EPO ON KEKSELIÄS JA KOITTAA ONNEAAN.

Epolla oli erittäin hyvä huumorin tajunta, joka ilmeni monina metkuina ja hänelle tehtyihin kysymyksiin annettuina monisolmuisina ja vanhan viisaina vastauksina. Niinpä hän kerrankin sitoi sileän, keltaisen huhtanauriin leveisiin ja huomiota herättäviin vanhanaikaisiin nikkelivitjoihin, pisti nauriin liivintaskuunsa ja vitjat kulkemaan ylitse vatsan toiseen liivintaskuun. Näin varustettuna hän lähti astelemaan, pussi selässä ja keppi kädessä pitkin kylätietä. Tuli sitten vastaan muuan samankylän isäntämies. Huomattuaan Epon vatsalla heiluvat leveät kiiltävät vitjat, pälkähti hänen päähänsä kysyä jotta »mitäst Epon kell oo»?

Epo veti vakavasti ja arvokkaasti nauriin taskustaan, katsoi hetken ja vastasi «valttia vaille».

Noin nimesi, työnsi nauriin takaisin taskuunsa ja lähti taakseen katsomatta vakaana jatkamaan matkaa, toivossa, että kunpa vielä joku toinenkin olisi ajantiedon tarpeessa.

Mutta Eposta oli vähitellen alkanut tämä alituinen ja pitkävetinen jyvästys eli ylöskanto maistua puulta ja kyllästyttää, kuten sikaa yksitoikkoinen ruoka. Viljan kantaminen ja ressuttaminen pussissa talosta taloon ja kylästä kylään oli raskasta ja ikävää työtä. Nain ollen hän päätti koettaa jotain muuta keveämpää, tuottavampaa ja helpompaa elinkeinoa. Rahaa ja taasen rahaa, se oli hänen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten toimintaohjelman ensimmäinen ja viimeinen numero. Mutta millä tavalla päästä käsiksi tähän jaloon metalliin ilman työtä ja rikosta — siinäpäs onkin kysymys, joka ei ole niinkään helposti ratkaistavissa yhdessä kädenkäänteessä, tuumaili Epo.

Pienet ovelat temput ja narraamiset eivät hänen mielestään olleet juuri mitään, koska narri on ainoastaan se, joka antaa itsensä narrata, eikä se, joka narraa. Ja olihan tämän maailman meno muutenkin kieroa ja katalaa aivan joka kantilta sekä elämän edellytykset epätasaisesti jaettu. Toisilla oli yltäkylläisesti ja toisilla ei mitään. Viisaat elivät tuhmien narraamisella. Veli petti veljeään, sisar sisartaan ja loppujen lopuksi oli koko yhteiskunta niinkuin suuren talon lypsykarja, jota valtio ja kunnat aina ja alituisesti lypsivät —. Niin että mitä pahaa siinä olisi, vaikkapa hänkin omasta puolestaan ja omaan laskuunsa koettaisi onneaan, »iskemällä suonta» yhdeltä ja toiselta.

Jo pitemmän aikaa oli tämä kysymys ollut hautumassa Epon aivojenahjossa, kunnes eräänä päivänä hänen päähänsä pälkähti yrittää heti toimeenpanna maakunnassa jonkinlaista julkista rahankeräystä omaksi hyödykseen. Ja olihan isävainajakin jo ennen häntä käyttänyt tätä temppua hyvällä menestyksellä. Milloin hän haki vahingonapua olemattomasta kuolleesta hevosestaan ja milloin taasen lehmästään.

Miksei sitten hän voisi menetellä samalla tavalla. Voisihan hän hakea vaikka tulipalonvahingonapua koko mökilleen. — Kuka siitä viitsisi edes selvän ottaa, oliko yhden kerjäläisen mökki palanut tai ei. Ja vähätpä siitä, vaikka jotkut kateudenhenkiset selän takana häntä soimaisivatkin keinottelusta. Liike kuin liike, ajatteli Epo. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä enemmän hän alkoi uskoa ja varmistua menestyksestään. Jos ei juuri omassa ja naapurikylissä, niin ainakin loitompana ja ennenkaikkea kaupungeissa, missä rikkaat röhkivät ja vetelehtivät.

