JOULU VANHASSA KODISSA — JOULUKERTOMUS

Oli joulu — joulu ja tuhansin pienin timantein kimalteleva lumivaippa, joulu ja hyvää ruokaa ja maassa rauha — joulu kemuineen ja iloineen — sanalla sanoen oli joulu.

Ei kuitenkaan vielä oikea joulu, oli vasta joulu-ilta, jouluilta ja lempeään kuutamoon levitetty valkoinen lumivaippa — jouluilta ylempänämainituin asiaankuuluvin detaljein.

Niin, oli joulu-ilta.

Eikä siinä kylliksi.

Kuulkaahan vain missä se joulu-ilta oli.

Oli joulu-ilta vanhassa talossa. Lukija, tunnetko omasta kokemuksestasi vanhaa taloa? Eikö tapahdu että istuessasi kaupungissa konttoripöytäsi ääressä, jossa olet tullut rikkaaksi ja ahneeksi, sielusi silmien eteen nousee kuva vanhasta talosta, joka tunsi sinut poikana, ennenkuin kullanjano veti sinut pois sieltä? Vanhasta talosta, joka on tien varrella aivan mäentöyrään juurella, lumen painamien havupuiden keskellä hauskoine ulkohuoneineen ja aumoineen ja jonka ikkunasta pilkistää öljylampun lähettämä valonsäde, joka on noin rihvelin paksuinen ja jonka saattaa nähdä neljän engl. penikulman päähän suon toiselle puolen. Älä tule puhumaan minulle uudenaikaisista valonheittäjistäsi tai kaasuvaloistasi tuollaisen valonsäteen rinnalla, joka lähtee yksinkertaisen talonpoikaistalon öljylampusta. Se saattaa kirkkaana paistaa suoraan sydämeen kolmenkymmenen vuoden välimatkan päästä. Lukija, etkö sinä joskus käänny pois kaupungin hälinästä ja touhusta ja sen vääryydellä kootuista rikkauksista ja sen jumalattomasta mammonanpalveluksesta ajatellaksesi sitä rauhallista vanhaa taloa siellä mäentöyrään juurella? Etkö tee niin? P—u sinut periköön!

Oli joulu-ilta.

Se loisti ulos vanhan talon ikkunoista. Tuli loimusi takassa, ja sen punertava hohde sekoittui öljylampun lempeään ja keltaiseen valoon.

John Enderby ja hänen vaimonsa istuivat talon kyökissä. Etkö tunne, rakas lukija, sitä huonetta jota sanotaan kyökiksi? — jonka vanhanaikaisessa, tiilistä muuratussa takassa palaa, tuli ja jonka nurkassa on pieni rautatakka. Siinä huoneessa väki valmistaa ruokansa, syö sen sekä oleskelee. Se on arkihuone. Sen ohella onkin talossa, paitsi sänkykamaria, vain yksi ainoa pieni huone, joka on talvella jääkylmä ja jossa on urkuharmooni, jolla soitetaan »Sun haltuus rakas isäni», kun vieraita tulee. Mutta tätä huonetta käytetään ainoastaan musiikkitarkoituksia ja hautajaisia varten. Varsinainen huone vanhassa talossa on kyökki. Etkö näe sitä mielikuvituksessasi, lukijani? Etkö? Silloin sinä olet oikea pölkkypää!

Joka tapauksessa istui vanha John Enderby nyt kyökin ainoan honkapöydän ääressä, pää käsien varassa, likaisenharmain kasvoin, joiden ajelematon parransänki yhdessä syvien ryppyjen kanssa oli todistuksena kalvavista huolista. Aika ajoin hän nousi heittämään uuden lehtikuusisen pilkkopuun tuleen ja teki sen niin tuimasti, että säkenet ryöpsähtivät kuurona ylös savutorveen. Tulisijan vieressä istui hänen vaimonsa Anna suoraselkäisellä tuolilla ja tuijotti tuleen sukupuolensa mykällä kärsivällisyydellä.

Millä tavoin heidän asiansa olivat hullusti? Rakas lukija, voitko sinä vielä kysyä? Niin huonostiko sinä muistat vanhan talon elämää? Kun minä sanon, että on vanha talo ja joulu-ilta ja että omistaja on syvästi huolissaan ja heittää lehtikuusipilkkeitä lieteen, pitäisi sinun jo arvata!

