KOHTAUS AINAN KANSSA.

Saatuaan sepustuksensa valmiiksi, alkoi hän lukea sitä kovalla äänellä, ponnella ja paatoksella. Ja mitä enemmän hän luki ja tutki, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi voitostaan. Mikään ei hänen mielestään saattanut estää sitä, kunhan vaan kirjelmä saapuisi perille, kuvernöörin omaan käteen. Olihan hän ennenkin monet kerrat voittanut käräjäjuttunsa, joita hänellä oli eläissään ollut kymmenittäin, joukossa paljon vaikeampiakin laadultaan ja luonteeltaan kuin tämä nyt kysymyksessä oleva elintarveasia. Aina olivat tuomarit, vallesmannit ja lautamiehet suhtautuneet häneen suopeasti. Miksei sitten kuvernööri? tuumaili Epo.

Hän tunsi itsensä nyt koko lailla rauhoittuneeksi. Viime päivien tapahtumien aiheuttamat synkät ajatukset alkoivat vähitellen häipyä ja ruoka, juoma ja uni taasen maistua kuten ennenkin. Hänen silmänsä kirkastuivat nähdessään ikkunastaan naapurin sinisilmäisen ja punaposkisen tytön Aina Alisen iloisena kuin kevätperhosen lähestyvän hänen asuntoaan. Varmasti hän oli saanut tietää kaikki, päätteli Epo, tullen nyt lohduttamaan ja ilahduttamaan häntä. Hän kun niin monet kerrat ennenkin oli paremmin kuin kukaan muu ymmärtänyt hänet ja jakanut hänen kanssaan kaikki ilot ja surut aina lapsuusajasta alkaen. — Hänen lemmittynsä ja sydänkäpysensä.

»Hyvää ehtopuolta Efraim. Tulin sinuakin tervehtimään», ojentaen samalla kättään. »Olen lukenut ikäviä uutisia sanomalehdistä, oikein mieltäjärkyttäviä juttuja sinusta. Sellaisia nimittäin, että elintarvelautakunta on ollut tunnoton sinua kohtaan. Onko tämä totta kaikki, Efraim rakas?»

»Oo se tott» vastasi Epo. »Kööhi ain ahristeta ja vaivassi vainota, mutt minkäs sill mahta? Panestas ny pannu pankon klääkin nokka ja keit kaffet. Se vilvotta meit molemppi”.

Aina teki työtä käskettyä, hakien pöytälaatikosta kahvit, sokurit ynnä muut vehkeet esille. Tällöin hänen silmänsä äkkiarvaamatta sattuivat näkemään Epon äskenkyhätyn kirjelmän.

»Mikä tämä on?» kysyi hän.

»Lue niin pääset pikemmin selville», vastasi Epo aivan tyyneesti.

»Ettäkö oikein kuvemöörille osoitettu kirjelmä. — Mitä sillä tarkoitat, oletko tullut hupsuksi»? huudahti Aina.

»Niin, asioitte ajamine oo ain ylhäit päi aljettava, jos miel teke jotta aikka saar. Olen kuullu ett meijä kuvelnööl oo leheline ja hyväsylämine mies, ja totuule vaali punnitte kaikk asia. Hänen puales mnä tahlo kääntty, oikkeutt saalaksen täsä vakavass asiass ja viljan takasi», vastasi Epo.

»Mene ja tiedä, vaikka suunnitelmasi toteutuisi ennen pitkää. Katson omasta puolestani sinun kaikinpuolin sopivammaksi elintarvelautakunnan pääpomoksi kuin kenenkään muun tässä pitäjässä. Olet koko ikäsi osannut olla säästäväinen ja säästäväisyys sen viran hoidossa onkin pääasia», tuumaili Aina.

»Kyll totisest kaikk ylönpaltise syämise, juamise ja mässämise loppuva täsä pitäjäs jos mnä määlätä elintalvepomoks ja stä em mnä taas lainka eppäl, eten pääsis, kosk mnuul oo kaikk elu pualelan, ei mittä muut kon tätä ulkokualt oo vaa vähä koljattava, ett palemi saisi kansan kannatukse ja kunjotukse puolellen, mutt sanostas lakas Aina, mist mnä saisi palema vaatte päällen, silkkplännalin päähän ja köpin kätten ilma ostamatt».

Hetken mietittyään valkeni Ainalle vastaus.

»Paras olisi sinun kääntyä pitäjämme vanaan ja kunnia-arvoisan vallesmannin Mäkipään puoleen. Hän on aina ennenkin auttanut köyhiä ja ollut armelias. Hänellä on kyllä vanhoja vaatteita, käytetty kävelykeppi ja silkkipyttykin. Ehkäpä hän suostuisi luovuttamaan ne sinulle ja vastapalvelukseksi voisit sinä luovuttaa hänelle vähän elintarpeita, noustessasi kunniankukkuloille.»

