VISTIN VILLE TALOINEEN JOSSA EPO USEIN VIERAILI

Villen talo sijaitsi keskuksessa, valtamaantien varrella jonka tonttimaalla pitäjän torikin sijaitsi. Rakennukset olivat vanhat, haalistuneet ja ränsistyneet, muistuttaen siinä suhteessa Ooperin Epon hökkeliä. Eriskummallinen ja kirjavan näköinen oli päärakennuksen kattokin. Se kun oli valmistettu ensin päreistä, sitten päällystetty asfaltilla ja nyt oli vain rippeitä kummastakin näkyvissä. Tietysti siinä oli näin ollen myöskin suurempia ja pienempiä reikiä, joita ajan hammas ja taivaan tuulet aina muodostelevat ja joista vesi pääsi vuolaana virtaamaan Villen niskaan, häiriten siten hänen yöllistä untaan. Tämän talon ijästä ei ole tarkkoja tietoja olemassa, mutta luotettavien kansan tarujen mukaan pitäisi sen olla jo puolen vuosituhannen ikäinen vanhus, koska uskonpuhdistuksen aikana tiedetään siinä ensimmäisen kirkkoherran asuneen.

Sivumennen tulkoon mainituksi, että pappilaa hallitsi vielä itsepintaisesti siihen aikaan katolilainen pappismies, pitkäpartainen Paavali Messunius joka monella tavalla häiritsi ja painosti uuden opin tuojaa, lutherilaista kirkkoherraa toimissaan.

Myöhemmällä ajalla on manalle mennyt kauppias Antonen perustanut tähän taloon ensimmäisen maakauppaliikkeen Turun ja Porin läänissä ja on siinä sitten yhtämittaa harjoitettu kauppaliikettä, niin että koko talo tonttineen on saanut Kauppasten palstatilan nimen. Käräjätalona on se ollut yli kolmen kymmenen vuoden, jossa ainakin viisikymmentä tuomaria on istunut lakimääräisiä ja välikäräjiä, toistatuhatta riitajuttua ratkaistu ja lukuunottamatta lukemattomia oikeita valoja, on siinä talossa tehty ainakin sata ja yksi väärää valaa, eniten viina-, velka- ja lapsenelatusasioissa. Tätä vääränvalan kirjaa, niinkuin useita muitakin oikeuden pöytäkirjoja, on talon isäntä, vähä vitinä pidetty Vistin Ville, tuomarien pyynnöstä pitänyt, joten ne siis omat kaikinpuolin luotettavia.

Olihan Vistin Ville myöskin maankuulu itseoppinut asianajaja eli advokaatti, jonka näin kuuluma ilmoitus komeili »Moromäen Sanomain» etusivulla:

»Asianajaja Vistin Ville. Selvät asiat sotketaan ja sotkuiset selviksi saatetaan.»

Samanlainen ilmoituskilpi koristi myöskin hänen konttorinsa ovea, vetäen puoleensa lukemattomia uhreja Vistin Villen kynittäväksi ei ainoastaan käräjäaikoina, vaan muulloinkin kaikenkarvaisissa asioissa.

Tässä esitettäköön eräs tyypillinen näyte Villen oveluudesta »advokaattina», kun hänen paras ystävänsä Ooperin Epo esiintyi vastaajana omassa lapsenelatusjutussa, Vistin antamien oivallisten ohjeitten mukaan.

Siitä on vähän yli kolmekymmentä vuotta vierinyt ajan aallokkoon, kun tämä asia oli ollut esillä Moromäen lakimääräisillä syyskäräjillä. Istuvana tuomarina oli vanha kunnianarvoisa laamanni Carl Carlsson, joka muuten kylläkin oli viisas ja mukiin menevä. Mutta hänen suomenkielen taitonsa oli heikko ja horjuva, niinkuin yleensä sen ajan kaikilla virkamiehillä.

Tämä kuuluisa Ooperin Epon lapsenelatusjuttu oli juttujaossa tullut jaetuksi ensimäiseksi oikeudenkäynti- eli maanantaipäiväksi ja oli juttulistalla merkitty viimeiseksi. Se oli koonnut koko käräjätalon pihamaan ja eteisen täpö täyteen uteliasta yleisöä kuuntelemaan suurella jännityksellä tämän erikoisjutun kulkua. Kun kaikki muut jutut olivat sinä päivänä loppuun käsiteltyjä, käski laamanni oven pielessä torkkuvaa poliisikonstaapeli Tyrrästä huutamaan sisään asialliset Ooperin Epon ja Anna-Liisa Antintyttären, Noitalan kylästä, jotka kumpikin itsekohdastaan samalla saapuivat käräjäsaliin lakipoydän ääreen. Anna-Liisa Antintyttärellä oli sylissään kuuden kuukauden vanha pojan vekara.