Vanha talo oli kiinnitetty! Kymmenen vuotta takaperin oli John Enderby, joka silloin oli kaulaansa myöten velkaantunut, mielipuoli omantunnonvaivoista ja hullu epätoivosta sekä sitäpaitsi reumatismin runtelema, kiinnittänyt talonsa kahdestakymmenestäneljästä dollarista ja kolmestakymmenestä sentistä.

Lyönnilleen kello kaksitoista yöllä piti kiinnityksen langeta. Kaikki sellaiset kiinnitykset lankeavat aina silloin. Niin, asia oli perkeleellisen viekkaasti järjestetty; että sen pitikin langeta juuri sinä yönä, vaikka vuodessa on niin monta muuta yötä. Lyönnilleen kello kaksitoista tulisivat miehet vasaroineen naulaamaan ja sulkemaan talon ovea.

Ja siinä nyt istui tuo murheellinen kunnon aviopari.

Sukupuolelleen ominaisella kärsivällisellä nöyryydellä Anna istui aivan hiljaa tai yritti väliin lukea. Hän oli ottanut pieneltä seinähyllyltä Bunyanin teoksen Elämä ja kuolema Herrassa. Hän koetti lukea sitä. Mutta hän ei voinut. Sitten hän oli syventynyt Danten Helvettiin. Mutta hän ei kyennyt lukemaan sitä. Sitten hän oli valinnut Kantin Puhtaan järjen kritiikin. Mutta tätäkään kirjaa hän ei kyennyt lukemaan. Lopulta hän oli ottanut Maamiehen almanakan v:lta 1911. Kirjat olivat huiskin häiskin hänen ympärillään, kun hän siinä istui kärsivällisen epätoivoisena.

Mutta John Enderby antoi vallan hillittömän luonteensa koko kiihkolle. Joskus hän saattoi temmata kirnupiimäruukun ja siemaista muutamia kulauksia tuota päihdyttävää juomaa, kunnes hänen aivonsa paloivat kuin lehtikuusivalkea takassa.

»John», pyysi Anna, »älä juo enää kirnupiimää. Se tekee sinut vain kahta hurjemmaksi. Eihän kirnupiimästä ole koskaan tullut mitään hyvää.»

»Vai niin», sanoi John Enderby katkerasti nauraen ja jälleen haudaten päänsä ruukkuun, »mitä minä siitä välitän, vaikka se tekisikin minut hurjemmaksi.»

»Voi, John, parempi olisi, jos litkisit Hyvää Kirjaa, kuin että jatkat syntistä elämääsi. Ota tämä, isä, ja lue sitä» — ja hän otti hyllyltä kuluneen mustan kirjan ja ojensi sen miehelleen. Enderby istui hetkisen hiljaa kirja kädessään. Hän ja hänen vaimonsa eivät olleet aikoinaan saaneet koulussa minkäänlaista uskonnonopetusta. Mutta se erinomainen tunnustukseton opetus, jota Enderby oli saanut nauttia, oli ollut riittävänä korvauksena siitä.

»Ota kirja», sanoi Anna. »Lue, John, tänä murheen hetkenä; se lohduttaa.»

Enderby otti hänen kädestään kuluneen kappaleen Euklideen Alkeita ja otettuaan hartaasti hatun päästään luki ääneen: »Tasakylkisessä kolmiossa ovat näitä kylkiä vastassa olevat kulmat yhtä suuria.»

Enderby pani kirjan pois.

»Ei maksa vaivaa, Anna. Tänä iltana minä en voi lukea tuota oivallista kirjaa.»

Hän nousi ylös, hoiperteli kirnupiimäruukun luo, ja ennenkuin hänen vaimonsa ehti häntä siitä estää, hän oli tyhjentänyt sen viimeiseen pisaraan.

Sitten hän lysähti raskaasti tuolilleen.

»Menköön kaikki menojaan», sanoi hän; »minä en välitä mistään.»

Vaimo katseli surullisena takkavalkeaan.