»Totisest sentä, näist snu neuvoistas mnä ole ijankaikkisest snull kiitollisule velas. Annetast aja kielttä, päevä mennä ja toisen tulla, ko mnu valtakuntan polti aukentuva, nii kyll mnä muista snu ensmäiseks autta ja snul oo suul toev päästä mnu slouaksen», tarttuen samalla kaksinkäsin kiinni Ainaan ja vetäen häntä vyötäisiltä lähemmäksi, niin että heidän huulensa koskettelivat toinen toisiaan, jolloin Epo alkoi suutelemaan kuin villi.

»Hellitä helkkaris, minun täytyy lähteä kotiin, kun on lehmätkin vielä lypsämättä ja sitä paitsi äitini odottaa ja ihmettelee missä ihmeessä näin kauan olen viipynyt. Hyvää yötä ja Jumalan haltuun rakas Efraim.»

Epo maiskutteli vielä huuliaan äskeisten suukkosten jälkeen ja jäi nyt itsekseen ajattelemaan asiaansa. Hänen mielikuvituksensa vilkastui vilkastumistaan, kunnes se ennen makuulle menoa oli huipustaan. — Mielihyvillään hän alkoi hyräillä näin:

»Kohta ma istun ja kohta ma astun kunnian kukkuloille. — kerjurikeppini heitän pois ja annan sen kernaasti muille. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja annan sen kernaasti muille.

Kohta ma kostan ja kohta ma nostan Ainani emännäksi, — Kun pomot poijes potkitaan ja minä tulen määrääjäksi. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja minä tulen määrääjäksi.

Kohta ma laulan ja kohta ma kaulaan Ainaani ainaisesti, — Kun kansliapöydän ääressä ma istuukin ikuisesti. Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan ja istunkin ikuisesti».

Unissa hän näki suurenmoisia näkyjä ja toiveensa kaikki toteutuneena. Nyt vasta oli hänen aikansa tullut kostaa kaikki ja kaikesta. Elintarvelautakunnan pääpomolta kamreeri Kaikkivaltiaalta hän ilman muuta ottaisi leipäkortin pois kuuden kuukauden ajaksi. Ja kaikki ne, jotka olivat olleet kitsaita ja ilkeitä häntä vastaan kerjuumatkoilla, saisivat paljon pienemmän leipäannoksen kuin ne, jotka olivat olleet anteliaita.

Seuraavana aamuna Epo heräsi suloisiin tunteisiin. Olihan hän koko yön, vaikkakin unissa häärännyt elintarvelautakunnan pääpomona ja kaikki olivat saaneet tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän oli erittäin iloinen ja hyvällä tuulella, kenties paremmalla kuin koskaan ennen. Senpätähden hän haki esille parhaat tupakkansa Jaakobstaadin »viisipoikaa», jota hänellä oli vielä tallella runsas puoli kirstullista ja jota hän ei ollut uskaltanut tähän mennessä itse polttaa, vaan ainoastaan omaa »pressua».

Hän oli myynyt tätä tupakkaa yhdeksän markkaa kartuusi ja ansainnut sillä tupakkapulakautena koko nätin summan. Lisäksi oli hänellä jälellä myöskin kaksi kiloa suutupakkaa, johon hän ei ollut malttanut koskea tätä ennen. Mutta nyt hän päätti ottaa sitä suuhunsa pienen mällin, ennenkuin lähtisi landerskan mamman huusholliin hakemaan puoli litraa aamumaitoa ja nisupullan.

Mutta samassa saapui pihamaalle hevosineen ja ajopeleineen kaksi paikkakunnalla hyvin tunnettua viinankeittäjää, jotka tiesivät Epolla olevan viljakätköjä muuallakin kuin kotona. Näille hän aina möi mielellään viljaa, koska he maksoivat korkeimman hinnan ja sitä paitsi toivat lahjaksi aina pienen »napanterin».

Epolta jäi siis tällä kerralla käynti Helanderskan luona ja hän alkoi hieroa viljakauppoja viinankeittäjien kanssa, maisteltuaan ensin heidän kanssaan pari kahvipunssia sekä pelattuaan muutaman „turakan» ja laulettuaan lempilauluansa »Palpan kiliä».

Heti tämän jälkeen Epo lähti viivyttelemättä kirkonkylään postitoimistoon. Hikihelmet otsalla hän pyrki sisään, ojensi luukusta paperilappunsa silloiselle postinhoitajalle Tyrväselle, sekä pyysi panemaan sen kirjekuoreen ja kirjoittamaan osoitteen.

»Niin, niin, mutta nähkääs tämä paperi on niin onnettoman likainen ja käsiala huonoa, tokkopa tällaista törkyä uskaltaa edes mihinkään lähettää»?