Se oli siis ajateltu ja päätetty asia, hän haki heti esille kirjoitusvehkeensä, se on tupakkakartuusin käärepaperin ja timpermannin kynän, jonka hän oli kerran kerjuumatkoillaan löytänyt maantieltä ja sitten reilusti tallettanut. Sen jälkeen hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan sisältöisen anomuskirjelmän:

»Noyrä tulibalon avunbyyntö

Ku hirvittävä ja gauhia tulibalo boltti mnu ainua asuno oikke maatasall vilme viigoll berjanta vasta yöl, nii et gaikk balo, ett ei jääny mittä muut gu mitä bääl oo nyy ja jokane näke. Nii mnä byyrä nöyräst et gaikk ku kristity nimi kantava ja Jumala belkkävä annasi armost minul raha et mnä saisi osta taikk rakentta ittellen uure asuno, et ei mnu vaevase syntise tarvittis talvise taeva all jäärä vilu kärsimä ja guolema.

Nöörimäst

Efraim Lehtinen».

Epo päästi nyt helpotuksen huokauksen, saatuaan supliikkinsa vihdoin viimein kovien ponnistelujen jälkeen valmiiksi. Ellei tämä vetele, niin ei sitten mikään, ajatteli hän. Näin ja tällä tavalla se ilman päiväystä pysyy voimassa ja kestää ikuisesti, se on siis aina ja alituisesti oleva viime viikolla perjantaita vasten yöllä kun se hirvittävä tulipalo tapahtui ja n.e.p. — Aivan mainio keksintö ja vetoplaastari, huudahti Epo.

Kohta saisi hän lähteä reisuun kiertämään maakuntaa sekä koettamaan taidokkaasti laaditun avunpyyntönsä voimaa ja vaikutusta. Mutta sitä ennen tuli hänen hieman harjoitella esiintymistä alakuloisena, pää kallellaan ja kädet ristissä.

Tätä temppuilemista kesti pari päivää ennenkuin hän katsoi itsensä täysin kompetentiksi ilveilyssään. Sen jälkeen hän eräänä kauniina kesäkuun päivänä, uudet puukengät jalassa lähti astelemaan kohti naapuripitäjää.

Ja voi ihmettä, kuinka kaikki luisti kuin rasvattu salama. Hänen saavutuksensa oli suurenmoinen. Joka asunnossa, mihin hän poikkesi, sai hän kaikkien jakamattoman osanoton ja säälin tunteen osakseen. Joka töllistä tuli viitonen, joka talosta kirposi kymppi ja suuremmista aina viiteenkymmeneen markkaan asti. Myöskin päätti hän käydä pappilassa, koska siellä oli aina paremmat sapuskat tarjolla kuin muualla.

Vanha kunnia-arvoisa rovasti Hannes Halleluija oli omassa persoonassaan ovella vastasta päivittelemässä ja tiedustelemassa, millä asioilla Epo nyt niin alakuloisena liikkui.

»Tulipalo avustust tulin pyytämä hell plovastilt, jos olis mahdolist saada», selitti Epo sekä jätti samalla paperilappusensa rovastin käteen.

»Sepä vasta kummallista, viime viikolla perjantaina tapahtunut tulipalo», mutisi rovasti, »eikä paikkakunnan sanomalehdissä ole uutisosastossa näkynyt yhtään halkaistua sanaa siitä. Ja minullekin tulee sekä »Jaaritussanomat» että »Ämpärporin Sanomat» sanoi rovasti Halleluija aivan hämmästyneenä.

»Nii nähkäst, hyvä hell plovasti, se o ain nii, ete vaevaste vaevoist ja kööhitte kuljulest ol ennenkä suult äänt piletty», vastasi Epo aivan rauhallisesti.

«Taitaa niinkin olla, mutta mitenkä se tulipalo sitten asunnossanne irti pääsi», tiedusteli rovasti Epolta.

»Alvattavaste vintinpäält, sielt fyllitte alt. Kipen oli alvatenki vanhast ja halkkenust muulist päässy sammalihi ja jääny sinn kytemä ja ajan kans leimattanu ilmliekkihi. Muut en tiel, ko ett plätinä aikan heläsi kauhia paukkina ja plätinä, ko välikato putos alas. Juul viimeses hetkes hyppäsi sänkystän, sieppasi vaatten kainalohon ja juoksi kaltanol paljall paidallan, tämä jakkusi kelkes siin tulipaloss kälventty pahanpäeväsest, niinkö hell plovast ny itteki voi täsä nähdä.

»Voi, voi, sentään, minua niin säälittää. Kuinka olette ensinkään jaksaneet kestää tämän kovan kohtalonne?» kysyi rovasti.

»Nii, Jumala avull on se sentä menny päeväst toisse. Ole hänelt lukkollu ja saanu appu heikkouttehen», sanoi Epo vakavalla äänellä.

