EPON MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISET

Niinkuin jo kertomukseni alussa mainitsin, olivat moromäkiläiset kaikki toimeliaita, ahkeria ja työtätekeviä. Poikkeuksen kuitenkin tästä teki tämän romaanin pääsankari Ooperin Epo, joka oli mukavuutta rakastava ja ruti laiska, minkä vuoksi hän olikin aina järjestänyt kerjuunsa syyspuoleksi vuotta, joten hän sai keskitalven jo keskikesän vetelehtiä kotonaan kokoon haalimainsa ruokavarojen keskellä.

Joka vuosi elonleikkuun jälkeen hänen varsinainen ammattinsa alkoi jyvästyksellä, eli niinkuin hän itse sitä kutsui »ylöskannoilla». Ja omien laskelmiensa mukaan kuului hänelle joka talosta ja torpasta yksi litra rukiita ja suuremmista kokonainen kappa ynnä vapaa ylläpito, sekä kaikilta kauppiailta ilmaiset kahvit, sokurit ja tupakat. Hänen ylöskantonsa olivat säännöllisiä, niinkuin muittenkin virkamiesten. Mutta varjelkoon taivas sitä taloa tai kauppaa, joka ei täyttänyt hänen yksinkertaista pyyntöään tai taipunut hänen vaatimuksiinsa.

Sillä vaikkakaan ei häntä pidetty oikein normaalina, osasi hän kuitenkin piikittää, panetella ja letkauttaa ketä tahansa aivan mainiosti. Ja saattoi sattua väliin niinkin, että hän seurasi perästä kintereillä haukkuen kuin kiukkuinen rakki, eikä hän suinkaan hevillä uhriansa hellittänyt, ennenkuin oli saanut mitä hän vaikeroi.

Näin ja tällä tavalla oli hän häiritsemättä saanut vuosikymmeniä käydä »ylöskannoilla» omassa piirissään. Kanto alettiin omasta kunnasta ja lopetettiin naapurikuntiin. Jokaisesta matkasta kertyi monta säkillistä ruisviljaa, mitä parasta laatua, sillä huonosti kuivattua ja puhdistettua hän ei ensinkään suostunut vastaanottamaan. Täysinäiset ja hyvin kiinnineulotut säkit lähetti hän aina kyläkuntain maitokuskien mukana kirkonkylän Poukalan taloon, makasiiniin pantavaksi ja talletettavaksi siksi kunnes hän itse saapuisi niitä sieltä noutamaan ja rahaksi muuttamaan. Mainitun talon isännän erikoissuosioon oli Epo päässyt jo pikkupoikana, pelastaen Poukalan pikkupojan hukkumasta Mustajärveen.

Kaikki meni säännöllistä menoaan, kunnes tuli pahanpäiväinen pulakausi ja elintarvelaki astui voimaan, jolloin leipäkorttijärjestelmä otettiin käytäntöön, mistä ajasta alkaen Epon vaivat ja vastukset alkoivat.

Ensin hän kylläkin suhtautui tähän suopeasti. Olipa jeeveli vieköön niin innostunut leipäkortti-järjestelmään, että hän heti ensimmäisenä miehenä kiirehti silloisen elintarvelautakunnan puheenjohtajan, kamreeri Kaikkivaltiaan kansliaan hakemaan leipäkorttia, siitä huolimatta, vaikka hänellä kotona ja muualla oli kymmeniä säkkejä ruisviljaa kätkössä.

Näistä kätköistä ei hän ensinkään uskaltanut myydä paikkakuntalaisille, koska se olisi herättänyt huomiota ja ennenpitkää johtunut ilmiantoon sekä lopulta viljan menettämiseen. Kaikki kaupat täytyi siis tapahtua salassa, hissun kissun ja suurella varovaisuudella. Ainoastaan rikkaille kaupunkilaisille ja viinankeittäjille Epo yöaikaan korkeasta hinnasta möi viljaa. Ei siis sovi ihmetellä, että hänen ystäväpiirinsä näin pulakautena kasvoi päivä päivältä.

Eräänäkin varhaisena talviaamuna ajoi mökin pihamaalle parivaljakko, jossa istui kaksi ijänikuisesta »jaarituskaupungista» kotoisin olevaa herran heppulia, jotka Epo heti ensi silmäyksestä hyvin tunsi.

