KAMALA MERIMATKA VANHANAIKAINEN MERIROMAANI

Elokuussa 1867 astuin Iloisen Sallyn kannelle laivan ollessa sattumalta Gravesendin telakalla. Minun piti ottaa vastaan toisen perämiehen paikka.

Sallittakoon minun ensin lausua muutamia sanoja itsestäni.

Olin pitkä ja kaunis sekä vankkarakenteinen nuori mies, auringon ja kuun pronssinväriseksi paahtama (sekä kuparinkarvainen tähtien vaikutuksesta). Kasvoni ilmaisivat rehellisyyttä ja harvinaista älykkyyttä sekä sen ohella uskonnollista, teeskentelemätöntä ja vaatimatonta mielenlaatua.

Kun astuin laivan kannelle, en voinut voittaa pientä ylpeyden tunnetta nähdessäni maston vieressä seisovan aukinaisen tervatynnyrin kuvastelevan merimiespiirteitäni. Ja kun vähän myöhemmin näin ne keulahuoneesta tuodusta likavesiämpäristä, saatoin tuskin silloinkaan hillitä tyytyväisyyttäni.

»Tervetuloa laivaan, mr Blowhard», huudahti kapteeni Bilge tullessaan kompassikaapista ja puristaessaan kättäni peräpeilin reunan yli.

Näin edessäni kelpo merimiestyypin, iältään kolmenkymmenen ja kuudenkymmenen vuoden välillä, kasvot sileiksi ajellut lukuunottamatta mahtavia poskipartoja, tuuheita viiksiä ja pitkää leukapartaa, vartalo jäntevä ja yllä hurstihousut, joiden takalistoon olisi saattanut kirjoittaa englantilaisen merenkulun historian.

Hänen vieressään seisoivat ensimmäinen ja kolmas perämies, molemmat tyyniä ja hiljaisia, hinteläruumiisia miehiä, jotka katsoivat kapteeni Bilgeen — kuten luulin huomaavani — pelokas ilme silmissään.

Laivan piti lähteä merelle seuraavana päivänä. Kansi tarjosi sekasortoisen ja iloisen näyn, joka on rakas jokaiselle merimiessydämelle. Miehet olivat naulaamassa kiinni mastoja, ripustamassa kokkapuuta, vernissaamassa valureikiä ja kaatamassa lämmintä tervaa porraslaudalle.

Kapteeni Bilgellä oli äänitorvi suun edessä ja hän huusi karkealla ja luontevalla merimieskielellään:

»Kas niin, älkää rasittako itseänne liikaa, hyvät herrat. Muistakaa, että meillä on yllin kyllin aikaa. Pysytelkää poissa auringonpaahteesta niin paljon kuin mahdollista. Liikkukaa varovasti siellä köysissä, Jones; minä pelkään, että paikka on vähän liian korkea teille. No no, Williams, älkää tuhriko itseänne sillä lailla tervaan; se ei ole eduksi teidän ulkomuodollenne.»

Minä seisoin kahvelipurjeeseen nojaten ja ajattelin — niin, ajattelin, rakkaat lukijat, äitiäni. Toivon ettei teidän senvuoksi tarvitse saada mitenkään epäedullista käsitystä minusta. Kun minusta näyttää pimeältä, on minulla tapana nojata jotakin vastaan ja ajatella äitiäni. Jos näyttää ihan pikimustalta, silloin seison yhdellä jalalla ja ajattelen isääni. Senjälkeen voin katsoa kaikkia vastoinkäymisiä silmiin.

Ajattelinko ehkä jotakin toistakin, nuorempaa kuin äitini ja kauniimpaa kuin isäni? Ajattelin kyllä. »Pysy rohkeana, rakas», olin kuiskannut hänen pistäessään päänsä öljykankaisen pukuni alle ja potkaistessaan toisella kantapäällään taaksepäin neitseellisessä surussaan, »viiden vuoden kuluttua on matka ohi, ja seuraavien kolmen vuoden kuluttua palaan, mukanani riittävästi rahoja voidakseni ostaa käytetyn kalaverkon ja asettua jollekin mäelle asumaan.»

Sillävälin oli kaikki tarpeelliset varustelut suoritettu. Kaikki mastot oli kunnollisesti pystytetty, purjeet naulattu kiinni, ja miehet olivat innokkaasti hakkaamassa kirveillään irti porraslautaa.

