EPO MATKUSTAA TURKUUN, MUTTA JOUTUU POLIISIN KANSSA TEKEMISIIN SIELLÄ.

Ooperin Epo oli myöskin luonnon ihailija ja ennenkaikkea kultaisen kotiseutunsa laulaja. Senpätähden hän ennen pitäjän rajapylvään ohitse päästyään ja Pakkalan taloon saavuttuaan, alkoi kotiseututunnelman lumoissa laulella itse tekemänsä laulua:

»Oi sa kultainen kotiseutu ma nään sinut kerran taas; ja sieluni silmillä katson ihanuuttasi joka haas.

Kuinka päivä päällesi paistaa ja aurinko armias on; kuinka kohisten kohoo korsi ja tähkä on verraton.

Sun helmassas heelmät huokuu ja antimet runsahat vaan; sua hallitsee Taatto taivaan jolle kunnia kuuluu vaan.

Kohta kaatuu heleä heinä ja elonleikkuu alkaa maas; kohta katkaisee koneet korret, vilja aumatkin nähdään taas.

Meni menojaan keskikesä ja suven juuri sunnuntai; vain vienoja muistoja elää mun rintani riemuun sai.

Kuinka tutulta tuntuu taasen joka polku, pensas ja muut; kaikki kivet, kalliot, kannot ja mun pihani pihlajapuut.

Kaikki syliini sulkea tahdon ja suullani suudella vaan; missä seisoo töllini kallis jonka vertaist ei löydä vaan.

Sulle sykkii sydän ja suoni ja kantelo kauniisti soi; sulle elän ja kuolen aina sa kultainen kotini oi.»

Nyt ei minun sovi enään täällä kotipitäjässäni hiiskua halkaistua sanaa siitä tulipalosta, eikä anoa avustusta, sillä se voisi herättää ikävää huomiota, koska kaikki tietävät ettei se ole totta. Ja mätäkuun uutiseksi se olisi liian karkea. Paras on siis koettaa «jyvästellä» niin ahkeraan kuin mahdollista, sekä lähettää kootut viljat säkeissä kyläkuntain maitokuskeilla kirkonkylän Poukolan talon makasiiniin, kuten ennenkin. Kyllä talonväki niistä huolehtii, siksi kunnes itse ennätän niitä noutamaan ja saan ne kaupatuksi hyvästä hinnasta viinankeittäjille tai nälkäisille kaupunkilaisille, tuumaili Epo.

»Terve, terve, sanoi Pakkalan talon isäntä, kohta kun Epo oli astunut kynnyksen yli, missä se Lehtinen nyt on oleillut, kun ei meillekään ole pitkään aikaan ennättänyt? Olisihan toki laulumieskin talossa joskus ollut tarpeen ilahuttamassa tätä harmaata arkipäiväistä elämää ja saattamassa sitä hieman valoisemmaksi, vaikkapa vaan hetkiseksikin».

»Maailmall avalall on tämmöse leisumiehen ja keljäläise ain vaa oltava näljän pakotuksest. Ei täsä muute henk luumiss kauva pysy, eimos makkavan kati suuhu mittän tull», vastasi Epo.

Tämän keskustelun jälkeen käskettiin Epo illalliselle muun talon väen kanssa saman pöydan ääreen. Ja kun kaikki olivat aterioineet, pyysi isäntä, joka aina oli leikillinen ja hauskalla tuulella, Epoa laulamaan koko talonväen kuullen suuressa ja avarassa tuvassa, luvaten hänelle palkkioksi jokaisesta lauletusta laulusta yhden litran ruisviljaa. Tähän pyyntöön Epo suostuikin mainitulla ehdolla. Ensin hän lauloi lemmenlauluaan, jota ei kukaan läsnäolleista ollut koskaan ennen kuullut, mikä saattoi koko talonväen nauraa höröttämään ja iloiselle tuulelle. Epo sai nyt toistella tätä laulua moneen kertaan, myrskyisillä kättentaputuksilla. Mutta tätä ennen oli hän ottanut lieden tuvasta itselleen hiilen kappaleen, minkä kanssa piirsi tuvan seinään joka lauletun laulun jälkeen mustan viivan, jotta hän lopuksi pääsisi selville siitä montako litraa talonisäntä oli hänelle velkaa.

