EPON PARTA PALAA JA KÄYNTI ELÄVISSÄKUVISSA

Epon tultua kuvernöörin portaista kadulle, oli ilma muuttunut synkäksi ja painostavaksi. Koko taivaan kantta ja ilman peiliä peittivät pimeät pilvet, jotka hetimiten alkoivat pudottaa vettä. Epon teki nyt mieli päästä vielä tänäpäivänä lähtemään kotiin. Sen vuoksi hän riensi kiirein askelin kohti kaupungin kauppatoria, nähdäkseen tiellä mahdollisesti jonkun moromäkiläisen auton odottamassa matkustavaisia. Mutta niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Tori oli aivan tyhjänä ja kaikki autot täksi päiväksi menneet menojaan. Hän oli siis myöhästynyt ja pettynyt laskelmissaan ainakin tällä kerralla. Myöskin kauppaliikkeitä alettiin sulkea. Epon teki mieli ostaa itselleen uusi linkkuveitsi vanhan ja kadonneen tilalle ja pistäytyi siinä tarkoituksessa torin kulmassa sijaitsevaan Wiklund'in myymälään.

Sisälle päästyään alkoivat liikkeen apulaiset ilveillä Epon kanssa. Heitä ihmetytti Epon ryysyinen puku, omituinen käytös ja puhetapa sekä ennenkaikkea hänen punainen pukinpartansa. He päättivät nyt hinnalla millä hyvänsä polttaa parran pois, tarjoamalla Epolle suuren ja paksun sikarin, jonka Epo otti mielihyvällä vastaan ja pisti suuhunsa. Mutta sen sijaan, että he olisivat sytyttäneet suussa olevan sikarin, sytyttivätkin he Epon parran, joka tuossa tuokiossa oli ilmi liekistä ja paloi poroksi juuriaan myöten yhdessä silmänräpäyksessä, niinkuin kuivat rohtimet, eikä muuta jäänyt jälelle kuin musta kärventynyt parran sänki.

Mutta tätä ilkityötä ei heidän olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Epo närkästyi silmittömästi ja riensi heti ulos ovesta kadulle huutamaan avukseen torinkulmassa seisovaa passipoliisia, jolle hän ilmoitti asiansa ja samalla myöskin ilkityön tekijän, liikeapulaisen Hessu Heiskasen. Sitten sitä lähdettiin suoraa päätä poliisikamariin selvittämään tapahtunutta rikosta, liikeapulainen Heiskanen mukana.

Poliisikamarin kanslian pöydän ääressä istui komisarius Iwan Molotkin, hyvin tärkeän ja äreän näköinen venäläinen herrasmies, joka tunsi Epon entuudestaan jo edelliseltä päivältä.

Kääntäen nopeasti katseensa tulijoihin tiukkasi hän: »Naa, mitä sinu sakramenskade kanalja rikeeramaks taas tääll Turus, eik sinu meina antamaks ihmise olla rauhas, häh.»

»Hm, ko vaa muu annasiva mnu olla lauhass. Stä pait mnä olen täll keltta jämt syytön», vakuutti Epo.

»Naaa vot, vot, sinu rakkari ei koska syytön, kyll minu tuntemaks lurjukse».

Konstaapeli Jussi Jöröjukka puuttui nyt asiaan sekä selitti komisariukselle koko parran polttamisjutun alusta loppuun ja ilmoitti siinä suhteessa pidättäneensä liikeapulaisen Hessu Heiskasen tätä kuulustelua varten.

Epo ei malttanut tyynenä kuulustella konstaapelin kertomusta alusta loppuun asti, vaan tokasi siihen: »mnun paltan oo vast kallis palt. Se avull yksistäs mnä olen päässy kuvelnöölin puheilekki ja suossioho. Stä on kuvelnöölikki ihaillu, ihmetelly ja silitelly tiim kaupall luakpöylä viäles. Se ol stä paits jämt sama näköne säliltäs ja muololtas ko kuvelnööli omakin palt ja mnä en millä ehloll suost enemppä eimös vähemppä vahinkonkolvauksehe koko satta malkka, jos Heiskane sen koht maksa, muus tapaukses mnä nosta siit kantte laastuvanoikeules ja vaali vastajall lankastust luvattomast ja tölkkiäsi pallan polttamisest likoslain kaikki kovima palaklaafi jälkke».

»Jahah, jahah. Tämä olemaks oikke paha ja kronkeli asia, polttamaks parta pois tältä mieheltä». Ja kääntyen Heiskasta päin hän sanoi karskisti: »sinu olemaks sjuuri rakkari ja lurjus, maksamaks heti tämä partta taikk minu panemaks sinu butka».