»Onko selvä?» huusi kapteeni.

»Selvä on, sir.»

»Sitten lähdetään.»

* * * * *

Seuraavana aamuna olimme kohtalaisen navakan myötätuulen vallitessa ehtineet sivuuttaa Englannin kanaalin.

En tiedä mitään kauniimpaa ja upeampaa näkyä kuin Englannin kanaali. Se on koko maailman suuri valtatie. Kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia aluksia kulkee siellä edestakaisin, hollantilaisia, skotlantilaisia, venezuelalaisia, jopa amerikkalaisiakin.

Kiinalaiset purjelaivat kiitävät sinne tänne. Sotalaivoja, moottorialuksia, jäävuoria ja hirsilauttoja on kaikkialla. Jos vielä lisään, että kaiken yllä on niin sakea sumu, että se täydellisesti peittää näköalan katsojalta, voivat rakkaat lukijani muodostaa mielessään heikon kuvan tämän näytelmän majesteetillisuudesta.

* * * * *

Olimme nyt olleet kolme päivää ulkona aavalla merellä. Minun ensimmäinen meritautini alkoi olla ohi ja minä ajattelin vähemmän isääni.

Kolmantena aamuna kapteeni Bilge tuli alas hyttiini.

»Mr Blowhard», sanoi hän, »minun täytyy pyytää teitä pitämään kaksinkertaista vahtia.»

»Mikä on hätänä?» kysyin.

»Molemmat muut perämiehet ovat pudonneet mereen», sanoi hän epävarmalla äänellä ja katsettani vältellen.

Tyydyin sanomaan vain: »Hyvä, sir», mutta en voinut olla ajattelematta, että oli hiukan omituista että molemmat perämiehet suistuvat yli laidan samana yönä.

Varmaan oli jotakin salaperäistä tapahtuman takana.

Kaksi aamua myöhemmin ilmestyi kapteeni aamiaispöytään sama harhaileva ja epävarma katse silmissään.

»Jotakin hullusti, sir?» kysyin.

»On kyllä», vastasi hän ja koetti näyttää luontevalta, samalla kuitenkin käännellen paistettua munaa sormiensa välissä niin hermostuneesti, että se olisi melkein saattanut mennä rikki — »minun on ikäväkseni ilmoittaminen, että olemme menettäneet puosmannin.»

»Puosmannin!» huudahdin.

»Niin», sanoi kapteeni tyynemmin, »hän on suistunut yli laidan. Osittain saan syyttää itseäni siitä. Se tapahtui varhain aamulla. Minä pidin häntä koholla, jotta hän olisi paremmin voinut tähystää jäävuoria, ja silloin hän putosi minulta — minä vakuutan että se oli pelkkä sattuma — putosi laidan yli.»

»Kapteeni Bilge», kysyin, »oletteko ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin hänen pelastamisekseen?»

»En vielä», vastasi hän kiusaantuneella äänellä. Minä tuijotin häntä, mutta en sanonut mitään.

Kului kymmenen päivää.

Salaperäinen tapahtuma uusiintui jälleen. Torstaina raporteerattiin puuttuvan kaksi miestä. Perjantaina katosi kirvesmiehen apulainen. Lauantain vastaisena yönä tapahtui jotakin, mikä — niin vähäpätöistä kuin se sinänsä olikin — pani minut aavistamaan, mistä arvoituksen avain oli löydettävissä.

Kun keskiyön aikaan seisoin ruorirattaan vieressä, näin kapteenin lähestyvän pimeässä. Hän kantoi kajuuttapoikaa takajalasta. Poika oli terhakka, ilomielinen pikku vekkuli, joka leikillisen luonteensa takia oli käynyt minulle rakkaaksi, ja eräänlaisella mielenkiinnolla koetin siis saada selville, mitä kapteeni aikoi tehdä hänelle. Ehdittyään laivan perään kapteeni silmäili varovaisesti ympärilleen ja pudotti sitten pojan mereen. Hetkisen näkyivät pojan kasvot aaltojen fosforihohteen keskellä. Kapteeni heitti häntä saappaalla, huokasi syvään ja meni taas alas.

»Pikku Williams-raukka on hukkunut», sanoi kapteeni ja otti viipaleen laivakinkkua sekä pureskeli sitä hampaillaan ikäänkuin olisi aikonut syödä sen.

