← Table of contents
Ooperin Epo

EPON SEIKKAILUT HIMMELJOEN PITÄJÄSSÄ.

Reading edition

Heleänä heinäkuun päivänä heräsi Ooperin Epo Perttulan talon väen tuvan penkillä laitetulla vuoteella, kun väki tuli työstään päivällisille.

Nyt alkoi Epo tehdä tiliä retkistään ja hän kertoi, että koko Myllypitäjässä ovat pahat henget valloillaan, äärimmäinen nälänhätä näyttää uhkaavan täälläkin ja se on yksistään noitten kirottujen elintarvepomojen ansiota. Pappilassakin syötettiin häntä kaiken maailman sotkuilla, niin että hän nyt on auttamattomasti sairaana. Ja siinä samassa hätääntynyt ilme kasvoilla nähtiin Epon juosta vilkaisevan vauhdilla kohti takapihaa, josta hän palasi vasta kun väkikin tuli työstään illalla. Hänen kertomuksensa jatkui: tässä taudissani olin pakoitettu poikkeamaan ainakin kaksi kertaa kilometrillä tienviereen, jonne lopulta nukahdin. Ja koska aina olen tunnettu siisteyttä harrastavaksi, enkä tahtoisi jälkeläisiä itsestäni jättää, niin Kaukulan kylässä aloin pestä alusvaatteitani, mutta pahanilkiset pojat veivät ne sillä aikaa kun olin asioillani ja nyt olen sairas ja tässä viheliäisessä tilassa, ilman ruokaa ja rahaa. Samalla kourasi hän hätäisesti paitansa sisäpuolelle neulomaansa taskua, joka kolmella hakaneulalla oli lukittu. Sillä hän tiesi siellä löytyvän vähän yli viisituhatta markkaa setelirahoja. Perttulassa pidettiin hänestä äärettömän hyvää huolta sekä sielun että ruumiin puolesta. Kun hänen käyntinsä takapihalle, vaikkakin ne olivat teeskenneltyjä, eivät vähentyneet ja hän ihmisten mielestä aina heikkenemistään heikkeni, vaikka päinvastoin hän itse tunsi itsensä virkeämmäksi ja terveemmäksi kuin koskaan ennen ja huomasi hyvin viihtyvänsä siellä, vieläpä hautoi suuria ajatuksia päässään, rohkeni lopulta Perttulan vanha vaari kysyä, hänen noin viikon ajan talossa oltuaan, tahtoisiko hän vielä rovastin kanssa puhua asioistaan, koska rovasti muutenkin tuli naapuriin sairaan luo käymään.

Kauhusta kalpeni nyt Epo. Hän ei tahtonut millään ehdolla tulla tekemisiin rovasti Ryppylän kanssa ja niinmuodoin uudelleen joutua satimeen. Hän sanoi nyt voivansa paljon paremmin kuin eilen ja pyysi vielä keittämään yhden padallisen kauraryynipuuroa jonka syötyään hän lupasi yrittää kotiinpäin. Nyt kuten ennenkin sai hän määrätä itse ruokansa, ja suunnaton oli se määrä, jonka hän ahtoi sisäänsä. Talonväkeä vähän ihmetytti, mistä tämä nopea parantuminen johtui. Mutta enempää asiasta puhumatta Epo vain kätteli heitä sydämellisesti, kiitti talonväkeä kaikesta huolenpidosta sekä lähti tasaisesti tallustelemaan Himmeljoen pitäjää kohti. Ennenpitkää nähtiin hänen vielä kiireesti poikkeavan metsään. Sillä kertaa tahtoi hän nukkua ja pitää tapansa mukaisen herraskaisen ruokalevon.

Hetken levättyään jatkoi hän kuitenkin matkaansa eteenpäin koko ajan höpisten itsekseen seuraavaan tapaan: olipa se sentään kitsasta väkeä kauttaaltaan aina rovastista alkaen. Olen kulkenut koko pitäjän pitkin ja poikin, poikkenut joka taloon ja tölliin, enkä saanut muuta kokoon kuin kaikenkaikkiaan vaivaiset kolmesataa markkaa. Tuskin on siinä jalkavaivoiksi jäänyt juuri mitään, lukuunottamatta Ruonan kylän Kirstolan ja Sukkulan kylän Isontalon antimia, joilta kumpaiseltakin sain kaksikymmentä markkaa sekä eräältä rakennusmestari Toivontähdeltä viisitoista markkaa. Muista taloista ja tölleistä ei näkynyt riittävän markkaa tai kahta enempää. Mutta annappas olla, kun pääsen rikkaaseen Himmeljoen pitäjään, niin kyllä siellä avunpyyntöni otetaan paremmin huomioon. Anteliaisuus on aina ollut siellä runsaampi kuin Myllypitäjässä. Sen olen niin monta kertaa ennenkin kokenut. Silloinkin kun niitä pilaantuneita silliä kävin kaupittelemassa, ne olivat niitä samoja, jotka olin saanut ilmaiseksi kauppias Venttaliiteltä Jaarituskaupungista. Himmeljokilaiset ostivat niitä paljon paremmin kuin naapuripitäjäläiset. Ja uskalsinpa korottaa hintaakin ennenkuin loppui koko tynnyri.