Näin hän jatkoi laulamistaan aina puoliyöhön asti, jolloin hänen äänensä oli aivan käheä sekä talonväki väsyksissä pelkästä nauramisesta. Epolla ei ollut todellisuudessa minkäänlaista lauluääntä eikä korvaa. Kumminkin kaikki yksimielisesti antoivat Epolle tunnustuksensa lauluistaan.

»Ja niinkuin nyt kuulitte, oli se jotain toista ja parempaa kuin sen Helperin Hessun ruokottomat laulut», sanoi iloinen isäntä, jatkaen «enkä minä koko miestä sietäisi talostani, koska kuuluu olevan vielä polsseviikkikin».

»Se on totta mitä isäntä sanoo», vakuutti talonväki yhdestä suusta.

Sen jälkeen menivät kaikki makuulle ja Epo pääsi isännän kamariin laitetulle vuoteelle lepäämään, mikä olikin tarpeen, koska hän oli laulanut enemmän kuin koskaan ennen ja oli nyt perin väsyksissä.

Aamulla kun kaikki olivat hereillä ja talon ehtoisa emäntä oli kantanut kahvit sisälle, alkoi isäntä jutella Epolle suunnittelemastaan Turun matkastaan. Hänen täytyi käydä siellä ostamassa itselleen uusi niittokone Forseliuksen liikkeestä, edelllsenä päivänä rikkimenneen tilalle. Epo voisi hyvinkin seurata mukana katsomaan ensi kertaa Turun kaupunkia ja kaikkia sen nähtävyyksiä, jos muuten haluaisi, sanoi isäntä.

»Kyll mnä vaa mieleläs tle, jos vaa fölin pääse. Ja oo mnuullakin tärkkiöi asioit toimitettavan siell kuvelnööli vilastos, jos pääsis se maanisä puheill», vastosi Epo.

»Sitten sitä lähdetään heti Suonperän automobiilissä ja minä kyllä maksan kyydin», virkkoi isäntä.

Epo oli pukeutunut vähän ennen kuin isäntä ja muisti nyt eilen illalla piirtämänsä viivat tuvan seinässä sekä lähti heti niitä laskemaan. Viivoja ei ollut enempää eikä vähempää kuin täysi sata.

Näin ollen hänen ylöskantoluetteloonsa eli verotukseensa ja takseeraukseensa oli tullut yksi hehtolitra lisään. Mutta Pakkalan isännällä ei ollutkaan varaa maksaa verojaan heti, eikä liioin ollut haluakaan siihen, sillä hän oli pitänyt koko asian ja laulun pelkkänä leikkinä. Tästä närkästyi Epo. Kuitenkin lupasi isäntä suorittaa viljan syksyllä jos sattuu saamaan hyvän vuoden tulon. Tällä kerralla maksaisi hän ainoastaan Epon kyydin Turkuun. Tästä riemastuneena lähti Epo mukaan edes aamiaista maistamatta. Se kyllä motkotti häntä koko ajan, kun hän ähkien ja puhkuen kiipesi isännän perässä jyrkkää »Punajan» mäkeä ylös kohti autoasemaa. Siellä oli jo vaunu miltei täynnä. Kun sinne vielä tuli elintarvelautakunnan pomo, tuo hirttämätön Salon Kyöri, nousivat Epon karvat pystyyn. Hän ryntäsl pois autosta, heristeli nyrkkiään, hakkasi puukenkiään ja haukkui sanomattomasti hänen kerjättyjen viljojensa syömisestä, uhkasipa jäädä pois vaunusta, sillä kunniallisena ihmisenä ei hän lähde sellaisen henkilön kanssa yhdessä matkustelemaan mihinkään. Ja vähällä oli, ettei hän jäänytkin pois vaunusta, sillä Myllypitäjässä naulaamansa toinen puukenkä oli siinä täristellessä mennyt ihan sirpaleiksi.

