GUIDO ULJASRINTA GENTISTÄ — ROMAANI RITARIAJALTA

Elettiin ritariajan alussa. Ritarilaitos oli vielä niin sanoaksemme kapaloissaan.

Mailleen painuva aurinko oli jo ehtinyt itään; aika ajoin se nousi ja taas laski, mutta ylimalkaan se painui yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti, valaisten kirkkaasti kuolevilla säteillään synkän ja uhkaavan Buggensbergin linnan torneja.

Isolde Surumielinen seisoi erään sakaraharjaisen tornin huipulla. Hän kurkoitti käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen kasvonsa, jotka olivat suunnatut ylöspäin ja näyttivät keskustelevan taivaan kanssa, olivat kaipauksen tuskasta vääristyneet.

Ja hän mutisi: »Guido!» — ja tuon tuostakin viilsi syvä huokaus hänen rintaansa.

Keijukaismaisena ja eteerisenä kauneudessaan hän näytti tuskin hengittävän.

Ja itse asiassa hän tuskin hengittikään.

Hän oli notkea kuin pajunvitsa, hento ja suloinen kuin meridiaani. Hänen ruumiinsa näytti melkein liian hauraalta voidakseen liikkua, ja hänen kasvonpiirteensä olivat niin hienosti ja arasti muovaillut, että etäisinkin ajatus älyn toiminnasta oli mahdoton.

Hän oli vyötetty tummansiniseen liehuvaan hameeseen, jota hopeinen solki piti koossa, ja etupuolella hänellä oli rintalappu pitseistä. Päässä hänellä oli kynttilänsammuttimen muotoinen sokeritoppahattu, joka kiipesi taakse-ylöspäin 45 asteen kulmassa.

»Guido», mutisi hän, »Guido!»

Ja tuon tuostakin hän väänteli käsiään kuin järkeä vailla ja mutisi: »Hän ei tule!»

Aurinko laski ja yö tuli sekä peitti huntuunsa synkän ja uhkaavan Buggensbergin linnan ja sen jalkojen juurella sijaitsevan ikivanhan Gentin kaupungin. Silloin alkoivat linnan ikkunat loistaa kuin tulessa, sillä oli joulun aika ja suuressa linnansalissa pidettiin juominkeja. Buggensbergin rajakreivi vietti näet tänä iltana suuria vieraspitoja tyttärensä Isolden ja Tancred Valttiässän kihlauksen kunniaksi.

Näihin pitoihin hän oli kutsunut kaikki vasallinsa — Hubert Käheän, Edvard Pihtihännän, Rollo Rommipullon ja monet muut.

Sillävälin seisoi ylpeä neito Isolde torninkatolla ja ikävöi Guidoa, joka yhä viipyi poissa.

Guidon ja Isolden rakkaus oli sitä puhdasta ja melkein jumalaista laatua, jonka ainoastaan keskiaika tunsi.

He eivät olleet koskaan nähneet toisiaan. Guido ei ollut koskaan nähnyt Isoldea eikä Isolde koskaan Guidoa. He eivät olleet koskaan kuulleet toistensa puhuvan. He eivät olleet koskaan olleet yhdessä. He eivät tunteneet toisiaan.

Kuitenkin he rakastivat toisiaan.

Heidän rakkautensa oli äkkiä ja romanttisesti puhjennut täyteen kukkaansa, ja siihen kutoutui koko se mystillisen hurmaava ihanuus, joka on rakkauden korkein autuus.

Vuosikausia sitten oli Guido nähnyt Isolde Surumielisen nimen maalattuna eräälle lankulle.

Hän oli käynyt aivan kalmankalpeaksi, mennyt tainnoksiin sekä heti senjälkeen lähtenyt matkalle Jerusalemiin.

Aivan samana päivänä oli Isolde erästä Gentin katua kulkiessaan nähnyt Guidon panssaripaidan riippuvan pyykkinuoralla.

Hän oli pikemmin kuolleena kuin elävänä kaatunut kamarineitojensa käsivarsille.

Siitä päivästä lähtien he olivat rakastaneet toisiaan.