Hätääntyneenä suostui Heiskanen heti suorittamaan vaaditun vahingonkorvauksen sekä työnsi samalla satosen Epon käteen. Mutta komisarius tahtoi myöskin käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vaatia tästä tutkimuksen toimittamisesta »natsaijata» eli juomarahaa viisikymmentä markkaa, minkä summan Heiskanen niinikään pelosta suoritti. Tämän jälkeen saivat kaikki käskystä poistua poliisikamarista ja Epo oli erittäin tyytyväinen juttunsa voittamisesta.

Ulos kaupungin harmaille kivikaduille tultuaan, näki Epo elokuun kuulakkaassa kuutamoillassa suuria ilmoitus- ja reklaamitauluja eläväinkuvainteatterista. — Esimerkiksi Metropol-teatterin ilmoitustaulussa oli seuraavanlainen ilmoitus:

»Tänä iltana klo 7:stä alkaen näytellään täällä ensi kertaa suuri ja huomiota herättävä kotimainen filmi »Ryysykerjäläiset ja katutytöt». Lippujen hinnat 5 markkaa.

Silmäiltyään ilmoituksessa olevia kuvia ja luettuaan tekstin useampaan kertaan, alkoi se häntä vähitellen miellyttää, niin että hän alkoi epäillä, mennäkö tai ei mennä. Kiusaus oli ylen suuri. Missä hitossa hän sitten tämän pitkän iltansa kuluttaisi muuallakaan? Ja olihan se ensimäistä kertaa hänen elämässään, kun hän oli etsimässä jonkinlaista huvia ja vaihtelua yksitoikkoiseen arkielämäänsä. Eikä se nyt paljoakaan kukkaron päälle kustantaisi, vain vaivaiset viisi markkaa, tuumaili Epo, ja olihan hän näinä kahtena päivänä peräkkäin ansainnut noin vaan ilman muuta kokonaista kaksi sataa markkaa. Hän teki rohkean päätöksen: osti lipun luukulta ja meni saliin istumaan.

Filmi oli juuri alkanut kierroksensa ja valkoiselle kankaalle ilmestyi suuri joukko eri kaupunkien laitaosissa asuskelevia ryysykerjäläisukkoja ja akkoja, vanhoja ja keski-ikäisiä. Yhdellä oli puujalka, toisella taasen tekokäsi, kolmas silmäpuoli j.n.e. Kaikki olivat kalpeita, likaisia, rääsyisiä ja nälkiintyneen näköisiä. Muutamat heistä kantoivat säkkiä selässään, toiset koria kainalossaan. Muutamilla oli kontti selässä tai retustelivat he jonkinlaista reppua. Myöskin oli usemmalla mukana monen moisia nöyriä anomuspapereita, joita he aina tavantakaa esittivät varakkaille kaupungin asukkaille. Kaikilla oli omat syyt ja selitykset köyhyytensä ja kurjuutensa tueksi. Kaikki he ahkerasti ahdistelivat talonomistajia ja kauppiaita rahasta, ruuasta ja tupakasta. Heidän asuntonsa olivat matalat ja huonot sekä ruokajärjestelmänsä niin ja näin, kuten Epollakin koko elämänsä ajalla.

Epo tunsi kalakylän kaupungista kotoisin olevat kerjäläiset: »Orivon Aapon», »Messing Antin», »Pörö Kustan», »Trahi Vikin» ja »Tölölölö Löngqvistin», jotka kaikki olivat entisiä merimiehiä, mutta alituisen juopottelun kautta joutuneet tähän tilaan. He olivat heikkoja olentoja sekä sielun että ruumiin puolesta ja yhteiskunnan pohjasakkaan vajonneita vaivaisia, mistä sakasta eivät enää jaksaneet kohota pinnalle ilman tuonen viikatemiehen apua. Orivon Aapo oli aikoinaan ollut talonpoika sekä saanut perinnöksi osan Postin talosta Orin kylässä, Mäyhelän pitäjässä, mutta kaiken oli viinan jumala nielaissut häneltä. Messing Antti oli erään kerran varastanut konsuli Kräkin omistamasta kuunarilaiva Krakon kajuutasta yhden messinkisen morttelin ja tästä saanut liikanimen »messing». Tölölölö Löngqvist taasen oli tullut sokeaksi ja soitteli posetiivia kaupungilla henkensä ylläpitämiseksi. Vähät pojat, jotka taluttivat häntä talosta taloon, lauloivat usein posetiivin tahdin mukaan pilkallisesti tähän tapaan:

»Tölölölö, lön, lön, lön, qvist, qvist Ja pahukse pränk, pränk, vist, vist».

ja tästä syntyi hänelle liikanimi »Tölölölö».

