EPON MUTKAT JA MATKAT MYLLYPITÄJÄSSÄ.

Ooperin Epo juoksi nyt kuin maratonjuoksija itsensä aivan näännyksiin, eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Myllypitäjän osuuskauppaan, mistä hän lainasi vasaran ja pyysi johtajalta muutamia nauloja paikatakseen haljenneen puukenkänsä. Sen tehtyään hän ensinnäkin kiitteli sitä seikkaa, että oli ollut jalat kuin jäniksellä sekä toiseksi sitä, ettei häntä poliisikoirat takaa ajaneet. Muuten oli hän jonkun verran kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Sisikuntaa särki ja päätä pakoitti.

Hän muisti nyt, että hän oli Myllypitäjän majataloon viime kerralla paikkakunnalla ollessaan jättänyt rihkamakorinsa, jossa vielä oli paljon myymättä olevaa tavaraa, muun muassa Lapin sepän valmistamia perunapuukkoja.

Näin ollen hän lähti tallustelemaan majataloon, jossa hän yöpyisi ja lepäisi koko illan ja mahdollisesti vielä seuraavankin päivän, saadakseen jännittyneet hermonsa jonkun verran rauhoittumaan.

Epon astuttua sisälle, kysyi isäntä Matti Maatiainen häneltä: »Mitä Moromäellä päin kuuluu?»

»Huono kuulu, tolppanikin on palanu jämt poloks ja ole juul matkoill hakemaa tulipalo avustust hyvilt ihmisilt». Samalla pisti Epo paperilappusen isännän käteen.

»Kuka tämän on kirjoittanut», tiedusteli isäntä.

»Ite kaike, ei sunkka mnull ol valoi palkat muit stä tekemä», huomautti Epo.

»Niin, niin, mutta teillä ei ole edes minkäänlaista todistusta siitä, että asuntonne todellakin olisi palanut», tiuskasi isäntä.

»Täytyk semmonenki papell viel olla? Eik lehelist ihmist muuto uskot? Uskos se Siikpitäjä plovast Halleluijakin ja Jaalituskaupunkin poliisimestal Jestaanpoo. Luulist mnä sentä Myllpitäjä keskevaali isänänki uskova», urahti Epo itsetietoisena.

»Vai uskoivat —, mutta katsokaas, nykyään kiertelee ja kaartelee kaikenkarvaisia äijiä maakunnassa kaikenmoisilla avunpyynnöillä. Kuka heitä kaikkia tuntee ja tietää, vaikka petkuttaisivat herkkäuskoisia, ainakin näin maaseudulla», väitteli isäntä.

»Nii oikke, täyty stä olla valovaine ja tutki, kenell pennis anta, ko hiell ja kovall työl oo kootuks saanu,» vastasi Epo aivankuin osaaottavaisena.

»Mutt mitenkä se tuli sitten oli asunnossanne irti päässyt ja saanut alkunsa?»

»Mnä luule et se oll mnu viholisten työt, yhle viinankeittäjä, joll mnä muutam päev enne tulipalo en myynn vilja näne viinankeittoas valte», selitteli Epo joka tiesi isännän olevan ankaran raittiusmiehen.

»Vai niin, se olikin oikein ja kauniisti tehty, ei sellaisille lainrikkojille ja hunsvoteille saa koskaan myydä jumalan viljaa. Kyllä minäkin puolestani nyt avustan teitä juuri tämän takia uuden asunnon saamista varten. Tässä olisi viisikymmentä markkaa. Lisäksi saatte talosta illallista ja on teillä vuodekin valmiiksi laitettu tuohon kamariin, johon voitte käydä makuulle».

Epo kiitteli ja kätteli isäntää sekä toivoi hänelle kaikista antimista Jumalan siunausta.

Illallista syötyään kävi Epo makuulle, mutta ihme kyllä, uni ei vaan tahtonut tulla. Hän ajatteli edellisen päivän harmillista tapahtumaa siellä Massisen liikkeessä.