Nyt tuli Epolle hätä ja aivankuin armosta laski hän Salon Kyörin vaunuun, kun tämä ensin oli käynyt Tinku Jussin muijalta lainaamassa vastatervatut puukengät.

Nyt oli Epossa miestä, kun hän sai nöyryyttää elintarvepomoa. Hän ei ollenkaan huomannut koska vaunu lähti liikkeelle. Vasta sitten kun jo mentiin täyttä vauhtia Ullanmäestä alas, huomasi Epo, miten asiat ovat ja silloin alkoi kylmiä väreitä kiertää hänen sisikunnassaan. Kamalalta tuntui se keinutus ja pärinä, varsinkln kun hän illalla oli syönyt papusoppaa. Kun oli päästy »Virstantolpan» mäkeen, alkoi hänen koko olemuksensa vavista perustuksiaan myöten ja hän tunsi olevansa perin löyhällä pohjalla, vaikka pitikin Pakkalan isännän takin liepeestä kaksin käsin kiinni. »Kakosuon mäestä» alas laskettaessa alkoi vaunu haista niinkuin talvista sikokarsinaa olisi tyhjennetty ja mukana olevat muijat kokoilivat saaliensa liepeitä. Epo oli kalpea kuin joppijuusto. Sanattomana tuijotti hän eteensä, laskien aina aika ajoin suustaan kamalalta haisevan suihkun. Loppumatkalla hän voi jo vähän paremmin, mutta harmitti kuitenkin tuo ruumiinsa ravistuminen ja Pakkalan isännän ja Salon Kyörin piikittelyt elintarvelain rikkomisesta ja sopimattomasta kalliin ruuan tuhlaamisesta. Asia paheni yhä kun auto pysähtyi kirkonkylään ja Salon-Kyöri sekä kaikki elintarvepomot tulivat kiusaamaan häntä, kun hän joutui puhdistamaan vaunun ennenkuin matkaa jatkettiin. Epo kiroili ja hikoili, pyyhki ja putsasi sekä kantoi saavikaupalla vettä nimismiehen kaivosta. Kun vaunu oli puhdas, asettui hän hiljalleen istumaan paikalleen samoinkuin muutkin matkustavaiset ja vasta kun vaunu lähti liikkeelle, pui hän nyrkkiään elintarvepomoille, ja kamalasti melusi hän aina Jästiin asti ja vannoi, että hän on takaisin tullessaan elintarveherrojen herra ja pääpomo. Jästin kylässä vasta hän huomasi, että vaunussa oli myöskin laulajapoika Vistin Villekin. Epolla oli syvä kunnioitus häntä kohtaan, sillä hän oli ainoa, joka korttipelissä oli pystynyt Epon voittamaan. Ahkerasti he aina olivatkin käräjätalossa aikansa kuluksi korttia pelanneet, Epon laskiessa sukkeluuksia. Vilkas keskustelu jatkui nyt heidän välillään kunnes auto yhtäkkiä pysähtyi Turun torille ja Epo lensi läpi tuulilasin erään maalaisen munakariin. Samalla ilmestyi paikalle pollari, joka heti tiedusteli kuljettajalta, oliko vaunussa juoppoja.

»Ei ole juoppoja, mutta kylläkin pari vähän pehmeäpäistä äijän rähjää. Toinen on se ovela moromäkiläinen kerjuri Ooperin Epo ja toinen taasen laulajapoika Vistin Ville», virkkoi autonkuljettaja.

»Ooperin Epo. Annappas olla kun ajattelen — — Onko se, ottia tuota, se sama hurskas hunsvotti, joka on pettänyt koko maakunnan, vieläpä pappiparat ja lukkarilurjuksetkin, tekaistulla tulipalonavustuspyynnöllään, kulasseerannut Jumalan viljalla ja tupakalla tässä pulakautena sekä pakoittonut kunnollisia ihmisiä ostamaan pilaantuneita ja haisevia sillejä?» tiedusteli pollari.