»Bäevä, bäevä, Ebo, ongost snull mittä leevänbuolt myyd, meill oo nii kova nälg, et oikge suale vinguva ja giljuva sisigunnas», huusi vanha merikarhu Myrskylä, ennenkuin oli kunnolleen ehtinyt astumaan yli kynnyksen, työntäen samalla kertaa Epon taskuun pullon Skottswiskyä.

»Noh, oomal stä sentä ain semmosil helloill kute laha lopu», vastasi Epo ja otti pullosta tuikun. Näi hyvä ja fiini tloppi en oll pitkän aikan nähnytkä, stä vähemä vanha suuhun saanu. Se vast maistu ja lämmittä, kieltä ja kaakelia koko vatas.»

»Mitäs snä gilolt ruppe gisgoma meill, jos me ottassi niingo gogo guarma», kysyi vuorostaan mukana ollut kauppias Kalle Killinen.

»Ei sunkka stä sentä nii vaa uskall velotta kunnialissi ihmissi, mutt jost stä nyy otas kympi kilolt lukkist ja leivist kokstoist malkka».

»Nii, mitäs däsä miggä dinkkamine »ja bränkgämine autta, ko makseta kondant koht vaa, ko säki ova täyn rugkit ja leippi ja däsä oo raha rägnätty reeda, ota bois boik vaa», virkkoi Myrskylä, ojentaen Epolle suuren setelikäärön ja kun oli tehty pari kahviplöröä, poistuivat mainitut herrat, heiluttaen hattujaan ja huutaen: „good bai, good bai».

Epo heilutti niinikään isävainajansa vanhaa lakkiräsyä sekä huusi heille: »telve meno vaa ja telve tuloa toisellakkin keltta». Hän oli erittäin tyytyväinen sekä elämäänsä että elintarvelakiin. Kaikki oli pelkkää auringonpaistetta, koko elämä hymyili hänelle, kun vaan kestäisi tätä pulakautta ja pitkää ikää, toivoi Epo.

Mutta miten olikaan, kylällä alkoi kierrellä juttuja, muun muassa sellaisia, että Epo muka olisi kätkenyt viljaa ja myynyt sitä salassa korkeasta hinnasta vieraspaikkakuntalaisille, eikä luovuttanut sitä elintarvelautakunnalle, kuten olisi pitänyt. Tämä huhu yltyi päivä päivältä niinkuin vihainen vihuri, kunnes se sai siivet sivuunsa ja matkasi kirkonkylään elintarvepomon kamreeri Kaikkivaltiaan korviin ja asia oli sitä myöten valmis.

Saman päivän illalla lähtivät elintarvelautakunnan pomot ja poliisi piirittämään Epon asuntoa ja pitämään tarkastusta.

Epo oli jo lukinnut ovet ja ehtinyt makuulle, kun äkkiarvaamatta koputettiin ikkunaan.

»Kuka saakeli soikko siäll oo?», huusi Epo säikähtyneenä.

»Se on poliisi, joka virkansa puolesta ja korkean kruunun nimessä vaatii oven auki».

»Mitä pahukse asia polisill oo yöaikan mnull?» tiedusteli Epo vihastuneena ja haki pöytälaatikosta esille isävainajansa vanhan revolverin.

»Me ollaan elintarvelautakunnan asioilla», vastasi poliisi, koettaen samalla rauhoittaa Epoa.

»Mitä pilkulet viäkkö se minu liikutta, senki kluunu lakki, lähtekkä laputtama ja koht paikall», sanoi Epo.

»Niin, niin, mutta nähkääs, me tullaan vaan tiedustelemaan, olisiko teillä mahdollisesti elintarpeitten puutetta?»

»Jassoo, jassoo, se muuttaki asia kokonas toisellaiseks, se onki valla melkilist, mnä olenki koko päevä kälsiny nälkkä ja taeta teil olla jotta luan-appu annettavan», virkkoi Epo veitikkamaisesti ja aukaisi oven.

Sisään päästyään ilmoitti poliisi Epolle heti että hän ja koko hänen joukkonsa olivat tulleet hakemaan ilmiannettuja viljakätköjä.