Mikä hitto vieköön sen Uudenkartanon talon vanhan muorin oli sinne lennättänyt saattamaan hänen asemansa kriitilliseksi juuri sillä hetkellä, kun hänen asiansa jo oli miltei loppuun saatettu sen kauppaneuvoksen kanssa. Senkin mokoma lammasjutun lavertaja ja livertäjä. Oikein koiranleuka tuo vanha vaari. Miksei hän saanut sanotuksi sitä minulle kahdenkesken joko ennen tai jälkeen tätä kohtausta kauppaneuvoksen kanssa? Oliko tämä sallimus minun kovaksi kohtalokseni määrätty. Mene ja tiedä. Kaikki oli kuitenkin siihen asti mennyt hänen laskelmiensa mukaan, kunnes synkkä pilvi ilmestyi hänen onnensa taivaalle, iskien salaman nopeudella alas. Mutta hän lohdutteli itseään sillä seikalla, että hänen olisi voinut käydä siinä tilanteessa paljon hullumminkin, jos hän olisi joutunut kiinni jo poliisien haltuun.

Nyt hän ei enää milloinkaan uskaltaisi ajatella lähtöä Jaarituskaupunkiin kerjäämään almuja, ei ainakaan niinkauan kun kauppaneuvos Massinen asui siellä. Ja niin monta muuta tuttua paikkaa kun jäi sentään tällä kerralla käymättä. Hän muisteli nyt kaikki asianajotoimistot. Varmasti hän olisi jokaiselta heiltä saanut ainakin satosen ilman vähintäkään epäilystä. Mainittujen toimistojen omistajat näet tunsivat hänet hyvin käydessään Moromäen käräjillä, jossa he olivat kuunnelleet hänen huomiota herättävää tonttiriitajuttuansa Näräsuun kanssa, joka oli hänen naapurinsa. Ihmetelleet olivat herrat hänen metkaa vastinettaan tässä, samoinkuin hänen lapsen-elatusjutussaan Anna-Liisan kanssa. He olivat nauraneet ja nauttineet hänen loistavasta voitostaan ilman advokaattia.

Kuten jo aikaisemmin olemme nähneet, oli Epo verraton käräjäpukari, joka aivan vähäpätöistenkin asioiden selvittelyn siirsi lakitupaan. Sentähden hänen sananpartensa oli: »mene sinä lahapussis kans elell, mä tule kelipussin kans peläss ja käläjöitte vaikk keisali ast». Ja omasta mielestään hän oli myoskin erinomainen lakiasiain tuntija, selvitellen mielellään kaikille, jotka vaan halusivat kuunnella, sen pykäliä ja momentteja. Tämän johdosta olikin erään kerran kuuluisa laulajapoika Vistin Ville, jolla sattui olemaan vireillä erikoisen visainen oikeusjuttu, pyytämään Epoa asiamiehekseen. Epo oli sentään siksi älykäs, että huomasi tähän pyyntöön olevan »koiran kuopattuna» ja antoi näinollen siihen seuraavan valtioviisaan vastauksen:

»En sunkka mnä sentä lupp snu alvokaatikses, ko ei mnull ol soltuutti, mutt kyll mnä snull supliikin kiljota».

Epolle alkoi nyt vähitellen tulla koti-ikävä ja Ainaansa hän muisteli alituisesti. Mitä Aina sanoisi, jos hän tietäisi edes puolet siitä mitä hänelle nyt oli tapahtunut ja millä asioilla hän oikeastaan liikkui maakunnasta, Varmasti hän ei rehellisellä luonteellaan tulisi koskaan hyväksymään hänen keksittyä tulipalonavustusliikettään, mikä oli ilmeinen rikos luonteeltaan ja laadultaan. Ja jos joku häntä tästä syyttäisi, joutuisi hän vielä loppujen lopuksi lukemaan tiilenpäitä Kakolassa, ajatteli Epo.