»No, mite se Anna-Liisa Andersdotter nyy oikke tahto tesä måålissa (jutussa) peellekantta ja mite se kuulu?» kysyi laamanni.

Anna-Liisa niiasi nätisti oikeudelle, vuoroin tuomarille ja vuoroin lautakunnalle, sekä lausui sen jälkeen seuraavaa: »Niin ko tuo surkki ja viheljäine kerjäläine oo saanu mnu vaivase syntise narratuks oikken kamalan kerra, ko mnä hoiti häne huushollias. Puhel ensiks ko enkel ja lupas kaikkilai kauniste antta ja viel nairakki mnuu. Mutt juu-peruni, ei mittä ol kuulun kuure kuukaure sisäll, taikk se jälkke ko hän mookkas mull tämä mookeli ja nyy mnä ole ko vanh ulosmarsittu ryssä saapas hylykassa keitetty. Eik hän mein mittä siit lystist maksa ja elättä mukulatas.»

»Noh, noh, ei teellä saa puhella nii paljo strunt (turhaa)» keskeytti tuomari. »On heti sanottava mite te vaati», laamanni Anna-Liisa Antintyttärelle.

»Nii, mä vaari ett korkki laki ja oikkeus pakotta hänt siihe parakraaffi jälkke. Ja kyll mnä vähä näit käräjä hääkustannuksi olisi ottanu, ko ole pitkä matka trampanu ja kantan kakara kainalosan. Sitt mnä vaarisi ett tätä mookeli syynätäs, jost se oo isäs näköne, kosk Epo oo sen kehtan kielttäkki ja viäl ihmiste eres.»

»Jaa, jaa, mutta oikeus ei voi syynete lasta ilman karttamerkki joka on stellättävä keskelle otsa ja se maksa yks marko. Sen peel on minull tuleva spottpengari (sylkiraha) 25 penni,» lausui laamanni.

»Mutt muuul ei ol raha fölis yhtän penni, maksakko Epo,» vastasi Anna-Liisa.

»Kyll mnä talvitte lahan palemppi paikohi, ko mukula otta,» ärjäsi Epo.

»Pitekke suu kiinni siksi ett teilt jotain kysyte,» huomautti laamanni Epolle.

Hetken kuluttua, kun kaikki oli pöytäkirjaan pantuna, lainasi itse pöytäkirjan Vistin Ville Anna-Liisalle vaaditun maksun, minkä jälkeen kysymyksessä olevan lapsen tarkastus tapahtui. Vanha laamanni sovitteli kaksinkertaiset kakkulat, katseli lasta edestä ja takaa sekä kääntyi herastuomari Naukku-Matin puoleen ja kysyi häneltä: »eikö lapsi hänenkin mielestä ollut Epon näköinen, ainakin nenän päästä katsottuna?»

»Kyllä, kyllä, herra tuomari,» vastasi herastuomari Naukku-Matti vanhaan totuttuun tapaan, vaikkei hän asiasta mitään tietänyt, koska hän oli nukkunut koko ajan kun juttua käsiteltiin ja oli vielä unen pöpperössä.

»Noh, mite Efraim Lehtinen nyt vasta tehe kanteesen?» tiedusteli laamanni.

»Mitä mnä semse vanha h…a vaalevi valhehi vasta, ko kielän kaikk, pyytä kumo vaa ja kului oikke lunssaste.»

Tämän jälkeen kutsuttiin sisään todistajiksi mainitut henkilöt: itsellisnainen Hanna Hämysilmä ja renki Ville Vinttula, molemmat Noitalan kylästä, jotka vannotettiin ja erikseen kuultuina kertoivat:

Hanna Hämysilmä: Oli erään kerran iltapimeässä käynyt Epon asunnossa, jossa kantaja Anna-Liisa oli ollut huushollerskana ja asiallisten jo maatessa yhdessä ja samassa sängyssä, kuullut outoa jytinää ja plätinää seka ähkimistä; muuta ei.

Ville Vinttula: Ei muuta, kuin että hän erään kerran oli käynyt Epon mökissä ja silloin nähnyt Epon hartaasti halavan Anna-Liisaa niin että punainen pukinparta oli tärissyt.

Näitten todistajien kertomusten johdosta tiedusteli tuomari mitä hän nyt sanoo.

»Nii, kyll mä se nyy jo myönnänki, ett me ole pelatt yhdes» tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, sillon ko mnä häne siihe sänkkyhy vei. Mutt en mnä vaa rupp mukula elättämä, ilma ete mnä saa mamma kans siihe yhte ja sama kauppaha,» vastasi Epo.