»Mnä siit vasta eik kukka muu», murahti Epo närkästyneenä.

»Aivan oikein, eikä se sitäpaitsi minulle kuulukaan tutkia. Lähetetään menemään vaan, koska kerran vastaatte seurauksista», sanoi postinhoitaja, ottaen esille erään vanhan käytetyn kirjekuoren, jonka käänsi ja kirjoitti siihen osoitteen.

Mutta Epo epäili kaikkia ja siis myöskin postinhoitajaa, jonka vuoksi hän pyysi, että kirje välttämättömästi sisäänkirjoitettaisiin.

Postinhoitaja teki työtä käskettyä, otti maksun ja jätti Epolle kuitin, minkä jälkeen Epo lähti tyytyväisenä astelemaan kotiin, höpisten mennessään: »nyy ne pelhana pomo saava pia nähdä ja kuulla miks kati se naha lepivä».

Muuten oli Epo kotioloistaan aina iloinen ja hauska, miltei miellyttävä, sekä harrasti suurella antaumuksella kyläkunnan nuorten pyrintöjä. Usein hän antoikin heille luvan pitkinä ja pimeinä talvi-iltoina asunnossaan leikkiä ja karkeloida. Näissä tilaisuuksissa hän huvitti läsnäolevia, kertomalla heille monenmoisia kaskuja, omia ja muitten sepittämiä. Ja jos joku joukosta joskus uskalsi häiritä järjestystä, niin auta armias, silloin hän otti esille suuren nahkaremminsä ja antoi sen paukkua poikien takapuoliin. Ellei tämäkään temppu tepsinyt, veti hän esille isävainajansa vanhan revolverin, jolloin kaikki vaikenivat.

Myöskin oli Epo syvästi uskonnollismielinen, ahkera kirkonkävijä ja raamatuntutkija. Eikä siis ollut ihme että hän joskus saattoi joutua kinasteluun uskonasioista naapuriensa kanssa, kun nämät kannattivat vain vanhaa virsikirjaa ja Epo taasen uutta. Mutta tästä johtui myöskin, että Epolla oli omat vakavat ajatuksensa ja omalaatuinen järkähtämätön käsityskanta kieltolaista. Hän nimittäin uskoi aivan samalla tavalla, kuin tämän kansan valtava enemmistökin uskoo vielä tänäkin päivänä kun on kulumassa, raamatun ikivanhoihin totuuksiin ja ennenkaikkea profeetta Syyrakin lausumiin sanoihin: »mikä on se elämä, kussa ei viinaa ole» ja viinaa on sitä varten luotu, että sen pitää iloittaman ihmisiä» sekä »kohtuudella nautittuna pidentää ihmisen ikää».

Hän tiesi aivan hyvin, niinkuin kaikki muutkin tietävät, että näitten ikitotuuksien edessä kieltolaki, kaikkine mahdollisine ja mahdottomine järjestelmineen, kalpenee ja kohtaa voittamattomia esteitä, ei ainoastaan meidän, vaan myöskin muissa maissa ympäri maapalloa.

Epon mielestä oli siis kaikki valtion palkkaamat, niinkutsutut »hengenhaistajat ja kaalimaan vahdit» pelkkää järjetöntä hommaa, koska heillä kaikilla oli sama haju- ja makuaisti kuin muillakin kanssaihmisillä ja sama heikkous syntiin lankeemiseen kiusauksen hetkellä. Sama mieliteko ja samat tunteet päästä osallisiksi kiellettyihin juomingeihin. Eikä jokin harva poikkeus suinkaan voinut muuttaa tätä yleistä sääntöä. Kaikki kiristystoimenpiteet, kovennetut rangaistukset y.m. olivat tyhjää ja turhaa valtiovarain tuhlailemista. Siinä kaikki, sanoi Epo ja hänen mieleensä juolahti Vistin Villen sepittämä valitus-virsi, jonka olen pannut tähän peräkaneetiksi:

»Mun muistuu mieleen muistot vanhan ajan ja vanhan tavan vapaat vaellukset. Oll elo reilumpaa ja toisenlaista kun nykypäivän kierot olot on. Ei pakkopaitaa kansa päällään kaulan kun ilonpitoon lähti iltaisin, ei pukit koskaan kaalimaita vahtin, ja pirun hypyt siellä hyppineet. Ei toinen koira toisen häntää polken, eik korppi korpinsilmää puhkaissut. Kyll syntiäkin silloin paljon tehtiin mutt onko pahuus pakosalla nyt? Onko kaikki niinkuin olla pitää ja huulta myöten mennyt, niin? ma kysyn vaan, enk vastausta vaadi kun vapaa ilo meiltä mennyt on. ja järki kaikki järveen heitettynä: vain mielivalta massa vallitsee.