Ei, ja tuhannen kertaa ei, Ainan ei koskaan pidä saamaan siitä mitään tietoa. Kaikki tapahtumat hän pitää omana salaisuutenaan ikuisesti. Mutta tämä kalvava lammasjuttu. Millä hiton tavalla päästä perille siitä, oliko Lallalan talon lammaslauma todellakin käynyt hänen asunnossaan ja tehnyt siellä pahaa. Parasta hänen mielestään oli heti kirjoittaa siitä Ainalle ja tiedustella asian oikeata laitaa. Mutta millä tavalla hän alottaisi ja lopettaisi kirjeen? Totuutta ei hän siinä uskaltaisi ilmituoda. Hänen täytyy esittää asiat kokonaan väärässä valossa. Kyllä Aina sen aina uskoisi, kuten ennenkin. Hän luulee minun koko ajan kulkevan kunnollisena kulkukauppiaana maakunnassa ja kerjäävän siinä sivussa almuja.

Oli miten oli, selvä oli joka tapauksessa asiasta otettava ja heti paikalla. Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan, haki taskustaan timpermannin kynän ja tupakkakartuusin käärepaperin sekä alkoi kirjoittaa Ainalle seuraavan sisältöistä kirjettä:

»Oma kultan Aina.

Ko mnä ole nähny nii kamala ja gauhia unt, et se Lallalan talo häi ja pahanpäeväne päss oll pukkan mnun porstuvan oven pihtpiäle rikk, ko se ol vanh jo perstantunnu ja kaikk lamppa oli päässy syömä mnu parhama leipän ja raarima rukkin, nii mnä pyyrä, et snä menisi sinn kauppmies Knastti puoti byytämä pari rautnaula ja naulassi sen porsto-oven kii ja panisl vahvan tönkö taaha, ete ne perhana lamppa ja se pahukse päss sinn enä pääs.

Raumall mnun käve hiukan kalpate, ku se Uurenkartano faarin koer ol siell Massisen kartanol ja se pahus tuns mnu ja rupes pakkama pääl ku sarvipää saakel ja mnun täyry karata erell nii ete se saanu purruks ja juur siin portinpiäles mnä kompastusi yhten kamala molkokivehe ja oikkia jala puukenk menn halk.

Kyll mnu krääm kauppan oo menny paremmi ku olis luullukka. Se nätinnäköne Pormestarinna Kyssapoo ost mnult koko krossi kalssonkin knapei ja kauppmies Venttaliite monttalai kräämä ja himpp hamppu 100 marka erest. Nii ja kyll se kapten Tublok kans ost kaks pari vahvoi henkslei, ku hän valitt, ett häne housus pakkava puttoma ja olema kintuis ain. Mutt tämä ei oll viel mittä, ku sitt se kauppaneuvos Messine krosass koko korilise niitt Lapi sepän takomi perunpuukossi ja makso summas 500 markka.

Mnä ole nyy tääll nälkkäses Myllpitäjäs, ko lutte pureva yöll ja kärväse päeväll, enk oll viell kunniallist ruokryyppykä saan mistä, ko jottan paljast plassu ja korutettu kuusen kyynelt kittahan kitanu. — Jokost sielt kuvetnöör Hoosiannapossilt oo mittän tietto tullu siihe breivi ku mnä läheti. Jollei vaa mittä rupp kuuluma, nii mnä lähre Turkku ite se ryssän kans pomiloittema ja reerama se elindarppe asian klaariks. Kirjott juur koht vastaus ja lähett preiv tulema Himmeljoe lukkarill, ett mnä saa se sinn päästesän.

Bane täsä kaikk pantavan, kute mnuull vaevaisell muut oll et lähettä ku tuhanen turkast, lämmint ja maukast pusut oikke omalt ja uskoliselt Efraimi hehkuvilt huulilt.

Oma Efraim».