Siinä samassa häämöitti edessä koko kaunis Himmeljoen kirkonkylä taloineen ja tölleineen sekä maisemineen. Erikoisesti pisti silmään korkealla kummulla oleva punaiseksi maalattu pappila ja lukkari Lauri Laulavaisen asunto ja ulkohuoneet. Lähemmäksi tultuaan hän näki vilahduksen lukkarin vaimosta, joka tuli navetasta ja riensi juoksujalkaa asuntoonsa.

— Mitä tehdä? Päästetäänkö tuo ovela moromäkiläinen kerjäläinen sisään vai ei? tiedusteli lukkarin eukko hätäisesti mieheltään.

— Oletko nähnyt sen hylkiön taas kulkevan näillä mailla? kysyi lukkari.

— Käy nyt heti tänne ikkunan luo katsomaan niin näet itse. Tuolta se tulla ressuttaa ulkohuoneittemme lähettäviltä —, vastasi vaimo säikähtyneenä.

— Peijakasvie, pane nyt heti ovi hakaan ja ota avain pois, sanoi lukkari vaimolleen. Ja tuskin oli hän ennättänet tekemään tämän tempun kun Epo jo kolkutti ovella useampia kertoja oikein kovasti, mutta mitään ääntä tai vastausta ei kuulunut ja Epoa sekä harmitti että sapetti. Hän tiesi lukkarin kyllä olevan kotonaan, koska oli harmaa, arkinen päiväkin eikä lukkareilla yleensä mitään tehtävää ole muulloin kuin sunnuntaisin. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun lukkarilurjukset ovensa lukitsivat häneltä. Mutta annappas olla ja illan tulla. Kun lypsy on toimitettava, niin kyllä sitten ovikin aukeaa, ellei jo sitä ennen. Hän meni nyt erään lähellä olevan talon puutarhan aidan taakse väijyksiin.

— Olipa onni sentään mukana että saatiin ovi hyvissä ajoissa kiinni ja me säästyimme ainakin tällä kerralla syöttämästä ja juottamasta tuota ryökälettä, sanoi lukkari iloissaan.

— Aivan oikein. Se kun söisi ja joisi mökkimme putipuhtaaksi, eikä se yksistään siihenkään tyytyisi, vaan vaatisi rahoja ja Jumala ties mitä kaikkea avunpyyntöjä sillä veitikalla taas on mielessä. Ja ellei hänelle anna hyvällä kaikkia mitä hän pyytää, niin sitten hän alkaa soimata ja letkautella senkin seitsemällä tavalla sekä kantaa vihan kaunaa vuosikausia sydämessään. Sen olen niin monta kertaa tullut tuntemaan, vastasi vaimo.

— Niin, pelkästä pelosta kaikki hänelle antavat, eivätkä hyvästä sydämestä ja säälin tunteesta kukaan. Muistan vielä aivan hyvin, kun hän muutama vuosi takaperin, käsirattaita perässään vetäen, kävi näillä mailla ja naapuripitäjässäkin kaupittelemassa haisevia silliä. Ja niitäkin täytyi jokaisen pakosta ostaa häneltä. Minäkin maksoin kilosta viisi markkaa, vaikken ottanutkaan silliä vastaan. Niitä se viheliäinen kehui extra priimaksi ja kukapa muu olisi voinut myydä sellaista pilaantunutta tavaraa, jollei juuri hän. Ja tuskin oli hän niistä ikinä penniäkään kellenkään maksanut, tuumaili lukkari.

Kello löi nyt seitsemän. Iltalypsy oli alkanut joka talossa ja töllissä ja luonnollisesti myöskin lukkarilla oli aika tullut eukolle lähteä navettaan. Sitä ennen vilkaisi hän ikkunasta ulos pihamaalle ja sanoi lukkarille: »Taisi se Ooperin Epo jo mennä menojaan, uskallan toki lähteä lypsylle, vai kuinka?»