Isoldella oli tapana anivarhain aamulla lähteä linnasta Guidon nimi huulillaan. Hän mainitsi sen puille. Hän kuiskasi sitä kukille. Hän viserteli sitä linnuille. Monet niistä osasivat sen ulkoa. Hän ratsasti usein tasa-astujallaan rantaa pitkin ja huusi sitä aalloille. Toisinaan hän uskoi tuon kalliin nimen ruohoille tai halkosylykselle tai kivihiilitonnille.

Vaikka Guido ja Isolde eivät olleetkaan nähneet toisiaan, he kuitenkin jumaloivat toistensa ulkomuotoa. Panssaripaitansa alla säilytti Guido norsunluuhun leikattua miniatyyrikuvaa Isoldesta. Hän oli löytänyt sen linnanvuoren juurelta linnan ja Gentin vanhan kaupungin väliltä.

Mistä hän tiesi että kuva esitti Isoldea?

Eihän hänen toki tarvinnut kysyä sitä.

Hänen sydämensä oli puhunut.

Rakkauden silmä ei erehdy.

Ja Isolde? Hän talletti rintalappunsa alla Guido Uljasrinnan pienoiskuvaa. Hän oli ostanut sen kiertävältä kauppasaksalta, jonka varastosta hän oli sen löytänyt, ja maksanut sen helmillä. Mistä hän oli tietänyt, että se oli hänen kuvansa? Siitä että kuvan alle oli loistavin värein maalattu vaakuna. Tämä vaakunamerkki oli ensin saattanut hänen sydämensä vapisemaan. Nukkuipa hän tahi valvoi, alinomaa hän näki sen: leijona säädyllisessä asennossa punaisella pohjalla ja koira säädyttömässä asennossa tattarivainiolla.

Ja jos Isolden rakkaus Guidoon paloi niin puhtaasti, paloi Guidonkin rakkaus Isoldeen puhtain liekein.

Mutta tuskin oli rakkaus hankkiutunut matkalle Guidon sydämeen, kun hän jo päätti suorittaa jonkun urotyön, jonkun loistavan teon, joka tekisi hänet arvolliseksi kosimaan Isoldea.

Hän vannoi itselleen pyhän valan, ettei hän tule kuluttamaan mitään, ruokaa lukuunottamatta, eikä juomaan mitään, lukuunottamatta nestemäisiä aineita, kunnes hän oli suorittanut urotyönsä.

Siinä tarkoituksessa hän oli hetkeäkään viivyttelemättä matkustanut Jerusalemiin surmatakseen Isolden laskuun saraseenin. Hän surmasi saraseenin, oikein suuren ja pyylevän saraseenin. Saman valan takia hän matkusti aina Pannonian rajalle asti, tahtoen Isolden laskuun tappaa turkkilaisen. Pannoniasta hän lähti suoraan Skotlannin ylämaihin ja nutisti Isolden laskuun erään kaledonialaisen.

Joka kuukausi suoritti Guido jonkun uuden urotyön Isolden laskuun.

Ja sillä aikaa Isolde odotti.

Ei siksi että olisi ollut puutetta kosijoista. Isolde Surumielisellä oli koko joukko kosijoita, jotka olivat valmiita täyttämään hänen pienimmänkin käskynsä.

Sotaisia urotöitä suoritettiin päivittäin hänen laskuunsa. Voittaakseen hänen rakkautensa kosijat olivat valmiita vihkiytymään kuolemaan. Hänen tähtensä oli Otto Saukonsilmä hypännyt mereen. Conrad Kokospähkinä oli heittäytynyt linnan korkeimmasta tornista pää edellä alas liejuun. Hugo Toivoton oli hirttäytynyt suolivyöstään saksanpähkinäpuuhun ja ehkäissyt kaikki pelastamisyritykset. Hänen tähtensä oli Siegfried Tunteellinen niellyt annoksen rikkihappoa.

Mutta Isolde Surumielinen pysyi tunteettomana kaikelle sille palvonnalle, jota tällä tavoin osoitettiin hänelle.

Turhaan oli hänen äitipuolensa, Agatha Pystyluinen, koettanut pakoittaa häntä menemään naimisiin. Turhaan oli hänen isänsä, Buggensbergin rajakreivi, käskenyt häntä tekemään valintansa eri kosijain välillä.

