EPON KÄYNTI KUVERNÖÖRIN LUONA.

Poliisikamarin talonmiehen vanha ja pulleavatsainen vaimo siivosi parhaillaan pihaa, Epon pyytäessä häntä opastamaan itseään kuvernöörin asuntoon. Tämä ei kuitenkaan katsonut voivansa pyyntöön suostua, koska hän ei muka voinut jättää pihan siivoamista kesken. Syy oli kuitenkin todellisuudessa siinä, ettei hän kehdannut kulkea tuollaisen viheliäisen ryysykerjäläisen kanssa Turun kaupungin kaduilla keskellä päivää. Epo sai tyytyä vain neuvomiseen ja talon portista tuomiokirkkoa kohti johtavan suoran kadun viittailemiseen. Siellä se kuvernööri ja hänen virastonsa ovat, siellä kirkon takana, sanoi talonmiehen muija Epolle.

Epo lähti tallustelemaan pitkin harmaata kivikatua. Hänellä oli nyt kova nälkä, eikä ihmekään, olihan hän ollut kokonaista kaksi vuorokautta syömättä. Vatsa oli käynyt aivan pieneksi ja tyhjäksi ja oli täynnä laskoksia kuten tyhjä matkalaukku. Kuitenkin oli hän usein ennenkin olosuhteiden pakoittamana, joutunut olemaan ilman ruokaa kolmekin päivää. Tämä kävi kyllä laatuun, kun hän kerran vaan sitä ennen sai yhden kunnollisen ruoka-aterian, se on kaksi kukullista vatia perunia, kolme reikäleipää ja pari kiloa lihaa tai silakoita sekä viisi litraa piimää tai sen puutteessa puhdasta vettä. Hän ei ollut mikään herkkusuu, mutta kylläkin runsas ruokainen.

Nyt hän näki ensi kerran elämästään raitiovaunun täynnä väkeä hiljaista ja tasaista vauhtia kulkevan ohitse keskellä katua. Tämä ihmetytti suuresti Epoa. Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan sitä sekä ajattelemaan itsekseen: mikähän lie sekin näkymätön voima, joka tuollaisen suuren vaunun eteenpäin vie, eikä se sellaista pärinää ja pörinää pidä kun se moromäkilaisen automopiili.

Näissä ajatuksissa kulki Epo edelleen pitkin katua ja tuli nyt Braahen puistoon, jossa hän istui penkille kuuntelemaan puiston puissa liverteleviä pieniä lintusia. Myöskin ihmetyttivät häntä puiston kauniit kukkais-istutukset. Kaikki oli niin ihmeen viehättävää eikä hän tällaista luonnon lumoamaa ihanuutta ollut koskaan ennen nähnyt kotipitäjässään eikä muuallakaan, lukuunottamatta hautausmaata, missä hänenkin isävainajansa lepäsi ilman, että ei edes puuristiä ollut tullut hommatuksi haudalle, hoh, hoh, ja ja jao, huokaili Epo.

Samassa hänen silmänsä sattuivat keskellä puistoa seisomaan patsaaseen. Mitähän tuokin äijä tuossa papereineen odottelee. Kuvernöörin puheille pääsyä kai, koskapa sinne päin katseleekin. Se on hyvin paljon isävainajani näköinen. Luulisi senkin käyvän ikäväksi, että päivät pitkät tuossa seisoa, vaikkapa vaan patsaanakin. Mitä merkillistä mies lienee eläissään toimittanut? Kenties hänkin on kerran elänyt muilta ihmisiltä saamillaan almuilla ja ollut kerjäläinen kuten minäkin, ajatteli Epo. Mene ja tiedä, vaikka ne minutkin jälkeen kuolemani asettaisivat ikuisesti seisomaan johonkin patsaan päälle sinne Noitalan kylän harjulle. Ja jos nyt pääsen vielä elintarvepomoksi sinne Moromäelle ja hankin köyhille ja tarvitseville leipää, niin ei ole ensinkään sanottu, vaikka patsaaksi laittavat.

Noustuaan penkiltä asteli hän suoraa päätä kohti kuvernöörin asuntoa, hakien keittiön ovea. Äkäinen vanhapiika Volodna Grumoff toimi kuvernöörin keittäjättärenä, ja josta hapankaalin haju tunkeutui voimakkaasti Epon sieramiin.

»Hyvä päivä», sanoi Epo, »olsi nöylimäst pyytäny teilt vähä niinku lua-appu, ka ole pitkämatkane kulkki ja sentähle luppe nälkäki vaevama».

»Ei kupernaattori mittä suimit kerjäläisill antamaks, menkkä pois heti paikalla», tiuskasi tämä äkäpussi.