»Kapteeni», sanoin minä kovin liikutettuna ja iskin levottomuudessani veitseni niin tuimasti laivakorppuu, että tämä oli vähällä mennä palasiksi. »Te heititte tuon pojan mereen!»

»Heitin, heitinpä kyllä», sanoi kapteeni, joka äkkiä sai tyyneytensä takaisin, »minä olen heittänyt kaikki laidan yli ja aion tehdä samoin jälelläolevillekin. Kuulkaahan, Blowhard, te olette nuori, kunnianhimoinen ja luotettava. Minä annan teille luottamukseni.»

Nyt jo täysin tyyntyneenä hän veti auki erään arkkunsa laatikon, penkoi sitä hetkisen ja löysi sitten kellastuneen pergamenttipalasen, jonka hän levitti pöydälle. Se oli jonkunlainen kartta tai merikortti. Sen keskellä oli ympyrä ja A-kirjaimella merkitty piste. Kartan yläreunassa oli P. ja sitä vastapäätä, alareunassa, E.

»Mitä tämä on?» kysyin.

»Ettekö voi arvata?» vastasi kapteeni Bilge. »Se on eräs asumaton saari.»

»Hiidessä!» huudahdin minä, ja asia alkoi valjeta minulle, »ja P. merkitsee pohjoista ja E. etelää.»

»Blowhard», sanoi kapteeni ja löi nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että laivakorppu hypähteli ilmaan kolme neljä kertaa. »Te sen keksitte. Se ei ollut koskaan johtunut minun mieleeni.» »Entäs A?» kysyin.

»Aarre, maahan kaivettu aarre», sanoi kapteeni, käänsi kartan nurin ja luki takapuolelta: »A. merkitsee paikkaa, missä aarre on hiekkaan kaivettuna; aarre on puoli miljoonaa Espanjan dollaria ja kätketty ruskeaan nahkalaukkuun.»

»Ja missä on saari?» kysyin minä, ollen nyt puoliksi järjiltäni voimakkaasta sielunjännityksestä.

»Sitä minä en tiedä», sanoi kapteeni. »Aion purjehtia edestakaisin eri leveysasteilla, kunnes saan siitä selvän.»

»Ja siihen mennessä?»

»Ensinnäkin on minun siihen mennessä supistettava miehistöäni, jotta ei tule liian monta aarteen jakajaksi. No», lisäsi hän vilpittömyyden puuskassa, joka saattoi minut pitämään hänestä, huolimatta hänen pikku virheistään ja puutteellisuuksistaan, »no, haluttaako teitä tulla mukaan? Me heitämme kaikki muut laidan yli, kokin kuitenkin säästämme viimeiseksi, kaivamme esiin aarteen ja tulemme loppuiäksemme rikkaiksi miehiksi.»

Lukija, moititko minua siitä että vastasin »kyllä»? Minä olin nuori, tulinen, kunnianhimoinen, täynnä valoisia toiveita ja nuorekasta innostusta.

»Kapteeni Bilge», sanoin minä hänen käteensä tarttuen, »minä tulen mukaan.»

»Hyvä», sanoi hän, »mene nyt kajuuttaan ja koeta ottaa selvää siitä, mitä miehet ajattelevat.»

Minä menin miehistön olinpaikkaan, jona oli yksinkertainen huone laivan keulapuolella. Lattialla oli yksinkertainen matto, kalustuksena muutamia yksinkertaisia nojatuoleja, kirjoituspöytiä, sylkiastioita, kaikki yksinkertaista mallia, ja pieniä rautasänkyjä sinisin ja vihrein verhoin. Oli sunnuntaiaamu, ja miehet istuivat enimmästä päästä vielä yönutuissaan.

Kun minä astuin sisään, he nousivat seisomaan ja niiasivat.

»Sir», sanoi puosmanni Tompkins, »minun täytyy melkein pitää velvollisuuteni sanoa teille, että miesten kesken vallitsee koko lailla tyytymättömyyttä.»

Muutamat miehistä nyökkäsivät.

»He eivät pidä siitä, että väkeä alituiseen tupertuu laidan yli», jatkoi hän, ja hänen äänensä kävi hillittömän kiihkeäksi. »Se on suorastaan luonnotonta, sir, ja luvalla sanoen ovat miehet kaikkea muuta kuin tyytyväisiä.»

»Tompkins», sanoin minä ankarasti, »te saatte luvan ymmärtää, ettei asemani salli minun kuunnella tuollaista kapinallista puhetta.»