»Kyllä se on juuri sama saakelin junkkari, jolle ei edes poliisikaan mahda mitään», vastasi autonkuljettaja.

Pakkalan isäntä joutui nyt suorittamaan Epon edestä auton tuulilasin sadalla, ja särkyneet munat 50 markalla. Sitten he kaikki poistuivat autosta ja Epo jäi keskelle toria suu auki seisomaan töllistelemään. Hän alkoi nyt laskemaan kaikkien rakennusten savupiippuja, kuten hänen seuratoverinsa olivat häntä neuvoneet tekemään.

Äkkiarvaamatta tyrkkäsi poliisi häntä kesken sydämellisen haukottelun, niin että Epo oli mennä aivan silmilleen. Poliisi huomautti ettei saa seisoa ajotiellä, ja olla hölmistynyt, koska saattoi tulla yliajetuksi millä hetkellä tahansa. Tästä Epon kasvot kirkastuivat, sillä nyt, kun hän oli virkamatkoilla, ajatteli hän, ettei sovikaan puhutella muita kuin virkamiehiä. Ja niin hän kysäsikin:

»Tietäköst hell konstunpaapel, misä se meijä kupelnööl Hoosiannapoff pitä vistiäs?»

»Mitä?»

»Nii, mnä vaa tielustele, misä se Hoosiannapoff asu?»

Silloin poliisi tarttui häntä niskasta kiinni ja vastustelemisista huolimatta vei mukanaan, luvaten osoittaa virkavallan herjaajalle, sellaiselle kerjäläisraukalle, mitä maksaa kunnianloukkaus herra kuvernööriä kohtaan. Ja näin vietiin Epo armotta putkaan, jossa hän sai virua seuraavaan aamuun asti, kunnes hän tuotiin kuulusteltavaksi. Siellä häntä ihmetytti suuri joukko kiiltävänappisia herroja, pistimillä varustettuja ryssän sotilaita ynnä saastaisia santarmeja. Ennenkuin häneltä mitään kysyttiin, ehti Epo tiedustella, olivatko nämä hänen henkivartijoitaan ja terävillä haukansilmillään hän tarkasteli sotilaita, mutta tämän kysymyksen päälle paukahti nuija pöytään ja hänet käskettiin vaikenemaan siksi aikaa kunnes häneltä jotain kysytään. Silloin alkoi Epon pukinparta täristä ja hikihelmet kihoilivat Epon otsalle, kun häneltä kysyttiin, oliko hän loukannut korkia-arvoisen kuvernöörin kunniaa, hänen nimeään vääristelemällä.

»En mnä oll sen kylkken käyny» sanoi Epo ja tullen perin puheliaalle tuulelle, selitti hän melkein yhteen henkäykseen koko asiansa aina sitä myöten kun hän putkaan vietiin.

»No, kuka sitten käski teidät sanomaan meidän armollisen kuvernöörimme Hoosiannapoffiksi»?

»Visti Ville, ko tull samass piiliss» vastasi Epo, »emmös mnä oll koska enne kuullu stä nimi».

»Vai niin, osaatteko sitten sanoa Hosianoff se on hänen oikea nimensä?» Epo risti kätensä ja ankarasti suutaan vääristellen ja silmiään mulkoillen sanoi komisarion perässä: »Hoosimannapoff». Silloin räjähti koko korkea oikeus nauramaan, Epon vääristellessä tuskasta. Nyt sanoi komisarius: »sanokaa minun perässäni muutamia nimiä». Näin jatkui vuoropuhelu komisariuksen ja Epon kesken. Komisarius: »Krapotkin», Epo: »Patapotkin», komisarius: »Terepanoff», Epo: »Telefaanoff», komisarius: »Hosianoff», Epo:»Hopisianoff». Silloin löysi Epo itsensä keskeltä pihaa, kiroillen ja uhkaillen osakseen tullutta kohtelua virkamatkoillan, pyysi hän pihaa puhdistelevan muijan viemään hänet kuvernöörin puheille.