»Menkää nyt keittiön puolelle pyytämään ruustinnalta ruokaa ja juomaa ja tässä olisi teille herramme nimessä sata markkaa uuden asunnon saantia varten».

Epo kiitteli ja kätteli nyt kunnia-arvoista rovastia oikein sydämensä syvimmästä pohjasta sekä otti jäähyväiset vedet silmissä.

Keittiön puolelle tultuaan, tapasi hän vanhan vakavan näköisen ja pulleavatsaisen ruustinnan, joka kattoi poydän täpö täyteen kaikilla pappilan parhailla rääteillä sekä kehotti Epoa syömään itsensä kylläiseksi; minkä jälkeen hän poistui saliin jatkamaan kesken jäänyttä koruompelutyötään.

Epo istui nyt pappilan poydän ääreen syömään ja mässäilemään pappilan kaikista hyvistä antimista, joista ei mitään muuta uupunut kuin hyvä ruokaryyppy. Hän oli nyt kahdenkesken pappilan pyylevän, punaposkisen ja sinisilmäisen keittäjättären Amalian kanssa, jolle Epo aina vähän väliä iski silmää sekä alkoi lähennellä häntä. Heidän suhteensa kasvoi hetki hetkeltä, kunnes se vähän ajan kuluttua oli noussut huippuunsa ja Epo oli juuri kädet kiedottuna Amalian kaulan ympärillä nauttimassa onnellista ja autuasta hetkeä, jolloin heidän huulensa koskivat toisiinsa, kun äkkiarvaamatta keittiön ovi ponnahti auki ja samassa sisään astui ruustinna Katri Halleluija, aivan säikähtyneenä.

»Mitä teerenpellä te täällä pidätte minun selkäni takana. Hävetkää molemmat silmänne täyteen. Olen aina ajatuksissani tähän asti pitänyt Amaliaa kunnollisena ja siveänä tyttönä, mutta nyt?»

»Noh, eihän tässä juuri mitään sen kummallisempaa ole tapahtunut, kun jos ruustinna suutelisi omaa miestään, jota olen tottunut näkemään joka päivä», päivitteli Amalia.

»Niin, niin, mutta minä olenkin naimisissa oleva nainen», huomautti ruustinna.

»Aivan oikein. Ja minä olen taasen naimaton sekä teiltä saanut oppia suutelemiseen ja hyväilemiseen. Onko siis ihme, että seuraan esimerkkiä»?

»Oli miten oli, on se sentään sellaista syntistä menoa ja joka tapauksessa sopimatonta peliä tuolloisen vanhan ja kurjan kerjäläisukkelin kanssa», tuumaili ruustinna Halleluija.

»Ei lakkaus ikkä, laha tai likkaut kysy», virkkoi Epo.

»Lähtekää nyt heti paikalla laputtamaan täältä», sanoi ruustinna, »taikka minä annan teille särpimeksi koivunrieskaa».

Epo lähti portaita myöten alas. Ilta oli jo myöhäinen ja hän päätti käydä pappilan heinälatoon lepäämään siksi aikaa, kunnes valot pappilasta sammuivat ja kaikki ovat menneet makuulle. Sen jälkeen hän hiljaa, hissun kissun hiipi keittiön ikkunan alle koputtamaan, jolloin Amalia päästi hänet sisään.

Täällä he sitten saivat kaikessa rauhasta jatkaa lemmenleikkiänsä, kunnes he väsyneenä torkahtivat sitkeään uneen. Eikä Amalia herännyt, kuten tavallista oli, kello seitsemän aikaan aamulla keittämään kahvia ja viemään sitä sisälle sänkykamariin.

Ruustinna oli jo pitkän ajan ollut hereillä sekä käynyt levottomaksi kun ei aamukahvia kuulunut. Lopulta hän hermostui ja päätti yöpaidallaan käydä keittiössä katsomassa syytä Amalian viipymiseen.

Täällä kohtasi häntä hämmästyttävä näky, kun sekä Epo että Amalia nukkuivat vielä sitkeässä unessa. Tästä raivostuneena haki ruustinna keittiön nurkasta pitkävartisen lattialuudan, jolla hän alkoi oikein olan takaa ruoskimaan näitä kahta rakastelevaista sillä seurauksella, että Epo ponnahti nuolena ylös ja lähti käpälämäkeen.