Tämän sanottuaan hän otti kiulun käteensä, aukaisi oven, jätti avaimen lukkoon ja lähti navettaan suoraapäätä, katsomatta edes taakseen.

Epo oli suurella jännityksellä odottanut tätä hetkeä. Nyt se oli tullut. Hän nousi ylös piilopaikastaan ja lähti kävelemään kohti lukkarin asuntoa ja oli juuri astumaisillaan rappusia myöten yläs, kun hän kuuli lukkarin mutisevan itsekseen: »Nyt se hittovieköön tulee kuin tuleekin. Senkin ovela hulttio, läpiliipattu veijari ja vanha kettu. Tietysti hän on ollut jossain lähitienoilta vaanimassa tätä tilaisuutta».

— Hyvä ehtot, tuli snuaki telvettimä näi matkoill ollesan, sanoi Epo heti sisäänpäästyään.

— Sepä oikein ja hauskaakin saada nähdä sinunkin vielä kerran näillä mailla liikuskelevan. Mitenkäs asiat nyt oikein hurisevat sinun kanssasi siellä Moromäen pitäjässä? kysyi lukkari Laulavainen.

— En mnä oll siell ollu kuukaude päivin, ko olen kieltän maakuntia hakemas tulipalo avustust, vastasi Epo aivan tyyneesti.

— Siunaa ja varjele, mitä kauheita sinä jutteletkaan. Onko asuntosi palanut? Muistan vielä aivan hyvin, kun noin neljäkymmentä vuotta takaperin rakensit sen ja kerjäsit ahkerasti siihen tarvittavat hirret ja lattialankut täältäkinpäin. Ja olivat muutamat talolliset Korpikylästä olleet armeliaita ja avuliaita sinulle sekä kuljettaneet ne talvisaikana paikalle. Mutta asiaan. Millä tavalla se tuli sitten oli irtipäässyt ja koska se tapahtui? tiedusteli lukkari.

— Nii, se oli noi viis viikko sitt peljantat vasta yöl, ko ukkone löi alas kolstenist ja siin silmäläpäykses ol kaikk ilmliäkis. Itteki peljästysi ja meni tainoksi. Vähemäs ko tiimas palo lakenus jämt poloks, eimös eles koko kylä väki pluuttanes ja ämpälenes voinu estä stä meno ja samotta valkkia.

— Sepä kauheata, tulipa siinä suuri vahinko köyhälle miehelle. Täytyy minunkin pienen pienestä palkastani koettaa auttaa sinua saamaan uuden asunnon ja katon pääsi päälle vastasi lukkari säälien ja osaaottavaisena.

— Mutt kesken kaike, onk mnu osottellan tullu kiljett tänn snu huostas? kysyi Epo.

— On kyllä. Taitaa olla morsiameltasi tai emännöitstjältäsi, kuinka sitä nyt oikein karahteeraisin, sanoi lukkari veitikkamaisesti, antaen samalla kirjeen Epon käteen.

Hätäisesti repäisi Epo kuoren auki ja alkoi tutkia kirjettä, joka kuului näin.

»Moromäki, heinäkuun 15 pnä 1916.

Rakas Eposeni.

Olen sanomattomasti iloinen ja kiitollinen kirjeestäsi, jota olin odottanut monet pitkät päivät ja yöt ja olin melkeinpä kuolla ikävään. Mutta ne sinun lähettämäsi lämpimät lentosuukkosesi, vaikka tulivatkin pitkin pitkää, santaista, mäkistä ja mutkaista maantietä, halki ilman ja yli metsien, maitten ja soitten, lohduttelivat pientä ja kärsinyttä sydäntäni. Joka kerta, kun suutelen sinun kirjettäsi tulen niin ihmeen — kuinka nyt sanoisin, hullaantuneeksi ja villiintyneeksi. Sellainen voima sillä on, ja kun muistelen kaikkia niitä lemmentarinoita, kuin meillä on ollut, kaikki menneet muistot ja muiskut, niin toivoisin, että sinä nytkin olisit luonani juuri tällä hetkellä, ilahuttamassa ja lohduttamassa minua, sinä oma armaani ja auttajani, pikku Eposeni. Sinä kyllä ymmärrät ja tiedät, että me heikot naiset vaadimme miehiltä hellimistä ja lellittelemistä, hakkailemista ja halailemista, niin — ja sitä oikein paljon, muuten kuolemme me kaikki ikuiseen ikävään sekä suureen suruun. Paras on siis sinunkin joutua kotiin järjestämään järkevästi rakkaussuhteitamme siihen sorttiin, että pääsemme pian onnellisiin naimisiin, koska sinulla on talo ja tavaraa; lämmin ja lempeä sydän.