»Mutt mnä en vaa voi tommose keriläise kans yhres elätä, ei vaikk perhan olis,» tokasi Anna-Liisa.

Asialliset, joilla ei enään ollut muuta lisättävää, saivat käskyn poistua lakituvasta, kunnes oikeudessa oli tehty seuraava

Päätös:

Kihlakunnanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiaksensa ja katsoo ei ainoastaan vastaajan oman myönnytyksen, vaan myöskin asiassa kuultujen todistajien kertomusten kautta selville käyneen, että vastaaja Efraim Lehtinen, kutsuttuna Ooperin Epo, on lapsen avlamisaikana harjoittanut haureutta kantajan kanssa ja siis on katsottava kysymyksessä olevan lapsen faariksi (isäksi) mutta koska kantaja ei ole suostunut vastaajan tekemään ehdotukseen, minkä oikeus pitää aivan kohtuullisena ja välttämättömänäkin, niin kanne aiheettomana hyljätään ja saavat asialliset kumpikin, asian näin päättyessä, itse kärsiä kulunsa. Julistettiin.

Tätä päätöstä julistettaessa oli käräjäsaliin saapunut sankka väkijoukko uteliaita kuulijoita. Heti sen jälkeen kaikui huutoja ja röhönaurua pihamaalla Epon kunniaksi. Olihan Epo loistavasti voittanut sellaisen jutun, jota vain harvat onnistuvat voittamaan. Tästä päivästä lähtien Epon maine kohosi korkealle. Hänestä tuli tuossa tuokiossa mainio juristi. Olipa itse istuva tuomarikin onnitellut Epoa, lyönyt kättä ennen poislähtöä sekä tarjonut kupin kuumaa kahvia vehnäpullan kera. Mutta Anna-Liisa Antintytär hiipi hiljalleen pois väkijoukosta, kenenkään huomaamatta, vedet silmissä, kulkemaan mieron tietä. Kukaan ei edes ollut ajatellut hänen kohtalonsa kovuutta ja sitä veristä vääryyttä, jota hänelle oli tapahtunut. Laki oli ollut hänelle jääkylmä ja tunnoton. Näin ollen joutui lapsi Moromäen kunnan köyhäinhoitolautakunnan huostaan. Siitä tuli huutolapsl, jota yksi ja toinen maksua vastaan hoiteli kodissaan, kohdellen sitä kuten orpoa ja hyljättyä ainakin. Kuuleman mukaan oli se sitten kuollut tulirokon uhrina.

Viimeisenä oikeudenkäyntipäivänä, heti istunnon jälkeen, oli istuvalla tuomarilla aina tapana toimeenpanna talossa lopettajaiskemut, joissa itseoikeutettuina vieraina olivat käräjien toimihenkilöt ja kutsuvieraina advokaatit, nimismiehet ynnä poliisit, sekä tietysti myöskin talon villi ja iloinen isäntä Vistin Ville ja hänen juomanlaskijansa Ooperin Epo.

Soiton ja tanssin hurmaamassa tahdissa, kekkerien alkupuolella, letkuivat ja notkuivat piikalutkien ja Tirisen Tiltun hemasevat, kauniit ja sirot sääret, kunnes yleinen huumaus ja uupumus vähitellen sai seurueen valtoihinsa, mutta sitä intohimoisemmin jatkuivat hiljaiset hyväilyt talon monilukuisissa huoneista, joista varsinkin sivuhuoneet tulivat yhä enemmän käytäntöön. Ja aamulla oli kaikki niin suloisessa sekasotkussa, että arvohenkilöiden oli enää vaikea löytää itsensä.

Epopon tietämän mukaan oli Vistin taloa aikoinaan nimitetty myöskin »hotelliksi”, jossa trahtamenttia hoiti apteekkari »Pipparmyntti». Vakinaisina vieraina olivat »hirttämätön Salon Kyöri», »Taidemaalari Martin Wappu”, sanaseppä »Kalle Kustaa”, pankkimies »Mäkipää», kauppiaat Tulivuori ja Hansin Sukka», piikana palvelivat «Palpan Killi», »Halitulin Hanna», »Morjens Manda» ja »Kippis Alma». Useasti siellä vietettiin repäiseviä kemuja, erittäinkin Vistin muijan nimi ja syntymäpäivinä ynnä piikojen kunniaksi pantiin toimeen erityisiä iltakutsuja, joissa tilaisuuksissa laulu aina korkealle kohosi, sen mukaan kun tunnelma nousi tukkaan.