Tämän kyhäyksen jälkeen Epo väsyneenä rauhallisesti nukkui koko yön eikä herännyt ennenkuin vasta aamulla, jolloin majatalon ahkera emäntä Manda Maatiainen toi hänelle kahvia leivän kera. Sen jälkeen hän pukeutui ja lähti ulos aamukävelylle, viedäkseen samalla postitoimistoon äskenkirjoittamansa Ainan kirjeen. Sitten hän päätti mennä pappilaan aamiaiselle.

Vanha kunnianarvoisa rovasti Ryppylä istui työpöytänsä ääressä kansliassa, selaillen vanhoja ja uusia kirkonkirjojaan eikä ollut huomaavinaan hänen tuloaan.

Pitkän odotuksen jälkeen alkoi Epo rykiä kovalla äänellä, jolloin rovasti nosti päätään ja alkoi silmäillä häntä silmälasiensa alta.

»Mitä asiaa on vieraalla»? kysyi hän aivan kylmäkiskoisesti.

»Tulipalo avustust olsi nöörimäst anonu» vastasi Epo, jättäen samalla paperilappusen rovastin käteen.

»Vai niin, vai niin, otti ja tuota. Te olette jo kolmas kerjäläinen ja avustuksen hakija tällä viikolla ja vasta on tiistai päivä kulumassa. Tulisin aivan köyhäksi mieheksi, jos kaikille järjestään antaisin mitä he pyytävät. Tämä rovastin virka ja koko pappilan tulot ei totta totisesti kestä tätä peliä kauemmin. Tästä täytyy tehdä pikainen loppu tavalla tai toisella. Olen juuri tilannut itselleni vihaisen vahtikoiran vahtimaan pappilan portissa ja ajamaan pois kaikki kerjäläiset. Mutta asiasta toiseen, olen huvitettu kumminkin kuulemaan millä tavalla se teidän tulipalonne tapahtui. Olette erittäin ovelan näköinen ja läpiliipattu ukkeli. Oikein tottunut ja vanha veteraani sepittämään susijuttuja, sen huomaan kyllä jo kasvojenne piirteistäkin, niin että antaa tulla vaan, kyllä minä kuuntelen», vastasi rovasti.

Epoa jonkun verran hämmästytti rovastin vastaus. Mutta kun Epokaan ei ollut mikään »eilisen teerenpoika», eikä häntä voinut noin vain pelotella pelkillä jutuilla, kuten variksen poikasia, alkoi hän hetken mietittyään ja mälliä poskelta toiselle pyöriteltyään, selittää aiven tyyneesti:

»Nii, nähkäst, hyvä plovast ja kilkoisä, se oll mnun huushollelskan, ko ajattelemattamuulesas näi suvikuumall ol luvenu leipoma keskell päevä ja uuni lämmityksen käyltäny kuivi ja plätiseväissi kuusei, niist sitt oll kipen saupiipu kaut lentäny vanha ja sammaltunuhu pälekattoho, ja se sytys koht palama. Ja tosapaikas ol tolp ilmliäkiss. Kyläläise kyll tuliva appu, mutt tuli ol saanu jo nii suule valla, ett kaikk samotusmeininki oli tulha.

»Tämä teidän selityksenne onkin sentään kokolailla uskottavampi ja luotettavampi kuin sen eilisen mustalaisen juttu hevosensa kuolemasta, tuumaili rovasti Ryppylä, ja antoi Epolle satamarkkasen, sekä käski hänet aamiaiselle pappilan keittiöön.

Keittiössä hän tapasi ruustinnan, joka oli erittäin iloinen, herttainen ja vieraanvarainen nainen, aivan rovastin vasta kohta. Hänen hyvistä antimistaan oli Epo niin monta kertaa ennenkin nauttinut ja syönyt itsensä kylläiseksi, ei nytkään viipynyt kauan ennenkuin pappilan pöytä oikein notkui kaikenlaisista herkuista.

Ruustinna tiesi, että Epo oli suursyömäri, miltei ensimäinen koko läänissä, samalla kun hän myöskin oli suurin, ovelin ja peloittavin kerjäläinen koko maassa.