Kellään heistä ei ollut omaa asuntoa, kuten Epolla ja sentähden heidän täytyi useasti viettää yönsä ulkosalla, missä milloinkin sattui, väliin maakuopista, kellarihalseissa, suuleissa, vajoissa ja muissa ulkohuoneissa. Tällaisissa kodeista saivat he värjöttää vilussa ja olla syöpäläisten syötävänä ja nälän ahdistamina. Puhtaita vaatteita ja saunaa he saivat vain joskus hyviltä ihmisiltä.

Eipä siis ollut ihme, että he kaikki olivat kauhean keuhkotaudin saastuttamia sairaita, niinkuin Epokin, joka kerran eräänä pimeänä iltana vajosi heikkoihin jäihin ja sen kautta sai ankaran vilustumisen, mikä ensin muuttui kuumeeksi, sitten yskäksi ja lopulta »suluksi». Silloin hän oli likellä joutua tekemään lähempää tuttavuutta ahventen kanssa, juomaan suorastaan sinä maljan, ellei Vistin Ville, joka oli kuullut hätähuudon, olisi rientänyt häntä auttamaan. Ja yhdessä sitten eräässä Noitalan kylän talon lämmitetyssä saunassa kuivasivat Epon märät vaatteet sekä Epon taskussa kastuneet setelirahat ja rahakukkaron.

Nyt oli kymmenen minuutin väliaika, minkä jälkeen näyteltiin toinen ohjelmassa mainittu näytelmä »Katutytöt eli yöelämä suurkaupungissa».

Kankaalle ilmestyi nyt suuri ja kirjava joukko ilotyttöjä, joukossa monta nuorta sinisilmäistä ja kaunistakin neitosta — ehkäpä oikein kaunotartakin, riippuen siitä, millä silmällä kukin heitä katseli. Muutamilla oli päällään hieno silkkinen puku lyhyine hameineen ja silkkiset sukat enemmän tai vähemmän siroissa säärissä sekä jalassa lakerikengät, varustetut vähintäin kahdeksan senttiä korkeilla koroilla. Hattu oli muutamilla suuri ja leveäliepeinen, peittäen kasvot, niin että ainoastaan nenännipukka oli näkyvissä, toisilla taasen oli pienempi hattu tai lakki päässään. Kaikki kantoivat käsilaukkua, mikä sisälsi nenäliinan, peilin, kamman ja hajuvesipullon sekä puuteriaskin. Enemmistöllä oli shinglattu tukka, toisilla taasen käherretty ja pitkä, vanhanaikainen, silkkinauhoilla koristettu letti.

Kuva oli otettu vilkasliikkeiseltä keskikaupungin kadulta kellon ollessa noin kymmenen tienoissa illalla. — Siinäkös sitten molemmat sukupuolet vllkutteliwat silmää, päivittelivät, kuiskuttelivat ja venskasivat »Mjukaste tjenare min egen sötnos, min lilla raring, får jag låv att följa fröken hem, eller skall vi gå på kase, eller åka ut i bil»? Miespuolista olivat eniten edustettuina meri sekä sotaväki sekä upseerit. Kauppoja rotsittiin vilkkaasti ja kaikki vapaana olevat autot vislattiin kyytiin, kuljettamaan herrasväkeä kohti kaupungin laitaosia, kiila- ja höyläpenkkikaduille, missä nämät lintuset asuskelivat samoin kuin muukin roskaväki.

Epo oli tuntevinaan muutamia näistä ilotytöistä, kuten »Halituli-Hannan», »Morjens-Mandan», »Kippis-Alman ja »Tirisen Tiltun», joka viimeksimainittu omisti oman kodin, jossa oli kaksi huonetta, kamari ja keittiö sekä sitä paitsi oman liikkeen, kuten näkyi kyltistä oven päällä. «Herrain tärkkäys ja silitysliike». Ovessa oli myöskin lasiluukku, kuten postikonttoreissa, mistä oli mukava kiikaroida asuntoon pyrkiviä kundeja ennen sisäänlaskemista.

Mutta nyt tuli Epon oma entinen lemmitty ja hellitty elämänsulostuttaja Anna-Liisa esille iloisena ja herttaisena, kuten aina. Hänellä oli singlattu tukka ja punainen silkkipuku päällä sekä lakerikengät jalassa ja käsilaukku kädessä. Epolle muistuivat nyt mieleen kaikki vanhat muistot ja muiskut sekä lemmentarinat. Monen monet ilonhetket kun he olivat viettäneet yhdessä Epon matalassa majassa. Anna-Liisa asui yhdessä nuoremman siskonsa Susannan kanssa. Ja oli heilläkin oma liike, jonka rekisteerattu nimi kuului: »Herrain hierontaa ja voimistelua». Heillä oli nyt yövieraita, pari nuorta herran heppulia hakkailemassa sisaruksia ja viettämästä vaatimatonta liirum, laarum ja piirum humuelämää.

