KATUKUVA.

Pienessä maakaupungissa kadun pääss' on vanha linna. Siell' on muistot ylvään herran, Erik Tottin, joka ennen teräsrinnoin, ritareineen liikkui unissani lasna.

Kadun kaidan talot kaikki pienet, ruskeat ja tummat, tuvat maassa matalalla. Ahtaill' ikkunoilla kukkii verenpisarat ja ruusut. Mutta kaikkialla kaartuu kadun yli vaahteroiden taikka lehmuspuitten oksat, vanhain, vankka-runkoisien.

Siellä kesälaitumella mietin, muistelen ja nautin. Hyv' on siellä kadun nurmi lepuutella runo-varsaa, tuvassansa tummaisessa kesä kaunis kellahdella.

Hyv' on aamull' aikaisehen, aurinko kun hopeaisna huikaisee ja silmät avaa hetkeks armaat' unestansa. Varpuset ja pääskyt räiskää, telefooni-linja soittaa. Koivulehvät välkkelehtii. Viel' ei ihmisääntä kuulu.

Kunnes ikkunaisen alla portti naukuu, kannut kalkkaa, pieni tyttö maidon kantaa. — Kas, jo kadull' luutinensa askaroipi ukko vanha, — kun jo päivä lämpöisemmin ilakoipi kasteisissa pihan ruusupensastoissa.

Nytpä ajaa kotiansa hotellista jälkeen juhlain kamreeri, mies vanha, yksin kojuhunsa nukkumahan, niinkuin vanha eräkarhu ajelema, haavoittama erämiehist' ankarimman, oudon, raskaan elämämme.

Katu herää: metsäsaariin soutaa risunhakuun mummot. Jopa ikkunansa avaa tuolla tyttö itämainen, venäläinen kylpyvieras. Siinä aamuvalkeissansa palmikoi hän pitkät hapset, loimuu suuret, tummat silmät, hymyy ikkunasta aamuun, henkii povet nuoret, raikkaat.

Mutta pieni piikatyttö venerannasta käy vettä, kepsutellen kallellansa. Ah, kun katson tuota raiskaa, taas mun mieleheni muistuu kaukaisen Toscanan naiset, parhain portoista, Brunetta, käyvä kulho päänsä päällä luota kaivoin marmoristen. Missä lienee nyt Brunetta? Viinikuurnaa tallanneeko, vaiko sini-autereisten nukkuu sypressein jo alla. — Niinpä täällä turhaan huokaan.

Laiva huusi, kuohut pauhaa. Tuolla salmein sokkeloissa soilottavat lautat, proomut. Päivänpaiste kasvaa, virta kimmeltää kuin kissankulta, kierii ohi niemen, jolla pinot loistaa kalliolla kultaisina heltehessä.

Ja jo ryssät, kylpyvieraat kaiuttavat melullansa katuamme kylällistä: Miehet laihat, fantastiset, parrat niinkuin jeesuksilla, hetkuvaiset, veltot harteet; naiset rintavat matroonat, oivalliset esikuvat matronaatin, jonka nimi Venäjä on, töppösvalta. Kaikuu huudot, raikuu naisten nauru turtur-kyyhkyn äänin. Punaiset on päivänvarjot, välkähtävät korot kenkäin, — naiset, vetäin ketjuissansa jos ei miehiään, niin muita rähmäsilmä-rakkejansa. Nyt he haipuu, palaa rauha suomalaisille, tuon joukon ahnaille loiseläville, saunoillansa eläville. Idyllinen tyhjyys palaa. Rappusella loikoo koira kärpäsparven pöristessä; pojan-nalli portillansa seisoo liivi-pöksyisillään: äsken keritty pää hohtaa niinkuin punertava pallo.

Siell' on hyvä lapsen olla, nurmikolla kellahdella kanssa kelpo laiskurien, Strehlenaun, Abel Hermantin. Kunnes juureen suuren heiden nukahdamme kaikin neljin.

Nousemme, kun aurinkoisen varjo vaihtoi kadun vartta. — No, nyt tulevat nuo tuolta, nuo, mun jokapäivähiset astujani: venäläinen rouva nuoren suomalaisen ylioppilahan kanssa. Nuor on naaras, punahuuli, tähtäilevä lorgnetilla halullisna, silmät kirkkaat. Ruusunpunertava harso hänen ohimoillaan liehuu. Niinkuin mikä itämainen on hän Venus, Vulgivaga, paremminkin kuin Astarte tai Efeson suur Diana. Mutta poika rinnallansa pitkä, roima, korvenvoima. Niin he kiemaellen kulkee, silmäin alla tummat renkaat. Matkan päästä tallustavi amma, mummo, hospotellen rouvan poikasien kanssa. Niin he kiirein loittonevat kaunihille kankahalle, heinäkuuta henkivälle.

Ah, tuo venäläinen daada ja tuo Suomen kansan toivo, hepä tietää aatteen, joka saattaa kansat lähennellä! Aatteen, jok' ei koskaan härski ole niinkuin kalaöljy muitten suurten aatelasten. Hepä tietää, ett' on hyvä kesä niinkuin elämämme, ei he tuhlaa kesäkuita, armonaikaa väärinkäytä. Moralistiks tulisinkin kateudesta, synkän saarnan pahaa vastaan kirjoittaisin synnin juuren sitkeydestä, — kirjoittaisin, jos ei Luoja minunkin ois maistaa suonut yhtä pikanttia maljaa.

Mennyt onni! — Illansuussa koivuin kulta-lehvistöissä hyttyset jo parvin hyrrää. Pientä katuani kulkee Kirjot kilkan-kalkatellen kuin myös Venäjän matroonat uhkuvilla utareilla, miehinensä, rakkeinensa.

Mummot soutaa saaristosta risukuormin, marjatuutein, neiet hehkuin, silmin raukein, kesän kauniin kukoistusta.

Yötä lyö jo tornikello. Katu tyhjä, majat nukkuu. Välitse vain puitten tummain heloittaa mun vuoteelleni täyskuu kullan-välkkyväinen.

Yössä kattotiilet lukee yksinäinen, ylväs kuumme, haaveileva runoniekka, — kissain vongunta sen sielun virittävi kai sonettiin. Mutta sinkkikatto vanhan linnan välkkyy valkeana. Siell' on muistot ylvään herran Erik Tottin, joka ennen teräsrinnoin, ritareineen liikkui unissani lasna.