Pöydällä oli nyt sian- ja lampaanpaistia, munia, juustoa, voita y.m. pehmeätä sekä kovaa leipää ja vielä päällepäätteeksi hyvää rusinasoppaa sekä hyytelöä, joita Epo nyt siinä pöydän ääressä istuen hyvällä ruokahalulla pisti liiveihinsä, miltei henkäisemättä. Epo söi itsensä kylläiseksi ja puhdisti pöydän niin tyystin, ettei yhdessäkään lautasessa murenakaan ollut. Mitä ei hän jaksanut syödä, sen hän pisteli ruustinnan huomaamatta taskuihinsa, minkä jälkeen hän kiitteli ja kätteli ruustinnaa ja toivoi hänelle Jumalan siunausta sekä pitkää ikää sekä poistui samalla.

Nyt hän tunsi ensi kerran tällä matkallaan vatsansa oikein täyteläiseksi. Hän ei jaksanut enään kunnollisesti kävellä, vaan ähkyen ja puhkuen, kuten liikaa kuormitettu veturi. Hänen täytyi paneutua maata pappilan lähellä olevalle nurmikolle.

Hetken kuluttua heräsi hän kammottavaan ääneen. Hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen ukkosen jyrinää omassa ruumiistaan. Ensi hämmästyksestään toinnuttuaan, huomasi Epo ettei hän ollutkaan enään oman syyllisen ruumiinsa herra, vaan se oli vatsa, joka oli vienyt isäntävallan ja sokaissut hänen tahtonsa ja puhtauskäsitteensä. Koko ympäristö tuntui ilkeän niljakkaalta ja löyhkäävältä. Epo vähäsen kummasteli, minkä tähden eräs ohikulkeva naishenkilö, nenäänsä tarttuen, teki pitkän kaarroksen, sillä mielestään hän ei ollut mikään naisvihaaja, eikä niitten pelätin.

Tilanteen tuntien ja tietäen, ettei hänellä ollut varavaatteita, asteli Epo ankarien vatsanväänteiden vääristämanä sillan viereen yläpuolelle koskea, huomaten paikan rauhalliseksi, johon heinäkuun hempeä aurinko heloitti täydellä terällä, riisui hän päältään, tarttui housujensa lahkeisiin ja virutteli niitä kohisevassa koskessa. Mutta vastoinkäyminen seurasi vastoinkaymistä. Hänen alumaisensa, kotieläintensä laidunmaan, vei kiehuva virta mukanaan. Epon tavoitellessa niitä, luiskahti hän niljaiselta kiveltä itsekin koskeen. Kaikeksi onneksi oli hän ennen putoamistaan saanut tärkeimmät vaatekappaleensa rantakiville kuivumaan.

Siellä huusi ja sätkytteli hän koipiaan, kaulaa myöten vedessä. Kylä oli kuitenkin kuin kuollut. Aikaisemmilla teoillaan oli Epo näet laittanut aivan kuin katusulun tärkeimpään liikekeskukseen. Lopuksi huomasi hänet tamineitaan korjaileva mylläri, joka riensi paikalle ja armeliaasti tarttui hänen tutisevaan pukin partaansa ja takkuiseen tukkaansa ja suurella vaivalla veti Epon rannalle, johon hän kiitosta sanomatta nukahti. Vähän ajan kuluttua heräsi hän kauheaan rankkasateeseen. Ja siinä hän nyt viluissaan värjötti, ainoat housut käsissä ja nekin märkinä, kuten hän itsekin. Päälleen hän ei voinut niitä vetää, vaan tyytyväisenä kiersi hän ne kainaloonsa ja tuntien itsensä väsyneeksi ja vilustuneeksi, lähti hän hiljalleen alastomana illan hämärässä tallustelemaan kohti Himmeljoen pitäjää, levähdyspaikkanaan Kuoleman kylän Perttulan talo.