Palasin kapteenin luokse. »Luulen miesten hautovan kapinaa», sanoin.

»Hyvä», sanoi kapteeni Bilge käsiään hykerrellen »se vapauttaa meidät muutamista miehistä; ja tietenkin», lisäsi hän miettiväisesti, katsellen leveiden vanhanaikaisten kanuuna-aukkojen läpi eteläisen Atlantin suuria ja raskaita aaltoja, »odotan joka hetki merirosvoja, ja sillä tavoin pääsee aina muutamista. Sillävälin» — nyt hän soitti kajuuttapoikaa — »pyydä mr Tompkinsia olemaan ystävällinen ja pistäytymään kerran tännekin.»

»Tompkins», sanoi kapteeni, kun puosmanni astui sisään, »ole hyvä ja nouse katsomaan ulos kanuuna-aukosta ja sano, mitä arvelet säästä.»

»Kyllä, sir», vastasi tervahousu niin luonnollisesti, että meidän täytyi hiljaa hymyillä keskenämme.

Tompkins pisti päänsä ja hartiansa ulos kanuuna-aukosta.

Me tartuimme kumpikin yhteen hänen jaloistaan ja ammuimme hänet ulos. Me kuulimme hänen pulahtavan veteen.

»Se kävikin näppärästi Tompkinsin suhteen», sanoi kapteeni Bilge. »Suokaa anteeksi silmänräpäys, minun täytyy merkitä hänen kuolemansa laivakirjaan.»

»Niin», jatkoi hän kohta senjälkeen, »on kyllä asialle eduksi, jos he tekevät kapinan. Otaksun, että he ennemmin tai myöhemmin tulevat sen tekemään. Tapa on sellainen. Mutta en aio tehdä mitään jouduttaakseni sitä, ennenkuin olemme kohdanneet merirosvot. Näillä leveysasteilla odotan heitä joka hetki. Sillävälin, mr Blowhard», sanoi hän seisomaan nousten, »olisin erittäin kiitollinen, jos te voisitte jatkaa heittämällä yhden tai pari viikossa laidan yli.»

Kolme päivää myöhemmin me sivuutimme Hyväntoivonniemen ja tulimme Indianmeren musteenmustille vesille. Me purjehdimme nyt polvitellen, ja koska ilma oli suotuisa, syöksyi laiva mieletöntä vauhtia yli meren, joka lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana.

Neljäntenä päivänä tuli merirosvolaiva näkyviin. Lukija, minä en tiedä, oletko sinä koskaan nähnyt merirosvolaivaa. Sen näkeminen saattoi veremme jähmettymään kauhusta. Koko laiva oli maalattu mustaksi, mastonhuipussa liehui musta lippu, purjeet olivat mustat ja kannella liikuskeli tiheässä mustapukuisia ihmisiä. Keulaan oli valkoisin kirjaimin maalattu sana »Kaapparilaiva». Laivan nähtyään alkoi miehistömme ilmeisesti menettää rohkeutensa. Se oli näky, joka olisi saanut koirankin menettämään rohkeutensa.

Molemmat alukset asettuivat vieretysten. Senjälkeen ne köytettiin toisiinsa säkkinuoralla ja purjelangalla, ja niiden välille asetettiin porraslauta. Silmänräpäyksessä vilisi meidän laivamme kannella merirosvoja, jotka mulkoilivat silmiään, kiristelivät hampaitaan ja viilasivat kynsiään.

Ja niin alkoi taistelu. Sitä kesti kaksi tuntia — lukuunottamatta viidentoista minuutin ruokalepoa. Se oli kauheaa. Miehet mukiloivat toisiaan, potkivat toisiaan takalistoon, hosuivat toisiaan keskelle naamaa ja saattoivat väliin kadottaa hyväntuulisuutensa siinä määrin että yrittivät purra toisiaan. Minä pidin silmällä erästä jättiläiskokoista venkaletta, joka heilutti solmulla varustamaansa pyyhinliinaa ja huitoi sillä meikäläisiä, kunnes kapteeni Bilge ryntäsi hänen luokseen ja antoi banaaninkuorella hänelle kelpo iskun vasten suuta.

Kahden tunnin kuluttua selitettiin molemminpuolisella sopimuksella taistelu päättyneeksi. Oli saatu kuusikymmentäyksi ja puoli pistettä kuuttakymmentäkahta vastaan.