»Emmal lählekkä, en snun käskystäs ainaka, kosk mnuull an tälkkiä asia hell kuvelnöölill ja pyylän päästä hänen puhelles.»

»Ei kupernööri sinu vasta otta, sen saat nähdä», vastasi Volodna vihastuneena.

Samassa ilmestyi keittiöön myöskin kuvernöörin rouva, joka puhui suomea auttavasti ja näytti olevan erittäin herttainen ja hyväntahtoinen nainen.

»Mitä asiaa teillä on, voiko minäkin jotain toimittaa edestänne»? kysyi hän Epolta.

»Nii, mnu nimen oo Eflaim Lehtine ja ole Molomäe pitäjäst kotosi ja olis mnull tälkkiä asiat hell kuvalnöölill. Pyytäsin päästä hänen puhelles koht, jos se vaa olis mahlollist», virkkoi Epo hieman harmistuneena.

Kuvernöörin rouvaa otaksui nyt, että hän oli tekemisissä jonkin erittäin tärkeän urkkija-ukkelin kanssa. Ja kuka tietää, ajatteli hän, vaikka tällä olisi jotain seikkaperäisiä poliittisia salaisuuksia ilmoitettavana. Paras on kutsua hänet heti odotushuoneeseen odottamaan siksl aikaa, kun käyn ilmoittamassa kuvernöörille hänen nimensä ja tulonsa.

Epo istuutui tuolille odotushuoneeseen, jossa hän näki paljon harmaatakkisia ja kiiltävänappisia herroja liikkuvan edes takaisin huoneesta huoneeseen. Täälläkin oli havaittavissa sama ryssän haju kuin poliisikamarissakin.

Samassa aukeni ovi kuvernöörin virka- ja vastaanottohuoneeseen ja Epo käskettiin sisälle. Kuvernööri Hosianoff oli itse omassa persoonassaan ovessa häntä vastassa.

»Naa, hjuva päivä Efraim Lehtinen, vot, vot, minu dutkimaks sinu asia gamalast ja gaua. Olemaks baljo grongeli ja baha asia se elindarppe asia. Dämä suome laki olemaks paljo invealattu. Ei minu oikke jummartamaks sitä. Venähäll ei tiggareilt mittä davara oteta pois, kaikki saamaks bittä nii ku omaks ja tehrä mitä daktomaks», selitteli kuvernööri juhlallisesti.

Tämä vastine hämmästytti Epoa siinä määrin, että hän kysyi kuvernööriltä:

»Eiköst stä asia sitt voilas latkaista ilma tikali»?

Tähän kuvernööri vastasi, että Epo oli kokonaan väärin ymmärtänyt häntä ja että se johtui hänen huonosta suomenkielen taidostaan. Hänellä ei ollut tarkoitus puhua mistään aseista tässä asiassa.

Tämän jälkeen rummutettiin kuvernööri päivälliselle. Mennessään hän kysyi Epolta, oliko hänellä nälkä sekä tahtoisiko hän olla niin ystävällinen ja seurata mukana.

»Kyll miäleläs», vastasi Epo ja kumarsi syvästi, samalla lisäämällä, ettei hän ollut kahteen päivään syönyt mitään.

»Naa, vot, vot, harassjoo, tulemaks suimima». Ja sitten sitä mentiin ruokasaliin, missä suuren suuri katettu pöytä notkui kaiken maailman rääteillö, joita Epo ei ollut ikinä tätä ennen nähnyt. Epo söi ja ahmi nyt yhden vadillisen toisensa perästä. Kaikki leikkeleet anjovitsit, sardiinit, sillit, kaviaarit ja hummerit hän hotkasi tuossa tuokiossa joka lautaselta, niin että kuvernöörin oli soitettava kelloa ja pyydettävä uutta ruokaa tilalle.

»Olemaks oikke hjuva ruokalysti»? kysyi kuvernööri Epolta, samalla nauraen ja nauttien Epon hyvästä ruokahalusta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Nyt hän tarjosi Epolle vielä ruokaryypyn hyvää votkaa ja otti itsekin ennenkuin alettiin syömään hanhenpaistia ja lohta piparuuttikastikkeella höystettynä. Sitten he ottivat vielä toisen ja kolmannenkin ruokaryypyn, kuvernöörin koko ajan ihaillessa Epon punaista pukinpartaa, koska se oli niin yhdennäköinen hänen oman partansa kanssa. Lopulta hän alkoi silitellä sitä ja sanoi: »minu niin tykkämäks sinust, ku sinu olemaks sjamanlainen barta kuin minull». Sekä tiedusteli Epolta, eikö hänellä maddollisesti olisi hieman ryssän verta suonissaan.