Muuten huomaan kirjeestäsi, että sinä olet hieman hermostunut ja näät paljon pahoja unia. Aivan turhasta olet tuskastunut, Eposeni. Sillä olen kuullut että se Uudenkartanon vaari on tullut päästään pehmoiseksi ja puhuu sekavia, joissa ei ole mitään päätä eikä perää. Kukaan ei vielä tähän mennessä ole jalallaan astunut niihin sahalastuihin, joita ovesi eteen asetit poislähtiessäsi. Kaikki asunnossasi on entisellään, niin ovet kuin muutkin, eikä kuvernööriltä ole mitään vastinetta saapunut. Ole siis rauhassa ja voi hvvin näkemiin asti.

Oma Ainasi»

Kirje, varsinkin sen keskiosa hämmästytti Epoa. Aina ne naiset vaativat naimisia ja naimisiin menoa. Minulla on ikävät kokemukset siitä jo ennestään. Muistan vielä hyvin miten äkäisesti ja karskisti se Moromäen kirkkoherra Hoikkanen siellä kotona nuhteli minua siitä seikasta, että olin sieltä Turun takamailta tuonut asuntooni emännöitsijäksi sen Anna-Liisan, jonka kanssa piti mennä naimisiin. Koko kirkkolaki, sanoi hän, oli sitä vastaan. Ei yhdessäkään parakraafissa myönnetty sitä, että kerjäläinen saisi naida tai mennä naimisiin. Siitä voisi koitua ikäviä seurauksia, varsinkin seurakunnalle, jos lapsia syntyisi ja kukapa ne sitten elättäisi. Kerjäläisiä oli pitäjässä aivan tarpeeksi, joten ei niitten lukua ollut tarpeellista lisätä, selitti kirkkohena Hoikkanen.

Eikä se Anna-Liisa saanut rauhassa elää ja olla kanssani muuta kuin korkeintaan pari kuukautta, kun poliisi viranomaisten määräyksestä jo hätyytti hänet asunnostani. »Kerjäläinen ei saa lempiä», sanoi konstaapeli Tyrvänen jyrkästi ja kylmäkiskoisesti. Ja siihen se rakkaus päättyi sillä kertaa, niin ja nyt olisi taasen uutta syntymässä. — Ei, ja tuhannen kertaa ei. Se ei saa tapahtua, ajatteli Epo itsekseen ja lauleli seuraavan sepittämänsä laulun:

»Ei kerjuripoika riiata saa eikä heiliä kotiin tuoda; Ei iskeä silmää, ei kaulatakaan Oma kultaa ei hälle suoda.

Ei lemmen tunteita ollenkaan saisi kerjuripojalla olla. Kohta kirkonisä kiroisi ja raatinsa kutsuisi koolla.

Kaikki hellut ja heilat kuskataan kruunun piiskalla, halituli tullan. Näin veivät ne julmat multa pois oman Anna-Liisani kullan.»

Tätä laulua, joka oli Epon lempilaulu, lauloi hän nyt lukkarillakin, mikä saattoi kaikki läsnäolijat nauramaan. Sitten kutsuttiin Epo illalliselle ja oli vuodekin valmiiksi laitettiin lukkarin kamariin.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähti Epo matkaamaan päin majataloa, jossa hän tapasi Kalakylän kaupungista katoisin olevat herrat merikapteenit Iisusen ja Mallisen, jotka olivat Laivaveistämön asioilla olleet Kivisaaren kylän kruununpuustellissa ostomassa emä- ja mastopuita. Epo selitti heille tulipaloavustuspaperinsa, jota mainitut herrat lukivat ja nauroivet Epon kehnoa käsialaa sekä paperin likaisuutta, mutta antoivat sentään kumpainenkin viisikymmentä markkaa uuden asunnon hankkimista varten Myöskin vieraanvarainen ja hyväntahtoinen majatalon isäntä Laupiainen antoi Epolle kaksikymmentä markkaa. Sen jälkeen lähti hän talsimaan pitäjää pitkin ja poikin, talosta taloon töllistä tölliin paljon paremmalla menestyksellä kuin Myllypitäjässä.

Noin viikon kuluttua otti hän vihdoin jäähyväiset Himmeljoen pitäjästä, lähteäkseen kotipitäjäänsä. Ja ennen pitkää oli hän ehtinyt Pakkalan taloon Suonperän kylässä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings