokiveni majatalosta, ja hän antoi minulle takaisin timanttisoljen, jonka Otto oli ottanut liiveistäni.

Kuinka minä voin kestää kaiken? Alexis ottaa minut mukaansa Pietariin, ja hän on ostanut kauniin talon Newski-Prospektin varrelta, ja minä tulen asumaan siinä hänen kanssaan, ja meistä tulee rikkaita, ja minut esitellään Nikolai Romanoffin hovissa. Ah! Eikö se ole kauheaa?

Ja minä voin ainoastaan kuvitella, miten Otto kelluu jokea alas taulu kaulansa ympärillä. Joesta hän kelluu Dnjeperiin ja Dnjeperistä Bugiin ja Bugista Volgaan ja Volgasta Kaspianmereen. Mutta Kaspianmerellä ei ole yhtään laskujokea, ja niin tulee Otto ikuisina aikoina kellumaan ympäri, kellumaan ylt'ympäri Kaspianmertä.

Eikö se ole kauheaa?