«Ei lainka», kuului vastaus, »mnä ole puhlaslotune suomlaine ja molomäkiläine keliläine, siin kaikk», tuumaili Epo.

»Naa, vot, vot», vastasi kuvernööri ja osoitti sormellaan edessään olevaan suureen tauluun, joka riippui seinällä. »Tietämäks Lehtinen, mikä mies tuo kuva olemaks?»

»En tiel, mutt kyll se paljo oo pappavainaja velje, Tauno Taulapää näköne».

»Ole vait. Se olemaks meijä sjuuri ja armolline keisari ja sjuuriruhtinas Nikolai».

»Vai oikken keisali kuva, mutt mikäst tuo flikan kuva sitt on tuoll nulkas, ko lamp ain pala»? tahtoi Epo tietää taas vuorostaan.

»Njaa, vot, se olemaks minu jumalan mamman kuva».

»Noh, miksei stä sitt otet pois nulkast ja panna keskell lattija. Ja eik se tull tyyliks poltta öljy sen kuvan all päevä pitkä?»

Kuvernööri ei vastannut siihen mitään, vaan kasvon ilmeistä saattoi sanoa, että hän surkutteli Epon tietämättömyyttä.

Kun päivällinen oli syöty ja noustu pöydästä, pyrki lääninsihteeri, ryssän kätyri, tuomari Tammefaan kuvernöörin puheille. Epo tunsi hänet ulkomuodoltaan, vaikkakaan hän ei enää muistanut nimeä. Usein hän oli nähnyt tämän herran Moromäen käräjillä asioita ajamassa.

»Päivää, päivää Epo», huusi sihteeri Tammefaan kovalla äänellä, »onpa hauskaa nähdä teidätkin täällä».

»Minun nimeni on Efraim Lehtine, eimös mikkä Epo», huomautti Epo äkäisesti.

»Aivan oikein, minä olinkin unuhtanut teidät ja teidän arvovaltanne. Mutta herra kuvernööri on nyt kumminkin pyytänyt minua selittämään teille teidän juttuanne, jota olen ahkerasti tutkinut yöt ja päivät. Se on kylläkin kummallista ja samalla myöskin surullista se jyvien poisottaminen. Lain henki ja periaate ei missään tapauksessa tarkota sitä, mutta kun elintarvelaki siinä kohdassa juuri on perin epäselvä ja jättää niin paljon tulkinnan varaan, niin ei elintarvelautakunta, asian näin ollen, ole oikeastaan voinut muulla tavalla menetellä, eikä sitä nyt enään voida auttaa, eikä elintarvelautakuntaa syyttää mistään rikoksesta tai virkavirheestä. Mutta vastaisuuden varalta ja juuri tämän tapauksen johdosta on herra kuvernoöri jättänyt uuden ehdotuksen eduskunnalle, että tämä pykälä joko kokonaan pyyhitään pois tai muutetaan sen sananmuoto toisin kuuluvaksi. Kaikessa tapauksessa on teidän ammattinne vapaa ja ulkopuolella lainpykälien, sen voin tässä teille vakuuttaa.

Mitä sitten siihen elintarvepomon virkaan tulee, niin siitä huolimatta, vaikka herra kuvernööri olisikin teidän kanssanne samaa mieltä ja katsoisi omasta puolestaan teidät siihen sopivaksi, ei hän kuitenkaan voi sekaantua paikallisten viranomaisten tehtäviin ja suorastaan nimittää teitä siihen. Paikallisviranomaiset parhaiten tuntevat siellä olevat olot ja henkilöt, ja saavat itse järjestää tämän asian oman tahtonsa mukaisesti. Mutta herra kuvernoöri olisi nyt kylläkin tilaisuudessa tarjomaan teille kokonaan toisenlaisen ja parempipalkkaisen viran kuin kysymyksessäolevan, jos haluatte sen vastaanottaa», sanoi sihteeri.

»No mikä se semmone pilemp ja palemp vilk sitt olis?» tiedusteli Epo hämmästyneenä sihteeri Tammefaanilta.

»Tjaa, — katsokaas, se on oikeastaan — kuinka nyt sanoisin, urkkijan virka, jota teille tässä nyt tarjotaan ja joka minun mielestäni sopii teille aivan mainiosti. Teidän ei koskaan enää tarvitse kerjätä eikä kurjana kulkurina kulkea maita mantereita, vaan ainoastaan korvat tarkkana ottaa selvää kaikista poliittisesti epäluotettavista henkilöistä siellä kotipitäjässänne ja muuallakin. Ja kun sellaisen sattuisitte tapaamaan, joko puheessa tai teossa, kun kuulisitte jonkun pilkkaaman keisaria tai kenraalikuvernööri Seyniä, niin tulisi teidän ilmoittaa siitä heti seikkaperäisesti tänne kuvernöörille tai santarmiseuralle Turussa ja lähettää, mikäli mahdollista, tämän henkilön valokuva mukana. Tässä olisi koko tehtävä ja palkkanne lähetetään pyytämättä postitse joka kuukauden lopusta täältä teille suoraan, siinä kaikki».