»Kyllä se oli oikea nauta ja juuri hunsvotti se moromäkiläinen kerjäläisukkeli. Eipä tyytynyt pelkkään ruokaan ja rahaan, vaan vielä päällepäätteeksi viekotteli meidän Amaliankin epäsiveellisyyteen, hyi, hyi, sentään», sanoi ruustinna Halleluija miehelleen.

»Niin, niin, minä olen koko ajan sitä sanonut, että mitä enemmän Amalia lyhentää tukkaansa ja hameitaan, sekä käyttää hajuvesia ja korkeakorkoisia kenkiä, sitä syntisemmäksi ja kevytmielisemmäksi hän käy päivä päivältä», vastasi rovasti tuskastuneena.

»Siinä sinä oletkin aivan oikeassa. Ja kun se hävytön lutka kehtasi vielä pilkata pyhää avioliittoammekin ja vertailla sitä haureuden pesäksi, niin sepä vasta kauheata on. Tällaista puhetta en ikinä ole ennen kuullut.»

»Kyllä totisesti tämä papinvirka alkaa tympäistä minua, kun maailma aina vaan pahenee. Ihmiset paatuvat ja suorastaan kylpevät synnissä, Kaikki kylvö menee hukkaan ja rikkaruohot yksin rehoittavat hengenvainioilla».

»Tosiaankin on se lohdutonta ja toivotonta työtä, hoh, hoh, ja, ja», huokaili ruustinna Halleluija.

Epolta oli kaikki kepposet menneet tähän asti kuin rasvattu. Hän oli päässyt siunattuun alkuun. Ennenpitkää alkoi hän itsekin vähitellen uskoa mökkinsä todellakin palaneen poroksi, koska rovasti Halleluijakin oli sen uskonut.

Kyllä varmasti kaikki Jaarituskaupungissa, aina poliisimestari Jestanpoosta alkaen, uskoisivat häneen ja hänen tulipalojuttuunsa, sitä ei hän enään ensinkään epäillyt. Ja sitä paitsi tunsi hän useat juristit samassa kaupungissa aivan hyvin, koska he olivat olleet asioita ajamassa Moromäen käräjillä sekä kuuntelemassa, kun hänen monimutkainen lapsenelatus- ja tonttiriitajuttunsa olivat olleet esillä.

Nyt alkoi ankaran tarkka rahojen laskeminen. Ja katso, kahdesta naapuripitäjästä oli hän saanut kokoon kokonaista 1,200: — mk. Siikapitäjästä 700: — ja Silakkapitäjästä 500 markkaa.

Tähän tulokseen olisi luullut hänen olevan täysin tyytyväinen. Mutta mitä hulluja vielä. Niinkuin ruokahalu kasvaa syödessä, kasvoi myöskin Epon rahaa himo. Hän päätti heti paikalla lähteä Jaarituskaupunkiin ja suoraa päätä astella poliisimestari Jestaanpään asuntoon.

Poliisimestari Jeremias Jestaanpää tuli juuri Raastuvanoikeuden istunnosta salkku kainalossa ja he tapasivat toisensa poliisikamarin rappusilla.

»Noh, mitä se Efraim Lehtinen nyt täällä päin noin alakuloisena liikkuu», tiedusteli poliislmestari, joka aina oli tunnettu erittäin ystävälliseksi, iloiseksi ja vieraanvaraiseksi.

»Tulipalo vahinko appu tuli anoma hell polismestolilt, jos o mahloloist saada», sekä jätti papepipalasensa poiiisimestarin käteen.

»Noh, voi jestaanpoo», sanoi poliisimestari Jestaanpää. »Onko teidän asuntonne palanut? Emmekä me täällä tiedä yhtään mitään. Niinhän me elämme kuin jossain Egyptin pimeydessä. Vaikka koko Moromäen pitäjä olisi yhtenä tulimerenä ja tuhkoläjänä. Onpa se vasta kummallista, kun ei niinkään valveutunut lehti kuin »Jaaritus-Sanomat» ole siitä kihankahausta tietänyt. Eivätkä ne lukuisat kirjeenvaihtajatkaan ole mitään tänne tiedoittaneet. Virkani puolesta tulen kyllä antamaan herroille toimittajille juuri tämän tapauksen johdosta pienen muistutuksen tärkeän uutisen pois jättämisesta. Mutta asiasta toiseen. Onko tiellä edes pidetty poliisitutkintoa tapahtuman johdosta»? tiedusteli poliisimestar.

»Kyll se Molomäe pitäjä vanh vallesmann ja häne apulaises siell kävi nulkki nuuskimas. Ei he siält muut löytäny ko tuhkläjä ja sitäki oll taevantuul jo keljeny ottama osas ja hajottama maelman tuulihi», selitti Epo.

»Vai niin, vai niin», virkkoi poliisimestari Jestaanpää sekä sysäsi Epolle satosen ja häipyi kiireellisesti tiehensä, niin ettei Epo ehtinyt edes kunnollisesti kiittää.

Tämän jälkeen kävi hän kaikissa taloissa ja kauppapuodeissa hyvällä menestyksellä. Niinpä esimerkiksi Hauenkuonon iloiselta Iisakilta ja Jaarituskujan Jaskalta, oli hän saanut lämpimästä kädestä kokonaisen satosen kummaltakin. Poliisimestari Jestaanpään asunnon keittiön uuninpäällä hän nukkui hyvin koko yön, ja herätessään aamulla lähti vielä unen pöppörössä astelemaan päin kauppaneuvos Massisen kauppaliikettä, odottamaan kanppaneuvoksen tuloa sinne.

Salaperäisenä ja ympärilleen vilkuillen istui hän konttorin oven edessä olevan sillitynnyrin päällä, kärsivällisesti odottaen kaupponeuvoksen ilmestymistä. Vihdoin tämän saapuessa hyppäsi Epo alas, kaivoi takataskustaan likaisen paperilappusensa esille ja isävainajansa vanha lakkiräsy kainalossa, teki hänelle epätavallisen, kerrassaan ainutlaatuisen syvän kumarruksen.

Tästä epätavallisesta nöyryydestä melkein liikutettuna, alkoi kauppaneuvos tiedustella Epolta hänen asiatansa ja myöskin kotipaikkaa.

»Nii, almolline kauppaneuvos, tuli tulipalo avustust teil pyytämä, jos olis mahdolist», työntäen samalla paperilapun hänen käteensä. «Ole muuto syntysi ja kotosi siit kuulusast Mololomäen kunnast, kon kive ja kallio mäläntyvä, sia syödä nahkones ja pienet polsaat kalvones, päivines», vastasi Epo lojaalisesti ja vakuuttavasti.

Epo käskettiin nyt oikein konttorin puolelle, jossa he kotvan ajan keskustelivat useista asioista. Eposta alkoi olo tuntua hyvin kodikkaalta. Sen lisäksi, että kauppaneuvos oli antanut hänelle viisisatosen, pyysi hän Epoa vielä käymään kaupan puolelle katsomassa, jos siellä mahdollisesti olisi jotain hänelle sopivaa taloustavaraa.

Epon astellessa itsetietoisena kauppaneuvoksen rinnalla, paksu sikari suussaan kauppaan, kohtasi häntä siellä ikävä ja lamauttava yllätys.

Päivää sanomatta karjasi täydellä kurkulla siellä hänen naapurinsa Uudenkartanon vanha muori:

»Tääläkös sinä, peeveli vieköön, senkin ovela maankiertäjä olet? Kotoa lähtiessäsi olit jättänyt porstuasi oven auki, niin että Lallalan talon lammaslauma meni sisään ja kaatoi porstuasta kokonaista kolme ruisviljasäkkiä, syöden sen lisäksi kaikki sinun kerjätyt leipäsi. Koko lauma on nyt sairaana ja puolet kuuleman mukaan kuolleet. Nyt vasta sinuile, saakeli soikoon, tulikin kallis kalaasi, kun joudut maksamaan Lallalan lampaat.»

Silloin Epo lyyhistymistään lyyhistyi ja pukinparta leuassa alkoi täristä arveluttavasti, ja huomattuaan, että kauppaneuvoksen viha julmistumistaan julmistui, vilkasi hän muutaman kerran kohti ovea, tuntiessaan samalla kauppaneuvoksen kovan kouran takkuisessa tukassaan, livisti hän vikkelästi ulos kauppaliikkeestä. Torilla häipyi hän väkijoukkoon. Kylmät renkaat pyörivät hänen takalistossaan, kuullessaan kauppaneuvoksen itse poliisimestarille huutavan: »ottakaa tuo roisto kiinni».

Tällöin paransi Epo vauhtiaan, suunnaten matkaasa päin myllytullia, mutta sattui hänelle semmoinen ikävä vahinko, että toinen puukenkä halkesi. Taakseen katsomatta sieppasi hän sen käteensä ja vasta tullin ulkopuolella vilkaisi vihaisesti taaksensa. Väsymyksestä huolimatta ei hän sentään vieläkään pysähtynyt, vaan läähättäen juosta jölkytti, kädessään halkinainen puukenkä.