Mutta Epo ei tästä näytöksestä ensinkään pitänyt vaan tuli hirveän mustasukkaiseksi. Hänen verensä alkoi kiehua ja poreilla, niin että hän aivan vihan vimmasta vapisi, eikä voinut enään kauemmin itseään hillitä, vaan nousi istuimeltaan yhtäkkiä ja astui päin kangasta, molemmat kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen aikomuksensa oli antaa aimo isku kummallekin herralle, mutta paikalle tullut järjestysmies, joka oli huomannut Epon aikeet, esti hänet siitä, tarttumalla vihaista miestä takinkaulukseen ja työntäen hänet ulos ovesta.

Nämä ilotytöt laulelivat lauluja ja oli heillä kaikilla yhteinen niinkutsuttu puolustuslaulu, joka niinikään kuvien aikana esitettiin kankaalla ja on Epon muistiinpanojen mukaan näin kuuluva:

»Ah, sä siveä siskoni pieni kun kuulutat kunniatas ain; ja ylistät ystävät yksin mutta tuomitset minua vain.

Itse langeta usein sa voisit, ilman äitisi varjelust vaan; kuten kaikki katujen lapset kun on saastassa elää saan.

Samat tunteet on sulla kuin mulla sama polttava halu oi; saada salassa rakastella missä kukaan ei nähdä voi.

Niin, ja silkissä kahista tahdot ja lakerikengissä ain; Ja sama on vaatimus mulla ma katujen lapsi vain.

Myös miehen ja vangiksi vaadit elinijäks ja hallita ain; mutta minä kun kerran hellyn otan köyhänä palkkani vain.

Me olemme luonnon lapset vaikk' eri on elomme tie; yhdell' on onni; mutt toisen se hornan kitahan vie.

Tomuksi molemmat tullaan ja unholaan unhoittuu kaikk', kun ajan mylly meit myllää se on totta ja totinen paikk».

Kadulle jouduttuaan lähti Epo majataloon hakemaan yökortteeria ja saikin siellä keittiön penkillä viettää yönsä kaikessa rauhassa ainakin talon puolesta. Mutta nukkumisesta ei tahtonut tulla juuri mitään, alituisesti hänen ajatuksensa askartelivat elävissäkuvissa ja Anna-Liisassa. Minkätähden hänet ajettiin pois sieltä, koska hän ei kerran ollut kellenkään pahaa tehnyt, ajatteli Epo. Tuskinpa hän enää koskaan soisi nähdä oman Anna-Liisansa niin ilmielävänä ja herttaisen näköisenä kuin tänä iltana. Oliko se sallimus tai hänen kova kohtalonsa? Miksi näin tapahtui sitä ei Epo voinut ymmärtää. Ja kaikki hänen muutkin asiansa olivat menneet vinoon. Pettymys pettymyksen jälkeen, siinä hänen kohtalonsa.

Elintarvelautakunnan pomoksi hän ei siis päässyt. Sen oli hän selvästi ymmärtänyt kuvernöörin puheista. Nyt häntä hävetti ja harmitti juuri tämä seikka siitä syystä, että oli puhunut ja kerskunut niin paljon tästä asiasta ja ollut vakuutettu lopullisesta voitostaan. Kuinka nolona hän kulkisikaan siellä kotipitäjässään ihmisten pilkan ja ivan esineenä. Ja entäs hänen ruisviljansa takaisin saanti. Sekin näytti mahdottomalta. Millä voimalla sen enään takaisin saisi, kun se kerran oli häneltä pois otettu, jauhoiksi jauhettu ja leiviksi leivottu sekä aikoja sitten jaettu leipäkorteilla pitäjäläisille.

Voi voi sentään, huokaili Epo itsekseen. Kuinka kylmä ja kurja onkaan maailma hänen kohdaltaan. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmiltä asiat näyttivät. Kaikki hänen loistavat suunnitelmansa olivat nyt menneet myttyyn. Hän oli siis rakentanut tuulentupia ja haaveillut tulevaisuudestaan, niinkuin moni muukin oli tehnyt ennen häntä. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi kuin haavan lehti. Hän tunsi itsensä murtuneeksi, sairaaksi ja sekapäiseksi. Näissä mietteistään hän lopulta nukahti.