»Siunakko ja valjelkko» sanoi Epo aivan kalpeana, mutta rohkaisi itsensä sentään heti sekä väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole yhtään jyvää kätkössä.

Noin tunnin kuluttua kun kaikki nurkat oli nuuskittu, löydettiin kaksi säkillistä rukiita, jotka heti kannettiin rekeen sekä talutettiin Epo mukana ja pantiin säkkien päälle istumaan. Näin lähdettiin matkaamaan päin kirkonkylää. Epon koko ajon kirotessa ja sadatellessa miehiä sekä elintarvelautakuntaa. Sillä tämä oli ylen arka asia hänelle. Hän kun melkeinpä olisi henkensä antanut ennenkuin jyvät. Näin tuotiin viljat elintarvelautakunnan varastoon ja Epo pantiin yöksi putkaan.

Seuraavana aamuna talutti pollari Epoa putkasta elintarvelautakunnan kansliaan tutkittavaksi. Puheenjohtaja alkoi ankarasti nuhdella ja ripittää Epoa sekä teki hänelle seuraavan kysymyksen:

»Onko totta, että Lehtinen on kätkenyt viljaa ja antanut määriä tietoja elintarvelautakunnalle?»

»Eh, — eh, — ei. Sen tietä ite Jumalakin taevas, eten mnä ol salanu mittä, emmös kätkeny vilja», vastasi Epo aivan rauhallisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Niin, niin, mutta kun Teiltä nyt kerta on löydetty kaksi säkillistä rukiita», jatkoi puheenjohtaja.

»Jaa, nii oikke», sanoi Epo, »mutt kukast takka, vaikk joku pahasuap naapul olis mnun tietämättän tuonu jyvä mnu asuntton ja tehny kätkö sinä aikan, ko mnä ole ollu vilkmatkoillan».

Sitten kutsuttiin poliisi ja todistajat sisään ja puheenjohtaja merkitsi todistajien kertomukset pöytäkirjaan, mutta Epo ei jaksanut kuunnella todistajien kertomuksia rauhassa, vaan jurnutti ja janksutti koko ajan vastaan sekä väitti todistajien valehtelevan; minkä vuoksi puheenjohtaja antoi määräyksen taluttaa hänet ulos etehiseen.

Lopulta kutsuttiin Epo sisään ja vähän ajan harkittuaan elintarvelautakunta antoi asiassa seuraavansisältöisen päätöksen:

Koska toteennäytetyksi on tullut, että Efraim Lehtinen on tänä pulakautena tehnyt itsensä syypääksi viljan kätkemiseen ja niin muodoin törkeästi rikkonut elintarvelakia vastaan, niin ja samalla kun hän nyt lasketaan vapaalle jalalle, tuomitaan hän menettämään, ei ainoastaan viljansa valtiolle, vaan myöskin leipäkorttinsa kolmenkymmenen päivän ajaksi, tästä päivästä lukien. Julistettiin ja annettiin Epolle tiedoksi, ettei tähän päätökseen saa muutosta hakea, joten se astuu heti voimaan.

Matkalla kotiin häntä harmitti, motkotti ja kotkotti koko sydänalastaan. Mitä hän nyt tekisi tämän elintarvelautakunnan menettelyn johdosta. Koko hänen elämänsä oli hukassa ja kotiintultua ei hänelle monena päivänä maistunut ruoka, juoma eikä uni. Kaikki oli mennyttä kalua. Hän tunsi itsensä aivan murtuneeksi ja onnettomaksi ihmiseksi ilman suojaa ja turvaa missään. Hän oli vähällä menettää järkensä. Synkkänä ja alakuloisena ajatteli Epo nyt päättää päivänsä hirttämällä. Hänen jo ennestäänkin himmeä järjenvalonsa himmenemistään himmeni. Epo alkoi tarkastella nuoravarastoaan ja löysi viimein isävainajansa vanhan vesikelkan pestin puuliiteristä. Tämän hän havaitsi kyllin vahvaksi ja sitoi sen heti uumilleen, haki tikapuut ja asetti ne pihapihlajansa runkoa vastaan sekä kiipesi niitä myöten ylös. Sitten sitoi hän nuoran toisen pään puun oksaan kiinni ja heittäytyi roikkumaan, pää kallellaan.