Alukset irroitettiin toisistaan, ja molempien miehistöjen kohottaessa kolminkertaisen eläköön-huudon kumpikin laiva purjehti omalle suunnalleen.

»Katsotaanpas nyt», sanoi kapteeni salavihkaa minulle, »kuinka monet miehistä ovat tarpeeksi uupuneita mereen heitettäviksi.»

Hän meni alas. Muutamien silmänräpäysten kuluttua hän palasi, kalpeana kuin palttina.

»Blowhard», sanoi hän, »laiva tekee vajoamista, Joku merirosvoista (se oli tietenkin vain tapaturma enkä minä syytä ketään) potkaisi reiän laivan kylkeen.»

Miehet pantiin pumppujen ääreen ja he ponnistelivat mielettömällä vimmalla, jonka vain se voi käsittää, joka itse on ollut mukana uppoavassa aluksessa.

Kello kuusi iltapäivällä oli vesi noussut puoleen tuumaan, kello kaksitoista yöllä kolmeen neljännestuumaan ja päivänkoitteessa seitsemään kahdeksasosatuumaan.

Kello kaksitoista seuraavan päivän keskipäivällä oli vesi noussut viiteentoista kuudestoistaosatuumaan ja yöllä kolmeenkymmeneenyhteen kolmaskymmeneskahdesosatuumaan. Tilanne oli epätoivoinen. Jos samaa menoa jatkuisi, voisivat harvat, jos kukaan, sanoa miten kaikki lopulta päättyisi.

Sinä iltana kutsutti kapteeni minut hyttiinsä. Hänellä oli matemaattisia taulukoita sisältävä kirja edessään, ja permanto oli ylt'yleensä rikkirevittyjen paperipalasten peitossa.

»Laiva vajoaa välttämättä», sanoi hän, »ja tosiasiallisesti se vajoaa jo nyt, Blowhard. Minä voin todistaa sen. Saattaa kestää kuusi kuukautta tai vuosikausia, mutta jos vuoto tällä tavalla jatkuu, täytyy laivan upota. Meillä ei ole muuta keinoa kuin jättää se.»

Samana yönä, miehistön työskennellessä pumppujen ääressä, kapteeni ja minä rakensimme sysimustan pimeyden turvissa hirsilautan.

Hiljaa ja huomaamatta me otimme mastot alas, hakkasimme ne sopivan pituisiksi kappaleiksi, asetimme ne kasaan poikittain toisiaan vastaan ja sidoimme ne kiinni kengännauhoilla.

Kaikessa kiireessä sijoitimme lautalle kaksi laatikkoa muona- ja juomatarpeita, sekstantin, kronometrin, kaasumittarin, polkupyöräpumpun ja muutamia muita tieteellisiä kojeita. Senjälkeen me, käyttäen hyväksemme laivan kallistumista, työnsimme lautan mereen, laskeuduimme sille sitten huivin avulla ja soudimme troopillisen pikipimeän yön suojissa lauttamme pois perikatoon tuomitun laivan luota.

Päivänsarastus näki meidät pienenä pisteenä valtamerellä. Me näytimme näin suurilta (.).

Kun me sitten aamulla, niin hyvin kuin se kävi päinsä, olimme pukeutuneet ja ajelleet partamme, me avasimme ruoka- ja juomalaatikot.

Mutta silloin pääsimme yht'äkkiä selvään tietoisuuteen asemamme kamaluudesta.

Kapteeni otti toisesta laatikosta esille säilykelihaa sisältäviä peltirasioita toisen toisensa perästä. Me laskimme kaiken kaikkiaan viisikymmentäkaksi. Levottomina ja hiukan pitkiksi venynein katsein me seurasimme niitä silmillämme, kunnes viimeinen rasia oli otettu laatikosta. Meillä oli ainoastaan yksi ajatus. Kun viimeinen rasia oli esillä, hypähti kapteeni pystyyn ja tuijotti hurjana taivaalle.

»Rasianavain!» parkaisi hän, »vanhurskas taivas, rasianavain!» Hän kaatui suin päin.

Minä avasin sillä aikaa vapisevin käsin pullolaatikkoa. Pulloissa oli säilyolutta; ne olivat kaikki tyyni varustettuja patenttisuullisella. Niitä oli kaikkiaan viisikymmentäkaksi kappaletta. Kun otin esille viimeisen ja näin edessäni tyhjän laatikon, huudahdin:

»Korkkiruuvi, korkkiruuvi! oi, laupias taivas, missä on korkkiruuvi, jolla ne avataan?»

