VIOLA.
Reading edition
Kuu paistoi, pilvi varjos sen, yön tullen ilakoi he vain, — niin suukon otti poikanen. Pois väistyi neito ponnahtain.
Mut sanat kautta hämärän kun hälle haave-kauniit soi, niin pojan rintaan nojas hän. Kuu valonsa taas loi.
Vait katsoi silmäin orvokit, — kuin kummastelleet aivan ois. Niiss' siinti onnen temppelit. Ah, kulkuri hän matkas pois.
Vie!' orvokin hän rintaan sai, se putos tiellä, tuuli vei, — sen joku outo korjas kai. Ja sitten vuosiin nähneet ei.
Viola, rouvaks uhkenit. Mut yhä samat vienot ne mua katsoo sini-orvokit teekannuin sivuitse.
Vait katsoo ne ja syvällä on tuttu kummastus, — kuin onnen templit entisnä. Se liekö hairahdus?
Mut hyvä hairahdus se lie ja siitä riemuitsen: Vain yks on onni, jot' ei vie meilt' elo arkinen.
Sit' onnea ei viedä voi, jot' emme ottaneet. Se lempi kauniin muiston soi, jot' oomme haaveilleet.
Kaks yhtyy toinen toiseensa ja usein toistaan lyö. On lempi parhain suudelma, Viola, kuudanyö!