Hänen sydämensä pysyi järkähtämättömän uskollisena Guido Uljasrinnalle.

Aika ajoin lähettivät rakastavaiset toisilleen rakkaudenmerkkejä. Jerusalemista oli Guido lähettänyt kepin, johon oli leikattu uurre, tahtoen siten antaa todistuksen rakkautensa järkähtämättömyydestä. Pannoniasta hän lähetti lankunpätkän ja Venetsiasta kahden jalan pituisen hirren. Isolde piti näitä esineitä öisin pieluksensa alla.

Vuosikautisten vaellusten jälkeen Guido päätti kruunata rakkautensa suorittamalla viimeisen urotyön Isolden tähden.

Hän aikoi palata Gentiin, yön aikaan kiivetä ylös linnavuorelle sekä osoittaa rakkautensa Isoldelle surmaamalla hänen isänsä, heittämällä hänen äitipuolensa tornista alas, polttamalla linnan sekä viemällä Isolden pois sieltä.

Tätä suunnitelmaansa hän nyt riensi panemaan täytäntöön. Hän oli lähtenyt matkalle Gentiin viidenkymmenen uskollisen kumppanin seurassa, joita johtivat Carlo Korkkiruuvi ja Beowulf Syylä. Yön suojassa he olivat päässeet linnavuoren juurelle ja ryömivät nyt pitkässä rivissä nelinkontan linnanportille johtavaa spiraalinmuotoista tietä pitkin. Kello kuuteen mennessä he olivat ehtineet suorittaa yhden kierroksen, kello seitsemän toisen kierroksen, ja kun juomingit suuressa linnansalissa olivat saavuttaneet huippukohtansa, he olivat taivaltaneet neljännen kierroksen.

Guido Uljasrinta kulki itse etummaisena. Hänen panssaripaitansa peitti kirjava puku ja kädessään hänellä oli torvi.

Suunnitelman mukaan hänen piti valepukuisena tunkeutua linnaan takaportista, varastaa viekkaudella rajakreiviltä suuren portin avain ja sitten puhaltaa torveensa hyökkäyksen merkiksi. Voi, ei ollut yhtään aikaa hukattavana, sillä juuri tänä jouluna ja juuri tänä iltana oli rajakreivi Isolden vastahakoisuuteen väsyneenä päättänyt lahjoittaa hänen kätensä Tancred Valttiässälle.

Suuressa linnansalissa pidettiin juominkeja. Mahtava rajakreivi, joka istui ylinnä pöydän päässä, tyhjensi viinipullon toisensa jälkeen ja joi kelpo kulauksin maljan toisensa perästä Tancred Valttiässän onneksi, joka täysissä asevaruksissa, sulkatöyhtöinen kypäri päässään, istui hänen vieressään.

Rajakreivin ilo oli suuri, sillä aivan hänen vieressään oli lattialla kyykyllään uusi ilveilijä, jonka porttivahti oli vastikään laskenut sisään takaportista, ja hänen ilvehtimisensä uutuuden viehätys saattoi rajakreivin muhkean vatsan kerran ja toisenkin hyllymään.

»Jumalan kuolema!» jyrisi hänen äänensä. »Tämä juttu on yhtä harvinainen kuin uusikin — 'ja silloin sanoi kuorma-ajuri pyhiinvaeltajalle, että koska hän oli luvannut viedä hänet siihen kaupunkiin, niin hän myöskin teki sen, vaikkapa se sitten tapahtuisi vasta pikkutunneilla' — kautta Pyhän Pancratiuksen! Mistä tuo mies on kuullut niin tuoreen jutun? — kerro se vielä kerran; ehkä se sitten jää mieleen» — ja mahtava ylimys vaipui taas tuolilleen kouristuksenomaisen naurunpuuskan valtaamana.

Samassa Guido — sillä valepukuinen ilveilijä ei ollut kukaan muu kuin hän — ryntäsi esiin ja tempasi rajakreivin vyöltä suuren portinavaimen, joka riippui sillä kohdalla, missä hänen vyötäröittensä olisi pitänyt olla.