Minä kaaduin suin päin kapteenin päälle. Me heräsimme huomataksemme edelleenkin olevamme pieni piste valtamerellä. Me tunsimme itsemme entistä pienemmiksi.

Yllämme kaartui tropiikin kuparinvärinen taivas. Raskas, lyijynharmaa vesi löi lautan kupeita vasten. Ympärillämme oli ainoastaan kasa säilykerasioita ja säilyolutpulloja. Meidän kärsimyksemme lähinnä seuraavien päivien aikana olivat kuvaamattomia. Me jyskytimme nyrkeillämme säilykerasioita. Senkin uhalla että itse rasiat olisivat ikipäiviksi turmeltuneet, me löimme niitä mielettömästi lauttaa vasten. Me poljimme niitä, purimme niitä ja kirosimme niitä. Me tartuimme pulloihin ja naputimme niitä hiljaa säilykerasioilla, vaikka siten olimme vaarassa särkeä lasin ja turmella pullot.

Mutta kaikki turhaan.

Sitten istuimme päivän toisensa perästä jurosti äänettöminä nälän kalvaessa sisälmyksiämme, ilman mitään luettavaa, ilman mitään poltettavaa ja lisäksi ilman mitään puhuttavaa.

Kymmenentenä päivänä lopetti kapteeni vaitiolon. »Vetäkäämme arpaa, Blowhard», sanoi hän. »Nyt on jouduttu niin pitkälle.»

Ja niin me vedimme arpaa, ihmissyöjän julma kohtalo silmiemme edessä.

Minä etsin kaksi asianmukaista paperikaistaletta ja ojensin ne kapteenille. Hän veti pitemmän.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän vavisten, toivon ja epätoivon vaiheilla. »Voitinko minä?»

»Ei, Bilge», sanoin minä surumielisesti, »te hävisitte.»

* * * * *

Mutta minä en saa viipyä niissä päivissä, jotka nyt seurasivat — pitkissä, rauhallisissa päivissä, jotka kuluivat raukeassa unessa lautalla ja joiden kuluessa vähitellen palasivat voimani, jotka puute oli heikontanut. Ne olivat, rakas lukija, syvän ja tyynen mielenrauhan päiviä, enkä kuitenkaan voi palauttaa niitä mieleeni vuodattamatta kyyneltä sen urhoollisen miehen muistolle, joka niistä teki sen mitä ne olivat.

Viidentenä päivänä tuon tapahtuman jälkeen heräsin virkistävästä unesta siihen että lautta törmäsi maata vasten. Olin ehkä syönyt liian perusteellisesti enkä ollut kiinnittänyt huomiota siihen että maata oli näkyvissä.

Edessäni oli saari, jonka ympyränpyöreä muoto ja matala hiekkainen ranta heti ilmaisivat, että se oli saari.

»Aarresaari!» huudahdin; »vihdoinkin saan palkinnon sankarillisuudestani.»

Kuumeenomaisella kiireellä rynnistin keskelle saarta. Mikä näky kohtasikaan silmiäni? Hiekkaan kaivettuna suuri kuoppa, sen vieressä tyhjä matkalaukku; ja eräästä maihin vedetystä laivalankusta luin sanat: »Iloinen Sally, lokakuussa 1867». Vai niin, ne heittiöt olivat korjanneet aluksen, purjehtineet saarelle, josta olivat saaneet tietää kartan välityksellä, jonka me olimme varomattomasti jättäneet kajuutan pöydälle, ja siten rosvonneet Bilge-raukalta ja minulta hyvin ansaitsemamme aarteen.

Niin pitkälle saattoi inhimillinen kiittämättömyys mennä. Täynnä oikeutettua inhoa tämän ajatuksen johdosta vaivuin pitkäkseni hiekalle.

Saaresta tuli kotini.

Minä vietin siellä surkeaa elämää, söin hiekkaa ja soraa ja verhosin itseäni kaktuskasveilla. Vuodet kuluivat. Mutta hiekkaan ja mutaan rajoittuva ruokajärjestys heikonsi vähitellen vankkaa ruumiinrakennettani. Minä sairastuin. Minä kuolin. Minä hautasin itseni. Minä soisin kaikkien, jotka kirjoittavat meriromaaneja, tekevän niin.