Noin parin tunnin kuluttua saapui sattumalta paikalle laulajapoika Vistin Ville ja sanoi ihmetellen: »Noh, hitto vieköön, mitä koirankonsteja sinulla lurjuksella taasen on, kun sillä tavalla roikut?»

»Älä Ville kult enä puhu kuleist ja konsteist, täsä oo leikk kaukan, mnä ole hilttäny itten», sanoi Epo.

»Et sinä ikinä sillä tavalla hengestäsi pääse senkin lammasnahka ja perhanan pelkuri. Olisit pannut nuoran kaulaasi, kuten kuuluu, niin et enää tietäisi mitään tämän matoisen maailman menosta”, selitti Ville.

Tähän Epo valittaen vastasi: »kyll mnä ole stäki vähä ylittäny, mutt ko se satus nii jumalattomaste».

»Kyllä kai ensin, mutta muista, että alku aina hankala. Olisitpa vain jatkanut edelleen, kyllä siihen pian olisit tottunut, niin ettet lopulta olisi sitä tuntenut ollenkaan», lohdutteli Ville, joka hyvin tiesi Epolta puuttuvan sisua todelliseen hirttäytymiseen.

Nälkäisenä ja nääntyneenä Epo lopulta rukoili Villeä katkaisemaan nuoran, koska hän ei omin avuin siitä enää selviytynyt.

Kotvan aikaa vielä Epoa kiusoteltuaan katkaisikin Ville pohjalaisella tuppipuukollaan nuoran ja rentona pudota rapsahti Epo maahan, josta ei ensin tahtonut päästä ollenkaan liikkeelle.

Vähitellen hän tointui kumminkin ja katui katkerasti koko hirttäytymispuuhiaan, sekä alkoi hautoa kostoa elintarvelautakunnalle ja mietti päivät ja yöt sopivaa tilaisuutta siihen, kunnes hänen päähänsä pälkähti tehdä ensin asiasta kantelu läänin kuvernöörille. Näissä ajatuksissa hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavansisältöisen kantelukirjelmän:

»Armollinen ja korkkia herr kupernöor.

Kun moromäkeläiste elintarppe pomo ja poroporvari syövä ja mässävä kolm kertta päiväs, enk ittekä oll enä pitki aikkohi uskaltan syörä ko kerra päeväs, ko pelkkä, ett mnu vähä viljavaran vähitelle vähene ja loppuva, eik uusist oll mittä tietto, nii ja ko elintarppelaki kieltä liikka syömäst, kote korttiparakraaffis pauhata. Ja ko joku häi naapur ol heill ilmi antan, et mnul oo joku jyvä yli oma tarppe nii ko huomist päevä vartt varattu, nii auta armias Isä, ko nämä julmettunu tuliva minu kimppun nii ko suure sure ja muljasiva ja köljäsivä koko töhjö ja vintti väärin puoli ja lattia alusta ja löysivä siält semssi jyvi ko mnä olin kunniallisest kerjän ja suurell vaevall ja tuskall saanu hyvilt ihmisilt. Ja onk tämä sitt kristillist ja lakiparakraaffi mukast, ett mnu pitä kerjätä laiskoill moromäkiläisill vilja ja heit pahuksi elättämä? Eik siin oll kyll ko saa omanki heiko henkes eres vieryks? Mutt tämä ei ol viäll mittä, ko sitt ko he saiva viljan pois, nii nämä jumalattoma veivä minu putka ja kiusasi minu vaevast syntist siell ilma ruokka, juoma ja tupakki, eik oll viäläkä viljatan takasi tuonu. Nii et mnä vaari nöörimäst et korkki ja armolline herr kupemöör tutki oikke juuri myöre tämä tärkkeä asia. Ja nuo Jumalottoma elintarppette Jehuse panna pois viralt juur koht ja potkita huut hiitte ja mnä panna tilall, nii kyll mnä se tierä ett kyll toine ään kellon tulis ja kyll jukraviti mnä opetaisi heiä vähemä syömä ja mässämä nii ko oikke elintarppe ja leipäkortette parakraffi määrävä. Mnä jää nyssitt orottama lähemppi tutkimuksi ja tuloksi ja piirä kaikell kunnioituksell ja alamaisuurell

Nöörimäst

Efraim Lehtinen.»