Voi, kunpa hänen poikansa Henry vain olisi ollut kotona. Henry, joka kolme vuotta takaperin oli lähtenyt maailmalle ja jonka iloiset kirjeet jatkuvasti levittivät toivon valonpilkahduksia vanhaan taloon.

Henry istui nyt New Yorkin Sing-Sing-vankilassa. Hänen kirjeensä kertoivat äidille uutisia alituisesta menestyksestä; hän oli nyt vankilan vaarallisin baseball-pelaaja, sekä vanginvartijain että vankilanpapin erikoisessa suosiossa, ja koko käytävän paras bridge-pelaaja. Henry pyrki Enderby-suvun muinaisella tarmolla ensimmäisten riviin.

Hänen äitinsä oli toivonut, että hän olisi saanut viettää joulun kotona, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä vankilasta. Hän ei voinut nähdä mitään keinoa. Vankilanhallitus panisi toimeen tanssiaiset ja rekiretken joulunpyhinä. Hänellä tosin saattoi olla hiukan toiveita siitä, että hän voisi silloin huomaamatta livistää tiehensä, mutta mahdollisesti saattaisi myöskin sellainen yritys herättää huomiota.

Mutta vanhaa kotia uhkaavasta onnettomuudesta Anna ei ollut kertonut pojalleen mitään.

Ei, Henryä ei voinut odottaa tulevaksi. Siltä taholta ei apua voinut tulla. Entä William, vanhin poika, kymmenen vuotta Henryä vanhempi. Voi, William oli lähtenyt vanhasta kodista raivatakseen itselleen uran suuressa kaupungissa! »Äiti», oli hän sanonut, »kun olen koonnut miljoonan dollaria, sitten palaan. Hyvästi niin kauaksi», ja sitten hän oli lähtenyt.

Miten Annan sydän pamppailikaan. Saisiko poika kokoon miljoonansa? Eläisikö hän niin kauan että näkisi sen? Ja vuosien kuluessa olivat hän ja John usein kuvitelleet, kuinka William tulee kotiin ja tuo miljoonan dollaria tai kuinka häneltä tulee kirjeessä miljoona ja sydämelliset tervehdykset. Mutta vuodet olivat kuluneet eikä William tullut. Hän ei tullut. Suuri kaupunki oli niellyt hänet kuten monta muuta vanhoista taloista lähtenyttä nuorukaista.

Anna heräsi säpsähtäen syvistä ajatuksistaan. Mitä mahtoi merkitä ovelta kuuluva ääni. Ääni oli heikkoapa arkaa koputusta, ja oven lasiruudun läpi näkyivät kasvot, naiskasvot, jotka katsoivat rukoilevin silmin takkavalkean valaisemaan huoneeseen. Mitä hänellä mahtoikaan olla sylissään, tuossa pienessä mytyssä, jota hän painoi rintaansa vasten suojellakseen sitä lumisateelta? Osaatko arvata, lukija? Saat arvata kolme kertaa. Aivan niin, sinä arvasit oikein. Juuri niin se oli.

Anna kiiruhti ovelle.

»Herra siunatkoon!» huudahti hän, »mitä te teette ulkona tällaisena iltana? Tulkaa sisään, lapsi, ja lämmitelkää lieden ääressä!»

Nainen tuli sisään myttyineen. Luonnottoman suurin silmin (ne olivat poikittain ainakin puolitoista tuumaa leveät) hän katseli Enderbytä ja tämän vaimoa. Anna huomasi ettei hänellä ollut vihkimäsormusta sormessa.

»Mikä teidän nimenne on?» kysyi Anna.

»Caroline», kuiskasi tyttö. Sukunimeä ei voinut kuulla hänen hiljaisen äänensä vuoksi. »Minä etsin kattoa pääni päälle», sanoi hän; »olkaa hyvä ja ottakaa lapsi minulta.»

Anna otti lapsen ja asetti sen varovaisesti astiakaapin ylimmälle hyllylle. Ja sitten hän asetti vilusta puolikuolleen tytön eteen lasin vettä ja rasvaisen munkin.

»Syökää», sanoi hän, »niin te lämpenette.»

John nousi pystyyn tuoliltaan.

»Minä en halua mitään tuollaisia penikoita tänne», sanoi hän.

»John, John», nuhteli Anna, »älä unohda mitä Hyvä Kirja sanoo: 'Ne jotka ovat yhtä suuria kolmannen kanssa, ovat keskenäänkin yhtäsuuria.'»

John vaipui taas tuolilleen.

Ja miksi Carolinella ei ollut vihkimäsormusta? Voi, lukija, osaatko arvata? Ei, et sinä osaa. Se ei ollut ensinkään niinkuin sinä luulet — ei sinnepäinkään. Carolinella ei ollut vihkimäsormusta senvuoksi, että hän oli katkeruudessaan heittänyt sen pois, kun hän kulki pitkin suuren kaupungin katuja. »Miksi», oli hän huudahtanut, »pitäisi linnassa istuvan miehen vaimon käyttää vihkimäsormusta?»

Ja sitten hän oli lapsineen lähtenyt pois siitä hökkelistä, joka oli ollut hänen kotinsa.

Se oli tuo vanha surullinen juttu.

Hän oli pannut lapsen hiljaa ja varovaisesti puistonpenkille. Ja sitten hän oli kiiruhtanut tiehensä. Muutamia minuutteja senjälkeen oli muudan mies vinhaa vauhtia juossut Carolinen perässä tuo pieni käärö sylissään. »Suokaa anteeksi», oli hän läähättänyt, »te varmaankin unohditte lapsen puistoon.» Caroline oli kiittänyt häntä.

Toisen kerran hän vei lapsen Suuren keskusaseman odotussaliin, suuteli sitä hellästi ja asetti sen eräälle hyllylle tarjoilupöydän taakse.

Muutamia minuutteja myöhemmin muudan rautatievirkailija mielihyvästä säteillen ojensi hänelle lapsen.

»Tämä on varmaankin teidän, armollinen rouva», sanoi hän. Caroline kiitti.

Sitten hän jätti lapsen Waldorf-Astoria-hotellin tarjoilupöydälle ja Maanalaisten raitioteiden lippukassaan.

Mutta se löydettiin aina.

Pari kertaa hän oli ottanut lapsen mukaansa Brooklyn-sillalle ja heittänyt sen jokeen, mutta siinä tavassa, millä se putosi ilman halki, oli jotakin, mikä liikutti äidin sydäntä siinä määrin että hän oli mennyt itse jokeen ja pyydystänyt lapsen ylös.

Senjälkeen Caroline oli ottanut lapsen mukaansa maaseudulle. Ensin hän oli aikonut jättää sen tien varrelle ja olikin laskenut sen lumelle, mutta se tapa, millä pieni mytty lepäsi lumessa, oli vedonnut hänen äidinsydämeensä.

Hän otti mytyn ylös ja kulki edelleen. »Jossakin», mutisi hän, »varmaan avataan joku armelias ovi sille». Pian senjälkeen hän oli hoippunut vanhan talon ovelle.

Tosinaisellisella hyvyydellä varoi Anna tekemästä mitään kysymyksiä. Hän pani lapsen varovaisesti matkakirstuun, sijoitti Carolinen parhaimman huoneen sänkyyn ja palasi tuolilleen lieden luokse.

Vanha kello löi kahtakymmentä minuuttia yli kahdeksan.

Taas koputettiin ovelle.

Ja nyt astui sisään tuttu henkilö, kylän asianajaja. Hänen keltaisesta koirannahasta tehdyt astrakaaniturkkinsa, hänen kumikauluksensa sekä hänen saappaansa, jotka ulottuivat ainoastaan kehräsluuhun saakka, olivat räikeänä vastakohtana pienen huoneen kehnolle sisustukselle.

»Enderby», sanoi hän, »voitteko maksaa?»

»Asianajaja Perkins», sanoi Enderby, »antakaa minulle vain aikaa, niin minä teen sen; antakaa vain viisi vuotta aikaa, niin minä maksan kaiken viimeiseen ropoon saakka.»

»John», sanoi asianajaja, joka raa'asta (koirannahkaisesta) ulkomuodostaan huolimatta tuli liikutetuksi, »vaikka tahtoisinkin, en voi. Se ei käy enään niinkuin entiseen aikaan. Suuri newyorkilainen yhtiö Pinchem & C:o, joka nykyisin myöntää näitä lainoja, vaatii rahansa takaisin päivälleen, muutoin annetaan silmänräpäyksessä häätökäsky. Minä en voi tehdä mitään hyväksenne. Kiitos, ei, minä en halua kirnupiimää, minun täytyy pitää pääni selvänä virkani vuoksi», ja niin hän kiiruhti taas ulos lumisateeseen.

John istui tuolillaan syvissä mietteissä.

Takkavalkea oli riutunut hiillokseksi.

Mutta sitten nousi Enderby ylös ja otti lyhdyn koukusta. »Langetkoon kiinnitys tai ei», sanoi hän, »joka tapauksessa käyn katsomassa elukoita.»

Hän meni ulos asuinrakennuksesta, ja seisoessaan siinä pihamaalla suon yli katsellen hän näki ryöppyävän lumen läpi etäiset valot etäisestä kylästä.

Hän ajatteli niitä neljääkymmentä vuotta, jotka hän oli viettänyt tässä talossa — ajatteli uudisviljelijän ensimmäisiä kovia vuosia — ajatteli taloa, jonka hän omin käsin oli rakentanut, ja yksinkertaista sisustusta, vanhanaikaista rukkia, jolla Anna oli kehrännyt langat hänen housuihinsa, puista puhelinta ja karkeasti veistettyä pöytää, jonka ääressä hän söi ateriansa.

Hän katseli kauas suon yli ja huokaisi.

Mutta jos hän vain olisi katsonut tarkemmin, hän olisi nähnyt, että suolla kahden engl. penikulman päässä liikkui reki ja että reessä istui hylkeennahkaisiin matkaturkkeihin kietoutunut herrasmies, jonka kasvot loistivat kuutamossa, kun hän tähysteli sinne ja tänne ja katseli jokaista esinettä tien varrella ikäänkuin ne olisivat olleet vanhoja tuttuja. Vyössään hänellä oli miljoona kultadollaria, ja hän pysähdytti hevosen, irroitti vyön ja laski rahansa.

Mutta lähellä häntä hiipi tien varrella pensaiden varjossa mies, jonka silmät seurasivat jokaista kiiltävää rahaa ja jolla oli kädessään raskas orapihlajanoksa ja jonka tarkoin keritty tukka ja kovat piirteet saattoivat olla kotoisin vain Sing-Sing-vankilan muurien takaa.

Kun reki taas lähti liikkeelle, mies seurasi sitä pensaiden suojassa.

Sillävälin oli John Enderby tehnyt kierroksensa ulkohuoneissa. Hän levitti olkia lihavien lehmien alle, jotka unisina räpyttelivät silmiään lyhdynvalossa. Hän seisoi hetkisen sikojensa parissa, ja maamiehen sydän heräsi hänessä; hän unohti hetkiseksi huolensa ja puheli iloisesti niille kullekin ja puhutteli niitä nimeltä. Mielipahalla hän ajatteli, miten hän joskus oli tuntenut kiusausta myydä jonkun niistä tai naudoista voidakseen lunastaa kiinnityksen. Hän oli kuitenkin luojankiitos voinut seisoa lujana kiusausta vastaan.

Kun hän palasi asuinrakennuksen luokse, oli tiellä portaiden edessä reki. Anna tuli häntä vastaan ovelle. »John», sanoi hän, »sillä aikaa kuin sinä olit läävässä, tuli eräs herra ja pyysi saada yösijaa. Kyllä kai se on joku kaupunginherra, sen näkee hänen vaatteistaan. En tahtonut kieltää yösijaa, vaan sijoitin hänet Willien huoneeseen.»

»Niin, emmehän me voi kieltää.»

John vei hevosen talliin ja palasi sitten valvomaan lieden ääreen.

Kirnupiimähöyryt olivat jo haihtuneet eivätkä enää sumentaneet hänen aivojaan. Hän istui siinä ajatellen keskiyönhetkeä ja mitä se toisi mukanaan.

Yläkerroksen huoneessa oli hylkeennahkaisiin matkaturkkeihin pukeutunut mies matkasta väsyneenä riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle.

»Miten selvänä näenkään kaiken edessäni», mutisi hän uneen vaipuessaan, »sama vanha huone, ei mitään muuttunut, paitsi he — miten kuluneilta he näyttävätkään», ja kyynel ilmestyi hänen silmäkulmaansa. Hän ajatteli kuinka hän viisitoista vuotta sitten oli jättänyt kotinsa, kuinka hän oli ponnistellut eteenpäin suuressa kaupungissa, kuinka hän oli saanut suurenmoisen ajatuksen ansaita rahoja ja kuinka hän oli perustanut yhtiön, joka myönsi kiinnityslainoja maanviljelijöille — yksinkertainen keino pääoman ylivoimaa käyttämällä puristaa maanviljelijöiltä heidän viimeinenkin penninsä. Ja nyt hän oli lupauksensa mukaan taas »täällä kotona, miljoona dollaria vyössään. »Huomenna», oli hän mutissut, »puhun heidän kanssaan. Siitä tulee joulu.» Sitten William — lukijani, hän oli William — oli vaipunut uneen.

Tunnit kuluivat yhä edelleen.

Kello oli 11,30.

Silloin Anna nousi säpsähtäen tuoliltaan.

»Henry!» huudahti hän, kun ovi aukeni ja eräs mies astui sisään. Silmänräpäystä myöhemmin olivat äiti ja poika yhtyneet lujaan syleilyyn. Hän oli Henry, Sing-Sing-vankilan mies. Sanassaan pysyen hän oli vähääkään rehentelemättä, vaatimattomasti ja yksinkertaisesti livahtanut tiehensä, kun juhlallisuudet olivat saavuttaneet huippukohtansa.

»Voi Henry», sanoi äiti, sittenkuin onnentunne oli ensimmäisen syleilyn jälkeen kadonnut, »sinä tulet onnettomalla hetkellä.» He kertoivat hänelle kiinnityksestä ja uhkaavasta perikadosta.

»Niin», sanoi Anna, »ei ole edes sänkyä sinulle», ja sitten hän kertoi yövieraistaan, vaimoraukasta ja lapsesta ja rikkaasta miehestä, jolla oli hylkeennahkaturkit.

Henry kuunteli hyvin tarkkaavaisena äidin puhetta miehestä, ja hänen silmiinsä syttyi yhtäkkiä kirkkaan älyn välähdys.

»Tosiaankin, isä, nyt minä keksin keinon!» huudahti hän. Sitten hän sanoi hiljaisella äänellä: »Puhutaan hiljaa, isä. Tuolla herrallahan oli hylkeennahkaturkit?»

»Oli», sanoi isä.

»Isä», sanoi Henry, »minä näin erään miehen reessä suon kohdalla. Hänellä oli rahoja kädessään ja hän laski niitä ja hymyili tyytyväisenä — viiden dollarin kultarahoja — kaikkiaan 1,825,456 1/4 dollaria.»

Isä ja poika katsoivat toisiaan.

»Minä ymmärrän sinun tarkoituksesi», sanoi Enderby vakavasti.

»Me kuristamme hänet», sanoi Henry.

»Tai lyömme hänet kuoliaaksi», sanoi isä, »ja maksamme kiinnityksen.»

Anna katsoi toisesta toiseen, ja ilo ja toivo taistelivat hänen silmissään surun kanssa. »Henry, minun Henryni», sanoi hän ylpeänä, »minä tiesin, että sinä keksisit keinon.»

»Tulkaa nyt», sanoi Henry; »ota lamppu, äiti, ja sinä, isä, ota nuija», ja riemullisin sydämin ja hiljaisin äänin nuo kolme hiipivät portaita ylös.

Vieras lepäsi syvään uneen vaipuneena selin heihin.

»No, äiti», sanoi John Enderby kovalla äänellä, »pidä lamppua hiukan lähempänä; aivan korvan juureen kai on paras, Henry?»

»Ei», sanoi Henry käärien ylös hihansa ja puhuen riuskan arvovaltaisesti, mikä puki häntä niin hyvin, »isku vasten leipäläpeä vaikuttaa nopeammin ja paremmin.»