Hetken mietittyään vastosi Epo:

»En sunka mnä sentä voi suostu semmosse koska. Mnä ole syntyn keljäläisäks ja tahlo semmosen kuolla, niin tott ko mnu nimen oo Efraim Lehtine. Isämaan pettuliks en mnä koska lup, ei siit tull ko ikune häppi. Ajatelkkast, aja ja olo voiva maas muuttu kokonas toiselaiseks ku ny. Ja kuka sitt antais mnull luokka ja juoma, jos mnä semmossi katali konnantöit tekisi ja eles antassi kunnollisi ihmissi laha edest. Ei ja tuhanen keltta ei. Stä vilkka en koska vasta ot, emmäs keliläisenkä mainett tahi kulahan tlampat, kosk se olis sama ko myylä sialus pelkelell.

»Niin, kuinka vaan itse haluatte, ei teitä siihen pakoteta», sanoi sihteeri Tammefaan sekä kääntyi kuvernöörin puoleen, ilmoittamalla hänelle, ettei Lehtinen suostunut millään ehdolla vastaanottamaan tarjottua tointa.

Hetken aikaa siinä keskusteltuaan kuvernöörin kanssa venäjän kielellä, virkkoi sihteeri Epolle: »herra kuvernööri ihailee ja kunnioittaa teitä ja teidän miehekkyyttänne sekä taipumattomuuttanne. Se on kaunein piirre, mitä hän koskaan ennen on nähnyt yhdessäkään kerjäläisessä. Tätä esimerkkiä olisi kaikkien kansalaisten seurattava ja tämä halpmainen ja kurja urkinta loppuisi maasta».

He jäivät nyt kahdenkesken ja kuvernööri ihastui nyt Epoon siinä määrin, että hän pyysi häntä laulamaan jonkun suomalaisen laulun, jota pyyntöä Epo noudattikin ja alkoi samassa laulamaan muutamia omia laulujaan, joita kuvernööri suurella mielenkiinnolla kuunteli, vaikkei hän laulujen sisällöstä paljoakaan ymmärtänyt. Sisään astut nyt kuvernöörin rouva palvelijan kera, joka tarjosi kahvia ja leivoksia. Kuvernööri haki esille hienot havannasikaarit ja munkkilikööripullonsa sekä pikarinsa. Otti itse ensin ja tarjosi sitten Epolle, rouvan alkaessa laulamaan venäläisiä lauluja, joista Epo tunsi ainakin kauniin »Sonja» laulun, minkä hän oli kuullut Porissa laulettavan sotilaitten kasarmilla, käydessään siellä tapansa mukaan joka vuosi ruokastamassa.

Kuvernöörin rouva oli erittäin musikaallinen ja oli hänellä hieno, hiottu ja miellyttävä laulunääni. Kun Epo nyt tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja näki rouvan kanteleen pöydällä, pyysi hän armollista rouvaa kaiuttamaan vähäsen kanneltaan. Itse lauloi Epo ensin:

»Oi, kaijuta kanneltas mulle, ilovirttäsi viritä vaan, et soittosi hurmaava tahti ja tenho mun valtaansa saa; mun hyljätyn, köyhän ja kurjan satulinnaan se nostattaa.

Oi kaijuta kanneltas kauan sa ystävä armias ain. ett kaikkoisi surut ja murheet elon synkeät hetket vain; kun syöntäni kalvaa ja vaivaa, arkihuolet et unhoittuis vain.

Oi kaijuta, kaijuta koska elo nuolena kiitävi pois ja vuosien mustat varjot sun säveltis hukkua vois. Unholaan unhoittuu kaikki, kuin unelma eloni ois».

Tästä laulusta olivat he molemmat syvästi liikutettuja ja ilonkyyneleet alkoivat vieriä rouvan silmistä. Molemmat kiittelivät ja kättelivät Epoa ja kuvernööri antoi omasta lämpimästä kädestään Epolle kokonaisen satojen, ettei Epon tarvitsisi jalan lähteä kotiin. Sitäpaitsi oli armollinen rouva vielä laittanut Epolle suuren eväspussin valmiiksi, mikä annettiin hänelle keittiössä poislähtiessä. Epo otti sydämelliset jäähyväiset sekä kuvernööriltä että rouvalta ja kiitteli heitä runsaasta vieraanvaraisuudesta.

Näin oli audienssi päättynyt.