Sitten hän heitti yltään ilveilijänpuvun ja päästään ilvelijänhiipan, ojensihe täyteen pituuteensa ja seisoi hämmästyneen seuran edessä panssaripukuisena.

Toisessa kädessään hän heilutti ristiretkeilijäin kaksipäistä sotanuijaa ja toisessa torvea.

Vieraat kavahtivat pystyyn käsi miekankahvassa.

»Guido Uljasrinta!» huudahtivat he.

»Seis», sanoi Guido, »te olette minun vallassani!» Sitten hän nosti torven huulilleen, veti syvään henkeään ja puhalsi kaikin voimin.

Ei kuulunut mitään ääntä.

Torvesta ei lähtenyt mitään ääntä.

»Ottakaa hänet kiinni!» ärjyi rajakreivi.

»Seis!» sanoi Guido. »Minä vetoan ritarilakeihin. Olen täällä noutamassa Isolde-neitoa, jonka rajakreivi on kihlannut Tancredille. Minä haastan Tancredin kaksintaisteluun, mies miestä vastaan.»

Kuului suosion sorinaa ehdotuksen hyväksymisen merkkinä.

Nyt alkoi kauhea taistelu.

Ensin nosti Guido nuijansa molemmin käsin korkealle ilmaan ja antoi sen sitten pudota äärettömällä voimalla Tancredin kypäröityyn päähän. Guido sai sitten seisoa alallaan, ja Tancred nosti nuijansa ilmaan ja antoi sen pudota Guidon päähän. Sitten Tancred seisoi hievahtamatta selin Guidoon, ja tämä heilautti nuijaansa sivulle ja antoi hänelle hirveän iskun selkään. Tancred vastasi samalla mitalla. Sitten Tancred laskeutui kontalleen, ja Guido antoi nuijan jysähtää hänen selkäänsä. Se oli yhtämittaista kilpailua taitavuudessa ja ripeydessä. Ratkaisu näytti tuokion epävarmalta. Mutta sitten alkoi Tancredin asevarustus hajota, hänen iskunsa kävivät heikommiksi, ja hän kaatui nenälleen. Guido käytti sitä hyväkseen ja takoi hänet latuskaiseksi kuin sardiinirasia. Sitten hän nosti jalkansa hänen rinnalleen, kohotti kypärinsilmikon ja katseli häntä tarkasti.

Samassa kuului läpitunkeva kirkaisu.

Isolde Surumielinen, jonka taistelun äänet olivat tehneet levottomaksi, riensi saliin.

Molemmat rakastavaiset katselivat hetkisen toistensa kasvoja.

Ja sitten he kaatuivat pyörtyneinä ja vääristynein piirtein eri tahoille.

Oli tapahtunut erehdys!

Guido ei ollut Guido, ja Isolde ei ollut Isolde. Oli tapahtunut erehdys miniatyyreihin nähden. Molemmat olivat muiden henkilöiden kuvia.

Molempien rakastavaisten sydämet olivat hukkumaisillaan omantunnonsoimausten tulvaan.

Isolde ajatteli Tancred-poloista, joka oli nuijittu ohueksi kuin pahvi ja runneltu auttamattomasti, Conrad Kokospähkinää, joka oli hypännyt pää edellä liejuun, ja Siegfried Tunteellista, joka kiemurtelihe vatsanväänteissä rikkihapon takia.

Guido ajatteli surmattuja saraseeneja ja tapettuja turkkilaisia.

Ja kaikki oli ollut aivan suotta.

Tämä siis oli heidän rakkautensa palkka. Kumpikaan ei ollut se, jota toinen oli ajatellut. Niin on maallisen rakkauden laita, ja siinä on tämän kertomuksen keskiaikainen vertauskuvallisuus.

Molempien rakastavaisten sydämet murtuivat yhtaikaa.

He heittivät henkensä.

Sill'aikaa ryömivät Carlo Korkkiruuvi ja Beowulf Syylä sekä heidän neljäkymmentä kumppaniaan epäjärjestyksessä ja takapuoli edellä spiraalitietä alas minkä ennättivät.