»Hyvä, hyvä», sanoi John Enderby ylpeänä hymyillen, »tee niinkuin tahdot, poika, ymmärrät itse parhaiten.»

Henry kohotti nuijansa.

Mutta kun hän teki sen — mitä nyt, mitä se oli?

Suon yli kantautuivat kylän kirkolta syvät kellonkumahdukset, jotka ilmoittivat keskiyön hetkeä.

Yksi, toinen, kolmas — kumahdukset kuuluivat niin selvästi näin raikkaalla ilmalla. Melkein samassa alkoi kyökin kello alhaalla äänekkäin lyönnein ilmoittaa sydänyön hetkeä. Talon kanalassa alkoi kukko kiekua kaksitoista kertaa ja lehmät samoin hiljaa ynistä ja siat röhkiä toivottaen hauskaa joulua ja rauhaa maanpäällä ja ihmisille hyvää tahtoa.

Nuija putosi Henryn kädestä jysähtäen lattialle. Nukkuva heräsi ja nousi istumaan sängyssään. »Isä! Äiti!» huudahti hän.

»Poikani, poikani», nyyhkytti isä, »me arvasimme että se olit sinä. Me tulimme herättämään sinua.»

»Niin, minä se olen», sanoi William hymyillen vanhemmilleen, »ja minulla on mukanani miljoona dollaria. Tässä ne ovat», ja sitten hän irroitti vyönsä ja luki pöytään miljoonan dollaria.

»Jumalan olkoon kiitos!» huudahti Anna; »nyt ovat huolet ohi. Näiden rahojen avulla maksamme kiinnityksen — ja Pinchem & C:o'n verenimijät eivät voi meille enää mitään.»

»Oliko talo kiinnitetty?» hämmästyi William.

»Oli», sanoi John Enderby, »henkilöille, joilla ei ole laisinkaan omaatuntoa ja joiden ahneus on melkein vienyt meidät haudan partaalle. Katsoppas, miten hän on vanhentunut, poikani», ja hän osoitti Annaa.

»Isä», sanoi William syvästi katuvaisella äänellä, »minä olen Pinchem & C:o. Taivas olkoon minulle armollinen! Nyt minä näen sen. Minä näen miten paljon kärsimystä olen aiheuttanut kootessani miljoonani. Minä annan heille takaisin kaiken, minkä olen vääryydellä riistänyt.»

»Ei», sanoi äiti, »sinun katumuksesihan on tosikristityn katumusta. Se riittää. Sinä voit hyvällä omallatunnolla pitää rahat. Me voimme pitää niitä meille uskottuna omaisuutena, ja joka kerta kun me omaan laskuumme annamme niistä velaksi dollarin, me ajattelemme että se on meille uskottua omaisuutta.»

»Niin», sanoi John Enderby hiljaa, »äitisi on oikeassa. Rahat ovat uskottua omaisuutta, ja me hankimme niillä taloon uusia kotieläimiä, ostamme Jones'in talon ja pidämme sitä kaikkea meille uskottuna omaisuutena.»

Samassa avattiin huoneen ovi. Eräs nainen näyttäytyi oviaukossa. Hän oli Caroline, Annan empiretyyliseen yönuttuun pukeutuneena.

»Kuulin teidän äänenne», sanoi hän. Mutta kun hän näki Henryn, häneltä pääsi kova huuto.

»Minun mieheni!»

»Minun vaimoni!» sanoi Henry sulkien hänet syliinsä.

»Oletko sinä lähtenyt Sing-Singistä?» huudahti Caroline riemullisesti.

»Olen, Caroline», sanoi Henry, »enkä aio milloinkaan palatakaan sinne».

Ja harrasta iloa tuntien jälleen kokoontunut perhe lähti taas alakertaan.

Lehtikuusihalot rätisivät taas liedessä. Kirnupiimäruukku kulki kädestä käteen. William ja Henry kertoivat kertomistaan seikkailujaan. Jouluaamun ensimmäinen sarastus tunkeutui huoneeseen oven lasiruudun läpi.

»Voi, poikani», sanoi John Enderby, »pysykäämme tästä lähin kapealla polulla. Kuinka sanookaan Hyvä Kirja: 'Lyhin välimatka kahden pisteen välillä on suora viiva.'»